1.
Peräsimessä oleva kanakki kiersi ratastaan nopeasti, ja _Malahini_
puski suoraan tuulen silmään ja kohosi tasakölilleen. Isopurje
tyhjeni, sen reivinuorat rapsuttivat ja puomiköydet siirtyivät, ja
pian se kallistui toiselle kyljelleen tuulen täyttäessä purjeen
jälleen. Vaikka aamu oli aikainen ja tuuli navakka, olivat
kannella oleskelevat viisi valkoista miestä vähissä pukimissa.
David Grief ja hänen englantilainen vieraansa, Gregory Mulhall
olivat vielä yöpukimissa, paljaat jalat pistettyinä kiinalaisiin
työtohveleihin. Kapteeni ja perämies olivat ohkaisissa aluspaidoissa
ja purjekangashousuissa, päällysmiehen pitäessä käsivarrella
aluspaitaansa, jota ei näyttänyt välittävän vetää päälleen. Hiki
helmeili hänen otsallaan, ja hän näytti tarjoavan paljasta rintaansa
kuin janoissaan tuulelle, joka ei antanut viileyttä.
"Painostavaapa on näin tuuliseksi", selitti hän.
"Ja mitä se tekee lännessä? Sitä en jaksa käsittää", jatkoi Grief
ylimalkaista tarinoimista.
"Ei se pitkää aikaa kestä eikä ole kauan ollutkaan siellä", sanoi
Hermann, hollantilainen perämies. "Koko yön on vain kiertänyt kaikkia
suuntia -- viisi minuuttia siellä, kymmenen täällä, tunnin jossakin
päin ja neljänneksen toisaalla."
"Jotakin on tekeillä, tekeillä on", vaakkui kapteeni Warfield
levittäen partaansa molempain käsien sormilla turhaan antaakseen
viileyttä kaulalleen. "Vuorokauden on ilma ollut hulluna. Ei ole
ollut oikeata pasaadia kolmeen viikkoon. Sekaisin kaikki. Ilmapuntari
hypähteli illalla auringon laskiessa, ja samoin taaskin, vaikka
sanovat, ettei se merkitse mitään. Vaikkapa vain, mutta minulla on
ennakkoluuloni. Käy hermoille, nähkääs. Niin se juonitteli silloin
kun menetimme _Lancasterin_. Olin laivapoikana vasta, mutta hyvin
sen muistan. Aivan uusi nelimastoinen teräsalus, ensi matkallaan.
Ukon sydämen se mursi. Oli ollut neljäkymmentä vuotta sillä yhtiöllä.
Kovin hupeni mies ja kuoli seuraavana vuonna."
Tuulesta ja aikaisesta huolimatta oli helle tukahduttava. Tuuli
kuiski vilpoisuutta, mutta ei antanut sitä. Olisi saattanut puhaltaa
Saharasta, paitsi että oli niin märkää. Ei sumua, ei huurua, ei
merkkiäkään, mutta etäisyys teki sellaisen vaikutuksen. Ei ollut
oikein pilviäkään, mutta taivaan peitti kuin ohut verho, jonka läpi
ei aurinko jaksanut paistaa.
"Valmiit", komensi kapteeni hitaan terävästi. Ruskeat
kanakki-merimiehet, miehusvyö pukunaan, siirtyivät velton nopeasti
köysien ääreen.
"Tuuleen."
Peräsinmies käänsi rattaansa ilman innostusta, ja _Malahini_ kääntyi
kauniisti tuuleen.
"Hitto vieköön, tämä on komeaa", kehui Mulhall. "Enpä tietänyt teidän
Etelämeren kauppiaiden purjehtivan jahdeilla."
"Tämä on Gloucesterin kalastaja alkujaan", selitti Grief; "ne ovat
kaikki jahteja rungon ja purjeiden puolesta".
"Mutta tästähän pääsisi suoraan sisään, miks'ette anna mennä?"
arvosteli englantilainen.
"Koettakaapa, kapteeni Warfield", kehoitti Grief. "Näytetään miltä
laguuninsuu tuntuu pakovedellä."
"Tiukasti tuuleen", käski kapteeni.
"Tiukasti tuuleen", kertasi kanakki hellittäen puolen puolaväliä.
_Malahini_ oli juuri kapean aukon kohdalla, joka johti isoon,
soikeaan laguuniin. Riutta oli kuin kolmesta muodostumassa olevasta
yhteen kyhätty, ilman väliseiniä. Kookospalmuja kasvoi ryhmissä
saarella, mutta paikoitellen oli hiekka liian alavaa niille, ja
näillä kohdin näkyi puiden lomitse laguunin tyyni pinta kuin
laikahteleva kuvastin. Useita neliömaileja oli vettä laguunissa,
ja koko massa purkautui tämän ainoan aukon kautta ulos, jossa sen
takia olikin kuin virran ryöppy. Sen kuohuihin sattuessaan heilahti
_Malahini_ joka kerta tolaltaan ja painautui kulkuväylältä sivuun.
Pääsi jo pistäymään syvälle, kun pistävät korallikarit pakottivat
kääntymään. Toisella puolen tempasi virta sen mennessään ja kiidätti
merelle takaisin.
"Nyt taitaa olla aika koetella sitä uutta ja kallista konetta",
virnisteli Grief hyväntahtoisesti. Kone oli kipeä kohta kapteenille.
Hän oli sitä ruinannut niin kauan, että oli saanut Griefin suostumaan.
"Kyllä se vielä itsensä maksaa", vastasi kapteeni. "Odottakaahan
vain."
Grief osoitti pientä kutteria, joka pyrki heidän perässään saarelle.
"Panenpa vetoa viiden frangin kappaleen, että tuo pieni _Nuhiva_
menee edellämme sisään."
"Varmasti", myönsi kapteeni. "Sillä on voimakas kone. Me olemme kuin
linjalaiva sen rinnalla, eikä ole kuin neljäkymmentä hevosvoimaa.
Sillä on kymmenen ja on tuollainen kaukalo. Se voisi luistaa yli
helvetin vaahdon, mutta eipä se sittenkään tätä virtaa voita.
Kymmenen solmua se nyt tekee."
Ja kymmenen solmun vauhdilla _Malahini_ kallistellen kiiti merelle.
"Puolessa tunnissa tuo helpottaa -- sitten päästään", sanoi kapteeni
Warfield, vähän ärtyneenä, kuten näkyi seuraavista sanoista. "Ei
hänellä ole oikeutta sitä Parlayksi nimittää. Se on amiraliteetin
kartoissa ja ranskalaisissa Hikihoho. Bougainville sen löysi ja
nimitti alkuasukkaitten lailla."
"Mitäpä nimestä", sanoi päällysmies, käyttäen tilaisuutta puheen
ajaksi vielä viivytellä paitansa ylle vetämistä. "Tuossa se nyt
on viivytellä paitansa ylle vetämistä. Tuossa se nyt on nokkamme
edessä, ja ukko Parlay on siellä helmineen."
"Kuka ne helmet on nähnyt?" tiedusti Hermann katsoen kutakin
vuoroonsa.
"Tunnettu juttu", vastasi päällysmies. Lisäsi sitten peränpitäjään
kääntyen: "Tai-Hotauri, mitäs tiedät Parlayn helmistä?"
Kanakki, mielissään ja itsetietoisena, alkoi puhua:
"Minun veli kaivaa Parlaylle monta kuukautta. Paljon puhuu helmi.
Hikihoho hyvä helmipaikka."
"Eivätkä helmenostajat ole koskaan saaneet häntä helmistään
luopumaan", selitti kapteeni.
