1.
Heittäen viimeisen pitkän katseen meren eheään piiriin ympärillään,
heilautti David Grief itsensä mastoportaille ja laskeutui hitaasti
kannelle.
"Leu-Leu-riutta on uponnut, herra Snow", sanoi hän huolestuneen
näköiselle nuorelle perämiehelle. "Jos meritiede mitään merkitsee,
niin riutta on varmasti meren pinnan alla, sillä kahdesti olemme sen
yli purjehtineet -- tai ainakin sen paikan yli, jossa sen pitäisi
olla. Joko on niin tai sitten on kronometri sekaisin, tai sitten olen
unohtanut läksyni."
"Kyllä se on kronometrissä vika", vakuutti perämies isännälleen.
"Minähän tähystin myös ja tulin samaan tulokseen kuin tekin."
"Niin", mutisi Grief nyökäyttäen päätään jörösti, "ja missä viivamme
yhteen sattuvat, siinä piti olla Leu-Leu-riutan keskus. Kronometrissä
sen vian täytyy olla -- lieneekö haka päässyt irti."
Hän astui partaan lähelle ja loi huolestuneen katseen aluksen,
_Toby-Sedän_, vanaveteen. Vinhassa tuulessa kuunari teki kymmenkunnan
solmua.
"Paras laskea ylemmä tuuleen, herra Snow. Purjeet höllälle ja
luovitaan parin tunnin aika. Pilvet taajenevat eikä taida tulla
mitään tähtihavainnoita tänä iltana; täytyy siis vain pysyttäytyä
tuulen mukana, kunnes aamulla saadaan leveysaste selville ja tullaan
Leu-Leulle sen omaa latitudia pitkin. Niin tekivät vanhat merimiehet."
Leveäkeulaisena, vankkakaarisena ja korkealaitaisena oli
hollantilaismallinen _Toby-Setä_ hitain, turvallisin ja varmin
kuunari, minkä David Grief omisti. Sen tehtävänä oli kierrellä
Banks- ja Santa-Cruz-ryhmissä sekä luoteisilla riutoilla, joissa hänen
alkuasukasvälittäjänsä kokosivat kopraa, nokkakilpikonnia ja jonkun
tonnin helmisimpukoita. Kun sen kippari oli tavallista pahemman
kuumeen vallassa, oli Grief vapauttanut hänet ja lähtenyt itse mukaan
_Tobyn_ puolivuotiselle kiertomatkalle riutoille. Tämä oli hänen
ensi matkansa Leu-Leulle, joka oli kauimpana, ja nyt hän huomasikin
olevansa valtamerellä eksyksissä ja juonittelevan kronometrin varassa.
2.
Ei näkynyt tähtiä sinä yönä, eikä noussut aurinko seuraavana aamuna.
Painava tyven vallitsi, ja sen keskeyttivät vain väliin äkilliset
tuulenpuuskat ja raskaat sadekuurot. Ettei mentäisi liian kauas,
pidettiin _Toby-Setää_ tuulta kohti. Seurasi neljä pilvienpimentämää
päivää. Ei näkynyt aurinkoa, ja jos yöllä joitakin tähtiä
pilkistelikin, olivat ne niin himmeitä, ettei voinut niistä saada
selkoa. Selvää oli, että elementit olivat pääsemässä valloilleen.
Tullessaan kannen alta katsomasta ilmapuntaria, joka yhä pysyi
29.90:ssä, Grief tapasi Jackie-Jackien, jonka kasvot olivat yhtä
synkät kuin taivaan pilvet. Tämä kokenut tongalainen merimies oli
jonkunlaisena aliperämiehenä ja sekalaisen kanakkimerimiehistön
esimiehenä.
"Iso ilma tulee", sanoi hän. "Viis kuus kertaa olen ollut mukana."
Grief nyökkäsi. "Hirmumyrsky, all right. Pian laskee ilmapuntari --
pohja putoo."
"Varmasti", vahvisti tongalainen. "Helvetisti puhaltaa vielä."
Kymmenen minuuttia myöhemmin tuli Snow kannelle.
"Jo alkoi", sanoi hän; "29.85 ja yhä menee alas, ihan loikkauksin.
Löyhkäävän tukahduttava ilma -- mitä?" Hän pyyhkäisi otsaansa
molemmin käsin. "Sairaaksi tämä tekee. Koettamatta tässä pääsee
aamiaisestaan."
Jackie-Jackie irvisti. "Sama juttu. Kaikki on sisältäpäin ulos
pyrkimässä. Niin on aina ison ilman edellä. Mutta _Toby-Setä_ all
right. Se menee läpi mistä vaan."
Kului toinen tunti painavan tyynen yhä kestäessä, ja ilmapuntari
laski 29.70:een. Kärsimättömänä ei perämies olisi jaksanut odottaa
sitä, mikä oli tuleva. Hän asteli edestakaisin, pysähtyi ja heilautti
käsiään.
"Kun on tullakseen, niin tulkoon!" hän huudahti. "Mitä hiton
narrittelua tämä on! Kun on paha tulossa, niin tulkoon sitten heti.
Hauska asema -- eksyksissä ja laivalla hullu kronometri hirmutuulen
tullessa, joka taas ei tahdo puhaltaa."
Taivas kävi kuparinväriseksi ja hehkui kuin kuumennetun kattilan
sisus. Kukaan ei pysynyt kannen alla. Alkuasukasmerimiehet
muodostivat huolestuneita ryhmiä keskilaivalla ja keulan puolella,
missä puhelivat matalalla äänellä ja katselivat uhkaavaa pilveä ja
yhtä ihmeellistä merta, joka henkäili pitkin, matalin, öljyisin
kohoiluin.
