1.
Etelämerellä risteilevistä kuunareistaan, jahdeistaan ja
kuttereistaan piti David Grief enimmin _Rattlerista_. Se oli
jahdintapainen 90 tonnin kuunari, niin nopeakulkuinen, että se oli
tullut kuuluisaksi entispäivinä salakuljettaessaan opiumia San
Diegosta Puget-salmelle, rosvotessaan hyljevarastoja Beringin merellä
ja kuljettaessaan aseita Kaukaiseen Itään. Se oli ollut harmin ja
närkästyksen aihe valtion virkamiehille, mutta merimiesten ilo ja
valmistajainsa ylpeys. Vielä nyt, neljänkymmenen vuoden kuluttua,
se oli yhä sama vanha _Rattler_, joka kykeni kiitämään samalla
ihmeellisellä tavallaan, joka pakotti merimiehet näkemään, että he
uskoisivat, ja aiheutti äkäisiä yhteentörmäyksiä sanoin ja käsin
kaikilla satamarannikoilla Valparaisosta Manillan lahteen asti.
Tänä yönä se pingoitettujen purjeitten laitain lepattaessa liukui
kepeästi matalain maininkiaaltojen neljän solmun vauhdilla vienon
tuulen viemänä. Tunnin ajan oli Grief seisonut alalaidan taklauksen
luona katsellen fosforivälkettä vesirajan kuohussa. Ison purjeen
vastaveto löyhytti hänen kasvoilleen viileyttä, ja hän oli täynnä
ihastusta alukseensa.
"Kylläpä on komea tämä, Taute", sanoi hän tähystävälle kanakille kuin
hyväillen silittäessään laidan teak-puista päällystä.
"On se, isäntä", vastasi tämä polyneesialaisen syvällä rintaäänellä.
"Kolmekymmentä vuotta olen laivoja nähnyt, en koskaan tämänlaista.
Meillä Raiatealla on sen nimenä _Fanauao_."
"Päivässä syntynyt", käänsi Grief sen lempinimityksen. "Kuka sen
nimen antoi?"
Vastaamatta tuijotti Taute eteensä äkkiä käyden tarkkaavaksi. Grief
tarkisti myös katsettaan.
"Maata", sanoi Taute.
"Niin on; Fuatino", yhtyi Grief yhä katsoen paikkaa, missä
tähtikirkkaan taivaanrannan peitti pimeä paikka. "All right. Ilmoitan
kapteenille."
_Rattler_ liukui edelleen, kunnes maa näkyi yhtä hyvin kuin
tuntuikin, kunnes mainingin unelias rantakohina ja vuohien mäkätys
kuului, kunnes maatuulen tuoma ilma oli kukkastuoksun täyttämä.
"Jollei olisi sitä halkeamaa, voitaisiin laskea sisään tällaisena
yönä", huomautti kapteeni Glass miettien, samalla kuin peränpitäjä
sitoi rattaansa kiinni.
Rattler jäi mailin päähän rannasta odottamaan päivänkoittoa
yrittämättä yöllä Fuatinon vaarallisesta väylästä satamaan. Oli täysi
troopillinen yö. Ei minkäänlaista sateen eikä tuulenpuuskan merkkiä.
Etukannella painautuivat raiatealaiset merimiehet nukkumaan samaan
kohtaan, mihin työstään jäivät. Peräkannella levittivät kapteeni,
perämies ja Grief vuoteensa yhtä juoheasti. He lojuivat huovillaan
tupakoiden ja unisesti mutisten juttuja Mataarasta, Fuatinon
kuningattaresta, ja tämän tyttären Naumoon lemmenseikkailuista
Motuaron kanssa.
"Ovatpa ne romanttista joukkoa", sanoi Brown, perämies. "Yhtä
romanttista kuin valkoiset."
"Yhtä romanttista kuin Pilsach", nauroi Grief, "ja se merkitsee
jotakin. Kauanko siitä on, kapteeni, kun hän karkasi teiltä?"
"Yksitoista vuotta", murisi kapteeni.
"Kerrohan", pyysi Brown. "Sanovat ettei hän siitä pitäen ole
Fuatinolta lähtenyt. Onko totta?"
"Totta", mörisi kapteeni. "Rakastaa vaimoaan -- sitä pientä töpykkää.
Varastautui irti minusta. Parhaita merimiehiä, mitä on olemassa
-- hollantilainen."
"Saksalainen", oikaisi Grief.
"Samaa väkeä", kuului vastaus. "Mereltä meni hyvä mies sinä yönä,
jona hän meni maihin ja Notutu katsahti häneen. Luulenpa, että
ne heti pikiintyivät. Ennenkuin ennätit sanoa sanaakaan, jo oli
naikkosen päässä valkeita kukkia ja he kulkivat käsikkäin rantaa
pitkin ja nauroivat kuin lapset. Toivonpa, että hän on räjähdyttänyt
sen koralliriutan pois salmesta. Siinä menee aina kuparipeitteestä
puhki levy tai pari."
"Jatkahan juttua", pyysi Brown.
"Siinähän se olikin. Mies oli sillä valmis. Meni naimisiin sinä yönä.
Ei tullut enää laivalle. Etsin häntä seuraavana päivänä. Löysin
ruokomajasta lehdosta. Oli paljain säärin, valkoinen metsäläinen,
kukitettuna ja koristeltuna. Soitteli kitaraa. Täysi aasi. Käski
lähettämään tavaransa rannalle. Minä sanoin, että ennen ne saa piru.
Siinä kaikki. Saat nähdä sen naikkosen huomenna. Ovat saaneet kolme
pentua -- ihmeellisiä pikkuveitikoita. Minulla on häntä varten
fonografi ja miljoonan verran levyjä."
"Teitte siis hänestä kauppamiehen?" kysyi perämies Griefiltä.
"Mitä muuta olisin voinut tehdä? Fuatino on rakkauden saari
ja Pilsach on rakastaja. Tuntee myös alkuasukkaat -- parhaita
kauppamiehiäni. Vastaa puheensa. Saat huomenna nähdä hänet."
"Varo itseäsi, nuori mies", uhkasi kapteeni Glass perämiestään.
"Oletko romanttinen? Jos olet, niin laivalla pysyt. Fuatino on
romanttisen hulluuden saari. Jokainen on pihkaantunut johonkin.
Lemmestä ne elävätkin. Se on kookosmaidossa, ilmassa, meressä. Saaren
historia viime kymmentuhatvuotisajalta on pelkkiä rakkaustarinoita.
Minä tiedän. Olen puhutellut vanhoja miehiä. Ja jos tapaan sinut
samoamasta rantaa pitkin käsi jonkun kädessä, niin..."
Hänen äkillinen keskeytyksensä saattoi toiset katsahtamaan häneen.
Käänsivät sitten silmänsä hänen katseensa suuntaan ja näkivät laivan
laidalle ilmestyneen ruskean käden ja käsivarren, lihaksisen ja
märän. Sen rinnalle ilmestyi pian toinen. Seurasi pää, vetehisen
hiusten ympäröimä, sitten mustasilmäiset kasvot, joilla leikki
ikimetsän naurun jälki.
"Herra jumala", henkäisi Brown. "Ahtiko siellä..."
"Metsänpeikko", sanoi Glass.
"Mauriri", sanoi Grief. "Veriveljeni maan pyhän tavan mukaan. Hänen
nimensä on minun, minun nimeni hänen."
Laidan yli kohosivat leveät ruskeat hartiat ja mahtava rinta,
ja ilman näkyvää ponnistusta heilahti komea vartalo kannelle
kolahdustakaan aiheuttamatta. Brown, jonka olisi pitänyt olla muualla
eikä saarelaislaivan perämiehenä, oli haltioissaan. Kaikki mitä hän
oli kirjoista lukenut, vakuutti Ahdin astuneen alukselle. "Mutta
surumielinen vetehinen", päätteli nuorukainen tuon kellanruskean
luonnonjumalan astuessa David Griefiä kohti, joka istui kädet
levällään.
"David", sanoi David Grief.
"Mauriri, Suuri Veli", sanoi Mauriri. Ja sitten he veriveljeyttä
luvanneiden miesten tavan mukaan nimittivät edelleen toisiaan omalla
nimellään. Myös puhuivat he Fuatinon polyneesialaiskieltä, ja Brown
saattoi vain arvailla.
"Pitkä uintimatka, _talofa"_, sanoi Grief toisen istuessa vettä
valuen.
