Neljätoista päivää edelläkerrottujen tapausten jälkeen oli Armand jo
parantumassa, ja meistä oli tullut uskolliset ystävät. Koko hänen
sairautensa aikana olin tuskin kertaakaan jättänyt hänen huonettaan.
Kevät oli tuhlaillut kukkiaan, lehtiään, lintujaan, laulujaan, ja
ystäväni huoneen ikkuna antoi puutarhaan päin, jonka terveelliset
tuoksut kohosivat hänen sieramiinsa.
Lääkäri oli sallinut hänen nousta vuoteeltaan, ja me istuimme usein
yhdessä ja puhelimme avonaisen ikkunan ääressä lämpimässä auringon
paisteessa.
Kartoin tarkoin mainitsemasta mitään Margueritesta, koska pelkäsin
aina, että tuo nimi herättäisi sairaassa surullisia ajatuksia.
Mutta Armandia näytti huvittavan keskustella hänestä, ei niinkuin
ennen kyyneleet silmissä, vaan hymyilevin huulin.
Olin pannut merkille, että hänen viimeisen käyntinsä jälkeen
hautuumaalla, ei Margueriten kuolema enää vaikuttanut häneen niin
kuin ennen. Saavuttamansa varmuus oli tuottanut hänelle jonkinlaista
lohdutusta, ja karkoittaakseen mielestään synkät kuvat, jotka
usein pyrkivät esille, syventyi hän onnellisiin muistoihin, jotka
liittyivät hänen ja Margueriten välillä olleisiin suhteisiin.
Hän oli aina itsepäisesti kieltänyt ilmoittamasta hänen omaisilleen
vaarallisesta taudistaan, niin että hänen isällään ei ollut siitä
aavistustakaan.
Eräänä iltana istuimme tavallista kauemmin ikkunan ääressä. Ilma
oli suloinen ja auringonlasku hurmaava. Vaikka olimmekin Parisissa,
näytti ympäröivä vehreys kokonaan eroittavan meidät maailmasta, eikä
vaunujen kolina päässyt nimeksikään keskusteluamme häiritsemään.
-- Oli jokseenkin sama aika vuodesta ja samanlainen ilta, kun
tutustuin Margueriteen, sanoi Armand enemmän kuunnellen omia
ajatuksiaan kuin minun sanojani.
En vastannut.
Silloin kääntyi hän puoleeni ja sanoi:
-- Minun täytyy joka tapauksessa kertoa sinulle tämä tarina, voit
kirjoittaa siitä kirjan, jota ei kylläkään uskota, mutta jonka
kirjoittaminen voi tarjota mielenkiintoa.
-- Voit kertoa sen sitten myöhemmin, ystäväni, vastasin minä, -- sinä
et ole vielä täysin terve.
-- Ilta on lämmin, minulla ei ole kuumetta eikä meillä ole mitään
tehtävää, tahdon siis kertoa sinulle kaikki.
-- Jos välttämättä niin tahdot, niin olkoon menneeksi.
-- Tarina on perin yksinkertainen, sanoi hän, -- ja minä kerron
sen siinä järjestyksessä kuin tapaukset toisiaan seurasivat. Jos
myöhemmin aijot käyttää kertomustani hyväksesi, on sinulla täysi
vapaus esittää se mielesi mukaisesti.
Esitän tässä hänen kertomuksensa, muuttamatta tuskin sanaakaan tässä
liikuttavassa tarinassa:
-- Niin, alkoi Armand, nojaten päänsä nojatuolinsa selkämystään, --
niin, oli samanlainen ilta kuin nytkin. Olin viettänyt päivän maalla
ystäväni Gaston B...n seurassa. Palasimme illalla Parisiin, ja kun
emme tietäneet mitä tekisimme, päätimme mennä teatteriin.
-- Eräällä väliajalla näimme käytävässä pitkän, solakan tytön, jota
ystäväni tervehti.
-- Kuka hän oli, jota tervehdit? kysyin minä.
-- Marguerite Gautier, vastasi hän.
