1.
Niin nopea kuin silmänsä olikin havaitsemaan, milloin seikkailu
odotti, ja niin varustautunut kuin olikin siihen, että jokin
odottamaton olio hyppäisi päin silmiä lähimmän kookospuun takaa, ei
David Grief tuntenut mitään erikoista, kun näki Aloysius Pankburnin.
Se tapahtui pienellä _Berthe_-höyryllä. Jättäen kuunarinsa tulemaan
jäljessä oli Grief lähtenyt oikotietä Raiateasta Papeeteen. Kun hän
ensi kerran näki Aloysius Pankburnin, oli tämä jotenkin päihtynyt
herrasmies ryyppäämässä yksinäistä "cocktailiaan" pienessä välikannen
baarissa parturihytin vieressä. Ja kun Grief lähti parturista puolta
tuntia myöhemmin, roikkuili Aloysius Pankburn edelleen kapakassa
yksikseen ryyppäillen.
Nyt on niin, ettei ihmisen ole hyvä yksin ryypiskellä, ja
Grief teroitti huomionsa lyhyen silmäyksensä ajaksi. Hän näki
hyvärakenteisen nuoren miehen, näytti olevan kolmissakymmenissä,
kaunispiirteinen, hyvinpuettu, ja joka ilmeisesti maailman
kirjoissa luettiin gentlemannien luokkaan. Mutta ryyppyä
kallistavan, tutisevan, haparoivan käden värivivahteesta ja silmien
hermostuneesta, harhailevasta ilmeestä Grief luki piintyneen
alkoholistin pettämättömät merkit.
Aterian jälkeen hän näki Pankburnin kannella, missä tämä kaiteeseen
nojaten ja jonkun matkan päässä lähekkäin istuvan miehen ja naisen
hämäriin hahmoihin tuijotellen itki päihtyneen tavoin.
"Ei mitään itkemistä", sanoi Grief ystävällisesti.
Pankburn katsoi häneen vuodattaen syvän itsesäälin kyyneleitä.
"Kovaa tämä on", nyyhki hän. "Kovaa, kovaa. Tuo mies on
taloudenhoitajani. Maksan hänelle hyvän palkan. Ja noin hän sitä
ansaitsee."
"No miks'ette sitä lopeta?" neuvoi Grief.
"En voi. Tuo nainen voisi sulkea whiskyni lukon taa. Hän on
hoitajattareni."
"Erottakaa hänet sitten ja juokaa päänne poikki."
"En voi. Tuolla miehellä on rahani, eikä hän antaisi kolikkoakaan
ryyppyyn."
Tämä surullinen mahdollisuus toi uuden kyyneltulvan. Griefin
harrastus heräsi. Monien merkillisten kohtaustensa joukossa ei
hänellä ollut tällaista muistissaan.
"Heidät palkattiin pitämään minusta huolta", vollotti Pankburn,
"estämään minua ryyppäämästä. Ja noin ne työtään tekevät,
helluttelevat vain pitkin laivaa ja antavat minun juoda itseni
kuoliaaksi. Se ei ole oikein, sanon minä. Ei ole. Heidät lähetettiin
mukaani nimenomaan siksi, etteivät antaisi minun ryypätä, kun vain
annan heidän olla rauhassa. Jos siitä huomautan, uhkaavat he, etten
saa pisaraakaan. Mitä minä piruparka teen? Minun kuolemani tulkoon
heidän päälleen, niin juuri. Lähdetään alas."
Hän irroitti kätensä kaiteesta ja olisi kaatunut, jollei Grief olisi
tarttunut hänen käsivarteensa. Hänessä näytti tapahtuvan muutos, hän
jäykistyi, työnsi leukansa uhkaavasti eteenpäin, ja silmissä välkähti
tuikea ilme.
"Mutta enpä annakaan niiden tappaa itseäni. Saavatpa nähdä. Tarjosin
niille viisikymmentätuhatta -- sitten myöhemmin, tietysti. Nauroivat.
Eivät tiedä. Mutta minä tiedän." Hän tapaili taskuaan ja veti esille
esineen, joka välähteli himmeässä valaistuksessa. "Eivät tiedä tämän
merkitystä. Mutta minä tiedän." Hän katsahti Griefiin äkkiä epäillen.
"Mitäs arvelette? Mitä?"
David Grief kuvitteli, kuinka tuo alkoholistituhokas pistäisi
kuoliaaksi sangen rakastettavan parin vaskinaulalla -- sillä vanha
laivanaula oli hänen kädessään.
"Äitini luulee minun täällä parantuvan juopottelusta. Ei tiedä. Minä
lahjoin lääkärin määräämään minut matkalle. Kun pääsemme Papeeteen,
ostan taloudenhoitajani kuunarin ja me lähdemme purjehtimaan. Mutta
he eivät aavista. He luulevat juopuneen höperöivän. Mutta minä
tiedän. Minä vain. Hyvää yötä, herra. Menen nukkumaan, jollette -- te
tule ryypylle. Lähtöryyppy."
