Saavuin Bougivaliin kello yksitoista. Yksikään huvilan ikkunoista ei
ollut valaistu, ja minä soitin turhaan ovikelloa. Tällaista tapahtui
ensikerran.
Vihdoin saapui puutarhuri.
Astuin sisälle.
Nanine tuli minua vastaan kyntteli kädessä. Astuin Margueriten
huoneeseen.
-- Missä on neiti Gautier?
-- Hän on matkustanut Parisiin, vastasi Nanine.
-- Parisiin? Koska?
-- Tuntia myöhemmin kuin te läksitte.
-- Eikö hän käskenyt sanoa minulle mitään.
-- Ei.
-- Kummallista! Käskikö hän odottamaan itseään?
-- Ei.
Nanine poistui. Ajattelin silloin:
-- Ehkä Prudence oli kirjoittanut jostakin tärkeästä asiasta. Mutta
kun tapasin Prudencen ei hän sanonut mitään sellaista, josta olisin
voinut päättää, että hän oli kirjoittanut. Mutta samassa muistin,
että hän, kun sanoin, että Marguerite oli sairas, kysyi: "Eikö hän
siis tule tänään?" Mieleeni johtui myöskin Prudencen hämilläolo ja
minä panin sen yhteyteen Margueriten kyynelten kanssa.
Aloin epäillä kaikenmoista. Marguerite oli miltei vaatinut minua
matkustamaan Parisiin; hän oli teeskennellyt tyyneyttä, kun
ehdoitin, että jäisin hänen luokseen. Olinko joutunut ansaan?
Pettikö Marguerite minua? Oliko hän laskenut ennättävänsä kotiin
niin aikaisin, etten huomaisi hänen poissaoloaan, ja oliko sattuma
häntä viivyttänyt? Miksi hän ei ollut sanonut mitään Naninelle, ja
miksi hän ei ollut kirjoittanut minulle? Mitä merkitsivät hänen
kyyneleensä, tämä poissaolo, tämä salaperäisyys?
Kaikkea tätä kysyin itseltäni kauhuissani, silmät tähdättyinä
kelloon, joka osoitti puoliyötä ja ikäänkuin sanoi, että
oli myöhäistä enää odottaa Margueriten paluuta. Mutta joka
tapauksessa, oliko mahdollista, että hän kaikkien, juuri tekemiemme
suunnitelmiemme ja tarjoittujen ja vastaanotettujen uhrausten jälkeen
pettäisi minua? Ei! Sitä en voinut uskoa.
-- Tyttö raukka on löytänyt ostajan huonekaluilleen ja matkustanut
Parisiin päättämään kaupan. Hän ei ole puhunut siitä, koska hän
tietää, että tuo kauppa, joka on tulevaisuudellemme välttämätön, on
minusta vastenmielinen, ja hän pelkäsi loukkaavansa itserakkauttani
ja hienotunteisuuttani. Luultavasti Prudence odotti häntä juuri
sentähden. Marguerite ei ole ennättänyt päättää kauppaa tänään ja on
nyt luultavasti asunnossaan; tahi ehkä hän saapuu pian, sillä hän
tietää kyllä, että olen kovin levoton hänen tähtensä.
-- Mutta mitä silloin merkitsisivät nuo kyyneleet? Huolimatta
rakkaudestaan minuun ei tuo tyttö parka ole voinut ilman tuskaa erota
loistosta, jossa hän oli tähän saakka elänyt ja joka oli tehnyt
hänet niin onnelliseksi ja kadehdituksi. Soin mielelläni anteeksi
Margueritelle tämän kaipauksen, ja minä odotin häntä kärsimättömästi,
saadakseni lämpimästi suudellen sanoa hänelle, että olen arvannut
syyn hänen salaperäiseen katoamiseensa.
Aika kului kuitenkin, eikä Margueritea kuulunut. Levottomuuteni
kasvoi. Ehkä hänelle on tapahtunut jotakin? Ehkä hän oli
haavoittunut, sairas, kuollut! Ehkä saisin onnettomuuden sanoman!
Ajatus, että Marguerite petti minua, ei enää johtunut mieleeni.
Täytyi olla jotakin erityistä, joka, vasten hänen tahtoaan, pidätti
häntä poissa luotani, ja kuta enemmän asiaa ajattelin, sitä
varmemmaksi minulle kävi, että tuo syy oli jokin onnettomuus.
Kello löi yksi. Päätin odottaa vielä tunnin, mutta ellei Marguerite
ollut kello kahteen mennessä palannut, matkustaisin Parisiin.
Aika kului verkkaan. Taivas vetäytyi pilveen ja syys-sade alkoi
piestä ikkunaruutuja. Tyhjä vuode näytti haudalta. Minua peloitti.
Aukaisin ulko-oven, mutta en kuullut muuta kuin tuulen suhinaa puiden
oksissa.
Kello löi kaksi. Odotin vielä hetkisen, mutta läksin viimein
huoneesta ja menin viereiseen, missä tapasin Naninen nukahtaneena
työnsä ääreen. Hän havahtui kun avasin oven, ja kysyin eikö neiti
Gautier ollut vielä palannut.