"Monia päiviä ja öitä olen tähystänyt tuloasi, Suuri Veli", vastasi
Mauriri. "Olen istunut Isolla Kalliolla, jossa olen dynamiitin
vartijana. Minä näin sinun tulevan salmen suuhun ja sitten katoavan
pimeään. Minä tiesin sinun odottavan aamuun ja lähdin. Meillä on
asiat hullusti. Mataara on pitkät päivät ikävöiden itkenyt tuloasi.
Hän on vanha vaimo, ja Motuaro on kuollut, ja hän on suruissaan."
"Menikö hän Naumoon kanssa naimisiin?" kysyi Grief tavan mukaan
pudistettuaan päätään ja huoattuaan.
"Kyllä. Ja vihdoin he pakenivat vuohien luo, kunnes Mataara antoi
anteeksi ja he palasivat elämään hänen luokseen Isoon Taloon. Mutta
hän on nyt kuollut, ja pian kuolee Naumookin. Huonosti ovat asiamme,
Suuri Veli. Pori on kuollut, ja Tati-Tori, ja Pegtoo, ja Nari, ja
Pilsach, ja muut."
"Pilsachkin", huudahti Grief.
"Tautiko tuli?" "Paljon on tapettu. Kuule, Suuri Veli.. Kolme viikkoa
sitten tuli outo kuunari. Isolta Kalliolta näin sen latvapurjeet.
Veneillään vetivät sitä satamaan, mutta kun eivät tunteneet isoa
väylää, törmäsivät usein kariin. Nyt sitä rannalla korjataan.
Paikkaavat katkenneita laitalankkujaan. Kahdeksan valkoista miestä
niitä on. Kaukaa etäisiltä saarilta on niillä naisia mukana. Ne
puhuvat meidän kielemme tapaista kieltä, mutta toisenlaista. Voimme
ymmärtää niiden puhetta. Kertovat että sen kuunarin miehet ovat
heidät varastaneet. Emme tiedä, mutta ne laulavat ja tanssivat ja
ovat iloissaan."
"Entä miehet?" keskeytti Grief.
"Ranskaa puhuvat. Tiedän siitä, kun sinun kuunarillasi oli kauan
sitten ranskalainen perämies. Kaksi on päällikköä ja ne ovat
toisenlaisia kuin muut. Niillä on siniset silmät kuten sinulla
ja ne ovat piruja. Toinen on suurempi piru kuin toinen. Ne kuusi
muuta miestä ovat piruja nekin. Ne eivät maksa meille jamssi- eikä
taro-juurista eikä leipähedelmistä. Ne ottavat meiltä kaikki, ja jos
valitamme, tappavat ne. Niin tappoivat Porin, Tati-Torin ja Pegtoon
ja muut. Emme voi taistella, kun ei ole pyssyjä, vain pari kolme
vanhaa.
"Rääkkäävät myös naisiamme. Niinpä tappoivat Motuaron, joka puolusti
Naumoota, kun olivat ottamassa häntä laivaansa. Sen takia Pilsachkin
tapettiin. Niiden päällikkö, Pääpiru, ampui hänet veneeseen, ja
vielä ampui kaksi kertaa, kun hän yritti rannalle. Pilsach oli urhea
mies, ja Notutu istuu nyt majassaan ja itkee lakkaamatta. Monet ovat
pelästyneet ja paenneet vuohien luo. Mutta vuorilla ei ole ruokaa
kaikille. Eivätkä miehet enää tahdo lähteä kalaan eivätkä tee työtä
puutarhoissaan, kun pirut ottavat heiltä kaikki. Ja me olemme valmiit
taistelemaan.
"Suuri Veli, me tarvitsemme pyssyjä ja paljon ampumavaroja. Minä
annoin sanan, ennenkuin lähdin uimaan, ja miehet odottavat. Ne
valkoiset muukalaiset eivät tiedä tulostanne. Anna minulle vene ja
pyssyt ja minä menen takaisin ennen auringon nousua. Ja kun tulet
huomenna, odotamme käskyjäsi valmiina tappamaan ne miehet. Ne ovat
tapettavat. Suuri Veli. Olet aina ollut meidän vertamme, ja miehet
sekä naiset ovat rukoilleet monia jumalia, että tulisit. Ja sinä
tulit."
"Minä tulen veneeseen mukanasi", sanoi Grief. "Ei niin, Suuri Veli",
vastasi Mauriri. "Sinun on oltava kuunarillasi. Sitä muukalaisemme
pelkäävät, eivät meitä. Meillä on oleva pyssyt eivätkä he tiedä. Kun
näkevät teidän laivanne tulevan, niin he pelästyvät. Lähetä tuo nuori
mies veneessä."
Ja niin Brown, täynnä romantiikkaa ja seikkailua, joista oli lukenut,
mutta joita ei ollut koskaan elänyt, asettui veneen perätuhdolle.
Lastattuaan pyssyjä sekä ampumavaroja lähti se neljän raiatealaisen
soutamana ja kullanruskean vetehisen ohjaamana läpi tropiikin öisen
pimeän kohti Fuatinon puolisatumaista lemmensaarta, jonka olivat
vallanneet kahdennenkymmenennen vuosisadan merirosvot.
2.
Jos vedetään viiva Marshall-ryhmään kuuluvasta Jaluitista
Salomonin-saarten Bougainvilleen, ja jos tämän viivan ajatellaan
leikkaavan toisella asteella päiväntasaajasta Karolina-saarten
Ukuorista tulleen viivan, niin sillä kohdalla kohoaa Fuatinon korkea
saari yksinäisenä aurinkoisesta merestä. Sen asukkaat ovat sukua
hawaiilaisille, samoalaisille ja maoreille, ja se muodostaa kiilan
kärjen, jonka Polyneesia on työntänyt kauas länttä kohti Melaneesian
ja Mikroneesian väliin.
Ja tämä Fuatino kohosi David Griefin eteen seuraavana aamuna kahden
mailin päässä suoraan nousevaa aurinkoa kohti. Sama vieno tuuli
puhalsi, ja _Rattler_ liukui sileää vedenpintaa pitkin vauhdilla,
joka olisi ollut varsin riittävä saarelaiskuunarille, vaikka tuuli
olisi ollut kolminkertainenkin.
Fuatino ei ollut muuta kuin muinainen tulivuori, jonka jokin
luonnonmullistus ikiaikoina oli työntänyt esille merenpohjasta.
Sen länsiosa, murtunut ja vedenpinnan lähelle alennut, oli itsensä
kraaterin aukko, joka muodosti sataman. Täten oli Fuatino resuisen
hevosenkengän näköinen aueten länttä kohti. Ja sen kantapuolen
aukkoa kohti kulki _Rattler_. Kapteeni Glass, kiikari kädessä ja
tarkaten välillä omatekoista karttaa, joka oli levitetty kajuutan
kannelle, oikaisihe kasvoillaan puolittain huolestunut, puolittain
välttämättömyyteen alistuva ilme.
"Nyt se tulee", sanoi hän. "Kuume. Sen piti tulla vasta huomenna. Se
käy aina kovin kiinni, herra Grief. Viiden minuutin päästä on pääni
sekaisin. Saatte itse ohjata aluksen satamaan. Poika! Laita vuode.
Paljon peitteitä. Täytä kuumavesipullo. On niin tyyni, herra Grief,
että pääsette salmen varppaamatta. Ottaa vain tuulta kylliksi ja
antaa liukua. Tämä on ainoa alus Etelämerellä, joka sen tempun tekee,
ja tehän sen tunnette. Ison Kallion sivua voi sipaista, kun vain
puomia pitää silmällä."
Hän oli puhunut nopeasti, kuin päihtynyt, alkavan malarian iskujen
sekoittaessa hänen aivojaan. Kun hän kompuroi ovea kohti, olivat
hänen kasvonsa purppuraiset ja täplikkäät, silmät tuijottivat
lasimaisina, kädet värisivät ja hampaat löivät loukkua puistatuksissa.
"Kaksi tuntia kuluu, ennenkuin saan hien lähtemään", lausui hän
muikeasti irvistäen. "Ja sitten vähän lisää, niin olen kunnossa taas.
Minä tunnen sen perhanan minuutilleen. Ottakaa..."