"Niin on kuin petroolia ja kastoröljyä", mutisi perämies ja sylkäisi
inhonsa yli laidan. "Äitini laittoi tuonvärisiä lääkkeitä, kun olin
sairas pentuna. Herra jumala, nyt se käy mustaksi."
Kuparinhehku oli kadonnut, ja pilvi tiheni sekä aleni, kunnes
oli pimeä kuin illan suussa. David Grief, joka hyvin tunsi
tuulispääohjeet, kuitenkin tutkisteli "Myrskysääntöjä", jännittäen
silmiään heikossa valossa. Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa
tuulta, jotta päästäisiin selville siitä, missä suhteessa oltiin
nopeasti kiitävään ja tuhoisaan myrskykeskukseen, joka oli ryntäävä
esiin jostakinpäin tuosta pimeydestä.
Kello kolme iltapäivällä oli ilmapuntari laskenut 29.45:een, kun
tuuli tuli. He näkivät sen merestä, jonka tummenneesta pinnasta
se repi ylös pieniä valkopäitä. Oli kuin vinha vihuri vain, ja
_Toby-Setä_ teki höllin myrskypurjein laitasessa neljä solmua.
"No eikö tuon enempää", virnisteli Snow. "Ja sellaisten valmistusten
jälkeen."
"Pickaninny-tuuli", selitti Jackie-Jackie. "Isoksi kasvaa pian,
saatte nähdä."
Grief käski vetää keulapurjeen ylös, mutta reivattuna, ja
_Toby-Setä_ paransi vauhtiaan kiihtyvässä tuulessa. Pian se tuuli
kasvoikin miehen mittaan, mutta ei siinä pysynyt. Vahvasti tuuli,
ja yhä vahvemmin, ja sitäkin vahvemmin, ja joka kerta ilmaisi sen
kiihtymistä viuhunta ja kiivaat töytäykset. Vihdoin oli aluksen laita
veden alapuolella enemmän aikaa kuin yläpuolella, ja kannella kuohui
vettä niin paljon, että se ei ennättänyt tyhjetä rännireikiä pitkin.
Grief tutkisteli ilmapuntaria, joka yhä laski.
"Keskus on etelässä päin", ilmoitti hän Snowille, "ja me olemme
menossa sen tielle. Nyt on käännyttävä ja painettava poispäin.
Eiköhän sitten lasi kohoa. Ottakaa alas keulapurje, ei kanna sitäkään
enää -- ja valmistautukaa kääntämään."
Käännös tehtiin, ja miltei iltaisessa pimeässä laukkasi _Toby-Setä_
pohjoiseen kohti myrskyä.
"Tiukalla tässä ollaan", uskoi Grief perämiehelle jonkun tunnin
kuluttua. "Myrsky kiertää suurta kaarta, jota ei voi laskea, ja me
saatamme päästä sen alta tai sitten saamme keskuksen niskaamme.
Herran kiitos, lasi edes tekee tehtävänsä. Kaikki riippuu siitä,
kuinka laaja se kaari on. Aallokko on meille jo liian raskas.
Lasketaan ylemmä. Kaipa se eteenpäin vielä koikkuu."
"Luulin minä tuulen tavat jo tunteneeni", kirkui Snow seuraavana
aamuna isäntänsä korvaan. "Ei tämä ole tuulta. Ihan mahdoton
kuvailla. Luonnotonta. Kyllä se on yhdeksänkymmentä tai satakin
mailia tunnissa, kun oikein puskee. Mutta mitä se merkitsee? Kuinka
tällaista voi kellekään kuvailla? Ei osaa. Olen minä Itälinjani
päästä päähän kulkenut, mutt'en tällaista ole eläessäni nähnyt."
Päivä oli tullut, ja olisi ollut aika auringon olla jo tunti sitten
ylhäällä, mutta vain hiukan vasta hämärsi. Valtameri oli yhtenä
vyöryvänä vuorten sarjana. Aina kolmannesmailin päässä ammottivat
laaksot isojen aaltojen lomissa. Niiden pitkät rinteet suojasivat
hieman tuulen puuskilta, mutta aaltojen korkeista huipuista repi
tuuli irti valkoryöppyjä, jotka kohosivat mastojen yli, ylemmäkin,
patsaiksi meren ylle.
"Pahimmasta on päästy", päätteli Grief. "Lasi näyttää taas nousua.
Meri kyllä vyöryy, vaikka tuuli helpottaa. Menen alas. Pitäkää
silmällä tuulen vaihteluita. Niitä tulee. Kutsukaa minut ylös
kahdeksan soiton aikaan."
Iltapuoleen, meren korkeana käydessä ja tuulen puhaltaessa vinhana
vihurina, sai tongalainen puosu näkyviin ylösalaisin kaatuneen
kuunarin. _Toby-Sedän_ painoi virta hylyn ohi keulan puolelta, eivätkä
he saaneet selville sen nimeä; mutta ennen iltaa he näkivät pienen,
pyöreäpohjaisen, kaksikeulaisen veneen, jonka laidassa oli valkoisia
kirjaimia. Merikiikarilla Snow luki: _Emily L_. N:o 3.
"Hyljekuunari", sanoi Grief. "Mutta mitä sellaisella on näillä
vesillä asiaa, sitä en käsitä."
"Aarteenhakijoita ehkä?" arvaili Snow. "_Sophie Sutherland_ ja
_Herman_ olivat hyljelaivoja nekin, muistattehan. San Franciscosta
kirjat ja kartat ja suunta selvä perille asti, kunnes sinne päästyä
selviää, ettei ollakaan perillä."
3.