"Kerrotaan, että hatullinen hänellä niitä oli Armandea varten, kun
hän purjehti Tahitille", jatkoi päällysmies puhetta. "Siitä on
viisitoista vuotta, ja hän on siitä saakka yhä kartuttanut varastoaan
-- simpukoita on kasannut myös. Niitä on satoja tonneja. Laguuni
lienee nyt puhtaaksi pyydystetty. Ehkäpä sen takia on kuuluttanut
huutokaupan."
"Jos hän todella myy, tulee tästä vuoden suurin helmikauppa
Paumotulla", sanoi Grief.
"No mutta mikä tämä vanha rantamaleksija on?" kysyi kuumasta ja
muusta ärtyneenä kapteeni. "Mikä se helmijuttu on? Miksi siitä niin
salaperäisesti puhutaan?"
"Hikihoho on Parlayn", vastasi päällysmies. "Hänellä on suuri
helmivarasto, säästetty vuosien vieriessä, ja viikkoja sitten
hän lähetti sanan, että myy ne huomenna. Katsokaahan noita
kuunarinmastoja laguunin puolella."
"Kahdeksan niitä näkyy", sanoi Hermann. "Mitä tekemistä niillä
olisi mokomalla riutalla?" jatkoi päällysmies. "Ei siellä ole
kuunarinlastia kopraa vuodessa. Ne ovat kaikki tulleet huutokauppaa
varten. Ja siksi tuo _Nuhivan_ pahainenkin tuolla aaltoja vastaan
tappelee, vaikk'en tiedä mitä sekin aikoo ostaa. Narii Herring --
puoliverinen Englannin juutalainen -- omistaa sen, ja muuta hänellä
ei olekaan paitsi julkeutta, velkoja ja whiskylaskuja. Hänellä on
velkaa niin paljon, ettei ole Papeetessa yhtään kauppiasta, jonka etu
ei olisi kytketty hänen menestykseensä. Ne jättävät hänelle väliin
jotakin kaupattavaa. Täytyy. Ja se sitä pystyssä pitää. Minä en ole
kenellekään velkaa. Mikä on siitä seuraus? Jos kaadun kouristuksissa
maahan, niin saan siihen kuolla. Eivät menettäisi mitään. Mutta Narii
Herring -- jos hän sattuisi? Parastaan tekisivät. Liian paljon on
hänessä rahaa kiinni, että antaisivat hänen kuolla. Kotiinsa veisivät
ja käsin hoitelisivat. Sen sanon, että laskujensa kunniallisesta
maksamisesta ei ole mitään hyötyä."
"Mitä tällä Näriin jutulla on tekemistä tämän asian kanssa?" kysyi
tiukasti englantilainen. Kääntyen Griefiin hän sanoi: "Mitä lorua
tämä helmijuttu on? Kertokaahan alusta."
"Saatte auttaa minua", varoitti Grief toisia, aloittaen. "Vanha
Parlay on originaali. Sen verran kuin minä olen häntä nähnyt, on
hän vähän hassahtava. Mutta juttu on seuraava: Hän on täysverinen
ranskalainen. Sanoo tulleensa Pariisista. Puhetapansa on aivan
pariisilaista. Tuli jo entispäivinä. Teki kauppaa ja kaikkea mitä
muuta tehtiin. Niin joutui Hikihoholle. Tuli kauppaa tekemään,
silloin kun se oli pääasia. Satakunta paumotulaisrääsyä eleli
saarella. Meni naimisiin kuningattaren kanssa -- maan tapa. Kun tämä
kuoli, oli kaikki hänen. Kohtasi rokko ja jäljelle jäi kymmenkunta.
Hän teetti niillä työtä ja ruokki ne ja oli kuningas. Ennen
kuolemaansa antoi kuningatar hengen tyttärelle. Armande. Kolmen
vanhana hänet lähetettiin Papeeten luostariin. Seitsemän-kahdeksan
ikäisenä lähetti isä hänet Ranskaan. Alatte ymmärtää asemaa. Ylhäisön
paras luostari ei ollut liian hyvä paumotulais-saaren kuninkaan
ja kapitalistin tyttärelle, eikä Ranskan maassa pidetä värirajaa
selvillä. Häntä kasvatettiin prinsessana ja hän oppi käyttäytymään
sellaisena. Hän luuli myös olevansa täysivalkoinen eikä aavistanut
onnettomuutta.
"Nyt tulee tragedia. Ukko oli aina ollut vähän kaistapäinen ja oli
näytellyt itsevaltiasta Hikihoholla niin kauan että ei ymmärtänyt,
mitä vikaa olisi kuninkaassa -- tai prinsessassakaan. Kun Armande oli
kahdeksantoista, kutsui ukko tytön kotiin. Hänellä oli rahaa kauhat
ja kaukalot täynnä, kuten Yankee-Bill sanoisi. Rakennutti Hikihohoon
komean päärakennuksen ja hienon bangalon Papeeteen. Ja olisi hän
päänsä pitänyt, huolimatta Papeeten kanoista ja mörökölleistä, jollei
sattunut hirmumyrsky. Sinä samana vuonna kai Manu-Huhi sortui ja
yksitoistasataa hukkui?"
Toiset nyökkäsivät, ja kapteeni sanoi: "Olin _Magpiellä_ silloin,
ja maihin se meni kaikkine väkineen neljännesmailin kookoslehtoon
Taiohae Bayssa -- joka lienee myrskyiltä suojatuimpia satamia."
"Well", jatkoi Grief. "Parlay ukko joutui siihen ryöppyyn
helmikappoineen ja tuli Papeeteen kolme viikkoa liian myöhään. Hänen
täytyi korjauttaa kuunarinsa ja rakennuttaa puoli mailia tietä, että
sai sen vesille.
"Ja kaiken aikaa oli Armande Papeetessa. Kukaan ei käynyt häntä
tervehtimässä. Ranskalaisen tavan mukaan hän kävi tuliaiskäynneillä
kuvernöörin ja satamalääkärin luona. Ne ottivat vastaan, mutta niiden
eukko-kanat eivät olleet kotona, eivätkä ne vastavierailulle menneet.
Tyttö oli niin julistettu säädyn ulkopuolelle, ettei ollut koskaan
osannut moista uneksiakaan. Ja näin hienolla tavalla ne saattoivat
siitä hänelle tiedon. Ranskalaisella risteilijällä oli iloinen
luutnantti. Hän menetti tytölle sydämensä, mutt'ei päätään. Voitte
arvata minkä vaikutuksen tämä kaikki teki nuoreen neitoseen, joka
oli hieno, kaunis, kasvatettu kuin ylimys, parhaalla ranskalaisella
tavalla, mitä rahalla voi ostaa. Ja voitte ymmärtää lopunkin." Hän
kohautti olkapäitään. "Bangalossa oli japanilainen palvelija. Hän
näki. Sanoi, että niin kävi kuin samurain tosihengessä. Otti tikarin
-- ei mitään hätäilyä, ei iskua, ei kiirettä kuolemaan -- otti
tikarin, asetti kärjen tarkasti sydäntä kohti ja molemmin käsin,
hitaasti ja varmasti, painoi.
"Ukko Parlay saapui sitten helmineen. Yksi ainoa niistä maksoi
kuusikymmentätuhatta. Peter Gee näki sen ja sanoo tarjonneensa niin
paljon. Ukko meni vähäksi aikaa sekaisin. Panivat pakkopaitaan
klubissa pariksi päivää..."
"Vaimonsa setä, vanha paumotulainen, auttoi hänet vapaaksi", selitti
päällysmies.
"Ja sitten alkoi ukko tehdä tiliä", jatkoi Grief. "Ampui kolme luotia
siihen luutnantti-lurjukseen..."
"Ja se oli sairaana kolme kuukautta", tiesi kapteenikin.