Ääni haihtui heikkoon mutinaan hänen kellahtaessaan kajuutan
vuoteelle ja isännän astuessa johtoon. _Rattler_ oli juuri salmen
suulla. Tuon hevosenkenkäsaaren kantapäinä oli kaksi tuhannen jalan
korkuista vuorta, kumpikin miltei irtaantunut saaren rannasta,
kiinnikkeenä vain kapea kannas. Näiden välillä oli puolen mailin
salmi, jonka eteläreunasta lähtevä koralliriutta miltei kokonaan
sulki. Pohjoiskoron laiditse kulki väylä, josta kapteeni oli puhunut.
Tässä kohti pyyhkäisi isonpurjeen puomi miltei kalliota, ja Grief
voi alahangan puolelta nähdä pohjan kahden sylen syvyydestä painuvan
jyrkästi alaspäin. Laivavene valmiina köydessä virran ja tuulen
häiriöiden varalta, ja käyttäen hyväkseen vienon vihurin painoa,
hän keikautti _Rattlerin_ tuuleen ja sivuutti riutan varppaamatta.
Vähäinen raapaisu kuului, mutta niin pehmeä, ettei se kuparia
rikkonut.
Hänen eteensä aukeni Fuatinon satama. Se oli ympyriäinen lahti, viisi
mailia halkaisijan kohdalta, reunustoinaan valkeat korallirannat,
joilta lähtien vihannat rinteet kohosivat kohti tulivuoren karua
huippupuolta. Jokainen epätasaisen laavan kohoke ja halkeama tarjosi
jalansijan kiipeäville, hiipiville viiniköynnöksille ja puille --
vehmaalle kasvullisuudelle. Ohuita vesiputouksia, jotka olivat miltei
kuin sumuverhoja, syöksyi ja leijaili satoja jalkoja korkeilta
törmiltä alas. Ja paikan tarumaisuutta kohotti vielä lämmin, pehmeä
ilma, joka oli raskasta keltakukkaisen _cassi_'n tuoksusta.
Keveitä, häilyviä tuulia vastaan luovaillen _Rattler_ pyrki satamaan.
Kutsuen veneväen kannelle tutkisteli Grief rannikkoa laivakiikarilla.
Elämää ei ollut näkyvissä. Seutu uinui troopillisen auringon kuumassa
hehkussa. Ei ollut tervehdyksen merkkiäkään. Pohjoisrannan ylävällä
rantatörmällä, missä kookospalmut siimestivät kylää, hän näki kanojen
mustat kaulat vajoissaan. Rannalla oli outo kuunari. Ei näkynyt
liikettä sen kannella eikä ympärillä. Vasta viidenkymmenen yardin
päässä rannasta Grief laski ankkurin neljänkymmenen sylen syvyydellä.
Vuosia sitten oli hän yrittänyt pohjaa keskivaiheilta löytämättä sitä
kolmensadankaan sylen päästä -- kuten tulivuoren kraaterista sopi
odottaa. Ankkuriketjun ratistessa hän näki joukon alkuasukasnaisia
nousevan toisen kuunarin kannelle. Ne olivat komeita, kuten ovat
aistillisen Polyneesian naiset, pukuina vain kukkia. Myös näki hän,
mitä he eivät nähneet, kuinka kyyryinen mies livahti alukselta
rantahiekalle ja pujahti pensaikkoon.
Sillä välin kuin purjeita pantiin kokoon, varakatto levitettiin
ja köydet vyyhdittiin satamassaolon tapaan, käveli David Grief
kantta pitkin ja katseli turhaan nähdäkseen elämän merkkejä muualta
kuin tuolta toiselta kuunarilta. Kerran vain hän kuuli kaukaisen
pyssynlaukauksen Ison Kallion suunnalta päin. Muuta ei kuulunut, ja
hän arveli jonkun metsästäjän ampuneen vuohen.
Toisen tunnin lopussa alkoi kapteeni Glassin väristys helpottaa
huopavuoren alla ja hän hikoili hirvittävästi.
"Puolessa tunnissa olen all right", sanoi hän heikosti.
"Hyvä on", sanoi Grief. "Paikka on kuollut, ja minä menen maihin
tapaamaan Mataaraa päästäkseni selville tilanteesta."
"Ne ovat kieroa sakkia; pitäkää silmänne auki", varoitti kapteeni.
"Jos ette tunnin kuluttua palaa, niin lähettäkää sana."
Grief asettui peräsimeen ja neljä raiatealaista airoihin. Rannalle
päästen katseli hän oudostellen toisen laivan naisia. Hän heilautti
kättään, ja he vastasivat nauraa kikatellen.
"_Taloja_", sanoi hän.
He ymmärsivät tervehdyksen, mutta vastasivat: "_iorana_", ja hän
tiesi heidän olevan Seurasaarilta.
"Huahine", mainitsi eräs hänen miehistään saaren nimeksi. Grief
kysyi, mistä he tulivat, ja kikattaen ja nauraen he vastasivat:
"Huahine."
"Näyttää vanhan Dupuyn kuunarilta", sanoi Grief hiljaa
tahitilaiskielellä. "Älkää katselko kovin uteliaasti. Mitä
ajattelette? Eikö se ole _Valetta?"_
Noustessaan veneestä ja vetäessään sitä ylemmäksi rannalle heittivät
miehet huolettomina syrjäsilmäyksiä alukseen.
"_Valetta_ se on", sanoi Taute. "Sen mastonpää katkesi seitsemän
vuotta sitten. Papeetella laittoivat uuden. Se oli kymmenen jalkaa
lyhyempi. Tämä se on."
"Jutelkaa naisten kanssa, pojat. Tehän voitte miltei nähdä Huahinen
Raiatealta ja saatatte tunteakin jonkun niistä. Ottakaa selvä
kaikesta mitä voitte. Ja jos joku niistä valkoisista tulisi esille,
niin älkää aloittako mellakkaa."
Joukko erakkoäyriäisiä pakeni ratisten hänen astuessaan rantaa
pitkin, mutta palmujen alla ei ollut sikoja laitumella.
Kookospähkinät olivat siinä, mihin olivat pudonneet, eikä vajoissa
ollut työn merkkejä. Poissa oli aherrus ja yritteliäisyys. Ruokomajan
toisensa jälkeen hän havaitsi tyhjäksi. Tapasi vanhan miehen,
sokean, hampaattoman ja ryppynaamaisen, joka istui varjossa ja
vapisi kauhusta, kun hän puhutteli. "On kuin rutto olisi raivonnut",
ajatteli Grief tullessaan heimon isoon majaan. Sielläkin vallitsi
hävitys ja sekamelska. Ei ollut kukitettuja neitoja eikä miehiä,
ei avocado-puiden varjossa kuppelehtivia ruskeita lapsukaisia.
Ovella istui kyyryissään ja huojutellen Mataara, vanha kuningatar.
Tämä purskahti itkuun nähdessään hänet, kertoi vaivoistaan ja aina
lomassa valitti, ettei ollut ketään jätetty edes vieraanvaraisuutta
osoittamaan.
"Ja he ovat ottaneet Naumoon", lopetti hän. "Motuaro on kuollut.
Kansani on paennut ja näkee nyt nälkää vuohien luona. Eikä ole
ketään, joka sinulle avaisi juomakookoksen. Oi, veljeni, sinun
valkoiset veljesi ovat piruja."
"Ne eivät ole minun veljiäni, Mataara", lohdutti Grief. "Ovat rosvoja
ja sikoja, ja minä puhdistan saaren niistä..."
Hän keskeytti ja äkkiä käännähtäessään hän sieppasi coltin ojentaen
sen miestä kohti, joka tuli juosten metsästä. Hän ei vetänyt
liipaisinta eikä mies pysähtynyt, vaan heittäytyi pitkälleen hänen
eteensä ja alkoi purkaa suustaan käsittämättömiä ääniä. Grief tunsi
olion samaksi, joka oli pujahtanut maihin _Valettasta_, mutta
vasta nostettuaan hänet pystyyn hän saattoi ymmärtää, mitä miehen
halkinaisten huulten höpinä merkitsi.
"Pelasta minut, herra, pelasta", vaikeroi mies englanninkielellä,
vaikka hän epäilemättä oli Etelämeren saarelainen. "Minä tunnen
sinut. Pelasta."
Ja hän alkoi purkaa sekavia ääniään, jotka eivät lakanneet, ennenkuin
Grief tarttui häntä hartioihin ja pudisti vaikenemaan.
"Tunnen sinut", sanoi Grief. "Sinä olit kokkina Papeeten
ranskalaisessa hotellissa kaksi vuotta sitten. Sinua sanottiin
Jänishuuleksi."