Saatuaan kaiken yötä keikkuilla mainingin vyöryissä, ilman että
tuulenhenkäyskään oli alukselle ryhtiä antamassa, oli _Toby-Sedän_
miehistö meritaudissa joka päätä myöten. Aamulla heräsi vieno
tuuli, ja purjeiden reivit avattiin. Puolelta päivin oli merenpinta
tasaantunut, pilvet ohenivat ja aurinko tuli näkyviin. Voitiin tehdä
havainnolta. Kaksi astetta ja 15 min. etelää osoitti havainto. Mutta
kronometrin ollessa epäkunnossa ei pituusastetta voitu määritellä.
"Jossakin ollaan 500:n ja l,000:n välillä tuolla leveysasteella",
huomautti Grief kumartuessaan perämiehen kanssa karttaa tutkimaan.
"Leu-Leu on etelässä päin, ja koko tämä osa valtamerta on paljas. Ei
saarta eikä riuttaa, minkä avulla saisi kronometrin kohdalleen. Ainoa
tehtävä tässä on..."
"Maa näkyy, kapteeni!" huusi tongalainen kannelta.
Grief vilkaisi kartan tyhjään valtamereen, vihelsi hämmästyksensä
ilmoille ja painui tuoliinsa selkäkenoon.
"Tämäpä on", sanoi hän. "Ei voi olla maata näillä tienoin. Emme
mitenkään ole voineet purjeilla tai virran vieminäkään kulkea
tuollaisia matkoja. Hullu koko matka. Olkaapas ystävällinen ja
menkää, Mr. Snow, katsomaan, mikä sitä Jackieta vaivaa."
"Maata, all right", ilmoitti perämies minuutin kuluttua. "Kannelta
näkyy kookospalmuja -- jonkinlainen riutta. Ehkäpä sittenkin Leu-Leu."
Grief pudisti varmasti päätään katsellessaan palmutupsuja, jotka
kohosivat merestä.
"Ajakaa tuuleen, Snow, tiukasti tuuleen, katsotaan sitten.
Eteläpäähän päästään, ja jos se leviää sinnepäin, niin lounaiseen
kulmaan joudutaan."
Kun palmut näkyvät kuunarin kannelta katsoen, niin ne ovat hyvin
lähellä, ja vaikka _Toby-Setä_ olikin hidas purjehtija, kohosi matala
maa nopeasti merestä, samalla kuin yhä useammat kohoavat palmut
osoittivat koralliriutan piirin.
"Kaunis on", huomautti perämies. "Täydellinen ympyrä... Näyttää
olevan kahdeksan tai yhdeksän mailia läpimitaten. Mahtaako olla
väylää... Kuka tiesi? Ehkä aivan uusi löytö."
He lähenivät länsirantaa tehden lyhyitä luoveja rantakuohun
ilmaisemiin korallikareihin päin ja poispäin taas. Maston huipusta
ilmoitti kanakki, että palmujen yli näkyi laguuni ja saari keskellä.
"Arvaanpa aatoksenne", sanoi Grief perämiehelleen.
Snow, joka oli mutissut ja pudistellut päätään, loi nopean ja
vaativan katseen, joka tahtoi ilmaista epäilyä.
"Ajattelette, että väylä on luoteessa", jatkoi Grief. "Kaksi kaapelia
leveä, pohjoispuolella kolme erillistä kookospalmua ja etelässä
koirapalmuja. Kahdeksan mailia läpimitaten, saari keskellä."
"Niin _oli_ aatokseni", myönsi Snow.
"Ja tuossa on aukko kuten tuleekin..."
"Ja kolme palmua", Snow miltei kuiskasi, "ja koirapalmut. Jos vielä
on tuulimylly saarella, on tämä -- Swithin Hallin saari. Mutta ei voi
olla. Kymmenen vuotta on sitä jokainen etsinyt."
"Se Hall taisi tehdä teille likaisen tempun kerran maailmassa?" kysyi
Grief.
Snow myönsi. "Siksi olen palveluksessanne. Kaikki vei. Puhdasta
rosvousta. Ostin Sydneyssä _Cascaden_ hylyn kotoa saaduilla
perintörahoilla."
"Joulusaarillahan se joutui haaksirikkoon?"
"Niin, täyttä päätä ylös kuivalle. Pelastivat matkustajat ja postin.
Sitten ostin pienen saarikuunarin loppurahoilla, ja viime erää täytyi
vielä pesänselvittäjiltä odottaa saadakseni sen kuntoon. Mitäpäs teki
Swithin Hall -- oli silloin Honolulussa -- muuta kuin meni suoraa
päätä Joulusaarille. Ei ollut hänellä mitään oikeutta siihen. Mutta
vain hylky ja kone jäi minulle _Cascadesta_. Se oli ollut arvokkaassa
silkkilastissa. Eikä se ollut edes turmeltunut. Sain ensi kättä
tiedot hänen perämieheltään. Teki kuutisenkymmentä tuhatta dollaria
puhdasta."
Snow kohautti hartioitaan ja katsoi kalpeana laguunin tyyneen pintaan
päin, jossa pieni viri leikki iltapäivän auringossa.
"Hylky oli minun. Ostin sen julkisessa huutokaupassa. Olin pelannut
korkean pelin ja hävinnyt. Kun palasin Sydneyhin, niin miehistö ja
jotkut kauppiaat, jotka olivat minulle myöntäneet luottoa, ottivat
kuunarin takavarikkoon. Panttasin kelloni ja sekstanttini, lapioin
hiiliä otteen, pääsin sitten kahdeksan punnan kuukausipalkalla
Uusille-Hebrideille menevään laivaan. Yritin itsenäisenä
kauppamiehenä, hävisin; rupesin perämieheksi mustainhaalimislaivaan
Tannaan ja Fidshille, pääsin sitten päällysmieheksi saksalaiselle
plantaasille Apiaan, ja vihdoin asetuin _Toby-Sedälle."_
"Oletteko koskaan tavannut Swithin Hallia?" Snow pudisti päätään.
