Aamulla heräsin kovaan meluun. Julie, joka nukkuu huoneessani,
kiiruhti ruokasaliin. Kuulin miesääniä, joita hän turhaan koetti
vaientaa.
Julie palasi itkien.
Tultiin merkitsemään huonekalujani ja tavaroitani. Pyysin, että
Julie sallisi heidän tekevän mitä he nimittivät oikeudeksi.
Ulosottovirkailija tuli makuuhuoneeseeni hattu päässä. Hän avasi
laatikot, merkitsi kirjaansa kaiken minkä näki, eikä ollut
huomaavinaankaan, että kuoleva lepäsi vuoteessa, jonka lain
armeliaisuus onneksi salli minun pitää.
Ennen lähtöään suvaitsi hän sanoa minulle, että voin yhdeksän päivän
sisällä jättää vastalauseeni, mutta hän asetti vahdin huoneisiin!
Jumalani, mitä minusta on tuleva? Tämä teko huononsi yhä tilaani.
Prudence tahtoi pyytää isäsi ystäviltä rahaa, mutta minä vastustin
sitä. Tänään sain kirjeesi. Kuinka sitä tarvitsinkaan! Saapuneekohan
vastaukseni sinulle ajoissa perille? Näetkö vielä minut? Tämä on
onnen päivä, joka salli minun unohtaa kaiken sen mitä kuuden viikon
aikana olen saanut kokea. Minusta tuntui kuin voisin paremmin,
huolimatta painostavasta surumielisyydestä, jota tunsin vastatessani
kirjeeseesi.
Kun kaikki ympäri käy, ei ihmisen tarvitse aina tuntea itseään
onnettomaksi.
Ajattelen, että minä en ehkä kuolekaan, että sinä palaat, että saan
nähdä kevään taas, että sinä rakastat minua vielä ja että me alamme
elää jälleen yhdessä!
Sellainen hupakko minä olen! Minun on vaikea pitää kynää kädessäni
kirjoittaessani tästä sydämeni mielettömästä unelmasta.
Mitä tahansa tapahtuneekin, rakastin sinua paljon, Armand, ja minä
olisin kuollut jo aikoja sitten, ellei muisto rakkaudestamme olisi
pitänyt minua yllä, niin, ja heikko jälleennäkemisen toivo.