"Heitti viinilasin kuvernöörin naamaan; taisteli kaksintaistelun
tohtorin kanssa; pieksi palvelijat; tuhosi sairaalan; ruhjoi kaksi
kylkiluuta ja solisluun sairaanhoitajalta, ja pääsi pakoon, peräytyi
kuunarilleen revolveri kummassakin kädessä, uhaten poliisipäällikköä
ja santarmeja, sekä purjehti Hikihohoon. Eikä sittemmin ole sieltä
lähtenyt."
Päällysmies nyökkäsi. "Siitä on jo viisitoista vuotta. Eikä hän ole
jalallaan maalle astunut."
"Ja on lisännyt helmiään", sanoi kapteeni. "Vanha hullu. Ihan
pintaani karmii. Ihan kuin suomalainen."
"Mitä se merkitsee?" kysyi Mulhall.
"Noituu ilmoja vain -- uskovat alkuasukkaat. Kysykää Tai-Hotaurilta.
Hei, Tai-Hotauri, vanha Parlay tietää ilmat?"
"Suuri ilmapiru olla", vastasi kanakki. "Tiedän. Tahto iso tuuli, iso
tuuli tulla. Ei tahto tuuli, ei tulla tuuli."
"Vanha velho siis", sanoi Mulhall.
"Ei ole onni ne helmet", juorusi Tai-Hotauri päätään merkitsevästi
väännellen. "Sanoo myydä helmet. Paljo tulla kuunari. Hän teke iso
ilma, kaikki kuolla, kas. Kaikki meidän miehet sano niin."
"Tuulispäiden aika on parhaillaan", sanoi kapteeni jörösti. "Eivät
ole aivan kaukana oikeasta. Jotakin nyt on tekeillä, ja paremmalta
tuntuisi nahassani, jos _Malahini_ olisi tuhannen mailin päässä
täältä."
"Ukko on tosiaankin hieman hullu", päätti Grief. "Olen koettanut
päästä hänen katsantotapansa perille. Se on -- hm -- hieman sekava.
Kahdeksantoista vuoden aikana hän keskitti kaiken Armanden ympärille.
Nytkin hän vielä on puolet ajastaan siinä uskossa, että Armande ei
vielä ole palannut Ranskasta. Siksi hän on säilyttänyt helmensä. Ja
valkoisia hän vihaa kaiken aikansa. Hän ei koskaan unohda, että ne
tappoivat tytön, vaikka hän aika-ajoin unohtaakin, että tyttö on
kuollut. Hei! Missäs tuuli on?"
Purjeet lekottelivat vapaina, ja kapteeni murahteli tyytymättömänä.
Tuulen lakatessa kävi helle yhäkin sietämättömämmäksi. Hiki purkautui
esille heidän kasvoistaan, ja vuoroonsa he hengähtivät syvään,
vaistomaisesti, enemmän ilmaa ahmaistakseen.
"Tuossa tulee taas kahdeksan pisteen veto. Purje yli! Hei!"
Kanakit juoksivat täyttämään kapteenin käskyä, ja viisi minuuttia
kuunari oli aivan väylän suussa ja voittikin virtaa hieman. Sitten
puuska hellitti ja tuuli kääntyi entiselle tolalleen, niin että taas
oli puolta vaihdettava.
"Tuossa se _Nuhiva_ taas tulee", sanoi Grief. "On saanut koneensa
kuntoon."
"Onko kunnossa?" kysyi kapteeni portugalilaiselta puoliveriseltä,
jonka pää ja hartiat pistivät esille kapeasta luukusta kajuutan oven
lähellä.
"Kyllä", vastasi poika pyyhkien kasvojaan rasvaisella rääsyllä.
"Ann' mennä sitten."
Koneenkäyttäjä katosi koppiinsa, ja hetken päästä kuului sieltä
moottorin sylkytystä. Mutta kuunari ei jaksanut pysyä edellä. Pieni
kutteri teki kolme jalkaa heidän kahta jalkaansa kohti ja oli pian
pyrkimässä edelle. Vain alkuasukkaita oli kannella, ja perää pitävä
mies heilautti heille pilkallisesti jäähyväisiksi kättään.
"Se on Narii Herring", kertoi Grief Mulhallille. "Tuo iso mies
rattaan ääressä -- uskaliain ja häikäilemättömin roikale Paumotulla."
Viisi minuuttia myöhemmin kuului _Nuhivan_ kannelta sen oman
miehistön riemuhuuto. Kone oli mennyt rikki ja alus jätätti.
_Malahinin_ merimiehet juoksivat laidalle ja hurrasivat ohi
mentäessä. Tuuli oli kääntämässä pikku kutteria, joka luu hampaissa
kääntyi menemään pakoveden suuntaan.
"Kyllä se tuntuu kone olevan", tunnusti Grief, kun laguuni aukeni
heidän eteensä ja he suuntasivat kulun ankkuripaikalle.
Kapteeni Warfield oli ilmeisesti hyvillään, vaikka hän vain
murahtelikin: "Vielä se itsensä maksaa, älkää huoliko."
_Malahini_ kulki pienen laivaston keskivaiheille, ennenkuin sai
tilaisuuden kääntyä ankkuriin.
"Tuoss' on Isaacs _Dollyllä_", esitteli Grief kättään tervehdykseksi
heilauttaen. "Ja Peter Gee _Robertalla_. Eipä pysyisi poissa
tämänlaisesta helmikaupasta. Ja tuolla on Franchini _Cactuksella_.
Ukko Parlay saa hintansa."
"Eivät ole vielä konettaan korjanneet", mörisi iloisesti kapteeni
Warfield katsellen väylälle päin, josta puiden takaa näkyivät
_Nuhivan_ purjeet.
2.
Parlayn talo oli kaksikerroksinen rakennus, Kalifornian laudoista
rakennettu, katto galvanoitua peltiä. Pienellä riutalla se oli niin
muodottoman suuri, että näytti oudolta kasvannaiselta. _Malahinin_
väki kävi kohteliaisuusvierailulla heti ankkuriin päästyä. Muitakin
kapteeneja ja ostajia oli isossa huoneessa tutkimassa huomenna
huutokaupalla myytäviä helmiä. Paumotulais-palvelijat, Hikihohon
synnynnäisiä ja omistajan sukulaisia, kaatoivat whiskyä ja absinttia
laseihin. Ja joukossa liikuskeli Parlay itsekin lörpötellen ja
irvistellen, ollen kerran niin komean miehen kuihtunut raunio enää.
Silmät olivat syvällä päässä ja kuumeiset posket syvillä kuopilla.
Tukka näytti tulleen takkuina esille, ja parta riippui tupsuna.
"Hitto vie", mutisi Mulhall. "Pitkäsäärinen Napoleon III, mutta
leivottuna, poltettuna ja kartena vain. Jopa on hintelä. Eipä ihme,
että päätään noin kääntelee. Täytyyhän pitää tasapainoa."
"Tulee tuuli", oli ukon tervehdys Griefille. "Annattepa arvon
helmille, kun tällaisena päivänä tulitte niitä noutamaan."
"Manalaan niitä hakemaan kannattaisi mennä", nauroi Grief iloisesti
ja katsahti pöytään, missä tavara oli.
"Jotkut ovat jo sen matkan niiden takia tehneet", kotkotti Parlay.
"Katsokaapas tuota." Hän osoitti isoa, puhdasta, pähkinänkokoista
helmeä, joka oli erillään säämiskäkappaleella. "Tarjosivat
kuusikymmentätuhatta Tahitilla. Yhtä paljon tarjoavat huomenna, jos
ei tuuli heitä vie. Sen löysi serkkuni, naimisen kautta serkkuni.