"Well, nähtävästi te pian tapaatte hänet. Tuossa on tuulimylly."
Riuttajarven keskellä, heidän päästyään väylän läpi, avautui
taajapuinen saari, jonka puiden välitse näkyi iso hollantilainen
tuulimylly.
"Ei näytä olevan ketään kotona", sanoi Grief, "muuten vaikka voisitte
karhuta".
Perämiehen kasvot sävähtivät kostonhimoisesti, ja hänen nyrkkinsä
puristuivat.
"En pääse häneen laillisesti käsiksi. On liian rikas nyt. Mutta voin
minä mitata kuudenkymmenen tuhannen edestä hänen selkänahkaansa.
Toivonpa hänen olevan kotona."
"Niinpä toivon sitten minäkin", sanoi Grief, hyväksyvästi hymyillen.
"Saaren tuntomerkit saitte kai Bau-Otilta, arvaan."
"Kyllä, niinkuin jokainen muukin. Ikävä vain, että Bau-Oti ei voi
ilmaista pituus- eikä leveysastetta. Sanoo vain, että pitkän matkan
purjehtivat Gilberteiltä -- ainoastaan sen tietää. Mitä hänestäkin
lienee tullut."
"Tapasin hänet vuosi sitten Tahitin rannalla. Aikoili lähteä
purjehdukselle halki Paumotu-ryhmän. Kah, jopa ollaan lähellä.
Koetetaan pohjaa, Jackie-Jackie. Olkaa valmiina ankkuroimaan, herra
Snow. Bau-Otin mukaan on ankkuripaikka kolmensadan yardin päässä
länsirannalta yhdeksän sylen syvällä, korallikareja kaakossa. Tuossa
ne ovatkin. Mitä sait, Jackie?"
"Yhdeksän syltä."
"Antaa mennä, Snow."
_Toby-Setä_ pysähtyi ankkuriketjun kiristyttyä, keulapurjeet
putosivat alas, ja kanakki-miehet juoksivat etumaston ja isonmaston
purjenuoran kimppuun.
4.
Laivavene laski korallikivisen laiturin viereen, ja David Grief nousi
perämiehensä kanssa maihin.
"Luulisi paikan olevan autiona", sanoi Grief heidän astellessaan
hiekoitettua käytävää huvilalle. "Mutta pistääpä nokkaani haju, jonka
tunnen. Jotakin on tekeillä, tai sitten pettää nenäni. Laguuni on
täynnään simpukoita. He mädättävät niistä lihaa irti, eikä se paikka
kaukana olekaan. Haistakaahan."
Outo oli tropiikin mailla tällainen huvila. Se oli lähetysasemain
arkkitehtuuria, ja samaa tyyliä he havaitsivat, sisälle tultuaan,
sisustuksenkin olevan. Asuinhuoneen lattia oli hienoimmilla Samoan
matoilla peitetty. Olipa siellä myös leposohvia, ikkunanpielipenkkejä
ja nojatuoleja sekä biljardi. Ompelupöytä ja sillä ompelurasia, jonka
yli oli heitetty hienoa liinaa ranskalaisin koruompelein sekä neula
lankoineen, kertoivat naisen asustavan täällä. Säleoven ja kuistin
avulla oli häikäisevä päivänvalo vaimennettu viileäksi, tasaiseksi
säteilyksi. Simpukanluiset nappulat herättivät Griefin huomion.
"Sähköpattereita, piru vie, ja voima tulee tuulimyllystä!" huudahti
hän painallettuaan nappulaa. "Ja verhottu valo?"
Peitetyt lamput hehkuivat, ja huoneen täytti kultainen valo. Seiniä
kiersi kirjahyllyjen rivi. Lukenut mies oli Grief itsekin ja hän
kiintyi tutkimaan kirjoja. Laaja oli kokoelma ja monipuolisella
maulla valittu. Vanhoja ystäviään hän siellä tapasi; toisista oli
kuullut, mutt'ei ollut niitä lukenut. Täysin kokoelmin olivat
edustettuina Tolstoi, Turgenjev ja Gorjkij; oli Cooper ja Mark
Twain; sitten Hugo, Zola ja Sue; vielä Flaubert, de Maupassant ja
Paul de Kock. Uteliaana vilkaisi hän Metshnikovin, Weiningerin ja
Schopenhauerin sivuja ja ihmetteli Ellisiä, Lydstonia, Krafft-Ebingiä
sekä Forelia. Woodruffin "Rotujen leviäminen" oli hänen käsissään,
kun Snow palasi tutkimusmatkaltaan toisista huoneista.
"Emaljoitu kylpyamme, eri suihkuhuone ja istumakylpyallas!" hän
huudahti. "Kuninkaallisesti sisustettu! Ja kun ajattelen, että
minun rahoillani on tätä hankittu. Kyllä täällä on asukkaita.
Äsken avattuja voi- ja maitokannuja oli keittiössä ja tuoretta
kilpikonnanlihaa riippumassa. Lähden katsomaan mitä vielä löytyisi!"
Griefkin lähti löytöretkille, mutta toiseen suuntaan. Hän joutui
ilmeiseen naisen makuuhuoneeseen. Sen toisella puolen hän näki
rautalankaisella verkkoseinällä ympäröidyn, himmeän makuukuistin.