2.
Seuraavalla viikolla Grief näki Aloysius Pankburnin monissa
merkillisissä tiloissa Papeetessa. Ja jokainen muukin tuon pienen
saaripääkaupungin asukas näki saman; sillä ei vuosikausiin sen
rannikolla eikä Lavinan majatalossa ollut mokomia skandaaleja
tapahtunut. Kerran juoksi Aloysius Pankburn keskellä päivää
pelkissä uimahousuissa pitkin pääkatua Lavinan talosta uimarantaan.
Hän nyrkkeili kapakassa _Berthen_ lämmittäjän kanssa ja sai päin
naamaansa. Hän yritti mielettömästi hukuttautua kahden jalan lampeen
ja hyppäsi mainiosti 50 jalan korkeudelta _Mariposan_ rikistä
mereen. Osti kutteri _Toeraun_ mielettömän kalliista hinnasta.
Mutta taloudenhoitaja julisti kaupan mitättömäksi. Hän osti kaiken
tavaran sokealta pitaaliselta ukolta ja myi leipää, hedelmiä,
paratiisinviikunoita ja makeita perunoita niin halvalla, että
santarmit oli kutsuttava hillitsemään alkuasukkaiden rynnäkköä. Kolme
kertaa santarmit vangitsivatkin hänet yleisen häiriön tekijänä,
ja kolme kertaa täytyi taloudenhoitajan keskeyttää rakastelunsa
maksaakseen siirtomaahallinnon tuomitsemat sakot.
Sitten _Mariposa_ purjehti San Franciscoon, ja sen perhehytissä
olivat talouden- ja sairaanhoitaja, nuorikkoparina. Ennen lähtöään
oli taloudenhoitaja huolekkaasti antanut kahdeksan viiden punnan
seteliä Aloysiukselle, josta oli hyvin aavistettavana seurauksena,
että tämä muutamia päiviä myöhemmin heräsi rahattomana ja sangen
lähellä juoppohulluutta. Lavina, kuulu hyväsydämisyydestään
Etelä-Tyynenmeren retkujen ja roikaleiden kesken, hoiti häntä hyvin,
koskaan antamatta hänen palaavan tajunsa ymmärtää, ettei ollut rahaa
eikä sen hoitajaa laskuja suorittamassa.
Muutamana iltana vähän myöhemmin David Grief, lojuessaan _Kittiwaken_
peräkansikatoksen alla silmäillen Papeeten lehden laihoja palstoja,
äkkiä kavahti pystyyn ja hieraisi silmiään. Uskomatonta, mutta totta!
Etelämeren vanha romanttisuus ei siis vielä ollut kuollut!
Hän luki: "_Halutaan maksaa puoli osuutta viiden miljoonan frangin
aarrekätköön matkasta tuntemattomalle Tyynenmeren saarelle ja saaliin
kuljetuksesta. Kysykää Hullua Lavinan luona_."
Grief katsoi kelloaan. Vasta kahdeksan.
"Herra Carlsen", sanoi hän hehkuvaan piippuun päin. "Kutsukaa
valasveneen miehistö. Menen maihin."
Norjalaisen perämiehen karhea ääni kuului keulasta päin, ja pian
lakkasi puoli tusinaa rapa-saarelaista laulamasta sekä laittoi veneen
kuntoon.
"Tulin katsomaan sitä Hullua, herraksi sitä kai sanotaan", sanoi
David Grief Lavinalle.
Hän näki nopean harrastuksen emännän silmissä, kun tämä käänsi päänsä
ja sanoi jotakin alkuasukkaalle läpi kahden huoneen ja keittiön.
Muutaman minuutin päästä kömpi värillinen tyttö esille ja pudisti
päätään. Lavinan pettymys oli ilmeinen.
"Te olette _Kittiwakella"_, sanoi hän. "Minä kerron hänelle, että te
kävitte kysymässä."
"Se on siis _hän?"_ kysyi Grief.
Lavina nyökkäsi.
"Toivon, että voisitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, kapteeni Grief.
Minä olen vain hyväluontoinen nainen. En tiedä. Mutta hänestä voi
pitää, ja ehkäpä hän puhuu totta, en tiedä. Te kyllä ymmärrätte. Ette
ole niin pehmeä hupsu kuin minä. Sekoitanko cocktailin?"
3.
Taas kuunarinsa kannella ja lepotuolissa torkkuillessaan kolmen
kuukauden vanhaa aikakauskirjaa selaillen kuuli David Grief
huohottavaa, sekavaa ääntä laidan takaa. Hän avasi silmänsä.
Chileläisestä risteilijästä, neljännesmailin päästä, kuului kahdeksan
helähdystä. Puoliyö. Laidan takaa kuului loiskahdus ja sama ääni
taas. Se oli kuin sammakon kurnutusta, johon sekoittui itsekseen
itkevän ja avaruuksille surujaan kertovan miehen nyyhkytystä.