Alkuasukas, nähkääs. Oli myös varas. Kätki sen. Se oli minun. Toinen
serkku -- olemme täällä kaikki sukua -- tappoi hänet sen takia ja
pakeni kutterilla Noo-Naulle. Ajoin takaa, mutta Noo-Naun päällikkö
oli hänet jo sen takia tappanut. Ohoi, tuolla pöydällä on kuolleita
edustettuna. Otetaanpas lasi, kapteeni. En muista nähneeni. Olette
tulokas saarilla?"
"Kapteeni Robinson _Robertolta_", esitteli Grief.
Sillä välin oli Mulhall puristanut kättä Peter Geen kanssa. "En
ikänäni ole nähnyt näin paljon helmiä", sanoi hän.
"En minäkään yht'aikaa", myönsi Peter Gee. "Minkä arvoisiksi nuo
arvaisi?"
"Viisi-kuusikymmentätuhatta puntaa -- meille ostajille. Pariisissa
--" hän kohautti olkapäitään ja nosti silmäluomensa osoittaen siten
summan arvaamattomuutta.
Mulhall pyyhkieli hikeä silmistään. Kaikki hikosivat ja huohottivat
kovin. Ei ollut jäätä juomain mukana, ja ne oli nieltävä haaleina.
"Niin, niin", kotkotteli Parlay. "Monta kuollutta on tuossa pöydällä.
Tunnen nuo helmet, joka-ikisen. Katsokaas noita kolmea! Mainiosti
yhteen sopivat, vai mitä? Muuan sukeltaja Pääsiäissaarilta haki
ne minulle viikon aikana. Seuraavalla viikolla vei hai häneltä
käsivarren. Verenmyrkytys teki lopun. Ja tuo iso muodoton --
jos siitä huomenna saan kaksikymmentä frangia, olen iloinen --
kaksikymmentäkaksi syltä syvältä se on tuotu. Mies oli Raratongalta,
löi kaikki sukellusennätykset. Toi sen kaksikolmatta syltä syvältä.
Ja samalla pakahtuivat hänen keuhkonsa, tai hän sai kouristuksen,
kuoli kahden tunnin kuluttua. Kuoli kiljuen. Mailien päähän se
kuului. Oli voimakkain alkuasukas, minkä olen nähnyt. Puolikymmentä
sukeltajistani on kuollut kouristukseen. Ja useampia on kuoleva,
useampia on kuoleva."
"Mitäs siinä vaakutte, Parlay", sanoi muuan kapteeneista. "Ei nyt
tuulta tule."
"Jos olisin voimakas mies, en saisi koukkua irti kyllin pian
lähteäkseni", piipitti ukko vanhuksen falsettiäänellä. "Jos olisin
nuori mies, viinin maku vielä suussani. Mutta ette lähde te. Kaikki
jäätte. Enkä neuvoisi lähtemäänkään, jos luulisin teidän aikovan. Et
saa korppeja lähtemään haaskalta. Ottakaa ryypyt, uljaat merimiehet.
Well, well, mitä ihminen uskaltaakaan pienten osteripisarain
vuoksi. Tuossa ne ovat, kalleudet, huutokauppa huomenna, täsmälleen
kymmeneltä. Ukko Parlay myy loppuun, ja korppikotkat ovat koossa.
Ukko oli aikoinaan voimakkaampi mies kuin yksikään heistä, mutta
näkee vielä useimpain heidän kuolemansa."
"Se taitaa olla vanha kiero sälli", kuiskasi _Malahinin_ päällysmies
Peter Geelle.
"Mitä sitten jos tuuleekin", sanoi _Dollyn_ kapteeni. "Ei Hikihohoa
koskaan ole puhtaaksi vienyt."
"Sitä enemmän syytä pelätä, että nyt menee", vastasi kapteeni
Warfield.
"Enpä luottaisi siihen."
"Kukas vaakkuu nyt", varoitti Grief.
"Enpä halusta menettäisi sitä uutta konetta, ennekuin se on itsensä
maksanut", vastasi kapteeni Warfield jurosti.
Parlay asteli ihmeen ketteränä huoneessa olevan joukon keskitse
ilmapuntarin luo.
"Katsokaahan, uljaat merimiehet", hän huudahti innokkaasti.
Lähin mies katsahti lasiin. Hänen kasvoillaan näkyi heti tehdyn
havainnon vaikutus.
"Pudonnut kymmenen." Siinä hänen ainoat sanansa, mutta kaikki kasvot
kävivät huolestuneiksi, ja jokainen näytti aikovan rientää katsomaan.
"Kuulkaa", komensi Parlay. Hiljaisuuden tultua kuului ulkorannan
veden kohina kuin entistä kovempana. Uhkaavana.
"Hyökyaaltoja", sanoi joku, ja kaikki kokoontuivat ikkunain
ääreen. Harvojen kookosten lomitse he katselivat merelle. Sarjana
syöksyivät hyökyrivit korallirantoja vasten. Muutaman minuutin ajan
he katselivat harvinaista näytelmää ja puhelivat matalin äänin, ja
niiden hetkien aikana kävi kaikille selväksi, että aaltojen koko yhä
kasvoi. Tuo aaltojen kohoileminen kuolemantyvenessä oli kammottava,
ja tiedottomasti alenivat äänet hiljaisiksi. Vanha Parlay säikytti
heidät äkillisellä vaakkunallaan.
"Vielä on aika päästä vesille, uljaat merimiehet. Menkää venein yli
laguunin."
"All right, vanha mies", sanoi Darling, _Cactuksen_ nuori perämies.
"Etelään päin on tuuli. Me emme siitä saa pihaustakaan."
Helpotuksen henkäys kävi läpi huoneen. Keskustelu alkoi taas, ja puhe
kävi äänekkäämmäksi. Useat ostajat palasivat pöydän ääreenkin helmiä
arvioimaan. Parlayn kimakka kotkotus kävi kovemmaksi. "Hyvä on",
hän rohkaisi. "Vaikka maailmanloppu olisi käsissä, niin kauppaa te
teette."
"Me ostamme nämä huomenna siitä huolimattakin", vakuutti Isaacs.
"Sen kaupan teette sitten helvetissä." Epäuskoisen naurun hohotus
säesti ukon puhetta. Hän kääntyi kiukkuisena Darlingiin päin.
"Milloin ovat teidänkaltaiset lapset oppineet myrskyn merkkejä
tuntemaan? Ja kuka se mies on, joka on pannut merkille tuulispäiden
suunnan Paumotulla? Minä purjehdin näillä vesillä ennenkuin
vanhinkaan teistä oli henkeään vetäissyt. Minä tiedän. Itään
päin tekevät tuuliaiset niin laajan kaaren, että jälki on kuin
suora viiva. Länteen tekevät äkkimutkan. Muistelkaa karttojanne.
Kuinka tapahtui, kun 91:n hirmumyrsky vei Aurin ja Hiolaun? Kaari,
poikaseni, kaari! Tunnin, kahden, ehkä kolmenkin päästä tulee tuuli.
Kuulkaas tuota!"
Vavahdus väräytti koko riutan perusteita. Talo liikahti.
Alkuasukaspalvelijat, pullot käsissään, painuivat kokoon kuin
turvaa etsien ja tuijottivat kauhuisin katsein ulos, missä valtava
hyökyaalto huuhteli kaukana maalla olevaa kopra-kasaa. Parlay katsoi
ilmapuntariin ja virnisteli vierailleen. Kapteeni Warfield astui
katsomaan.
"26.75", luki hän. "Taas laskenut viisi lisää. Hyvä jumala. Tuo vanha
perkele on oikeassa. Tulee se, ja minä lähden laivalle."
"Pimeäksi vetää", kuiskasi Isaacs.