Mies nyökkäsi innokkaasti. "Olen nyt _Valettan_ kokki", höpisi hän ja
suunsa vääntyi hänen yrittäessään hallita sen viallisuutta. "Tunnen
sinut. Näin hotellissa. Näin Lavinassa. Näin sinut _Kittiwakella_.
Näin sinut _Mariposan_ laiturilla. Olet kapteeni Grief ja pelastat
minut. Nämä miehet ovat piruja. Tappoivat kapteeni Dupuyn. Panivat
minut tappamaan puolet miehistöstä. Kaksi ampuivat raakapuilta,
loput vedestä. Tunsin kaikki. Varastivat tytöt Huahinelta. Ottivat
vankilaväkeä Noumealta. Rosvosivat kauppiailta Uusilla-Hebrideillä.
Tappoivat kauppiaan Vanikorilla ja varastivat sieltä kaksi naista.
Ne..."
Mutta Grief ei kuullut enää. Puiden lomitse kuului rannalta
pyssyjen pauketta, ja hän lähti juoksemaan sitä kohti. Merirosvoja
Tahitilta ja vankeja Uudesta-Kaledoniasta. Olipa siinä hirtehissakki
ahdistamassa hänen kuunariaan. Jänishuuli seurasi yhä änkyttäen
juttujaan näiden valkoisten pirujen teoista.
Ampuminen lakkasi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin, mutta Grief
juoksi edelleen. Päässä kiersivät oudot aavistukset. Äkkiä hän polun
käänteessä näki Mauririn, joka juoksi häntä kohti rannalta.
"Suuri Veli", huusi mies. "Tulin myöhään. Olivat jo ottaneet sinun
kuunarisi. Tule. Sillä nyt ne etsivät sinua."
Hän lähti kulkemaan ylöspäin polkua pitkin. "Missä Brown on?" kysyi
Grief. "Isolla Kalliolla. Kerron sitten. Tule!" "Entä venemieheni?"
'Mauriri oli hengästynyt. "Ne ovat vieraassa kuunarissa naisten
kanssa. Niitä ne eivät tapa. Tarvitsevat merimiehiä. Mutta sinut
tappavat. Kuule!" Vesiltä kuului murtuneen tenorin ääni laulavan
ranskalaista metsästyslaulua. "Saapuvat juuri rannalle. Ovat ottaneet
kuunarisi -- näin itse. Tule!"
3.
Vaikkakaan David Grief ei ollut arka hengestään eikä nahastaan, ei
hän ollut turhan itsepintainen. Hän tiesi, milloin tapella ja milloin
juosta, ja että nyt oli aika juosta, sitä hän ei rahtuakaan epäillyt.
Ylös polkua, ohi sen vanhan miehen, ohi kyyryissään istuvan Mataaran
hän seurasi Mauriria. Ja kintereillä seurasi Jänishuuli kuin koira.
Jäljeltäpäin kuului takaa-ajajain huutoja; mutta Mauriri johti hurjaa
vauhtia. Leveä polku kapeni, käännähti oikealle ja nousi ylöspäin.
Viimeinen ruokomaja sivuutettiin, ja taajojen _cassi_-viidakkojen
sekä suurten kultavaapsahais-parvien läpi kohosi tie jyrkästi,
muuttuen sitten vuohipoluksi. Osoittaen ylöspäin vulkaanisen kallion
paljaita hartioita kohti Mauriri viittauksella näytti, missä polku
kulki avopaikan poikki.
"Tuon takana olemme turvassa, Suuri Veli", sanoi hän. "Valkoiset
perkeleet eivät koskaan uskalla sinne, sillä me voimme vyöryttää
sieltä isoja kiviä tulijoita vastaan, eikä muuta polkua ole. Tähän he
aina pysähtyvät ja ampuvat meidän mennessämme tuolla yli kallion. --
Odota ja tule nopeasti kun tulet", varoitti Mauriri lopuksi.
Hän lennähti päivänvaloon, ja samassa kuului useita pyssynlaukauksia.
Luoteja sateli hänen ympärillään, ja kivitomua pöllähteli, mutta
hän pääsi vahingoittumattomana yli. Grief seurasi, ja niin läheltä
sipaisi luoti, että sen paine tuntui hänen poskellaan. Ei sattunut
Jänishuuleenkaan, vaikka tämä kulki hitaammin yli avokohdan.
Lopun päivää he makasivat ylempäin kukkuloiden laavalla, missä
_taroa_ Ja _papaiaa_ kasvaa pengermillä. Siellä myös Grief laati
suunnitelmansa ja tutustui tilanteeseen.
"Olipa huono onni se, että juuri tänä yönä nuo valkoiset pirut saivat
päähänsä mennä kalastamaan. Oli pimeä, kun tulimme salmesta. He
olivat veneissä ja kanooteissa. Pyssyt niillä on aina mukanaan. Yhden
raiatea-miehen ampuivat. Brown oli hyvin urhea. Me pyrimme niiden
ohi lahden perälle, mutta ne pääsivät väliin ja me ajauduimme Ison
Kallion ja kylän välimaille. Me pelastimme pyssyt ja ampumavarat,
mutta veneen ne saivat. Pääsivät siten perille sinun tulostasi. Brown
on tällä puolen Ison Kallion, pyssyt ja ampumavarat mukanaan."
"Mutta miks'ei hän mennyt yli Ison Kallion minua varoittamaan, kun
tulin?" arvosteli Grief.
"Eivät tunne tietä. Vain vuohet ja minä tunnemme. Ja sen unohdin,
sillä ryömin läpi viidakon päästäkseni rannalle ja uidakseni
luoksesi. Mutta ne pirut olivat viidakossa ampuen sieltä Browniin ja
raiatea-miehiin päin; ja minua ne ahdistivat päivännousuun saakka, ja
koko aamun ajelivat vielä alamailla. Sitten tulit sinä kuunarillasi,
ja ne odottivat, kunnes menit maihin, ja minä livahdin pois läpi
viidakon, mutta sinä olit jo maissa."
"Sinä ammuit sen laukauksen?"
"Niin, varoittaakseni sinua, mutta ne olivat viisaita eivätkä
ampuneet takaisin, ja se oli viimeinen patruunani."
"Kerroppas nyt sinä, Jänishuuli", käski Grief _Valettan_ kokkia.
Tämän puhe oli pitkä ja kiusallisen yksityiskohtainen. Vuoden ajan
oli hän purjehtinut Tahitin ja Paumotun vesillä _Valettalla_. Vanha
Dupuy oli omistaja ja kapteeni. Viime matkalleen oli hän ottanut
perämieheksi ja lastauspäälliköksi kaksi muukalaista Tahitilta.
Näiden nimet olivat Raoul van Asveld ja Carl Lepsius. Vei myös yhden
muukalaisen asiamiehekseen Fanrikille.
"Ne kaksi olivat veljeksiä, sen tiedän, sillä olen kuullut niiden
puhelevan pimeässä kannella, milloin eivät luulleet kenenkään
kuulevan", selitti Jänishuuli.
_Valetta_ purjehti Ala-saarten kautta kokoillen helmiä ja
raakunkuoria Dupuyn asemilta. Frans Amundsen, kolmas muukalainen,
tuli Fanrikille Pierre Gollardin tilalle, joka tuli laivaan
palatakseen Tahitiin. Fanrikin alkuasukkaat sanoivat, että hänellä
oli helmiä jätettävinä Dupuylle. Ensi yönä Fanrikilta lähdettäessä
kuului ampumista kajuutasta. Sitten heitettiin Dupuyn ja Pierre
Gollardin ruumiit mereen. Tahitilaiset miehet pakenivat etukanssiin
ja olivat siellä syömättä kaksi vuorokautta. Raoul van Asveld pani
myrkkyä ruokaan, jota pakotti Jänishuulen keittämään ja viemään
sinne. Puolet merimiehistä kuoli.
"Pyssy oli minua kohti ojennettu, herra; mitä saatoin tehdä?" vikisi
Jänishuuli. "Niistä toisista kiipesi kaksi rikiin ja ammuttiin
sieltä. Fanriki oli kymmenen mailin päässä. Muut hyppäsivät yli
laidan lähtien uimaan. Nekin ammuttiin. Vain minä jäin henkiin ja ne
kaksi pirua; sillä minut ne tarvitsivat keittäjäkseen. Samana päivänä
ne palasivat Fanrikille ja hakivat Frans Amundsenin, sillä hän oli
yksi heistä."