David Grief hypähti alalaidan ääreen. Vellottu vedenpinta väreili
fosforivaloisena. Kumartuen alaspäin sai Grief kätensä miehen
kainalokuoppaan, ja vetäen ja kiskoen ja nopeasti otteita siirtäen
hän kiersi kannelle Aloysius Pankburnin alastoman olemuksen.
"Ei ollut lanttiakaan", selitti tämä. "Täytyi uida, enkä löytänyt
portaitanne. Hullua kylläkin. Antakaa anteeksi. Jos annatte vaatteen
vyötäisilleni ja hyvän ryypyn, tunnen taas itseni. Olen herra Hullu,
ja te olette kapteeni Grief, joka kävitte minua kysymässä. Ei, en
ole päissäni. Eikä vilustakaan. Ei tämä ole värisemistä. Lavina
antoi minulle vain kaksi ryyppyä tänään. Olen kauhujen rajalla vain,
siinä koko juttu, ja aloin jo nähdä pikku äijiä, kun en löytänyt
portaitanne. Jos viette minut kannen alle, olen hyvin kiitollinen. Te
yksin vastasitte ilmoitukseeni."
Hän värisi surkeasti lämpimässä yössä, ja hytissä piti Grief huolta
siitä, että jo ennenkuin hän sai pyytämänsä pyyhkeenkään, hänellä oli
kädessään lasi puolillaan whiskyä.
"No, antakaa kuulua", sanoi Grief saatuaan vieraansa paitaan ja
housuihin. "Mitä ilmoituksenne merkitsee? Minä kuuntelen."
Pankburn katsahti whiskypulloon, mutta Grief pudisti päätään.
"All right, kapteeni, vaikka vakuutankin kaiken jäljelläolevan
kunniani kautta, etten ole päissäni -- en rahtuakaan. Siis, minä
kerron teille, se on totta, ja minä kerron lyhyeen, sillä tiedän
teidät toimen ja tarmon mieheksi. Myös on kemianne hyvä. Teille ei
alkoholi ole koskaan ollut miljoona matoa kalvamassa joka solua. Ette
ole ollut helvetissä. Minä olen siellä nyt. Kärventymässä. Kuulkaa
siis.
"Äitini on elossa. Englantilainen. Olen syntynyt Austraaliassa.
Opiskellut Yorkissa ja Yalessa. Olen maisteri ja luonnontieteiden
tohtori, mutta nyt olen retku. Juoppo. Olen ollut atleetti.
Olen sukeltanut satakymmenen jalkaa. Minulla on ollut monta
amatööriennätystä. Olen kala. Opin heittoveto-uinnin [= krooli]
ensimmäisten joukossa cavilleilta. Olen uinut aallokossa
kolmekymmentä mailia. Toinenkin rekordi on. Olen niellyt whiskyä
enemmän kuin kukaan ikäiseni mies. Olen valmis varastamaan teiltä
kuuspennisen saadakseni ryypyn. Ja lopuksi: puhun teille totta.
"Isäni oli amerikkalainen. Annapolista. Meriupseeri. Sisällissodassa.
V. 1866 hän oli _Suvaneen_ luutnanttina. Kapteeni oli Paul Shirley.
Laiva otti hiiliä eräällä Tyynenmeren saarella, jota en välitä
mainita. Se on nyt erään vallan suojeluksessa. Silloin ei ollut,
ja jääköön mainitsematta. Rouvalla, erään yleisen laitoksen
kapakkapöydän takana isäni näki kolme kuparinaulaa -- laivanauloja."
David Grief hymyili tyynesti: "Voin sanoa teille sen hiiliaseman ja
myöhemmin tulleen suojelusvaltion nimet."
"Ja naulat?" sanoi Pankburn yhtä tyynesti. "Ne ovat minun hallussani
nyt."
"Varmaankin. Ne olivat saksalaisen Oscarin kapakassa. Pinu-Pini'ssä.
Johnny Black toi ne sinne kuunaristaan sinä iltana kuin kuoli.
Hän tuli juuri lännestä päin pitkältä matkalta. Oli pyydellyt
merimakkaroita ja tehnyt santelipuukauppaa. Koko rannikko tuntee
tarinan."
Pankburn pudisti päätään. "Jatkakaa", pyysi hän.
"Se tapahtui ennen minun aikaani tietysti", selitti Grief. "Kerron
vain kuulemiani. Sitten tuli Ecuadorin risteilijä lännestä,
kotimatkalla. Sen upseerit huomasivat naulat. Johnny Black oli
kuollut. He saivat käsiinsä hänen perämiehensä ja lokikirjansa.
Lähtivät länttä kohti. Kuuden kuukauden kuluttua, taas kotiin päin
tullen, se pysähtyi Pinu-Piniin. Eivät olleet löytäneet, ja juttu
tuli tunnetuksi."
"Kun kumoukselliset marssivat Guayaquiliin", puuttui puheeseen
Pankburn, "niin hallituksen upseerit, pitäen sen asemaa toivottomana,
siirsivät valtiorahaston, noin miljoonan dollaria kultaa, Englannin
rahana kylläkin, amerikkalaiseen _Flirt_-nimiseen kuunariin. Oli
määrä paeta päivällä. Kapteeni livahti ulos yöllä. Jatkakaa."