"Jupiter auta, niin on kuin näyttämöllä", sanoi Mulhall Griefille,
kelloaan katsoen. "Kello on kymmenen aamupäivällä, ja on pimeä kuin
hämärissä. Valot himmenevät ja murhenäytelmä alkaa. Missä on ääniään
vaimentava musiikki?"
Vastaukseksi järkäytti taloa ja riuttaa toinen jattiläishyöky.
Kuin pakokauhun vallassa juoksivat kaikki ovelle. Valjussa valossa
näyttivät heidän kasvonsa aavemaisilta. Isaacs huohotti kuin
hengenahdistuksen helteen painon alla.
"Mihinkäs kiire?" ivaili Parlay poistuvia vieraitaan "Ottakaahan
lähtöryyppy, uljaat miehet." Kukaan ei häntä huomannut. Heidän
lähtiessään simpukankuoripolkua painaltamaan rantaa kohti pisti hän
päänsä ulos ovesta ja huusi: "Älkää unohtako, herrat, että kello
kymmenen täsmälleen huomisaamuna vanha Parlay myy helmensä."
3.
Rannalla oli alkanut outo näytelmä. Vene toisensa jälkeen kiskaistiin
kiivaasti vesille ja ne painoivat suoraa päätä aluksiaan kohti. Yhä
pimeämmäksi oli käynyt ilma. Tyyni oli yhä painostava, ja hiekka
vavahteli heidän jalkainsa alla hyökyjen törmätessä ulkoriuttaa
vasten. Narii Herring asteli jouten hiekalla. Hän naureskeli
kapteenien ja kauppiaiden kiirettä. Lähellä olivat kolme hänen omaa
kanakkiansa ja Tai-Hotauri.
"Veneeseen ja airo käteen"; komensi kapteeni Warfield
viimeksimainittua. Tai-Hotauri läheni kaartaen, Narii Herringin ja
hänen kanakkiensa katsellessa neljänkymmenen jalan päästä.
"En ole enää palveluksessanne, kapteeni", sanoi Tai-Hotauri
röyhkeästi ja ääneen. Mutta hänen kasvonsa pettivät ja katumuksen
vilahdus näkyi kasvoilla. "Erottakaa minut, kapteeni", pyysi hän
nopeasti kasvojensa taas ilmaistessa jotakin. Kapteeni otti onkeensa
ja kävi toimeen. Hän kohotti äänensä ja nyrkkinsä. "Mene tuohon
veneeseen, tai minä kolistan sinusta seitsemän kelloa ulos."
Kanakki vetäytyi taaksepäin, ja Grief astui väliin tyynnyttämään
kapteeniaan.
"Minä menen _Nuhivalle"_, sanoi Tai-Hotauri liittyen toiseen sakkiin.
"Tule takaisin tänne", uhkasi kapteeni.
"Hän on vapaa mies, kapteeni", sanoi Narii Herring. "Hän on ollut
minulla ennenkin ja tulee nyt takaisin."
"Tulkaa pois, täytyy mennä alukselle", sanoi Grief. "Tulee pimeä."
Kapteeni myöntyi, mutta veneen edetessä hän heristi perässä seisoen
nyrkkiään rannalle päin. "Tästä teemme vielä tiliä, Narii", hän
huusi. "Olette ainoa mies sakista, joka varastaa toisten miehiä." Hän
istahti ja mutisi: "Mikähän sille Tai-Hotaurille tuli? Jotakin hän
hankitsee, mutta mitä?"
4.
Veneen tullessa _Malahinin_ viereen he kohtasivat Hermannin
huolestuneen katseen. "Pohja putoo ilmapuntarista", ilmoitti hän.
"Kyllä nyt tulee tuuli. Heitin tyyrpuurin ankkurin."
"Heitetään isokin", komensi kapteeni Warfield astuen johtamaan. "Ja
vetäkäähän tämä vene kannelle; sitokaa se kiinni pohja ylöspäin."
Kaikkien kuunarien kannella oli kiireistä touhua. Ankkuriketjut
kalisivat, toinen toisensa jälkeen ne vetivät ensin sisään, sitten
heittivät toisen ankkurin. Ne, joilla kuten _Malahinilla_ oli kolmas
ankkuri, varustautuivat sen heittämään, kun näkyisi mistä päin tuuli
tulisi.
Hyökyaaltojen möyrinä kasvoi yhä, vaikka laguuni oli peilikirkas.
Elon merkkiäkään ei rannalla, missä Parlayn talo kohosi hiekasta.
Veneet, kopra- ja simpukankuorikasat näyttivät oman onnensa nojaan
jätetyiltä.
"Kahdesta sentistä minä nostaisin ankkurit ja lähtisin", sanoi Grief.
"Tekisin sen joka tapauksessa, jos olisi avoin meri. Mutta nuo
pohjoisen ja idän riutat sulkevat meidät pussiin. Täällä on sittenkin
parempi mahdollisuus selvitä. Mitä tuumaatte, kapteeni?"
"Olen samaa mieltä, vaikka laguuni ei olekaan mikään myllylampi
tuulenpitoa varten. Ihmettelenpä mistäpäin se aikoo tulla. Halloo.
Tuolla menee jo yksi Parlayn kopra-kasoista."
He näkivät ruohopeitteisen kasan kohoavan ja hajoavan, samalla kuin
hyökyaalto nuolaisi hiekan sen harjalta sileäksi ja syöksyi eteenpäin
laguuniin.
"Yli pärskähti", huudahti Mulhall. "Siinä on alkua kyllä. Taas
tulee." Ja kasan jätteet lentelivät nyt rantahiekalle. Kolmas aalto
työnsi niitä eteenpäin laguunia kohti.
"Jos tulisi tuuli, olisi viileämpi" mutisi Hermann. "Ei voi
hengittää. Kuuma on. Olen kuiva kuin uuni."
Hän iski auki kookospähkinän isolla puukollaan ja tyhjensi
sisällyksen suuhunsa. Toiset seurasivat esimerkkiä, pysähtyen sitten
taas katsomaan erään Parlayn simpukkakasan menoa. Ilmapuntari osoitti
nyt 29.50.
"Ollaan aika lähellä alimman paineen keskustaa", sanoi Grief
reippaasti. "En ole koskaan mennyt tuuliaisen silmän läpi ennen.
Siitä tulee kokemus lisää teillekin, Mulhall. Ja ilmapuntarin
kiireestä päättäen tulee siitä iso kylläkin."
Kapteeni mörisi, ja kaikkien silmät kääntyivät häneen päin. Hän
katseli kaukolaseilla pitkin laguunia kaakkoon.
"Tuolta se tulee", sanoi hän hiljaisesti.
Ei tarvittu enää laseja ilmiön näkemiseksi. Oudonkirjava kelmu näytti
vedetyn yli laguunin. Sen rinnalla, yhtä nopeana, kulki palmujen
kumarrus rannalla ja lentävien lehtien ryöppy. Tuulen etupäässä oli
terävä nauha tummaa, tuulista vettä. Sen edellä joitakin tuulen
heittämiä täpliä. Sen takana näytti olevan neljännesmailin laajuinen
palsta tyyntä. Sitten seurasi tumma, tuuliväreinen aaltoliike, ja sen
takana kuohui laguuni valkoisessa vaahdossa.
"Mikä tuo tyyni paikka on?" kysyi Mulhall.
"Tyyntä se on", vastasi kapteeni.
"Mutta se kiitää yhtä nopeasti kuin tuulikin."
"Sen täytyy, sillä muutoin sen tuuli valtaisi. Tuo on kaksipäinen.
Savailissa näin kerran tuollaisen. Räiskis. Iski ensin. Sitten aivan
tyyni. Sitten toinen isku. Hei, pitäkää kiinni nyt. Tässä se tulee.