-- Ei, mutta jos hän tulee, niin sanokaa hänelle, etten voinut
voittaa levottomuuttani, vaan matkustin Parisiin.
-- Tähän aikaan?
-- Niin.
-- Mutta te ette saa mistään vaunuja.
-- Lähden jalkaisin.
-- Mutta nyt sataa.
-- Siitä en välitä.
Tuo hyvä tyttö nouti päällystakkini ja auttoi sen ylleni. Otin
d'Antin kadun numero 9:n avaimen mukaani, sanoin hyvästi Naninelle,
joka saattoi minua portille, ja läksin.
Alkumatkan juoksin, mutta väsyin pian. Yö oli niin pimeä, että
pelkäsin törmääväni vasten tien vierellä kasvavia puita, jotka
näyttivät suurilta aaveilta. Kuljettuani kaksi tuntia saavuin de l'
Etoile'en. Nähtyäni Parisin sain uusia voimia ja minä aloin juosta
pitkin puistokäytävää. Päivä alkoi jo valjeta, ja tuo suuri kaupunki
havahtui vähitellen.
Kello löi viisi, astuessani Margueriten asuntoon d'Antin kadun
varrella. Sanoin nimeni portinvartijalle. Hän tunsi minut ja laski
sisään. Tultuani ylös, jäin oven taakse kuuntelemaan. Ei kuulunut
pienintäkään ääntä. Avasin oven ja astuin sisälle. Kaikki uutimet
olivat tarkoin vedetyt eteen.
Minä menin makuuhuoneeseen ja vedin syrjään uutimen; heikko valo
tunkeutui huoneeseen; minä riensin vuoteen luo. Se oli tyhjä!
Kuljin läpi kaikki huoneet, mutta en löytänyt ketään.
Sitten menin pukuhuoneeseen, avasin ikkunan ja huusin monta kertaa
Prudencea. Mutta hänen ikkunansa pysyivät kiinni.
Silloin läksin portinvartijan luo ja kysyin, oliko neiti Gautier
käynyt asunnossaan päivän kuluessa.
-- Kyllä, vastasi hän, -- rouva Duvernoyn seurassa.
-- Mitä he sitten tekivät?
-- He ajoivat pois hienoissa vaunuissa.
Mitä se merkitsi?
Menin seuraavalle portille ja soitin.
-- Ketä te etsitte? kysyi portinvartija.
-- Rouva Duvernoyta.
-- Hän ei ole vielä palannut kotiin.
-- Oletteko varma siitä?
-- Olen, herra; tässä on kirje, joka odottaa häntä.
Mies näytti minulle kirjeen; katsahdin siihen koneellisesti ja tunsin
Margueriten käsialan. Otin kirjeen ja luin seuraavan osoitteen:
"Rouva Duvernoylle, jätettäväksi herra Duvalille".
-- Tämä kirje on minulle, sanoin minä portinvartijalle ja näytin
osoitetta.
-- Oletteko te herra Duval? kysyi hän. -- Niin, nyt tunnenkin teidät;
tehän kävitte usein rouva Duvernoyn luona.
Päästyäni kadulle avasin kirjeen.
Jos salama olisi iskenyt maahan jalkojeni juureen, en olisi
kauhistunut niinkuin nyt tein, luettuani kirjeen.
Se sisälsi seuraavaa:
"Kun sinä luet tämän kirjeen, Armand, olen minä jo toisen miehen
rakastajatar. Kaikki on siis loppu välillämme. Palaa isäsi luo,
ystäväni, näe jälleen sisaresi, tuo viaton, nuori tyttö, joka on
tietämätön kaikesta siitä kurjuudesta, jossa me olemme ja jonka luona
sinä pian unhotat kaiken sen minkä olet saanut kärsiä Marguerite
Gautier-nimisen langenneen naisen kautta, jota olet hetkisen
rakastanut ja joka saa kiittää sinua elämänsä onnellisimmista
hetkistä, elämänsä, jonka hän ei toivo enää kestävän kauan".
Luettuani kirjeen, luulin tulevani hulluksi; olin kaatumaisillani
kadulle. Kaikki musteni silmissäni ja veri jyskytti ohimoillani.
Toinnuttuani hiukan katselin huumaantuneena ympärilleni.
En tuntenut itseäni kyllin voimakkaaksi yksin kantamaan iskua, jonka
Marguerite oli minulle antanut.
Muistin silloin, että isäni oli kaupungissa, että kymmenessä
minuutissa saatoin päästä hänen luokseen, ja että hän, oli syy
tuskaani mikä tahansa, ottaisi siihen osaa.
Niinkuin mielipuoli, varas, juoksin hotelli "Parisiin". Avain oli
reiässä isäni huoneen ovessa. Astuin sisään. Hän oli pitkällään ja
luki. Sen sijaan, että hän olisi hämmästynyt tuloni johdosta, näytti
melkein siltä kuin hän olisi odottanut minua.
Sanaakaan sanomatta heittäydyin hänen syliinsä ja annoin hänelle
Margueriten kirjeen; sitten vaivuin maahan hänen vuoteensa viereen ja
vuodatin kuumia kyyneleitä.