-- Hän näytti kovin muuttuneelta, sillä en tuntenut häntä, sanoin minä
mielenliikutuksen valtaamana, jonka kohta käsität.
-- Hän on ollut sairas, tyttöparalla ei kai ole enää pitkälti
elonaikaa.
-- Tiedä, ystäväni, että kaksi vuotta aikaisemmin teki tuo tyttö
minuun syvän vaikutuksen joka kerta, kun hänet näin.
Tietämättäni miksi, kalpenin ja sydämeni alkoi rajusti sykkiä.
Muuan ystävistäni, joka harrastaa salaisia tieteitä nimittäisi sitä
sielujensukulaisuudeksi, mutta minä luulen aivan yksinkertaisesti,
että oli ennakolta määrätty, että rakastuisin Margueriteen, ja että
tunsin siitä esimakua.
Näin hänet ensi kerran pörssitorilla. Avonainen vaunu pysähtyi ja
eräs valkopukuinen nainen astui siitä alas. Hänen tulonsa nostatti
muotikaupassa ihailun sorinan. Minä puolestani jäin kuin kiinni
naulittuna seisomaan paikalleni kunnes hän palasi kaupasta. En
tietänyt kuka tuo nainen oli, enkä luullut saavani nähdä häntä
toistamiseen.
Hänellä oli yllään hieno, valkoinen, rikaskoristeinen musliinipuku,
nelikulmainen indialainen saali, jonka kulmat olivat kullalla
ja silkkikukilla kirjaillut, italialainen olkihattu ja paksun
kultaketjun kaltainen rannerengas, jollainen oli muodissa siihen
aikaan.
Hän tuli ulos muotikaupasta, astui vaunuihinsa ja ajoi tiehensä.
Muuan muotikaupan palvelijoista tuli ovelle katsomaan hienon
liiketuttavan vaunuja. Menin hänen luokseen ja pyysin häntä sanomaan
kuka tuo nainen oli.
-- Hän oli neiti Marguerite Gautier, vastasi hän.
En uskaltanut kysyä hänen osoitettaan, vaan poistuin.
En voinut karkoittaa tuota näkyä mielestäni, vaan etsin kaikkialta
tuota valkopukuista, kuninkaallisen kaunista naista.
Joku päivä myöhemmin oli Ooppera Comique'ssa suuri näytäntö. Menin
sinne. Ensimäinen, jonka näin näyttämön luona olevassa aitiossa oli
-- Marguerite Gautier.
Nuori mies, joka oli seurassani tunsi niinikään hänet, sillä
mainittuaan hänen nimensä, sanoi hän:
-- Katsoppas tuota kaunista tyttöä.
Samassa käänsi Marguerite kiikarinsa meihin päin, hän huomasi
ystäväni, hymyili hänelle ja viittasi häntä tulemaan luokseen.
-- Minä käyn häntä tervehtimässä, sanoi ystäväni, -- mutta minä
palaan tuossa paikassa.
En voinut olla sanomatta:
-- Kuinka onnellinen te olette.
-- Miksi niin?
-- Kun saatte käydä tervehtimässä tuota naista.
-- Oletteko ehkä rakastunut häneen?
-- En, vastasin minä punastuen, sillä en todellakaan tietänyt kuinka
laitani oli. -- Mutta tahtoisin mielelläni tutustua häneen.
-- Tulkaa kanssani, minä esitän teidät hänelle.
-- Kysykää häneltä ensin salliiko hän sen.
-- Mitä vielä, häntä ei tarvitse kainostella, tulkaa vaan.
Minuun koski kun hän puhui noin. Vapisin ajatellessani, että saisin
varmuuden siitä, että Marguerite ei ansainnut sitä mitä tunsin häntä
kohtaan. Pelkäsin että tuo nainen, jonka tähden olisin tahtonut
kärsiä paljon, liian pian antautuisi, ja liian pian lahjoittaisi
minulle rakkautensa, jonka olisin tahtanut ansaita pitkän odotuksen
tahi suuren uhrauksen jälkeen.