"Vanha juttu", jatkoi Grief. "Ei ollut muuta alusta satamassa.
Upseerit eivät päässeet pakoon. Heidän täytyi tapella ja he
pitivätkin kaupungin. Rohjas Salced suoritti nopean marssin
Quitoon. Vallankumous oli kukistettu, ja Ecuadorin ainoa risteilijä
lähetettiin ajamaan takaa _Flirtiä_. Saavuttivat sen Banks-ryhmän ja
Uusien-Hebridien välillä. Kapteeni oli kuollut edellisenä päivänä --
mustanveden kuume."
"Entä perämies?" tiukkasi Pankburn.
"Hänet olivat alkuasukkaat tappaneet viikkoa aikaisemmin eräällä
Banksin saarella, kun hän oli vettä noutamassa. Ei ollut
merenkulkutaitoisia muita. Miehiä kidutettiin. Vastoin kansainvälisiä
lakeja. He halusivat tunnustaa, mutt'eivät voineet. He kertoivat
kolmesta naulasta sen saaren rannalla, mutta eivät tienneet, missä
se saari on. Kaukana lännessä, sen vain tiesivät. Jutulla on nyt
kaksi muotoa. Toinen kertoo niiden kaikkien kuolleen kidutukseen.
Toinen, että henkiinjääneet ripustettiin raa'an nokkaan. Ainakin tuli
risteilijä takaisin ilman rahoja. Johnny Black toi ne kolme naulaa
Pinu-Piniin ja jätti ne Oscarille, mutta mistä hän ne löysi, sitä hän
ei koskaan kertonut."
Pankburn katsoi hartaasti pulloa. "Vain kahden sormen verran",
vikisi hän. Grief mietti ja kaatoi laihan ryypyn. Pankburnin silmät
säkenöivät, ja hän pääsi taas elämisen alkuun.
"Ja nyt minä voin kertoa puuttuvat yksityisseikat", sanoi hän.
"Johnny Black kertoi kyllä. Hän kertoi isälleni. Kirjoitti Levukasta,
ennenkuin tuli Pinu-Piniin kuolemaan. Isäni oli pelastanut hänen
henkensä remuisena yönä Valparaisossa. Kiinalainen helmenpyytäjä,
Torstai-saarilta, hakien uusia alueita Uuden-Guinean pohjoispuolella,
teki kauppoja kolmesta naulasta neekerin kanssa. Johnny Black osti
ne kuparin painosta. Hän ei uneksinut, enempää kuin kiinalainenkaan,
mutta palatessaan hän pysähtyi pyytääkseen haukannokka-kilpikonnan
juuri sillä rannalla, missä sanoitte _Flirtin_ perämiehen tapetun.
Mutta häntä ei oltukaan tapettu. Banks-saarelaiset pitivät häntä
vankina, ja hän oli kuolemaisillaan leukaluunmyrkytyksestä, jonka oli
saanut nuolesta. Ennen kuolemaansa hän kertoi jutun Johnny Blackille.
Tämä kirjoitti isälleni. Hän oli henkihieverissä -- syöpä. Isäni,
_Perryn_ kapteenina, sai naulat Oscarilta kymmenen vuotta myöhemmin.
Ja isäni viimeisen tahdon ja testamentin mukaan sain ne minä. Minulla
on tiedossani sen saaren leveys- ja pituusaste, missä ne naulat
oli puuhun isketty. Ne ovat nyt Lavinalla. Leveys- ja pituusaste
päässäni. Mitäs arvelette?"
"Merkillistä", aprikoi Grief. "Miks'ei isänne itse niitä hakenut?"
"Ei tarvinnut. Peri sedältään omaisuuden. Erosi laivastosta,
hullaantui sairaanhoitajattareen Bostonissa, ja äitini sai eron.
Hänkin peri noin 30,000 dollarin tulot ja muutti Uuteen-Seelantiin.
Minut jaettiin, niin että olin puolen aikaani Uudessa-Seelannissa,
toisen puolen Yhdysvalloissa, kunnes isäni kuoli viime vuonna. Nyt
olen äitini kokonaan. Isä jätti minulle rahansa -- joukon miljoonia
-- mutta äitini on pannut minut holhouksen alaiseksi juopottelun
takia. Olen varsin merkitseväin summain mies, mutta en saa kajota
muuhun kuin mitä minulle tiputellaan. Mutta ukko, joka oli saanut
kuulla ryyppimisestä, jätti minulle ne kolme naulaa ja numerot.
Jätti ne lakimiestensä kautta, joita äiti ei tuntenut; sanoi että
ne olivat paremmat kuin henkivakuutus, ja että jos minulla oli
selkärankaa hakea ne, sain juoda elämäni loppuun saakka. Miljoonia on
holhoojillani ja kapoittain kultaa äidilläni, ja ne ovat minun, jahka
hän ensin joutuu ruumiinpoltto-uuniin, ja sillä välin minä kerjään
Lavinalta ryyppyjä. Helvetti, eikö niin? -- kun ajattelette janoani."