Sitten seurasi kuvaus Jänishuulen painajaiskokemuksista kuunarin
pitkällä purjehduksella länttä kohti. Hän oli ainoa elävä todistaja,
ja ne olisivat tappaneet hänet, jollei hän olisi ollut kokki.
Noumealta oli viisi vankia liittynyt niihin. Jänishuulta ei koskaan
laskettu maihin, ja Grief oli ensimmäinen valkoinen, jota hän oli
päässyt puhuttelemaan.
"Ja nyt he tahtoisivat tappaa minut", sopotti hän, "sillä ne
arvaavat, että minä olen kertonut teille. Enpä minä silti pelkää,
vaan haluan olla rinnallanne, herra, ja kuolla kanssanne."
Vuohi-Mies nousi ja pudisti päätään sanoen Griefille: "Makaa täällä
ja lepää. Pitkä uinti on edessä tänä yönä. Ja tämän kokin minä vien
nyt ylemmä, sinne missä veljeni elävät vuohien luona."
4.
"Onpa hyvä, että uit kuin miehen tuleekin, Suuri Veli", kuiskasi
Mauriri.
Laavarinteeltä he olivat laskeutuneet lahden pohjukkaan ja
pistäytyneet veteen. He uivat pehmeästi, läiskyttämättä, Mauriri
edellä. Kraaterin mustat seinät kohosivat heidän kummallakin
puolellaan, niin että näytti kuin he olisivat uineet suuren maljan
pohjalla. Yllä pilkisti kappale tähtitaivasta. Edessään saattoivat he
nähdä tulen, joka oli _Rattlerin_ merkkinä, ja sen kannelta kuului
välimatkan pehmentämättä virren sävel, jota soitti Pilsachille aiottu
fonografi.
Uimarit painuivat vasemmalle, erilleen anastetusta kuunarista. Naurua
ja laulua kuului alukselta virren jälkeen, ja sitten alkoi fonografi
taas soittaa. Grief irvisteli itsekseen, kun yli pimeitten vetten
kaikuivat "Oi johda, tähti kirkas" virren sävelet.
"Meidän on uitava reitille ja noustava Isolle Kalliolle", kuiskasi
Mauriri. "Ne pirut ovat alarannalla. Kuulehan!"
Puoli tusinaa pyssynlaukausta kuului epäsäännöllisin väliajoin, ja ne
todistivat, että Brownin hallussa oli yhä Iso Kallio ja että rosvot
olivat vallanneet kapean kannaksen.
Toisen uimatuntinsa lopulla he pääsivät Ison Kallion uhkaavannäköisen
rantajyrkänteen varjoon. Mauriri, tiensä tuntien, ohjasi halkeamalle,
jota myöten heidän oli kiivettävä sata jalkaa ylöspäin kapealle
sakaralle.
"Odota tässä, minä menen Brownin luo", sanoi Mauriri. "Aamulla
palaan."
"Minä tulen mukaasi, veli", sanoi Grief.
Mauriri nauroi pimeässä.
"Et sinäkään, Suuri Veli, voi sitä tehdä. Minä olen Vuohi-Mies,
ja vain minä koko Fuatinolla voin mennä yli Ison Kallion yöllä.
Sitäpaitsi -- ensi kerranpa minäkin menen. Ojenna kätesi. Tunnetko?
Täällä on Pilsachin dynamiittivarasto. Makaa tiukasti vuorta vasten
ja voit nukkuakin. Nyt menen."
Ja korkealla rantakuohun yläpuolella, kapealla sakaralla
dynamiittitonnin vierellä nojasi Grief poskensa käsivarttaan
vasten ja nukkui. Aamulla, kun Mauriri johti hänet yli Ison
Kallion kukkulan, Grief ymmärsi, miks'ei hän yöllä olisi voinut
siitä kulkea. Vaikka oli merimiehenä tottunut korkealla oloon ja
vaaralliseen kiipeilyyn, hän ihmetteli, että voi liikkua siellä
kirkkaalla päivälläkään. Oli paikkoja, joissa hänen oli aina Mauririn
yksityistarkan ohjauksen mukaan heittäydyttävä käsilleen yli
satajalkaisten kuilujen, kunnes sai kiinni vastapäisestä seinästä ja
voi vetää jalkansa perässään. Niinpä oli kerrankin kymmenen jalan
hyppäys yli viisisatajalkaisen ammottavan kuilun tyhjyyden, ja sitten
toiselle puolelle sylen matka pikkuruiselle jalansijalle. Ja kylmästä
päästään huolimatta hän horjahti sakaralla ja näytti menettävän
tasapainonsa. Silloin Mauriri, joka näki hänen kaatuvan, heilautti
ruumiinsa yli kuilun ja ohimennen pukkasi häntä selkään kirkastaen
hänen jo hämärtävät aivonsa. Silloin ja sen jälkeen hän käsitti
täydelleen, miksi Mauriria sanottiin Vuohi-Mieheksi.
5.
Ison Kallion puolustuksella oli hyvät jos heikotkin puolensa.
Hyökkäystä vastaan voi kaksi miestä pitää siellä puoliaan
kymmentätuhatta vastaan. Se myös hallitsi tietä avoimelle merelle.
Kuunarit, Raoul van Asveld ja hänen kurkunkatkaisijajoukkueensa,
olivat pussissa. Grief, joka oli laahannut sen dynamiittitonnin
ylemmä, oli herrana. Sen hän näytti eräänä aamuna, kun kuunarit
yrittivät merelle. _Valetta_ johti, ja sitä hinasi vene, vangittujen
fuatinolaisten soutamana. Grief ja Vuohi-Mies katsoivat suoraan alas
turvallisen kalliovarustuksen takaa kolmesataa jalkaa korkealta.
Pyssyt oli heillä vieressään sekä hehkuva päre ja iso kimppu
dynamiittipuikkoja, sytytyslangat ja nallit paikoillaan. Kun vene oli
alla, pudisti Mauriri päätään.
"Ne ovat veljiämme, emme voi ampua."
_Valettan_ keulassa oli useita Griefin omia merimiehiä. Peräsimessä
myös. Rosvot olivat kannen alla tai toisella kuunarilla, paitsi
yhtä, joka seisoi keskilaivalla pyssy kädessä. Suojanaan oli hänellä
Naumoo, kuningattaren tytär, jota piti aivan lähellään.
"Se on itse pääpiru", kuiskasi Mauriri, "ja hänen silmänsä ovat
siniset niinkuin sinunkin. Kas, hän pitää Naumoota, niin ettemme
voisi ampua häntä."
Heikko tuuli ja nousuvesi vaikuttivat sen, että kuunarin matka
edistyi hitaasti.
"Puhutteko englanninkieltä?" kysyi Grief. Mies sävähti, kohotti
pyssynsä ylöspäin ja katsoi.
"Kyllä. Mitä haluatte?"
"Palatkaa tai minä räjäytän kuunarinne", varoitti Grief. Hän puhalsi
päreeseen ja kuiskasi: "Käske Naumoon irroittautua hänestä ja juosta
perään."
_Rattlerilta_ paukahteli pyssyjä, ja luodit kimmahtelivat kalliota
vasten. Van Asveld nauroi halveksuen, ja Mauriri sanoi jotakin
naiselle maankielellä. Grief näkikin tämän kiskoutuvan irralleen
miehestä. Samassa hän sytytti langan, hypähti kallionreunalle ja
pudotti dynamiitin. Van Asveld taisteli saadakseen tytön taas
valtoihinsa. Vuohi-Mies tähtäsi odottaen tilaisuutta ampua.
Dynamiitti putosi kannelle ja vierähti koloon. Van Asveld näki sen ja
juoksi tytön kanssa perälle henkensä edestä. Vuohi-Mies ampui, mutta
luoti vain repäisi särön laivan laidasta, _Rattlerista_ käsin kiihtyi
tuli, ja kalliolla olevat miehet kyyristyivät suojaan. Mauriri aikoi
kurkistaa, miten oli käynyt, mutta Grief pidätti häntä.
"Sytytyslanka oli liian pitkä", sanoi hän, "toiste tiedän paremmin".