Jos minulle olisi sanottu: "Te omistatte tuon naisen tänä iltana,
mutta kuolette aamulla", niin olisin sanonut: olkoon menneeksi. Mutta
jos olisi sanottu: "Maksakaa kymmenen louisd'orsia, ja teistä on
tuleva hänen rakastajansa", niin olisin kieltäytynyt ja itkenyt kuin
lapsi, joka näkee yöllä uneksimansa linnan katoavan herätessään.
Tahdoin kuitenkin tutustua häneen, se oli ainoa keino saada tietää,
mitä minun tuli hänestä ajatella.
Sanoin siis ystävälleni haluavani, että hän pyytäisi neiti Gautier'in
suostumusta esittelyyn.
Harhailin sillä aikaa käytävissä, ajatellen kohta pääseväni hänen
luokseen, ja miettien miten kohdata hänen katseensa. Mietin etukäteen
mitä hänelle sanoisin.
Kuinka äärettömän lapsellista rakkaus sentään voi olla!
Hetkisen kuluttua palasi ystäväni.
-- Hän odottaa meitä, sanoi hän.
-- Onko hän yksin? kysyin minä.
-- Eräs toinen nainen on hänen kanssaan.
-- Mutta ei herroja?
-- Ei.
-- Menkäämme.
Ystäväni kääntyi ulko-ovea kohti.
-- Mitä nyt? Ei sitä tiedä, sanoin minä.
-- Hän pyysi minua ostamaan makeisia.
Menimme erääseen kauppaan, ja minä olisin tahtonut ostaa pussiin koko
liikkeen. Mutta ystäväni pyysi vain:
-- Naula sokeroituja viinirypäleitä.
-- Tiedättekö, pitääkö hän niistä?
-- Hän ei koskaan syö muita makeisia, se on tunnettu asia.
-- Tiedättekö, jatkoi hän tultuamme ulos, mikä nainen tuo on, jonka
teille esitän? Älkää kuvitelko, että hän on mikään herttuatar, ei,
hän on yksinkertaisesti langennut nainen, ystäväni. Älkää siis
kainostelko, vaan puhukaa mitä tahansa.
-- Hyvä, hyvä, sopersin minä ja seurasin häntä, sanoen itsekseni,
että intohimoni nyt parantuisi.
Kun me astuimme aitioon nauroi Marguerite kohti kurkkuaan. Olisin
toivonut hänen sen sijaan olevan surullisen.
Ystäväni esitti minut.
Marguerite taivutti hiukan päätään ja sanoi:
-- Entä makeiset?
-- Kas tässä.
Ottaessaan ne, katsahti Marguerite minuun.
Minä loin silmäni alas ja punastuin.
Hän kumartui ystävättärensä puoleen, kuiskasi jotakin hänen
korvaansa, jonka jälkeen molemmat purskahtivat nauruun.
Kävin yhä enemmän hämilleni, sillä olin epäilemättä aiheuttanut tuon
naurukohtauksen.
Näihin aikoihin oli minulla rakastajattarena muuan pieni, sangen
hellä ja sangen herkkämielinen porvarirouva, jonka tunteellisuus ja
surumieliset kirjeet herättivät minussa usein naurua. Siitä mitä
nyt tunsin, ymmärsin kuinka väärin olin tuolle rouvalle tehnyt; ja
viiden minuutin kuluttua rakastin Margueritea niin paljon kuin ikinä
rakastaa saatoin.
Marguerite söi makeisiaan välittämättä minusta sen enempää.
Ystäväni ei tahtonut kuitenkaan jättää minua tähän naurettavaan
asemaan.
-- Marguerite, teidän ei pidä ihmetellä, ettei herra Duval sano
mitään, sillä te olette saattanut hänen päänsä niin pyörälle, ettei
hän tiedä mitä sanoa.
-- Luulen pikemmin, että tämä herra on seurannut teitä tänne siksi,
että teistä oli ikävä tulla yksin.
-- Jos asia olisi siten, niin en olisi kehoittanut Ernstiä pyytämään
Teiltä lupaa esittelyyni, sanoin minä nyt.