Leposohvalla siellä nukkui nainen. Näytti varsin kauniilta,
espanjalaistummalta. Hänen edessään tuolilla oli avattu kirja,
alassuin käännettynä. Naisen poskien väristä Grief päätti, ettei hän
ollut pitkää aikaa ollut tropiikissa. Tämän vilkaisun jälkeen Grief
vetäytyi hiljaa takaisin tullen seurusteluhuoneeseen, juuri kun Snow
tuli sinne vastapäiseltä puolelta. Alastomasta käsivarresta hän
riepotti mukanaan ryppynaamaista mustaa, joka irvisteli peloissaan ja
teki mykänmerkkejä.
"Tapasin hänet eräästä luolasta pihan puolelta", sanoi perämies.
"Kokki, arvaan ma. Ei saa hänestä sanaakaan irti. Mitäs te löysitte?"
"Nukkuvan prinsessan. S--sht! Nyt tulee joku."
"Jos se on Hall", mutisi Snow pudistaen nyrkkiään.
Grief pudisti päätään. "Ei mitään meteliä. Naisia talossa. Ja jos se
on Hall, niin toimitan teille tilaisuuden ennen lähtöämme."
Ovi aukeni, ja sisään astui iso, vanttera mies. Vyössä
pitkäpiippuisia colt-pistooleja. Epävarman ja huolestuneen
vilahduksen jälkeen tuli hänen kasvoilleen ystävällinen ilme ja hän
ojensi kätensä.
"Terve tuloa, vieraat. Mutta jollette pidä pahana, haluaisin tietää,
kuinka hitolla te ollenkaan voitte löytää tämän saareni."
"Siten vain, että jouduimme pois tolaltamme", selitti Grief heidän
kättä lyödessään.
"Nimeni on Hall, Swithin Hall", sanoi toinen ojentaen kätensä
Snowille. "Ja sanonpa sen, että olette ensimmäiset vieraat, mitkä
koskaan ovat saarellani käyneet."
"Ja tämä sitten on se teidän salainen saarenne, joka on antanut
kaikille rannikoille puheenainetta vuosikausiksi", vastasi Grief.
"Well, nyt tiedän taian, millä tänne löytää."
"Mikäs se on?" kysäisi Hall nopeasti.
"Lyö kronometri kappaleiksi, hanki hirmumyrsky niskaasi ja odota
sitten vain kookospuiden nousua vedestä."
"Entä nimenne?" kysyi Hall perinpohjaisen naurunpuuskan jälkeen.
"Anstey -- Phil Anstey", vastasi Grief nopeasti. "Matkalla
_Toby-Sedällä_ Gilberteiltä Uuteen-Guineaan, ja pituusastetta
etsimässä. Tämä on perämieheni, herra Gray, parempi merimies kuin
minä, mutta kronometriinsä kimpaantunut tällä kertaa."
Grief ei tietänyt itsekään, miksi valehteli, mutta se oli tullut
äkillisenä päähänpistona. Hänellä oli näet epäselvä aavistus, että
täällä oli jotakin vinossa, mutta hän ei keksinyt mitä. Swithin
Hall oli lihava, pyöreäkasvoinen mies, jolla oli nauravat huulet ja
naururypyt silmännurkissa. Mutta Grief oli jo nuoruudessaan oppinut
tuntemaan tämän tyypin epäluotettavuuden ja myös noiden sinisilmäin
petollisuuden, joiden pinnalla leikki pila, mikä peitti niiden
todellisen taustan.
"Mitäs te minun kokilleni teette -- omanneko mennyt ja veisitte
tämän?" sanoi Hall. "Parempi kun laskette hänet menemään, jos
illallista tahdotte. Vaimoni on täällä, ja hän on iloinen saadessaan
kutsua teidät -- päivälliselle, kuten hän sanoo. Minä nähkääs olen
vanhoillinen, minun kotiväkeni kun söi päivällistä päivällä. Ei pääse
nuoruuden tottumuksista. Haluatteko peseytyä? Minun ainakin täytyy.
Katsokaas. Olen tehnyt työtä kuin koira -- sukellusjoukon mukana --
simpukanpyynnissä. Kaipa sen haistoitte."
5.
Snow selitti häntä tarvittavan kuunarilla ja lähti. Paitsi
vastenmielisyyttä istua samassa pöydässä sen miehen kanssa, joka
hänet oli rosvonnut, oli välttämätöntä mennä takomaan Griefin valheet
kanakkien päähän. Kello yhdeltätoista Grief tuli kuunarille, jossa
perämies odotti häntä.
"Jotakin täällä on tapahtumassa, täällä Swithin Hallin saarella",
sanoi Grief päätään pudistellen. "En saa selville, mitä se on, mutta
tunnen sen nahassani. Minkä näköinen on itse Swithin Hall?"
Snow pudisti päätään.
"Tuo mies tuolla ei ole koskaan itse ostanut niitä hyllyllä olevia
kirjoja", selitti Grief vakaumuksella. "Eikä hän ole sitä valaistusta
laitattanut. Kyllä hän koettaa olla päältäpäin silkoinen, mutta alta
on karkea kuin kavioraspi. Liukas veijari hän on. Ja seuransa sitten
-- Watson ja Gorman nimeltään; tulivat sinne teidän lähdettyänne --
oikeita merikoiria, keski-ikäisiä, arpisia perhanoita, likaisia kuin
ruosteiset rautanaulat ja kahdesti niin vaarallisia; pirulaisia,
joilla on revolverit vyössä -- merkillisiä ne Swithin Hallin parhaat
naapurit. Entä se nainen? Hän on lady. Tarkoitan mitä sanon. Tuntee
koko joukon Etelä-Amerikan ja Kiinankin asioita. Espanjalaista
rotua; puhuu luonnollista englanninkieltä. Matkustellut. Puhelimme
härkätappeluista. On nähnyt niitä Guayquilissa, Meksikossa,
Sevillassa. Tuntuu myös tietävän yhtä ja toista hylkeennahoista.