Kului puoli minuuttia, ennenkuin räjähdys tuli. Vähään aikaan he
eivät tietäneet, mitä oli tapahtunut, sillä _Rattlerilta_ ampujat
pitivät yllä kiihkeää tulta. Sitten, luodin usein läheltä sipaistua,
Grief uskalsi kurkistaa. _Valetta_, jonka etukansi ja reuna olivat
poissa, upposi juuri ajautuen satamaa kohti takaisin. Miehet ja
huahine-naiset, jotka olivat olleet kajuutassa, kiipesivät juuri
_Rattlerille_, johon olivat uineet. Fuatinon miehet, jotka olivat
venettä soutamassa, irroittivat köyden ja soutivat hurjasti
etelärantaa kohti.
Niemen rannasta kuuluva neljän pyssyn ampuminen osoitti, että Brown
oli miehineen päässyt tunkeutumaan viidakon läpi rantaan. Luodit
lakkasivat satamasta kalliolle, ja Grief ja Mauriri ryhtyivät
ampumaan. Mutta he eivät voineet satuttaa ketään, sillä _Rattlerin_
miehet ampuivat kansikajuuttain suojasta, tuulen ja nousuveden
painaessa kuunaria lahteen takaisin. _Valettasta_ ei näkynyt
merkkiäkään, se oli uponnut kraaterin syvään veteen.
Nyt teki Raoul van Asveld kaksi temppua, jotka osoittivat hänen
tarkkuuttaan ja kylmäverisyyttään ja joita Griefin täytyi ihailla.
_Rattlerin_ pyssytulella Raoul pakotti pakenevat fuatinolaiset
palaamaan ja antautumaan. Ja samalla hän lähetti puolet
kurkunkatkaisijoistaan veneellä maihin estämään Brownia pääsemästä
kannasta pitkin pääsaarelle. Ja pitkin aamupäivää jatkuva ampuminen
kertoi Griefille, että Brownin täytyi painautua toiselta puolen
takaisin Isolle Kalliolle.
Asema oli siis muuttumaton, paitsi että _Valetta_ oli menetetty.
6.
Ison Kallion heikkoudet puolustusasemana olivat melkoiset. Ei ollut
ruokaa eikä vettä. Useina öinä ui Mauriri yhden raiatea-miehen
seurassa lahden perukkaan eväitä noutamaan. Sitten tuli yö, jona
valoja vilkkuili vesillä ja laukauksia ammuttiin. Sen jälkeen
tutkittiin Ison Kallion rantapuolet yhtä tarkoin.
"Onpa tämä omituinen asema", huomautti Brown, joka nyt sai maistaa
kaikkia niitä seikkailuja, joita oli uskonut Etelämerellä vielä
tarjoutuvan. "Me olemme saaneet otteen emmekä voi hellittää, ja
Raoulilla on ote eikä hänkään voi hellittää. Hän ei pääse pois, ja
meidän on näännyttävä nälkään häntä pidättäessämme."
"Jos tulisi sade, niin vuorenkourut täyttyisivät", sanoi Mauriri,
kun he olivat olleet vedettä ensimmäisen vuorokautensa. "Suuri Veli,
tänä iltana sinä lähdet kanssani vettä noutamaan. Se on voimakasten
miesten työtä."
He ottivat mukaansa neljänneksen vetoisia kookoskuoria, jotka
saattoi tiiviisti sulkea, ja Mauriri johti Griefin alas Ison Kallion
niemenpuoleiselta sivulta veden rajaan. He uivat rannasta sadan jalan
päähän. Saattoivat väliin kuulla airon kolahduksen tai melan satunnan
veneen laitaa vasten tai näkivät tulitikun välähdyksen vartioveneissä
olevain miesten sytyttäessä piippuaan tai paperossiaan.
"Odota tässä", kuiskasi Mauriri, "ja pidä näitä leilejä".
Samassa hän sukelsi. Grief näki hänen fosforivälkkyvän jälkensä
katoavan syvyyteen. Pitkän minuutin kuluttua Mauriri pujahti äänettä
vedenpintaan hänen viereensä.
"Kas tässä. Juo."
Leili oli täysi, ja Grief joi suolatonta vettä, joka oli tuotu
suolameren syvyydestä. "Se virtaa maalta", selitti Mauriri.
"Pohjastako pulppuaa?"
"Ei. Pohja on niin syvällä kuin nuo vuoret ovat korkealla.
Viisikymmentä jalkaa syvällä tämä pulppuaa. Sukella niin syvälle,
että tunnet sen kylmyyden."
Useita kertoja täytettyään ja tyhjennettyään keuhkonsa sukeltajain
tapaan Grief keikautti itsensä veden alle. Suola tuntui huulilla
ja lämmin oli ensin pinnan ympärillä vesi, mutta syvällä se ihan
värisytti ja maistui äitelälle. Sitten äkkiä hän joutui maan alta
vuotavaan virtaan. Irroitti tulpan leilin suulta, ja kun raitis
vesi virtasi siihen, näki hän ison kalan kuin merikummituksen
fosforivälkkeen liukuvan ohi. Sitten hän vuorostaan pysytteli
pinnalla pitäen leilien kasvavaa painoa Mauririn käydessä täyttämässä
niitä yhden kerrallaan.
"Haikaloja", sanoi Grief heidän uidessaan rantaa kohti.
"Hoh", kuului vastaus. "Ne ovat kalahaita. Me fuatinolaiset olemme
niiden veljiä."
"Entä tiikerihait? Minä näin sellaisen tuolla syvällä."
"Jos ne tulevat, Suuri Veli, ei meillä ole enää vettä."
7.
Viikkoa myöhemmin uivat Mauriri ja raiatea-mies takaisin tyhjin
leilein. Tiikerihait olivat tulleet satamaan. Seuraavana päivänä
kärsittiin janoa Isolla Kalliolla.
"Täytyy uskaltaa", sanoi Grief. "Tänä iltana menen vettä noutamaan
Mautaun kanssa. Huomisiltana, veli, menet sinä Tehaan kanssa."
Kolme neljännestä ennätti Grief saada, kun tiikerihait tulivat ja
karkoittivat heidät rantaan. Kuusi oli heitä, ja päiväannos, joka
heidän kunkin osalle tuli, oli tropiikin kuumuudessa riittämätön
miehen ruumiille. Seuraavana päivänä Mauriri ja Tehaa palasivat
mitään saamatta. Ja sitä seuraavana sai Brown täyden käsityksen
janosta, kun huulet rakoilevat, suuhun kokoontuu limaa ja se tuntuu
liian ahtaalta paisuvalle kielelle.
Grief lähti illalla Mautaun kanssa vettä noutamaan. Vuorotellen
he sukelsivat syvälle läpi suolaveden viileään, makeaan veteen
asti juoden kyllikseen leilien täyttyessä. Oli Mautaun vuoro
sukeltaa viimeisiä leilejä täyttämään, ja tähystäen alas näki Grief
merikummitusten välkkeen ja fosforikimmellyksen, joka lähti taistelun
melskeestä. Hän ui yksin rantaan, jättämättä kuitenkaan kallista
vesitaakkaansa.
Ruokaakin oli vähän. Mitään ei kalliolla kasvanut, ja sen
rinteet, joiden laidoissa oli raakkuja vedenrajassa, mihin meren
kuohu ulottui, olivat liian jyrkät kiivetä. Sieltä täältä,
mikäli halkeamia pitkin päästiin lähelle, koottiin joitakin
simpukoita ja pyydystettiin merisiilejä. Väliin saatiin ansaan
joitakin fregattilintuja ja muita merilintuja. Saatiinpa kerran
fregattilintusyötillä koukkuun haikin. Ja sen jälkeen tarkasti
vartioitua haikalanlihaa syöttinä käyttäen pyydystettiin sitä lisää.
Vedestä kuitenkin oli suurin puute. Mauriri rukoili Vuohi-Jumalalta
sadetta, Taute rukoili lähetyssaarnaajain jumalaa, ja kaksi
hänen saarelaistoveriaan huusi avukseen pakanuusaikansa vanhoja
jumaluuksia. Grief irvisteli ja harkitsi. Mutta Brown, silmät päässä
harrottaen, kieli mustana esiin pistäen, kiroili. Varsinkin kirosi
hän fonografia, joka vilpoisina hämärähetkinä veivasi ilmoille
virrensäveliä _Rattlerin_ kannelta. Varsinkin eräs virsi, joka alkoi
sanoilla "Oi, murheen, riemun tuolla puolen", sai hänet raivoon. Se
näytti olevan noiden merirosvojen lempilaulu, sillä he soitattivat
sitä yhtenään. Brown saattoi nälkäisenä ja janoisena, puolittain
poissa suunniltaan, makailla kalliolla kuunnellen _ukulelen_ ja
kitaran soittoa ja huahine-naisten _hula-_ ja _himine_ lauluja.