Katsokaa _Robertaa!"_
Lähinnä tuulen puolella oleva _Roberta_ ajautui löysin kahlein kylki
edellä kuin korsi. Sitten sen ketjut kiristyivät, ja retkahtaen se
pysähtyi tuuleen kääntyen. Kuunari kuunarin jälkeen, _Malahini_
muiden mukana, kiiti nyt tuulen käsissä ja pysähtyi ankkuriketjujensa
mitan päähän. Mulhall ja useat kanakit eivät pysyneet jaloillaan,
kun tempaus tuli. Ja sitten tuuli loppui. Kiitävä tyyni paikka oli
heidän kohdallaan. Grief sytytti tulitikun, ja suojaamaton liekki
paloi lekottaen tyynessä ilmassa. Hämärä oli hyvin tumma. Yhä alemma
laskenut pilvi näytti nyt olevan aivan meren yllä.
Toisen tuuliaisen tullen kiristyivät jo _Robertan_ ketjut ja sitten
aluksen toisensa jälkeen, nopeassa tahdissa. Valkoinen meri kuohui
pieninä sylkyryöppyinä. _Malahinin_ kansi värisi miesten jalkain
alla. Kiristetyt purjenuorat taputtivat taajaan mastoja, ja kuin
väkevän käden pudistamana alkoi koko riki hurjasti rummuttaa. Oli
mahdoton hengittää tuuleen päin seisten. Mulhall, joka oli kyykyllään
toisten mukana kajuutan takana, havaitsi tämän. Hänen keuhkonsa
pakkautuivat äkkiä niin täyteen ilmaa, että hän oli vähällä tukehtua,
ennenkuin pääsi käännähtämään selin.
"Uskomatonta", hän änkytti, mutta kukaan ei kuullut.
Hermann ja useita kanakeita mateli keulaa kohti heittämään kolmatta
ankkuria ulos. Grief nyhjäisi kapteenia kylkeen ja osoitti
_Robertoa_. Se painautui heitä kohti. Warfield painoi huulensa
Griefin korvaan ja huusi: "Me ajaudumme myös."
Grief juoksi peräsinrattaaseen ja käänsi sen nopeasti ohjaten
_Malahinia_ satamaa kohti. Kolmas ankkuri piti, ja _Roberta_ meni
ohitse perä edellä kymmenkunnan yardin päässä. He heilauttivat
kättään Peter Geelle ja Robinsonille, jotka miehineen olivat keulassa
touhuissaan.
"Ne iskevät ketjut poikki", huusi Grief. "Yrittävät ulos. Täytyy.
Ankkurit liukuvat."
"Me pysymme nyt", kuului huuto vastaan. "Tuolla menee _Cactus. Misiä_
kohti. Se tekee niistä selvän."
_Misi_ olisi pysynyt, mutta kun tuli lisäksi _Cactuksen_ paino,
oli se liikaa, ja toisiinsa tarttuneet kuunarit liukuivat edelleen
kuohuvaa vedenpintaa pitkin. Miesten nähtiin niillä iskevän
ja riuhtovan saadakseen ne erilleen. _Roberta_, ankkureistaan
päässeenä, tervakangas nokassa, kiiti väylää kohti, joka oli laguunin
luoteispäässä. He näkivät sen pääsevän sinne ja kiitävän merelle.
Mutta _Misi_ ja _Cactus_ eivät selvinneet toisistaan, vaan ajautuivat
rannalle puolen mailin päähän väylän suusta.
Tuuli vain kiihtyi ja kiihtyi yhä. Sen täyttä painoa vasten oleminen
vaati täydet miehen voimat ja muutaman minuutin vastatuuleen
konttaaminen kannella väsytti miehen tyyten. Hermann ja kanakit
olivat alinomaa touhussa sitoen köysiä ja köyttäen yhä uusia
peitteitä purjeiden turvaksi. Tuuli repeli heidän ohuita paitojaan
hajalle. He liikkuivat hitaasti, kuin ruumiinsa olisivat painaneet
tonneja, koskaan hellittämättä kätensä otetta, ennenkuin toinen oli
tanakasti kiinni. Köyden vapaa pää pysyi vaakasuorana ilmassa, ja kun
mutka läiskähti, lensi pää irralleen.
Mulhall viittasi rannalle. Ruohopeitteiset kasat olivat kadonneet, ja
Parlayn talo huojui kuin juopunut. Kun tuuli puhalsi pitkin saarta,
olivat mailimäärät kookospuita olleet talon turvana. Mutta yli
rysähtävät hyökyaallot kaivoivat pois sen perusteita ja repivät sitä
kappaleiksi. Se oli jo hiekkavallin laidalla, ja sen loppu näytti
olevan käsissä. Siellä täällä oli ihmisiä, jotka olivat sitoneet
itsensä kookospuihin kiinni. Puut eivät heiluneet eivätkä reutoneet.
Tuulen kaareksi painamina ne pysyivät siinä asennossa ja värisivät.
Niiden alla hiekalla kuohui hyökyjen valkoinen ryöppy.
Iso aalto hyökyi jo pitkin laguuniakin. Sillä oli kymmenen mailin
matkalla hyvä tila kohota, ja kuunarit keikauttivat peränsä ja
sukelsivat siihen. _Malahinin_ emäpuu oli jonkun kerran vilahtanut
näkyviin, ja laitoja myöten täyttyi kansi vedellä.
"Nyt on koneenne aika", huusi Grief, ja kapteeni kapusi konehuoneen
luukulle antaen touhuissaan komennuksiaan.
Koneen käydessä täyttä vauhtia käyttäytyi _Malahini_ paremmin. Se
kyllä edelleen ryyppäsi laineet kannelleen, mutta sen ankkurit eivät
temponeet niin kiukkuisesti. Mutta eipä saanut kone ankkuriketjuja
hellittämään. Sen neljäkymmentä hevosvoimaa saattoivat parhaimmillaan
vain keventää ankkuriketjujen kiristystä.
Mutta yhä kiihtyi tuuli. Pieni _Nuhiva_, joka oli lähellä ja
likempänä rantaa, kone yhä epäkunnossa ja kapteeni maissa, näytti
olevan lujilla. Se syöksyi niin syvälle veteen, että he ihmettelivät,
vieläkö se sieltä selviää. Kello kolmen aikaan iltapäivällä se jäi
aallon alle niin pitkäksi aikaa, ettei ennättänyt ylös, ennenkuin
toinen sen peitti, ja se jäi pohjaan.
Mulhall katsoi Griefiin. "Paikat pettäneet", huusi tämä. Kapteeni
Warfield viittasi _Winifrediin_, pieneen kuunariin, joka heidän
ulkopuolellaan sukelteli ja tempoili, ja huusi Griefin korvaan. Sanat
tulivat väliaikain päästä tuulen vihurien lomassa.
"Vanha mätä... Ankkurit pitää... Mutta pysyykö koossa... Vanha kuin..."
Tunnin kuluttua Hermann osoitti sitä. Keula mastoineen oli mennyt,
ankkurit repineet kölin irti. Se kääntyi kyljelleen, kellahti ja
painui päälleen sekä alkoi ajautua tuulen mukana.
Jäljellä oli vain viisi alusta, ja vain _Malahinilla_ oli kone.
Peläten _Nuhivan_ tai _Winifredin_ kohtaloa kaksi niistä seurasi
_Robertan_ esimerkkiä iskien ketjut poikki ja laskien ulkoväylää
kohti. _Dolly_ ensin, mutta sen tervapurje meni riekaleiksi ja se
murskautui riutan rantaa vasten lähelle _Misiä_ ja _Cactusta_.