"Missä saari on?"
"Kaukana."
"Nimi?"
"Eikö hiidessä, kapteeni Grief. Te teette helpolla puolen miljoonaa.
Te purjehditte minun ohjeitteni mukaan, ja kun ollaan merellä,
ilmoitan, en ennen."
Grief kohautti olkapäitään ja jätti sen asian.
"Nyt saatte ryypyn ja pääsette maihin", sanoi hän.
Pankburn mietti. Ainakin viisi minuuttia hän väitteli itsekseen,
sitten nuolaisi huuliaan ja antautui.
"Jos lupaatte lähteä, niin kerron nyt."
"Tietysti. Siksi kysynkin. Saaren nimi?"
Pankburn katsoi pulloa.
"Jos saan sen ryypyn nyt, kapteeni."
"Ette saa. Sen saatte, kun menette maihin. Jos aiotte sanoa sen
saaren nimen, on teidän sanottava se selvin päin."
"Francis-saari, jos tietää tahdotte. Bougainville nimitti sen
Barbour-saareksi."
"Kaukana, yksin Pienessä Korallimeressä", sanoi Grief. "Tiedän.
Uuden-Irlannin ja Uuden-Guinean välillä. Pirun pesä nyt, vaikka
varsin hyvä silloin, kun _Flirt_ iski naulat puuhun ja kiinalainen
niistä kauppaa teki. Höyrylaiva _Castor_, joka värväsi työläisiä
Upolun plantaaseille, menetti siellä kaiken väkensä pari vuotta
sitten. Tunsin hyvin sen kapteenin. Saksalainen risteilijä pommitteli
sen viidakkoa, poltti puolen tusinaa kyliä, tappoi joukon neekereitä
ja sikoja -- siinä kaikki. Alkuasukkaat ovat siellä aina olleet
pahanlaisia, mutta oikein pahoiksi ne kääntyivät neljä vuosikymmentä
sitten. Silloin ne hävittivät sen valaanpyytäjän. Mikäs sen nimi
olikaan?"
Hän meni kirjakaapille, otti esille "Etelä-Tyynenmeren Hakemiston" ja
selaili sen lehtiä:
"Tässä. Francis eli Barbour", luki hän. "Alkuasukkaat sotaisia
ja petollisia -- melaneesialaisia -- ihmissyöjiä. Valaan
pyydystäjä _Western_ tuhottu -- se sen nimi oli. Kareja, niemiä,
ankkuripaikkoja. Redskar, Owen Bay, Likikili-lahti, se se kai
on, syvä uoma, pohja yhdeksän syltä syvällä, kun valkea juova
rantatörmällä osoittaa länsi-lounaaseen." Grief katsoi Pankburniin.
"Siinä on teidän rantanne, voisin vannoa."
"Lähdettekö?" tiukkasi toinen kiihkeästi.
Grief nyökäytti päätään: "Näyttää huomioon otettavalta. Jos olisi
ollut puhe sadoista miljoonista, en olisi puuttunut siihen. Me
lähdemme huomenna, mutta yhdellä ehdolla. Te olette minun ehdottoman
käskyvaltani alainen."
Vieras nyökkäsi iloisena ja hartaasti.
"Se merkitsee: ei ryyppyäkään!"
"Kova laki", vikisi Pankburn.
"Se on ehtoni. Olen lääkäriä kylliksi pitääkseni huolta siitä, ettei
tule vaaraa. Ja teidän on tehtävä työtä -- kovaa työtä, merimiehen
työtä. Teidän on suoritettava säännölliset vahtivuorot ja kaikki,
mutta te syötte ja nukutte tällä puolella."
"Täytyy suostua." Pankburn ojensi kätensä vahvistaakseen sopimuksen.
"Kunhan ei olisi kuolemaksi?"
David Grief kaasi runsaat kolme sormellista lasiin ja ojensi:
"Täss' on viimeinen ryyppy. Ottakaa."
Pankburnin käsi ojentui puolitiehen. Äkkiä hän päättäväisyyden
puuskassa pysäytti sen, veti olkansa taapäin ja kohotti päänsä.
"Jos en otakaan", sanoi hän, -- mutta himon voittamana tarttui
kiihkeästi lasiin kuin peläten, että se otettaisiin pois.
4.
On pitkä matka Seurasaarilla olevasta Papeetesta Pienelle
Korallimerelle -- 150:nneltä läntiseltä pituusasteelta 150:nnelle
itäiselle -- korpin tietä sama kuin Atlantin poikki. Mutta
_Kittiwake_ ei kulkenut niin suoraan kuin korppi lentää. David
Griefin monet asiat mutkistivat suuntaa useasti. Hän pistäytyi
katsomassa, saisiko asumattomalle Rose-saarelle kookosplantaasin.