Mutta kun Kolminaisuuden kuoron sävelet kaikuivat yli vetten, hän
hurjistui. Eräänä iltana viritti taas koneen särkynyt tenori virren:
Oi, murheen, riemun tuolla puolen
mä kohta oon.
Oi, onnen', tuskan', hymyn', huolen'
mun päättyy, Herrassa kun kuolen.
Siell' kohta oon,
mä kohta oon.
Silloin Brown nousi. Uudelleen ja taas uudelleen hän sokeassa
raivossa tyhjensi kiväärinsä patruunavaraston kuunaria kohti.
Vastaukseksi kuului miesten ja naisten naurua ja laukausten
kajahtelua kannakselta, mutta se särkynyt tenori lauloi yhä ja Brown
ampui, kunnes virsi loppui.
Sinä yönä Mauriri ja Grief palasivat mukanaan vain yksi leilillinen
vettä. Kuuden tuuman pituudelta oli nahka poissa Griefin ihosta;
sen oli raapaissut haikalan lasipaperipinta hänen väistäessään sen
hyökkäyksen.
8.
Erään päivän aamuna, ennenkuin helle oli vielä täydessä voimassaan,
tuli neuvottelutarjous Raoul van Asveldilta.
Brown toi sanan tähystyspaikalta sadan metrin päästä. Grief paistoi
juuri nuotiolla haikalan palasta. Viimeinen vuorokausi oli ollut
onnekas. Leviä ja merisiilejä oli saatu. Tehaa oli onkinut haikalan,
ja Mauririn oli onnistunut pyydystää nuori mustekala läheltä
dynamiittivarastoa. Olivatpa he hämärässä saaneet tuoduksi kahden
uimamatkan vesileilit, ennenkuin tiikerihait olivat ennättäneet
paikalle.
"Hän sanoi haluavansa tulla juttelemaan kanssanne", sanoi Brown.
"Mutta minä tiedän, mitä se peto tahtoo. Haluaa nähdä, kuinka likellä
nääntymistä me olemme."
"Tuokaa hänet tänne", sanoi Grief.
"Ja sitten me tapamme hänet", sanoi Vuohi-Mies.
Grief pudisti päätään.
"Mutta hän on miesten tappaja, Suuri Veli, peto ja perkele", pani
Vuohi-Mies vastaan.
"Häntä ei ole tapettava, veli. Ei ole meidän tapanamme rikkoa
sanaamme."
"Se on tuhma tapa."
"Se on kuitenkin meidän tapamme", vastasi Grief painavasti, kääntäen
haikalanpalasta hiilillä ja pannen merkille Tehaan nälkäisen katseen
ja nuuskivan nenän. "Äläpäs tee noin, Tehaa, kun se Iso Piru tulee.
Ole sen näköinen, kuin sinä ja nälkä olisitte vieraat toisillenne.
Kas tässä, keitä merisiilit sinä, ja sinä, Suuri Veli, valmista
tuo kummituksesi. Me pyydämme Ison Pirun juhlaamme. Älkää säästäkö
mitään. Keittäkää kaikki."
Ja yhä lihaa paistaen Grief nousi, kun Raoul van Asveld asteli
leiriin mukanaan iso intiaanilaisterrieri. Raoul ei tehnyt sitä
erehdystä, että olisi kättään tarjonnut.
"Halloo", sanoi hän. "Olen kuullut teistä."
"Toivonpa etten olisi teistä koskaan kuullut mitään", vastasi Grief.
"Samapa tuo", kuului vastaus. "Ensin luulin olevani tekemisissä
tavallisen kauppakapteenin kanssa. Siksi saitte minut rysän perään."
"Ikävä myöntää, että minä en osannut antaa teille täyttä arvoa",
irvisteli Grief. "Minä pidin teitä varastelevana rantalaivurina enkä
ymmärtänyt teitä todella älykkääksi merirosvoksi ja murhamieheksi."
Raoulin päivettyneen pinnan alle lehahti kiukun punastus, mutta hän
hillitsi itsensä. Hänen silmänsä kiertelivät katsellen ruokavarastoja
ja täysiä vesileilejä, vaikka hän salasikin sen yllätyksen,
jonka ne hänelle tuottivat. Hänen vartalonsa oli pitkänsolakka,
kaunismuotoinen, ja Grief arvioi kasvoja tarkastellen hänen
luonnettaan. Hänen silmänsä olivat tarkat ja kiinteät, mutta hieman
liian lähellä toisiaan - ei aivan lähellä, mutta niin kuitenkin, että
ne häiritsivät leveän otsan, voimakkaan leuan ja kulmien sopusointua.
Voimaa, sitä uhkuivat hänen kasvonsa, ja kuitenkin havaitsi Grief
niiden ilmaiseman vajavuuden.
"Me olemme kumpikin voimakkaita miehiä", sanoi Raoul kumartaen. "Sata
vuotta sitten me olisimme taistelleet valtakunnista."
Nyt oli Griefin vuoro kumartaa: "Mutta nyt me koetamme rikkoa niiden
valtakuntain siirtomaalakeja, joiden kohtaloja me sata vuotta sitten
olisimme saattaneet ohjata."
"Roskaa kaikki", sanoi Raoul istahtaen. "Jatkakaa ateriaanne. Älkää
häiriintykö."
"Ettekö tekisi seuraa?" pyyteli Grief. Toinen katsoi häneen tiukasti,
suostui sitten. "Olen hikinen, saanko peseytyä?" Grief nyökkäsi ja
käski Mauririn tuoda leilin. Raoul katsoi Vuohi-Miehen silmiin, mutta
ei nähnyt muuta kuin ikävystyneen haluttomuuden ilmeen, kun kallis
vesi vuoti maahan.
"Koirani on janoinen", sanoi Raoul.
Grief nyökäytti päätään, ja toinen leili asetettiin elukalle.
Taas tutkisteli Raoul alkuasukkaiden kasvoja, mutta ei saanut tietää
mitään.
"Ikävä kyllä, ei ole kahvia", pyyteli Grief anteeksi. "Saatte juoda
paljasta vettä. Leili, Tehaa! Maistakaahan tätä haikalaa. Sitten
tarjoan mustekalaa ja merisiilejä ja leväsalaattia. Ikävä, ettei nyt
ole fregattilintua. Pojat olivat laiskoja eilen eivätkä lähteneet
pyydystämään."
Ruokahalulla, joka ei olisi säikähtänyt rasvassa paistettuja
naulojakaan, Grief söi ja heitti tähteet koiralle.
"Pelkäänpä, ettei oikein voi tottua tähän alkuperäiseen
ruokajärjestykseen", huokasi hän nojautuen selkäkenoon.
"Maistuisivatpa nyt _Rattlerin_ säilykkeet, mutta tämä roska..." Hän
heitti puoli naulaa paistettua haikalanlihaa koiralle. "Mutta kaipa
tähänkin täytyy turvautua, jollette pian antaudu."
Raoul nauroi ilkeästi. "Minä tulin tarjoamaan sovinnonehtoja", sanoi
hän merkitsevästi.
"Ei ole mitään soviteltavaa. Minä olen saanut tukkapäästänne kiinni
enkä aio hellittää."
"Luulette voivanne pitää minua kauankin tässä pesässä!" kiljaisi
Raoul.
"Ette lähde täältä elävänä, paitsi kaksoisraudoissa." Grief katseli
vierastaan vakavasti. "Olen ennenkin käsitellyt teidänlaisianne. Ja
olenpa saanut sen lajin kutakuinkin häviämään Etelämereltä. Mutta
te olette -- kuinka sanoisin -- anakronistinen ilmiö, ajastanne
myöhästynyt. Te olette sitä lajia, josta on päästävä. Omasta
puolestani tahtoisin antaa teille sen hyvän neuvon, että menisitte
kuunarille ja ampuisitte aivonne mäsäksi. Se olisi ainoa keino
välttää sitä, mikä on tuleva."
Keskustelu osoittautui tuloksettomaksi, ja Raoul meni väkensä luo
vahvasti vakuutettuna siitä, että Isolla Kalliolla olevat miehet
kestäisivät vielä vuosikausia. Mutta olisipa hän päässyt siitä
luulostaan, jos olisi nähnyt Tehaan ja raiatealaisten, niin pian kuin
hän selkänsä käänsi ja katosi näkyvistä, ahnaasti käyvän käsiksi
hänen koiransa jättämiin tähteisiin niitä imien ja kaluten.