Antamatta tämän peloittaa itseään irroittautui _Moana_ ja sai saman
kohtalon.
"Hyvä kone tämä, vai mitä?" huusi kapteeni Warfield herralleen. Grief
ojensi kätensä ja puristi kapteenin kouraa. "Se maksaa itseään",
huusi hän takaisin. "Tuuli kiertää etelän puolelle, ja asemamme
taitaa helpottaa."
Hitaasti ja säännöllisesti, mutta yhä kiihtyen tuuli kiersi etelään
ja lounaiseen, kunnes jäljelläolevat kolme kuunaria osoittivat
suoraan rantaa kohti. Parlayn talon raunio painautui laguuniin,
heitä kohti. _Malahinin_ ohi kulkien se iski _Paparaan_, joka oli
neljännesmailin päässä. Sen keulapuolella syntyi aika touhu, ja
neljännestunnin kuluttua meni talo edelleen, mutta vieden mukanaan
_Paparan_ etumaston ja keulapuun.
Rannanpuolella heistä oli _Tahaa_, solakka ja jahtimainen alus, mutta
liian painavilla mastolaitoksilla varustettu. Sen ankkurit pitivät
yhä, mutta kapteeni koetti vähentää tuulen painoa katkaisuttamalla
mastot.
"Onpa se hyvä kone", onnitteli Grief kapteeniaan. "Se vielä meille
tikkumme pelastaa."
Kapteeni pudisti päätään epäilevästi. Laguunin aallokko kyllä aleni
tuulen kääntyessä, mutta he alkoivat tuntea ulkomeren hyökyjen painoa
niiden syöksyessä yli riutan. Monta puuta ei enää ollut jäljellä.
Toisista oli jäänyt kanto, toiset olivat tempautuneet irti juurineen.
Erään puun, jossa kolme henkeä roikkui, he näkivät katkeavan
keskipaikalta ja kiitävän tuulen mukana laguuniin. Kaksi erkani siitä
uiden _Tahaahan_. Pian sen jälkeen, hämärän tullessa, toinen niistä
heittäytyi mereen ja ui _Malahinia_ kohti valkoisena kuohuvassa
aallokossa.
"Tai-Hotauri", sanoi Grief. "Nyt saadaan uutisia."
Kanakki tarttui keulapuun nuoriin, kiipesi yli laidan ja mateli
peräpuolelle. Sai aikaa hengähtää ja sitten hän kajuutan suojassa
katkonaisin sanoin ja enimmäkseen merkein kertoi tarinansa.
"Narii ... kirottu rosvo ... tahtoo varastaa ... helmet ... tappaa
Parlayn ... mies tappaa Parlayn ... ei tiedä kuka ... kolme kanakkia,
Narii ja minä ... viisi hernettä ... hattu ... Narii sanoi yksi
herne musta ... ei tiedä ... se tappaa Parlayn ... Narii kirottu
valehtelija ... koprakasa ... pimeä ... kaikki saa musta herne ...
iso tuuli ... ei tilaisuutta ... kaikki puuhun ... ei niillä helmillä
onnea ... minähän sanoin ... ei onnea."
"Missä Parlay?" huusi Grief.
"Puussa ... kolme hänen kanakkia samassa puussa. Narii ja kanakki
toisessa puussa... Minun puu puhalsi helvettiin ... tulin tänne."
"Missä helmet ovat?"
"Puussa Parlaylla. Ehkä Narii saa ne."
Grief kertoi korvaan huutaen kullekin Tai-Hotaurin tarinan. Kapteeni
Warfield oli etenkin kiihtynyt. Hän kiristeli hampaitaan. Hermann
toi alhaalta lyhdyn, joka heti sammui. Kompassilamppu paloi sentään
monien yritysten jälkeen.
"Mainio yötuuli", ulvoi Grief kapteenin korvaan. "Ja yhä! parantaa."
"Paljonko on?"
"Sata mailia tunnissa ... kaksisataa ... en tiedä ... kovemmin kuin
koskaan olen nähnyt."
Yli riutan syöksyvät hyökyaallot kohottivat yhä korkeammalle laguunin
merenkäynnin. Hirmumyrsky oli ryöpyttänyt liikkeelle meren sadat
legioonat, ja ne voittivat pakovedenkin. Ja heti kun vuoksi tuli,
kohosivat aallot huomattavasti. Kuu ja tuuli kokosivat Etelämeren
vedet Hikihohon riutan kimppuun. Kapteeni palasi konehuoneesta tuoden
tiedon, että koneenkäyttäjä oli pyörtynyt.
"Ei voi keskeyttää koneen käyntiä", päätti hän avuttomasti.
"All right", sanoi Grief. "Tuokaa hänet kannelle. Minä menen tilalle."
Konehuoneen luukku oli tukittu ja pääsy sinne avattu kajuutasta.
Kuuma ja kaasuhöyryt olivat tukahduttavat. Grief tutki nopeasti
koneen ja pienen huoneen sisustuksen. Sitten hän sammutti lampun,
paitsi mitä näki sikarin hehkulla, joita loppumattomasti poltteli,
sytyttäen ne kajuutassa. Vaikka olikin tyynimielinen, alkoi hän
pian odottaa vaikutuksia siitä, että oli tungettuna pieneen
huoneeseen konehirviön kanssa, joka jyskytti ja nyyhki ja änkytti
pimeässä. Alastomana miehustaan asti, rasvan ja öljyn vallassa,
aluksen kallistellessa saatuja haavoja ja mustelmia täynnä, pää
kaasujen hajun huumaamana hän teki työtä, tuntimääriä hoitaen ja
hyväillen, kiroten ja siunaten konetta ja kaikkia sen osia. Sytyttäjä
alkoi pettää. Polttoaine ei ollut hyvää. Ja sylinterit alkoivat
liiaksi kuumeta. Kajuutassa pidetyssä neuvottelussa puoliverinen
koneenkäyttäjä pyysi ja rukoili, että pysäytettäisiin kone puoleksi
tunniksi; täytyisi jäähdyttää ja puhdistaa. Kapteeni vastusti.
Koneenkäyttäjä vannoi, että se pysähtyy kuitenkin ja kokonaan.
Grief, tuijottavin silmin, rasvassa ja haavoissa, kiljui ja komensi.
Mulhall, päällysmies ja Hermann pantiin siivilöimään gasoliinia.
Konehuoneen lattiaan hakattiin reikä, ja kanakki ammensi sieltä vettä
sylintereille Griefin alinomaa rasvatessa koneen käyntiosia.
"En tietänyt teidän olevan gasoliinintuntijan", ihmetteli kapteeni,
kun Grief tuli kajuuttaan hengittämään vähemmin myrkyllistä ilmaa.
"Minä uin gasoliinissa", purki hän hampaittensa lomitse. "Minä syön
sitä."
Mitä muita käyttötapoja hän sille olisi keksinyt, siitä ei
saatu tietoa, sillä samassa miehet ja gasoliinit lennähtivät
keulanpuoleista seinää vasten _Malahinin_ sukeltaessa syvälle. Useita
minuutteja he pystyyn pääsemättä kieriskelivät ympärinsä, lentäen
seinästä seinään. Suurten hyökyjen käsissä alus ryski ja ritisi ja
käyttäytyi hurjasti veden painon alla. Grief pysytteli konekopissaan,
ja kapteeni odotti tilaisuutta päästäkseen kannelle. Puolen tunnin
kuluttua hän vasta pääsi.
"Vene mennyt", raportteerasi hän. "Kaikki mennyt paitsi kansi ja
luukut. Ja jos ei kone olisi ollut käynnissä, olisimme menneet mekin.
Pitäkää käynnissä vain."
