Sinervä kuu nousi vuorten takaa.
Tumma, monihaarainen kallioseinä seisoi vielä sen edessä ja taivas oli
pukeutunut tummiin silkkipilviin.
Vuoristotuuli, täynnä kummallista, helähtelevää kutsua, tunki
kylmyyttään aina majoihin asti, joista loisti houkuttelevasti pieniä
kultaisia valoja. Uusien tulokkaiden talot olivat vielä matalia,
ahtaita ja yksinkertaisia. Ne olivat kiireessä kokoonkyhätty
pelastamaan Ladizin viimeisiä asukkaita vuoriston turviin. Mutta
varhaisessa suvessa oli jo ehditty leikkaamaan viljaa pelloista ja
saamaan hedelmiä puista. Talonpoikien puolittain villit puutarhat
olivatkin jo jalostuneet rikkaiksi, kirjaviksi tarhoiksi.
Kesäkuun yössä sekoittui kovien alppikukkien tuoksu rosmariinien ja
kuusamain hienoon tuoksuun. Visertäen lauloi puro, joka juoksi yli
harmaan punertavan kalkkikallion. Pienet talot lepäsivät rauhallisina
niittyjen keskellä.
Ilmassa kaikui vielä valveillaolevien ääniä. Naisia liikkui
maitoämpäreineen karjan keskellä, joka odotti pääsevänsä lepoon tiheään
ruohikkoon. Joku pässi määkyi. Pieni koira haukahteli lyhyeen ja
äreästi.
Kaukaa ylhäältä, jossa näkyi vuorenkukkuloiden välissä viheriöitä
niittyjä, kuului laitumella olevien vuohien kellon kalkatus.
Eräästä pienestä talosta, joka oli rakennettu miltei kohtisuoraan
nousevan kukkulan juurelle, astui ulos vanha, väsynyt mies. Sauvan
varassa otti hän muutaman askeleen talon ympäri ja istuutui senjälkeen
itäpuolella olevalle penkille, josta oli näköala yli tasangon.
Synkkämetsäisten, aina yhä alenevien etuvuorien välissä näkyi palanen
tasaista maata. Jo kuukausia sitten, ennenkuin lämmin, sateinen talvi
oli loppunut, virtasi tuolla alhaalla hehkuvaa höyryä, päivisin
synkänharmaana ja mustana palona, öisin ihmeellisessä valossa hohtaen...
Vanha mies, joka kerran oli paennut noita liekkejä, tervehti niitä joka
yö hiljaisin katsein. Hänestä tuntui siltä kuin riippuisi siitä hänen
elämänsä, muistojensa viimeinen säie.
Ja häntä ympäröi tulevaisuus, joka ei näyttänyt tietävän siitä sen
enempää. Kun Jolan rouva oli iltaisin laskenut pienen, ruskean poikansa
vuoteeseen, ei mikään murhe tai varjo näyttänyt pimentävän talon elämää.
Alfredillakaan ei ollut aikaa ajatella sitä. Hän oli käynyt tummaksi,
ja joustavaksi täällä vuoristossa, työn ja ruumiillisten ponnistusten
rasittamana, sillä Daniel ei antanut hänelle liikoja vapaa-aikoja.
Daniel... ja naurava, syvä-ääninen tyttö, joka toimi talossa,
poskillaan kukoistavan niittykellon pehmeä sulo... kuin kallisarvoinen
hedelmä...
Tyttö oli taas nytkin ottanut hänet mukaansa etsimään uppiniskaisia
mustia vuohia, sillä aikaa kun Afra itse lypsi vaaleita...
Nämä rauhalliset päivät täällä ylhäällä antoivat kyllä työtä niin
käsille kuin sydämellekin.
Mutta alhaalla kuohui unohdettu tasanko yksinäisessä hehkussaan...
Jonkun aikaa oli jo näyttänyt siltä kuin höyryt hiljalleen leviäisivät
yhä eteenpäin. Viheriäjärven aaltoilevat rantamat, syvällä Ladizin
pohjukassa, alkoivat jo kuivua ja kuolla. Sienikasvit täyttivät
ehtyneen joen.
Mutta sitten onnettomuus pysähtyi etenemisessään.
Moniin kuukausiin eivät sen rajat enää olleet nousseet ylemmäs.
Kosteitten metsien ja purorikkaitten vuorilaitumien vyö suojasi
vuoristoa punaista tuhoojaa vastaan... suojasi vuoristoväkeä...
Vanha Henrik veti lujemmin hartioilleen paksun villaisen nutun, jonka
Afra ja Jolan yhdessä viime talvena olivat hänelle neuloneet. Kylmänä
huokuikin tuuli vuorihuippujen lumiaukeilta.
Nyt olivat ihmisäänet jo rauenneet.
Kuului vain yön hiljaista kolinaa. Hitaasti putoili kaivon vesi
alempana olevaan puiseen säiliöön, jossa vuoriston yli nousevan kuun
valo värähteli. Joskus vihelsi yölepakko katolla... Mutta Henrikin
sielu tähysi kauas liekinväriseen hämäryyteen. Hän ajatteli sitä mitä
oli ollut... Ja mikä ei enää koskaan palaisi.
Hän oli kuin erämaahan karkoitettu valtias, näinä muistelojensa
hetkinä. Sivistyksen edustajat olivat olleet hänen kansaansa,
hänen omia veljiään. Nyt istui hän tässä yksinään. Ja kun päivän
yksinkertaiset velvollisuudet olivat päättyneet ja ylle laskeutunut
hopeareunainen pimeys, tunsi hän ikävöivänsä...