"Nyt minä mietin muutamia pykäliä. Hän harrastaa musiikkia. Kysyin
soittaako hän. Asuvat palatsissa. Mutta miksi ei ole pianoa? Sitten:
nainen on sukkela ja eloisa, ja mies vahtii hänen joka sanaansa.
On kuin neuloilla ja yhtä mittaa puuttuu puheeseen saadakseen sitä
johtaa. Oletteko koskaan kuullut, että Swithin Hall olisi naimisissa?"
"En tiedä siitä mitään", vastasi perämies. "Ei ole pistänyt päähäni
sitä ajatella."
"Hän esitti naisen rouva Hallina. Ja Watson ja Gorman nimittivät
häntä Halliksi. Kaunis pari, ne miehet. En ymmärrä tästä mitään."
"Mitä aiotte tehdä?"
"Roikutaan tässä nyt muutama päivä. Lueskelen joitakin kirjoja
sieltä. Otatte ison maston alas ja tarkastatte paikat. Olemmehan
olleet myrskyssä. Laittelette rikiä kuntoon. Aikaa kyllin."
6.
Seuraavana päivänä Griefin epäluulot saivat uutta virikettä. Aikaisin
aamulla hän asteli omia aikojaan yli saaren, sukeltajain parakeille.
Olivat juuri veneisiin menossa hänen saapuessaan, ja häntä ihmetytti,
että niitä kohdeltiin kuin vankeja. Kolme valkoista miestä siellä oli
ja jokaisella pyssy. Hall tervehti häntä kylläkin iloisesti, mutta
Gorman ja Watson murisivat jörösti hyvänhuomenensa.
Hetkeä myöhemmin eräs kanakeista, kumartuessaan asettamaan airoaan,
teki merkin Griefille. Miehen naama oli tuttu; joku niistä
tuhansista merimiehistä ja sukeltajista, jotka olivat olleet hänen
palveluksessaan meren eri äärillä.
"Älä sano niille kuka minä olen", sanoi Grief Tahitin kielellä.
"Oletko ollut laivoillani?"
Mies nyökäytti päätään ja avasi suunsa, mutta ennenkuin hän ennätti
ääntäkään päästää, kuului "suus kiinni". Sen sanoi Watson, joka
asettui perätuhdolle.
"Anteeksi", sanoi Grief. "Minun olisi pitänyt tietää."
"Oh, all right", keskeytti Hall. "Niitä on vain kielletty
lörpöttelemästä, ettei työ häiriintyisi. Täytyy pitää niitä kovassa
kurissa, että saavat ylös simpukoita ruokansa edestä."
Grief nyökkäsi ymmärtävästi. "Tunnen ne kyllä -- laiskoja sikoja.
Kohdeltava kuin neekereitä, jos mieli saada niistä puolen päivän työ
irti."
"Mitä te niille puhuitte?" kysäisi Gorman järeästi.
"Kysyin, millainen on simpukansaanti ja kuinka syvälle on
sukellettava."
"Paksulta niitä on", kävi Hall asiaan. "Kymmenen sylen syvällä ollaan
nyt. Aivan tuossa, vajaan sadan yardin päässä. Haluatteko tulla
katsomaan?"
Puolen päivää Grief oli veneissä ja söi välipalan huvilassa.
Iltapäivän oleskeli jouten, levähti isossa seurusteluhuoneessa,
luki hiukan, jutteli puolen tuntia rouva Hallin kanssa. Päivällisen
jälkeen hän pelasi biljardia hänen miehensä kanssa. Sattumoisin
ei hän ollut koskaan tavannut Swithin Hallia, mutta tämän maine
erinomaisena biljardinpelaajana oli kuuluisa Levukalta Honoluluun.
Tämä mies ei kuitenkaan näyttänyt paljoakaan piittaavan koko pelistä.
Hänen vaimonsa sen sijaan piteli paljoa kätevämmin sauvaa.
Palattuaan _Toby-Sedälle_ Grief herätti Jackie-Jackien, kuvaili
tälle parakkien aseman ja käski uiskentelemaan niiden lähimailla
sekä pyrkimään puheisiin kanakkien kanssa. Kaksi tuntia mies viipyi.
Pudisti päätään seistessään vettä valuen Griefin edessä kannella.
"Merkillinen paikka", ilmoitti hän. "Valkoinen mies siellä koko aika.
Iso pyssy. Vahtii, vahtii. Kello kaksitoista tulla toinen valkoinen
mies. Ottaa pyssy. Ensimmäinen mies mennä nukkumaan. Toinen mies
vahtii. Ei hyvä tämä. Ei voi puhua kanakin kanssa. Minä tulla pois."
"Perhana!" sanoi Qrief Snowille tongalaisen mentyä laverilleen.
"Minä haistan nyt muutakin kuin simpukan hajua. Nuo miehet vahtivat
kanakkejaan. Eikä se mies ole Swithin Hall enempää kuin minäkään."
Snow vihelsi uuden aatoksen syttyessä.
"Arvaanpa!" hän huudahti.
"Ja minä sanon sen", jatkoi Grief. "Arvaatte, että _Emily L._ oli
näiden kuunari?"
"Juuri niin. Nämä mädättävät simpukoita ja se oli hakemassa lisää
sukeltajia tai eväitä tai kumpiakin."
"Niin arvelen minäkin." Grief silmäsi kelloaan ja alkoi laittautua
levolle. "Hän on merimies. Ne kolme ovat. Eivät ole saarelaisia.