-- Oh, se on vaan tekosyy teiltä.
Vaikka ei olisikaan paljoa ollut tekemisissä Margueriten kaltaisten
tyttöjen kanssa, niin tietää kuitenkin kuinka mielellään he tahtovat
olla sukkelia ja kiusata niitä, joita he näkevät ensi kerran. Se on
epäilemättä hyvitystä niistä nöyryytyksistä, joiden alaisiksi he ovat
pakoitetut joutumaan niiden puolelta, joita he näkevät joka päivä.
Vastatakseen heille täytyy omata jonkunmoisen heidän maailmalleen
ominaisen tottumuksen, jota tottumusta minulla ei ollut. Ja
sitäpaitsi teki se käsitys, jonka olin itselleni Margueritesta
muodostanut, hänen pilansa vielä kiusallisemmaksi. En ollut millekään
välinpitämätön tuossa naisessa. Sentähden nousin heti ylös ja sanoin
värisevällä äänellä:
-- Jos Teillä on minusta sellainen ajatus, hyvä neiti, niin ei
minulla ole muuta neuvoksi kuin pyytää anteeksi tungettelevaisuuteni
ja jättää Teidät hyvästi, vakuuttaen, että tämä ei ole tapahtuva
toista kertaa.
Kumarsin ja läksin.
Tuskin olin ennättänyt sulkea oven, kun jälleen kuulin
naurunremahduksen. Olisin mielelläni tahtonut, että maa olisi niellyt
minut sisäänsä.
Palasin paikalleni. Juuri ennen esiripun aukeamista palasi Ernst
luokseni.
-- Kuinka te käyttäydyittekään! sanoi hän istuutuen; -- he luulivat,
että te olitte hullu.
-- Mitä Marguerite sanoi sen jälkeen, kun olin poistunut?
-- Hän nauroi ja vakuutti, että hän ei ollut koskaan nähnyt mitään
niin hullua. Kuitenkaan ei teidän pidä luulla, että olette menettänyt
pelin. Mutta älkää suoko tuollaisille tytöille sitä kunniaa, että
otatte heidät vakavalta kannalta. He eivät ymmärrä mitään hienoudesta
ja kohteliaisuudesta; he muistuttavat koiria, joiden päälle
pirskoitetaan hajuvettä ja jotka mielestään löyhkäävät siitä niin
pahalle, että he kernaammin kieriskelevät katuojissa.
-- Mutta mitä se joka tapauksessa merkitsee? sanoin minä koettaen
puhua välinpitämättömällä äänellä. -- Minä en koskaan enää näe tuota
naista, ja jos pidin hänestä ennenkuin tunsin hänet, on asianlaita
aivan toinen nyt, kun tunnen hänet.
-- Joutavia. En epäile, että jonakin päivänä saan nähdä teidät
jälleen hänen aitiossaan ja kuulla puhuttavan, että te joudutte
perikatoon hänen tähtensä. Ja te olette aivan oikeassa, hän on
huonosti kasvatettu, mutta hurmaava rakastajatar joka tapauksessa.
Onneksi kohosi esirippu samassa ja ystäväni vaikeni.
En olisi voinut sanoa mitä esitettiin, muistan vain, että minä tuon
tuostakin kohotin katseeni Margueriten aitioon, jonka niin äkkiä olin
jättänyt ja jonne nyt miltei joka minuutti saapui uusi kävijä.
Kaukana siitä, että kuitenkaan olisin lakannut ajattelemasta
Margueritea. Mutta minä jouduin toisen tunteen valtaan. Tuntui siltä
kuin minun olisi täytynyt koettaa unohtaa hänen epäkohteliaisuutensa
ja oman naurettavan käytökseni, ja minä päätin, että vaikka minun
täytyisi luopua kaikesta siitä mitä omistin, niin koetan sittenkin
päästä tuon tytön omistajaksi ja täydellä oikeudella anastaa paikan,
josta niin äkkiä olin luopunut.