Sitten hän kävi Tui Manuan puheilla Itä-Samoalla ja järjesti juonen,
jonka kautta oli pääsevä osalliseksi kauppamonopoliin tuon kuolevan
kuninkaan kolmella saarella. Apialta hän otti mukaansa useita
asioitsijoita ja lastin kauppatavaraa Gilberteille. Hän pistäytyi
Ontong-Javan riutoilla, tarkasti Ysabelissa olevat plantaasinsa
ja osti maita koillisen Malaitan suolavesipäälliköiltä. Ja tätä
mutkittelevaa tietä matkattaessa hän muokkasi miestä Aloysius
Pankburnista.
Tämä janosuu sai tehdä tavallisen merimiehen työt, vaikka asuikin
perällä. Hän sai seista peräsinrattaalla ja olla tähystämässä, vetää
köysiä ja purjeita, jopa suorittaa likaisimpia ja raskaimpiakin
töitä. Silmukkalaudalla heiluen hän raaputti mastoja ja liukui alas.
Kivellä hangatessaan kantta ja kitatessaan hän kehitti veltostuneita
lihaksiaan. Kun _Kittiwake_ oli ankkurissa ja sen alkuasukasmiehistö
puhdisti sen kuparipohjaa kookosluudilla sukeltaen veden alle,
lähetettiin Pankburn vuorollaan sinne myös niin usein kuin toisetkin.
"Silmäilkää itseänne", sanoi Grief. "Olette kaksin verroin
miehistynyt laivaan tulonne jälkeen. Ette ole saanut ryyppyäkään,
ette ole kuollut, ja myrkky on kokolailla haihtunut ruumiistanne. Työ
sen tekee. Se voittaa sairaanhoitajattaret ja taloudenhoitajat. Täss'
on, jos janottaa. Imaiskaa tuosta."
Muutamalla paksuselkäisen veitsensä iskulla Grief lohkaisi
kolmikulmaisen kappaleen juotavasta kookospähkinästä. Ohut raikas
neste, hieman maidonkarvainen ja poreileva, kuohui reunoille.
Kumartuen otti Pankburn tuon luonnonkupin ja kumosi sen sisällyksen
kurkkuunsa. Hän joi useita sellaisia joka päivä. Musta stuuartti,
kuusikymmenvuotias uushebridiläinen, ja hänen yhdentoista-ikäinen
apulaisensa Lack-saarilta pitivät huolta siitä, ettei varasto päässyt
loppumaan.
Pankburn ei vastustanut kovan työn teettämistä. Hän ahnehti työtä, ei
koskaan välttänyt sitä ja aina ennätti alkuasukasmerimiesten edellä
komennusta täyttämään. Mutta sankarillisesti oli hänen kärsittäväkin
sinä aikana, jolloin ajoi alkoholia ruumiistaan. Vielä sittenkin, kun
myrkyn viime tippa oli erinnyt, pysyi himo kuin päähän iskeytyneenä.
Jopa hän kunniasanallaan päästessään maihin Apiassa aikoi lopettaa
kapakkain liikkeen kaatamalla naamaansa niiden varastot. Ja niin
löysi David Grief hänet kello 2 aamulla Tivolista Charley Robertsin
ulosheittämänä häiritsevän käytöksen takia. Aloysius kertoi entiseen
tapaansa tähdille surujaan. Samalla hän laulun tahdissa heitteli
korallinkappaleilla Charley Robertsin ikkunoita rikki osaten
ihmeteltävän hyvin. David Grief otti hänet mukaansa, mutta ei ottanut
käsitelläkseen ennen seuraavaa aamua. Se tapahtui _Kittiwaken_
kannella, eikä se ollut lastentarhaleikkiä. Grief löi häntä paljain
rystysin ja nyrkein -- antoi hänelle pahimman selkäsaunan, minkä hän
elämässään oli saanut.
"Sielusi terveydeksi, Pankburn", noin hän iskujaan säesti. "Äitisi
iloksi. Jälkeentulevaistesi siunaukseksi. Koko maailmalle hyödyksi,
ja kaikkeudelle ja kaikelle tulevalle ihmiskunnalle. Ja nyt alamme
alusta taas, että läksyt kalloon tarttuisivat. Saat tässä sielusi
terveydeksi; tässä äitisi takia; tässä vielä aavistamattomain lastesi
hyväksi, joiden äitiä olet heidän tähtensä rakastava, ja rakkauden
takia, joka on oleva ominaisuutenasi, kun minä sinut koulustani
lasken. Ja nyt, niele lääkkeesi. Tätä riittää. Mutta se oli vasta
alkua. Monta muuta järkisyytä on, joita nyt käyn selittämään."
Ruskeat merimiehet ja mustat laivapalvelijat sekä kokki katselivat
irvistellen. Eikä pistänyt heidän päähänsä tutkistella valkoisten
miesten salaperäisiä tapoja ja käsittämättömiä menoja. Perämies
Carlsen oli täydelleen isäntänsä menettelyn kannalla, ja Albright,
päällysmies, vain kiersi viiksiään hymyillen. He olivat meren miehiä.