Hän ikävöi kotiin, niinkuin sairas vanhus ikävöi kukkean nuoruutensa
maahan.
Hän oli elänyt kiihkeät katkeran taistelun vuotensa. Mutta ne olivat
kuluttaneet häneltä kaiken voiman jättäen hänet vain varjonsa
kaltaiseksi.
Nyt oli hän juureton... Tämä päivä ei voinut antaa enää mitään, ja
eilistä hän ei voinut unohtaa...
Hän ei tuntenut mitään syyllisyyttä eikä katumusta.
Hän tiesi, että kun hän kerran ylpeässä tuhmuudessaan oli luullut
voivansa ottaa ihmiskunnan kohtalot omiin käsiinsä, oli se ollut vain
lapsellista harhaluuloa. Kenenkään yksityisen tahdosta ei riippunut se
että sivistynyt rotu tuhoutui. Se oli välttämättömyys, johdonmukainen
aiheutuma ikuisesta laista, jonka mukaan kaikki se millä ei ole
elämiseen voimaa, häviää.
Mutta vain luontoa ympäröivät nämä elämän voimat.
Sen oli hän ymmärtänyt sinä hetkenä, jolloin hän näki kuolleen Ainen
suloiset, murtuneet kasvot. Ja sen näki myöskin nuori Alfred ensimäisen
rakkautensa epätoivoisessa tuskassa. —
Ukko katsoi vanhoja kuihtuneita käsiään, jotka kuun loiste loi aivan
valkoisiksi. Nekään eivät kuuluneet tänne... Nekin olivat vain osa
tuota loppuun palanutta ainetta, joka itse oli tuominnut itsensä
kuolemaan.
Ainen oli kuihduttanut A 15:n häviö.
Sitä hän ajatteli nyt usein...
Yläpuolella vihan ja rakkauden liittyivät toisiinsa elämän lait...
ihmeellisen yhtenäisinä...
Lumivalkoisena hohti nyt vuoren huippu ja metsän rannan yli kimmelsi
hopea...
Kaivo oli nyt täysin valaistu.
Se kylpi tähtien välkkeessä... Taloista kuului naisten naurua.
Silloin astui kaksi nuorta miestä ovesta.
Daniel, joka oli vahva ja tukeva kuin maja-asukas konsanaan, kuunteli
hetken surunvoittoista kehtolaulua, jota Jolan lauloi pienokaiselleen.
Näkemättä Henrikiä käveli hän puutarhaan ja Alfred seurasi jälestä.
Pienen aikaa kulkivat he valaistulla nurmikolla rauhallisesti. Sitten
virkahti Alfred:
"Huomaatko, että tuolla alhaalla ei tänään olekaan niin punaista?"
Daniel ei kääntänyt päätään.
"Siihenhän on niin totuttu... en tiedä, sillä viimeaikoina en minä
ole enää siitä juuri välittänyt. Kun ajattelee työtänsä, niin ei
todellakaan ole aikaa sellaiseen!"
"Niin on minunkin laitani..." Alfred silmäili puutarhaa jonne Afra
oli luvannut tulla. Kentiespä hän jo seisoskelikin siellä piilossa
kuunnellen puiden välissä.
Vielä katsahti hän kuitenkin alas muuttumattomaan punahohteeseen...
"Minä tahtoisin tietää", alkoi hän miettien, "tahtoisin tietää olemmeko
me ainoat! Ja ovatko kaikki kaupungit hävinneet? Tiedätkö että tämä
ajatus kiusaa minua usein?"
"Muilla paikkakunnilla on tietysti myös paettu. Ja muuten...
Henrik itse ajattelee, että on mahdotonta sanoa mikä tuhoutui. Ja
lopultakin... meillähän on kaikki mitä tarvitsemme, ja me olemme
täällä turvassa! On turhaa ajatella sellaisia! Afran täytyy saada
sinut järkiinsä... Minun pitää sanoa se hänelle. Täällä ei ole mitään
mietittävää." Ja hän tarttui ystäväänsä käsivarresta naurahtaen
iloisesti.
"Ei, ei, en ole sitä ajatellutkaan" vastasi toinen. "On kuitenkin
ylipäänsä ihmeellistä kuinka kaikki se voi unohtua! Monasti... niin
todellakin, monasti ajattelen minä kuin olisin täällä syntynyt enkä
milloinkaan ollutkaan muualla... Ja A 15:stä olen ainoastaan uneksinut
kuin viimeisestä mielettömyydestä, väärän sivistyksen seurauksena."
Pidätetty nauru keskeytti hänen puheensa. Hän juoksi suoraan ääntä
kohden, puutarhan varjoisaan nurkkaan.
Daniel nyökkäsi ymmärtäväisesti ja astui takaisin majaan.
Ovesta kuului taas Jolanin pehmeä laulu...
Taasen oli Henrik yksin.
Hymy levisi yli vanhojen kasvojen...
Kuinka elämä sittenkin kävi eteenpäin!
Kuinka lukemattomat pienet hetket muodostivatkaan ijäisyyden!
Ja kauhusta, kuolemasta ja häviöstä jää jälkeen ainoastaan kaipausta
täysi kuutamoyö... kehtolaulu...
Ja ken nousi vastustamaan tätä yksinkertaista elämän kiertokulkua hän
sammui, elämän virran polttamana.
Henrik nousi.
Hän oli väsynyt... Hänen oli jo aika päästä lepoon.