9.
"Nyt me näemme nälkää, veli", sanoi Grief, "mutta on parempi näin
kuin että näkisimme nälkää päiväkausia. Tuo Iso Piru, syötyään
täällä ja juotuaan hyvää vettä kanssamme kyllikseen, ei aio viipyä
enää kauan Fuatinolla. Jo huomenna hän yrittää lähteä. Tänä yönä
sinä ja minä makaamme Kalliolla, ja Tehaa, joka ampuu hyvin, makaa
seurassamme, jos hän uskaltaa yli Kallion."
Tehaa oli ainoa raiatealaisista, joka voi kulkea tuon vaarallisen
tien, ja aamulla oli hänkin kalliomuurin suojassa satakunta jalkaa
oikealla Griefistä ja Maurirista.
Ensi varoitus oli pyssyjen pauke kannakselta, jossa Brown kahden
raiatealaisen seurassa ilmoitti peräytymisen seuraten piirittäjiä
viidakon läpi rannalle. Kallionkielekkeen takia ei Grief voinut nähdä
mitään tuntiin, mutta silloin ilmestyi _Rattler_ yrittäen merelle.
Kuten ensi kerrallakin hinasivat kuunaria vangitut fuatinolaiset
venettä soutaen. Mauriri antoi Griefin ohjeitten mukaan neuvoja
heille veneen hitaasti liukuessa ohi. Griefin vierellä oli useita
kääröjä dynamiittia, sytytyslangat hyvin lyhyellä.
_Rattlerin_ kansi oli täynnä väkeä. Keulassa seisoi pyssy kourassa
raiatealaisten joukossa hirtehinen, jonka Mauriri sanoi olevan
Raoulin veljen. Peräsinrattaassa oli toinen. Häneen tiiviisti
köytettynä oli Mataara, vanha kuningatar. Toisella puolella
perämiestä, kädestä kytkettynä, oli kapteeni Glass. Ja keskilaivalla
oli taaskin Raoul ja häneen kiinteästi sidottuna Naumoo.
"Hyvää huomenta, herra David Grief", huusi Raoul.
"Minähän varoitin teitä, että vain kaksoisraudoissa te lähdette tältä
saarelta", murisi Grief synkeästi.
"Ette voi tappaa kaikkea väkeänne, jotka ovat kannella."
Kuunari oli miltei aivan kohdalla liikkuen eteenpäin pienin
sysäyksin, soudun mukaan. Soutajat hidastuttivat soutuaan sitä
keskeyttämättä, ja heti ojentui heitä kohti keulamiehen pyssy.
"Heitä, Suuri Veli!" huusi Naumoo fuatinolaiskielellä. "Minä
olen täynnä surua ja haluan kuolla. Hänen veitsensä on valmiina
leikkaamaan köyden poikki, mutta minä pidän hänestä tiukasti kiinni.
Älä pelkää, Suuri Veli. Heitä heitä kohti, ja hyvästi."
Grief viivytteli, laski sitten päreen, jolla oli aikonut sytyttää
langan.
"Heitä!" kehoitti Vuohi-Mies.
Vieläkin Grief viivytteli.
"Jos ne pääsevät merelle, Suuri Veli, kuolee Naumoo kumminkin. Ja
siellä ovat kaikki muutkin. Mitä merkitsee hänen henkensä niin monen
henkeä vastaan?"
"Jos te heitätte dynamiittia tai ammutte laukauksenkaan, niin tapamme
kaikki kannella olevat", huusi Raoul. "Minäpä voitin sinut, David
Grief. Sinä et voi tappaa näitä ihmisiä, mutta minä voin. Suusi
kiinni!"
Viime sanat hän lausui Naumoolle, joka huusi omalla kielellään ja
jota Raoul ravisti niskasta saadakseen hänet vaikenemaan. Mutta
silloin tyttö kiersi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja katsoi
rukoilevasti ylös.
"Heittäkää, Grief, ja olkoot nuo kirotut. Ne ovat verisiä murhamiehiä
ja niitä on kajuutta täynnään", huusi kapteeni Glass.
Hirtehinen, joka oli sidottu kuningattareen, käännähti puoliksi
uhatakseen kapteenia pyssyllään, kun Tehaa piilopaikastaan laukaisi.
Pyssy putosi miehen kädestä, ja kasvoillaan ällistynyt ilme hän
vaipui kannelle kaataen mukanaan vanhan kuningattaren.
"Hei, käännös!" huusi Grief.
Kapteeni Glass ja kanakkimies käänsivät peräsimen, ja _Rattlerin_
keula törmäsi päin kalliota. Keskilaivalla Raoul yhä rinnusteli
Naumoon kanssa. Hänen veljensä juoksi keulasta häntä auttamaan,
eivätkä Tehaan eikä Vuohi-Miehen laukaukset häneen osuneet. Kun
Raoulin veli asetti pyssyn suun Naumoon kylkeä kohti, sytytti Grief
päreestä sytytyslangan. Ja juuri kun hän molemmin käsin heitti alas
ison dynamiittikäärön, kuului pyssyn laukaus. Naumoo kaatui kannelle
samalla kertaa kuin dynamiitti putosi. Tällä kertaa oli sytytyslanka
kohdallaan. Räjähdys tapahtui sinä hetkenä, jolloin dynamiitti putosi
kannelle, ja se osa kantta katosi vieden mennessään Naumoon, Raoulin
ja hänen veljensä.
Kuunarin kylki oli myös särkynyt, ja se alkoi upota. Keulasta
sukelsivat veteen kaikki raiatealaiset merimiehet. Kapteeni Glass
otti potkulla päin naamaa vastaan kajuutasta esiin ryntäävän
hirtehisen, mutta ne törmäsivät hänen ylitseen polkien hänet alleen.
Miehiä seurasivat huahine-naiset, ja kun ne hyppäsivät yli laidan,
upposi _Rattler_ tasaisesti Ison Kallion vierelle, ja näkyviin jäivät
raakapuut.
Alas katsellen saattoi Grief nähdä mitä vedessä tapahtui. Hän näki
Mataaran sylen syvyydessä irrottautuvan kuolleesta merirosvosta
ja uivan pinnalle. Kun hänen päänsä kohosi vedenpintaan, näki hän
kapteeni Glassin uppoamassa -- tämä kun ei osannut uida. Ja silloin
kuningatar, niin vanha eukko kuin olikin, mutta saarelainen, ui kohti
ja laahasi uppoavan miehen raakapuille.
Viisi päätä, vaalakkaa ja ruskeaa, näkyi vedenpinnalle kohoavain
mustain polyneesialaispäiden joukossa, ja Grief pyssy kädessä odotti
tilaisuutta ampua. Vuohi-Mies laukaisi ensin, ja yksi mies upposi.
Mutta raiatealaismiehille, jotka olivat isoja ja voimakkaita,
puoliksi kaloja, oli kostontilaisuus annettu. Nopeasti sukeltaen he
kävivät kaulankatkaisijain kimppuun, ja ylhäältäpäin nähtiin, kuinka
rosvot hukkuivat kuin koiranpennut.
Kymmenessä minuutissa oli kaikki ohi. Huahine-naiset, yhäkin nauraen
ja kikattaen, pitivät kiinni veneen laidoista. Raiatealaismerimiehet,
määräystä odottaen, olivat raakapuiden vierellä, mistä kapteeni Glass
ja Mataara pitelivät kiinni.
"Vanha _Rattler_-parka", valitti kapteeni.
"Ei sinnepäinkään", sanoi Grief. "Viikon kuluessa me sen nostamme,
panemme uuden keskikannen, ja sitten lähdemme." Ja kuningattarelle
hän sanoi: "Kuinka voit, sisareni?"
"Naumoo on mennyt, ja Motuaro, mutta Fuatino on meidän taas. Tämä
päivä on suuri. Sana lähetettäköön kaikelle kansalleni, niille, jotka
ovat vuorilla vuohien luona. Ja tänä iltana, taas kerran, me juhlimme
ja iloitsemme Isossa Talossa."
"Kyllähän se tarvitsikin uudet kansipalkit", sanoi kapteeni Glass.
"Mutta kronometrit ovat epäkunnossa loppumatkan."