Elivät karkeaa elämää. Ja alkoholikysymykseen suhtautumisessa he
olivat käyneet kurssin, jota tohtorikouluissa ei opeteta.
"Poika! Sanko raitista vettä ja pyyhe!" komensi Grief lopettaessaan.
"Kaksi sangollista ja kaksi pyyhettä", lisäsi hän käsiään silmäillen.
"Olettepa te siisti", sanoi hän Pankburnille. "Taas olette kaiken
turmellut. Olin jo saanut myrkyn lähtemään teistä. Ja nyt sitä
höyryää joka lävestä. Alusta on taas alettava. Herra Albright! Tuolla
rannalla on vanhaa ketjua. Hakekaa sen omistaja, ostakaa se ja tuokaa
tänne. Sitä on kai sataviisikymmentä syltä. Huomisaamuna alat hieroa
siitä ruostetta. Kun se on tehty, kiillotat sen hiekkapaperilla.
Sitten maalaat. Etkä muuta työtä tee, ennenkuin se ketju on niin
siisti kuin uusi."
Aloysius Pankburn pudisti päätään.
"Minä lähden. Francis-saari saa jäädä helvettiin minun puolestani.
Olen saanut tarpeekseni teidän orjankohtelustanne. Laskekaa minut
maihin heti. Olen valkoinen mies. En siedä tällaista kohtelua."
"Herra Carlsen, te pidätte huolta siitä, että herra Pankburn pysyy
aluksella."
"Minä panen teidät tästä syytteeseen!" kirkui Aloysius. "Te ette voi
minua pidättää."
"Minä voin antaa teille toisen selkäsaunan", vastasi Grief. "Ja sen
sanon teille, te päihtynyt penikka, että minä kolkutan teitä minkä
vain rystyseni kestävät, kunnes te halajatte päästä ketjuruostetta
hinkkaamaan. Olen ottanut teidät käsiini ja minä teen teistä miehen,
vaikka siinä leikissä henkenne menisi. Menkää nyt alas ja vaihtakaa
pukua. Olkaa valmis vasaroimaan tänä päivänä. Herra Albright,
tuottakaa ne ketjut tänne heti. Herra Carlsen, lähettäkää vene
noutamaan. Ja pitäkää herra Pankburnia silmällä. Jos hän näyttää
menettävän tasapainonsa tai saa väristyskohtauksia, niin antakaa
hänelle ryyppy -- pieni. Saattaa tarvita viime yön jälkeen."
5.
Lopun aikaa, minkä _Kittiwake_ oli Apiassa, kilkutti Aloysius
Pankburn kahleruostetta. Kymmenen tuntia päivässä. Ja koko
pitkän merimatkan Gilberteille hän yhä kilkutti. Sitten seurasi
hiekkapaperilla hieronta. Sataviisikymmentä syltä on yhdeksänsataa
jalkaa, ja joka rengas koko kahleiden pituudesta oli puhtaampi ja
sileämpi kuin koskaan ennen. Ja kun sen viimeinen rengas oli saanut
toisen silauksen mustaa maalia, puhui hän Griefille:
"Tuokaa enemmän likaista työtä. Puhdistan muutkin ketjut, jos
haluatte. Eikä teidän tarvitse minusta enää murehtia. En enää maista
pisaraakaan. Minä tahdon treenata päähän asti. Kyllä te minun sisuni
otitte minua pieksäessänne, mutta minä sanon, että vain toistaiseksi.
Minä treenaan nyt itseni niin kovaksi läpeensä kuin nämä kahleet
ovat. Ja jonakin päivänä, herra David Grief, jossakin, jotenkin minä
pääsen siihen, että pieksän teidät niinkuin te pieksitte minut. Minä
kolhin naamaanne, kunnes omat neekerinne eivät teitä enää tunne."
Grief riemuitsi.
"Nyt te puhutte kuin mies", huusi hän. "Ainoa tapa, miten voitte
päästä minua pieksämään, on, että tulette mieheksi. Ja sitten,
ehkä..."
Hän pysähtyi, toivoen toisen tarttuvan juoneen. Aloysius tunnusteli
ensin, mutta sitten välähti ymmärtämys hänen silmistään ja hän sanoi:
"Ja sitten en enää halua, tarkoitatte."
Grief nyökäytti päätään.
"Siinä se kirous onkin", valitti Aloysius. "Uskonpa itsekin, etten
sitten enää halua. Ymmärrän kyllä. Mutta minä jatkan silti ja kehitän
itseäni edelleen."
Griefin kasvojen lämmin, päivänpolttama hehku näytti lämpimämmältä.
Hän ojensi kätensä. "Pankburn, minä pidän teistä sen takia."
Aloysius tarttui käteen ja puristi sitä totisen vakavana.
"Grief", hän valitti, "te otitte ylpeän sisuni, ja pelkäänpä, että se
tapahtui ainaiseksi".
6.