Puolen yön aikaan olivat koneenkäyttäjän pää ja keuhkot sen verran
höyryistä puhdistuneet, että hän voi astua Griefin tilalle, joka meni
kannelle päätään ja keuhkojaan selvittämään. Hän liittyi kajuutan
turvissa pysytteleväin joukkoon. Se oli ainoa suojaisa paikka, ja
yhtenä kasana siinä oltiin, köysillä vielä kytkettyinä. Jotkut olivat
kapteenin kutsusta pistäytyneet kajuutassa, mutta paenneet sieltä
höyryjen takia. _Malahini_ sukelsi vähän väliä, ja he hengittivät
ilmaa ja pärskettä ja vettä.
"Saittepa ilman, Mulhall", huusi Grief vieraansa korvaan. Tämä
kurkkuaan kakistellen voi vain nyökäyttää päätään. Laitareiät olivat
ennättäneet tyhjentää vettä kannelta. Kuunari ryyppäsi sitä toisen
laidan yli ja sitten toisen; aluksen sukeltaessa vesi keulasta
sisään tullen syöksyi yli kajuutan ja sen suojassa olevain sekä meni
menojaan yli perälaidan.
Mulhall näki hänet ensin ja osoitti Griefille: Narii Herring
kyykisteli siinä, mihin lampun himmeä valo sattui. Oli aivan alaston,
vain paljas veitsi vyön alla. Kapteeni Warfield irroitti siteensä ja
kömpi toisten yli hänen luokseen. Hänen lampun valossa välähtävät
kasvonsa olivat kiukkuiset. Näkivät hänen puhuvan. Hän osoitti
yli laidan. Narii ymmärsi. Hänen valkoiset hampaansa paljastuivat
iloiseen ja ivalliseen nauruun, ja hän nousi, komea mies.
"Se on murhaa", huusi Mulhall Griefille.
"Hän on murhannut Parlayn."
Hetken oli kansisyvennys vedestä tyhjänä, ja _Malahini_ kohosi
tasakölilleen. Narii yritti kävellä laitaa pitkin, mutta tuuli heitti
hänet alas. Hän tavotti käsin, haparoi ja katosi pimeään, ja kaikki
tiesivät hänen menneen yli laidan. _Malahini_ sukelsi syvälle ja
heidän selvittyään vesihuuhteesta huusi Grief Mulhallin korvaan: "Ei
se huku. On Tahitin kala-mies. Ui yli laguunin ja nousee riutalle,
jos on riuttaa enää."
Viisi minuuttia myöhemmin, heidän taas sukeltaessaan, tupsahti heidän
niskaansa ruumiskasa. He pysäyttivät sen ja veden mentyä tutkivat.
Parlay makasi siinä selällään kaksi kanakkiserkkuaan vierellään.
Kaikki alastomina ja verisinä. Yhden kanakin käsivarsi riippui
katkenneena. Toisen päässä oli iso verihaava.
"Nariiko tämän teki?" kysyi Mulhall.
Grief pudisti päätään. "Ei, sen he ovat saaneet iskiessään alusta
vasten."
Yht'äkkiä jokin pysähtyi, ja he jäivät ällistyttävään epävarmuuteen.
Oli vaikea käsittää, ettei ollut tuulta. Kuin miekalla lyötynä se
oli katkaistu. Kuunari keikkuili yhä, ja taas he voivat kuulla
ankkuriketjujen tempoilun. Ja ensi kerran kuulivat he veden roiskunan
kannelta. Koneenkäyttäjä pysäytti propellin ja seisautti koneen.
"Olemme kuolleessa keskuksessa", sanoi Grief. "Hetken. Se tulee taas
niin kovana kuin koskaan." Hän katsoi ilmapuntariin. Luki: "29.32."
Ei voinut hän hetkessä hillitä huutamaan tottunutta ääntään, vaan
puhui niin että toisten korvia vihloi.
"Kaikki kylkiluut poikki", sanoi päällysmies, tunnustellen Parlayn
kylkiä. "Hengittää yhä, mutta menoa se on."
Vanhus korisi, liikautti toista kättään ja avasi silmänsä. Niissä
välähti tuntemisen ilme.
"Uljaat herrat", hän kuiskasi. "Älkää unohtako ... huutokauppa ...
kello kymmenen ... helvetissä."
Hänen silmänsä sulkeutuivat. Mutta hän voitti hajoittavat voimat
vielä hetkeksi voidakseen päästää vaakkuvan ivanaurun.
Taas pääsivät hirmuhenget raivoamaan. Tuuli vinkui jälleen, ja
_Malahini_ lähti kovasti kallistuen kylki edellä liukumaan, kunnes
ankkuriketjut kiristyivät ja se järähtäen pysähtyi melkein pystyyn
kohoten. Kone pantiin käymään jälleen.
"Luoteessa", huusi kapteeni Griefille, kun tämä tuli kannelle.
"Siirtyi kahdeksan piirua kuin ammuttu."
"Narii ei nyt pääse yli laguunin."
"Sitten hän tulee tänne takaisin."
5.
Myrskykeskuksen mentyä alkoi ilmapuntari kohota. Yhtä nopeasti
heikkeni tuuli. Kun se oli enää vain ulvovana vihurina, kohosi kone
paikoiltaan, eroitti pohjalevynsä neljänkymmenen hevosvoiman viime
ponnistuksella ja kallistui kyljelleen. Vesisuihku kohdistui siihen,
ja höyry kohosi pilvenä. Koneenkäyttäjä valitti suruaan, mutta Grief
heitti koneen jätteisiin hyväilevän katseen ja meni kajuuttaan
puuvillanöhdällä kuivaamaan rasvoja pinnaltaan.
Aurinko oli korkealla, kun hän tuli kannelle ommeltuaan kiinni
yhden kanakin päähaavan ja pantuaan sijoilleen toisen käsivarren.
_Malahini_ oli aivan lähellä rantaa. Keulassa oli Hermann miehistön
kanssa selvittelemässä ankkuriketjuja. _Papara_ ja _Tahaa_ olivat
menneet, ja kapteeni tutki laseilla riutan toista laitaa.
"Ei tikkuakaan jäljellä niistä", sanoi hän. "Niin käy, kun ei ole
koneita. On tietenkin heittänyt ne yli, ennenkuin iso tuulenvaihdos
tapahtui."
Rannikolla, missä Parlayn talo oli ollut, ei ollut sen merkkiäkään.
Kolmensadan yardin alueella, mistä meri oli hyökynyt, ei ollut
puunkantoakaan. Kauempana oli joitakin palmuja ja eripituisia
kantoja. Yhden elävän palmun latvassa sanoi Tai-Hotauri näkevänsä
jotakin elävää. _Malahinilla_ ei ollut veneitä, ja he seurasivat
silmin häntä hänen uidessaan rannalle ja astellessaan puun luo. Kun
hän palasi, auttoi hän yli laidan nuoren tytön, joka oli kuulunut
Parlayn huonekuntaan. Ensinnä tyttö ojensi kovin rytistetyn kopan.
Siinä oli kissanpoikia -- kaikki kuolleita, paitsi yksi, joka vikisi
ja ojenteli käpäliään.
"Halloo", sanoi Mulhall. "Kukas tuolla on?" Pitkin rantaa kävellen
tuli mies. Hän asteli vapaasti kuin aamukävelyllään. Kapteeni
Warfield kiristeli hampaitaan. Mies oli Narii Herring.
"Halloo, kapteeni", huusi Narii laivan kohdalle päästyään. "Saanko
tulla aamiaiselle?"
Kapteenin kasvot ja niska alkoivat paisua käyden purppuranpunaisiksi.
Hän yritti puhua, mutta ääni kähisi vain.
"Kahdesta sentistä -- kahdesta sentistä..." sai hän sammalletuksi.