Outoja ovat näillä vesillä."
Taaskin Snow vihelsi.
"Ja _Emily L_. on mennyt kaikkineen", hän sanoi. "Me tiedämme sen. Ja
he ovat täällä vankina, kunnes Swithin Hall tulee. Silloin hän saa
heidät käsiinsä simpukkoineen."
"Tai ne ottavat hänen kuunarinsa."
"Toivonpa niiden tekevän sen!" mutisi Snow kostonhimoisesti. "Jospa
joku rosvoaisi hänetkin. Tahtoisinpa olla heidän saappaissaan.
Ottaisin kaiken sen kuudenkymmenentuhannen edestä."
7.
Viikko kului, jonka lopussa _Toby-Setä_ taas oli merikunnossa. Sillä
aikaa oli Grief poistanut kaikki epäluulot. Gorman ja Watsonkin
pitivät häntä sinä, miksi hän oli itsensä ilmoittanut. Koko viikon
rukoili Grief heiltä saaren pituusastetta.
"Ette kai tahtone lähettää minua merelle eksyksiin", hän vihdoin
sanoi. "En saa suuntaa kronometrini avulla, jos ette ilmoita
pituusastetta."
Hall kieltäytyi nauraen.
"Olette liian hyvä merimies, herra Anstey, jottette pääsisi
Uuteen-Guineaan tai johonkin muuhun korkeaan maahan."
"Ja te olette myös niin hyvä merimies", sanoi Grief, "että tiedätte
minun voivan milloin tahansa löytää tälle saarelle tulemalla sen
leveysastetta pitkin".
Viimeisenä iltana Grief, tavaksi tulleen illallisen jälkeen, sai
nähdäkseen heidän helmikokoelmansa. Rouva Hall oli innoissaan
pyytänyt miestään näyttämään niitä "helyjä" ja kulutti puolisen
tuntia niiden näyttelemiseen. Grief ihaili niitä vilpittömästi.
Ihmetteli komeaa saalista.
"Laguuni on ihan koskematon", selitti Hall. "Näitte itse, että
useimmat simpukat ovat isoja ja vanhoja. Hauskinta on, että olemme
saaneet enimmät ja arvokkaimmat helmet eräästä pienestä poukamasta
yhden viikon ajalla. Se oli pieni aarreaitta. Joka simpukka näytti
olevan täysi -- siemenhelmiä neljännes, tietenkin, mutta noista
moitteettomista ovat useimmat siitä paikasta."
Grief silmäili kokoelmaa ja arvioi helmet sadasta dollarista
tuhanteen kappaleelta, paitsi suurimpia, joiden arvo meni aika lailla
yli siitä.
"Kuinka kauniita ne ovat!" huudahti rouva Hall kumartuen niitä
suutelemaan. Hetken kuluttua hän nousi sanoen hyvää yötä.
"Se merkitsee hyvästi", sanoi Grief tarttuen hänen käteensä. "Me
lähdemme aamun koitossa."
"Niinkö pian!" hän huudahti, mutta hänen puolisonsa silmissä Grief
näki tyytyväisen vilahduksen.
"Niin", jatkoi Grief. "Alus on kunnossa taas. Mutta minä en saa
teidän mieheltänne saaren pituusastetta, vaikka yhäkin toivon hänen
heltyvän."
Hall nauroi päätään pudistaen, ja kun vaimonsa oli poistunut, ehdotti
hän viimeistä iltalasia. He istuivat sen ääressä tupakoiden ja
tarinoiden.
"Paljoksiko itsenne arvioitte?" kysyi Grief viitaten helmikasaan.
"Mitähän ostajat antaisivat avoimilla markkinoilla?"
"Oh, kaipa seitsemän-kahdeksankymmentätuhatta", sanoi Hall
huolettomasti.
"Pelkäänpä, että arvioitte liian alhaiseksi. Tunnen hieman
helmiasioita. Katsokaahan tuota isoa esimerkiksi. Se on täysin
virheetön. Ei senttiäkään alle viidentuhannen. Joku monimiljonääri
maksaa siitä kaksin kerroin sen, kun kauppiaat ovat kuorineet
saaliinsa. Eikä huolta noista siemenhelmistäkään. Niitä soikeitahan
on litroittain. Ovat juuri tulossa muotiin. Vuosi vuodelta kohoaa
niiden hinta." Hall katseli aarrettaan tarkemmin ja laski ääneensä
yhteen.
"Olette oikeassa", hän myönsi. "Kyllä ne tuossa satasen tuhatta
vastaavat."
"Ja paljoksiko arvioitte työkulunne?" jatkoi Grief. "Omanne ja
miestenne sekä sukeltajain ajan?"
"Viisituhatta kai siihen menee."
"Siis nettoa yhdeksänkymmentäviisituhatta."
"Niillä main. Mutta miksi olette niin utelias?"
"Niin, minä vain tässä..." Grief pysähtyi ja tyhjensi lasinsa.
"Minä vain tässä mietin kohtuullista kauppaa. Mitäs sanoisitte, jos
antaisin teille ja koko väellenne matkan Sydneyhin ja ne viisituhatta
dollaria -- tai sanotaan seitsemäntuhattaviisisataa. Te olette
raataneet kovin."
Lihasten liikahtamatta kävi toinen teräväksi. Hänen hilpeytensä
sammui äkkiä kuin niistetyn kynttilän liekki. Ei näkynyt naurun
jälkiä silmäin nurkissa, ja niiden syvyydestä katsoi miehen
vaarallinen sielu. Hän puhui matalalla, pakotetulla äänellä:
"Mitä helvettiä te tällä kaikella tarkoitatte?"