Ennenkuin esitys oli loppunut, läksivät Marguerite ja hänen
ystävättärensä aitiosta.
Ja minä, minä jätin myöskin paikkani.
-- Lähdettekö jo? kysyi ystäväni.
-- Kyllä.
-- Miksi niin?
Samassa hän huomasi, että aitio oli tyhjä.
-- Niin, menkää, menkää, onnea vaan, tahi oikeammin, parempaa onnea.
Päästyäni ulos, kuulin portaissa ääntä ja hameitten kahinaa.
Vetäydyin syrjään ja näin lymypaikastani kuinka kaksi naista meni
ohitseni kahden nuoren herran saattamana.
Pilarikäytävässä teatterin ulkopuolella odotti heitä pienikasvuinen
palvelija.
-- Sanokaa kuskille, että hän odottaa kahvila Anglais'n edessä,
menemme sinne jalkaisin, sanoi Marguerite.
Kun minä hiukan sen jälkeen harhailin kadulla, näin Margueriten
seisovan tuon kahvilan suuren huoneen ikkunan luona ja nyppivän
kamelian toisensa jälkeen rikki kädessä olevasta vihostaan.
Toinen nuorista herroista kumartui hänen olkansa yli ja puhui
kuiskaten hänelle.
Menin Maison d'Oriin, joka on vastapäätä Anglais'ta ja asetuin
istumaan niin, että saatoin nähdä kysymyksessä olevan ikkunan.
Kello yksi yöllä nousi Marguerite ystävineen vaunuihinsa.
Minä otin ajurin ja seurasin heitä.
Vaunut pysähtyivät d'Antin kadun 9:ssä.
Marguerite astui alas ja läksi yksin kotiinsa.
Se oli epäilemättä sattuma, mutta sattuma, joka teki minut
sanomattoman onnelliseksi.
Sen jälkeen näin Margueriten usein teatterissa ja
Champs-Elysées'ella. Hän oli aina yhtä iloinen ja minä yhtä
liikutettu.
Kuitenkin kului neljätoista päivää, jolloin en nähnyt häntä missään.
Tavattuani Gastonin kysyin häneltä Margueritea.
-- Tyttöparka on kovin sairas, vastasi hän.
-- Mikä hänellä on?
-- Keuhkotauti, ja kun elämä, jota hän on viettänyt, ei suinkaan ole
ollut omiaan häntä parantamaan, on hän nyt vuoteen omana ja kuoleman
kielissä.
Kuinka sydän voi sentään olla kummallinen! Tuo uutinen teki minut
miltei iloiseksi.
Joka päivä kävin tiedustelemassa sairaan vointia, mutta ilmoittamatta
kuka olin. Sain tietää, että hän parani ja matkusti kylpypaikkaan.
Aika kului kuitenkin ja vaikutus, joskaan ei muisto, tuntui
vähitellen haihtuvan. Matkustin pois; uudet suhteet, tavat, työ
karkoittivat ajatukseni Margueritesta, ja ajatellessani toisinaan
tätä ensimäistä seikkailuani, en voinut havaita sitä muuksi kuin
nuoruusajan intohimoksi, jolle jälestäpäin nauretaan.
Muuten ei ollut lainkaan vaikea voittaa tuota muistoa, sillä en ollut
nähnyt Margueritea sen jälkeen, kun hän oli matkustanut, ja kun
hän, kuten äsken sanoin, meni ohitseni teatterikäytävässä, en enää
tuntenut häntä.
Hän oli kylläkin hunnutettu.
Mutta vaikka hän kaksi vuotta sitten olisi ollut vielä enemmän
hunnutettu, ei minun silloin olisi tarvinnut nähdä häntä, tunteakseni
hänet; silloin olisin aavistanut hänet.
Se ei kuitenkaan estänyt sydäntäni kiivaasti sykkimästä, saatuani
tietää, että se oli hän. Ja nuo kaksi vuotta, joiden aikana en ollut
nähnyt häntä, samoinkuin eron aiheuttama mielentilani, haihtuivat
kuin usva hänen pelkän hameensa näkemisestä.