Grief sytytti sammuneen sikarinsa.
"Miten tässä aloittaisin", hän sanoi. "Tämä tilanne on hieman --
tuota noin -- hieman nolo -- teille. Nähkääs, minä koetan olla
kohtuullinen. Kuten sanoin, olette raataneet kovin. En halua ottaa
noita helmiä takavarikkoon. Minä maksan aikanne ja vaivanne ja
kulunne."
Äkillinen älyäminen jäykisti toisen kasvot.
"Ja minä kun luulin teidän olevan Euroopassa", hän mutisi. Toivo
vilahti vielä hetkiseksi. "Te kai laskette leikkiä. Mistä minä
tiedän, että te olette Swithin Hall?"
Grief kohautti olkapäitään. "Sellainen leikinlasku osoittaisi huonoa
makua teidän vieraanvaraisuutenne jälkeen. Eikä ole oikein sopivaa
sekään, että on kaksi Swithin Hallia samalla saarella."
"Kun te siis olette Swithin Hall, niin mikä perhana minä sitten olen?
Tiedättekö senkin?"
"En", vastasi Grief vapaasti. "Mutta haluaisin tietää."
"Se ei kuulu teille."
"Niinpä niin. Eipä kuulu. Sitäpaitsi tunnen kuunarinne ja siitähän
kyllä saan nimenne tietää."
"Mikä sen nimi sitten on?"
"_Emily L._"
"Oikein. Minä olen kapteeni Raffy, sen omistaja."
"Hylkeenpyytäjä? Olen kuullut puhuttavan. Mikä hitto teidät toi tänne
minun aarteilleni?"
"Tarvitsin rahaa. Hylkeet lopussa."
"Ja muilla saarimailla on parempi poliisivartio? Mitä?"
"Sinnepäin. Ja nyt taas asiaan, herra Hall. Minä voin panna toimeen
pienen tappeluntapaisen. Mitäs sen suhteen teette?"
"Minkä jo sanoin. Paremminkin. Minkä arvioitte _Emily L:n_ hinnaksi?"
"Sillä on ollut paremmatkin päivät. Kymmenentuhatta olisi jo vähän
rosvousta. Kovassa meressä pelkään sen lähettävän painolastin läpi
pohjan."
"On tehnyt sen, kapteeni Raffy. Näin sen pohja pystyssä. Jos nyt
arvioisimme sen seitsemäksituhanneksiviideksisadaksi. Minä maksan
viisitoistatuhatta ja matkan. Älkääpäs liikuttako käsiänne." Grief
nousi ja otti häneltä revolverin. "Pieni varovaisuustoimenpide,
kapteeni. Nyt lähdemme laivalleni. Tuon myöhemmin tiedon rouvalle ja
saatan hänet luoksenne."
"Te käyttäydytte kohteliaasti, herra Hall, se täytyy myöntää", sanoi
kapteeni Raffy, kun vene saapui _Toby-Sedän_ kylkeen. "Mutta varokaa
Gormania ja Watsonia. Ne ovat hieman kovia sällejä. Ja sivumennen
sanoen, olen luvannut vaimolleni neljä-viisi helmeä -- te olette
tavannut hänet. Watson ja Gormankin suostuivat."
"Älkää siitä huolehtiko. Ne ovat hänen. Tekö siellä, herra Snow.
Täällä on naapuri, jonka otatte haltuunne -- kapteeni Raffy. Minä
menen maihin hänen vaimoaan hakemaan."
8.
David Grief istui kirjoittamassa kirjoituspöydän ääressä huvilan
isossa huoneessa. Aamunkoitto sarasti ulkona. Oli ollut touhun yö.
Rouva Raffy oli tarvinnut kaksi hermostunutta tuntia pakatakseen
omansa ja kapteenin tavarat. Gorman oli tavattu nukuksissa, mutta
Watson, joka vahti sukeltajia, yritti tappelua. Ei kuitenkaan päästy
ampumiseen asti, sillä hän antautui, kun todistettiin, että on
turha tapella vastaan. Toistaiseksi olivat hän ja Gorman kahleissa
perämiehen kopissa. Rouva Raffy oli Griefin hytissä ja kapteeni Raffy
oli kytketty kajuutan pöytään.
Grief laittoi valmiiksi kirjelmän ja luki sen läpi:
Swithin Hall saapa hänen laguunistaan otetuista
helmistä (arviolta) ............................ 100,000 doll.
Summa 100,000 doll.
Swithin Hall maksava:
Herbert Snowille, "Cascaden" lastista
helmissä (arviolta) ............................. 60,000 doll.
Kapt. Raffylle, helmien kokoamisesta ............. 7,500 "
Kapt. Raffylle, korvausta kuunari "Emily L":stä .. 7,500 "
Rouva Raffylle, hyvästä tahdosta, viisi helmeä
(arv.) ........................................... 1,100 "
Matkasta Sydneyhin, neljältä hengeltä ............ 480 "
Lyijyvalkoisesta, jolla on maalattu kaksi
Swithin Hallin venettä ........................... 9 "
Swithin Hallille tasausta helmissä, kirjastopöydän
laatikossa (arv.) ............................... 23,411 "
Summa 100,000 doll.
Kuitataan.
Grief pysähtyi ja lisäsi alle:
Lisäksi lainattu Swithin Hallilta kolme kirjaa: Hudsonin
"Fyysillisten ilmiöiden lait", Zolan "Paris" ja Mahanin "Aasian
pulmat". Nämä kirjat tai niiden täysi arvo nostettavissa David
Griefin konttorista Sydneyssä.
Hän sammutti sähkövalon, otti kirjapinkan, sulki huolellisesti oven
ja asteli veneensä luo rantaan.