Tukahduttavana troopillisena päivänä, jolloin kaukainen kaakkoinen
puhalteli viime henkäyksiään ja oli aika luoteismonsuunin nousta,
tuli _Kittiwaken_ näkyviin Francis-saaren viidakkoinen rannikko.
Grief haki kompassin ja merikiikarin avulla Redskaria merkitsevän
tulivuoren. Sitten kuljettiin ohi Owen Bayn ja tuulen tykkänään
nukahtaessa laskettiin Likikili-lahteen. Kahden veneen hinaamana
ja Carlsenin etsiessä väylää pujahti _Kittiwake_ kapeaan ja syvään
vuonoon. Ei ollut mitään avorantaa. Risofora kasvoi vedenrajaan asti,
ja sen takana kohosi jyrkkä viidakko, jonka katkaisi vain silloin
tällöin kalliontörmä. Mailin matkan päässä, kun jyrkänteen valkea
juova osoitti länsi-lounaiseen, varmisti lyijyluoti "Hakemiston"
tiedonannon, ja ankkuri painui ratisten yhdeksän sylen syvyyteen.
Sen päivän he pysyivät _Kittiwakella_ ja odottivat vielä seuraavaan
iltapäiväänkin. Kanootteja ei ilmestynyt. Ei mitään ihmiselämän
merkkejä. Ei muunkaan elämän, paitsi joku kalan polskaus tai
papukaijan kirkuna. Kerran myös iso perhonen, kaksitoista tuumaa
siivenpäästä toiseen, leijaili heidän mastojensa yli vastapäiseen
viidakkoon.
"Ei kannata lähettää venettä, ne eristävät sen", sanoi Grief.
Pankburn ei uskonut, vaan tarjoutui menemään yksin, uidenkin, jos ei
saisi lainaksi pikku venettä.
"Ne eivät ole unohtaneet saksalaista risteilijää", selitti Grief. "Ja
lyönpä vetoa, että rantapensaikko on väkeä täynnään. Mitä arvelette,
herra Carlsen?"
Tämä vanha saarten seikkailija oli epäröimättä samaa mieltä.
Myöhään toisena iltapäivänä Grief komensi veneen vesille. Itse
hän istuutui keulaan, suussa palava savuke ja lyhytlankainen
dynamiittipuikko kädessään; hän aikoi ampua kaloja. Tuhdoille
asetettiin puoli tusinaa winchesterejä. Albright, joka asettui
peräsimen varteen, piti mauserinsa kätensä ulottuvilla. He soutelivat
vihreää kasviseinää pitkin. Aika ajoin pysäytettiin airot, ja syvä
hiljaisuus vallitsi.
"Kaksi guineaa yhtä vastaan vetoa, että tuo pensaikko on täynnä
niitä", kuiskasi Albright.
Pankburn kuunteli vielä hetken ja hyväksyi vedon. Vähän myöhemmin he
tapasivat parven punakaloja. Ruskeat soutajat pysäyttivät aironsa.
Grief kosketti savukkeellaan lyhyttä sytytyslankaa ja heitti puikon.
Niin lyhyt oli lanka, että puikko räjähti heti veteen satuttuaan.
Samassa hetkessä riehahti pensaikko eloon. Hurjia kiljahduksia
kuului, ja alastomia mustia olentoja tuli rantapuiden välitse kuin
apinoita.
Veneessä oli joka pyssy koholla. Sitten seurasi odotus. Satakunta
mustaa, joillakuilla vanhat snider-kiväärit, muilla aseina
tomahawkeja, tulessa karkaistuja keihäitä ja luupäänuolia, oli
rantapuitten suojassa. Ei sanaakaan puhuttu. Kumpikin puoli piti
toistaan silmällä kahdenkymmenen jalan päästä yli veden. Vanha,
silmäpuoli, pörhönaamainen musta nojasi snideriä lannettaan
vasten pyssyn suu päin Albrightia, joka vuorostaan tähtäsi
häntä mauserillaan. Tätä kuvaelmaa kesti muutamia minuutteja.
Iskun saaneita kaloja nousi vedenpintaan, ja niitä räpiköi
puolipökertyneinä pinnan alla.
"Selvä on, pojat", sanoi Grief tyynesti. "Laskekaa pyssyt
ja yli laidan. Herra Albright, heittäkää tupakkaa tuolle
silmäpuoli-peikolle."
Kun rapa-miehet sukelsivat kaloja ottamaan, heitti Albright puntin
tupakkaa rannalle. Silmäpuoli nyökäytti päätään ja väänsi naamaansa
ystävyyttä tarkoittavaksi. Aseet laskeutuivat, jouset heltisivät
vireestä ja nuolet pistettiin viineen.
"Tunsivat tupakan", ilmoitti Grief heidän soutaessaan takaisin
laivalle. "Saamme vieraita. Avatkaa yksi tupakkalaatikko, herra
Albright, ja ottakaa esille joitakin kauppa-veitsiä. Tuossa on
kanootti."
Vanha silmäpuoli, kuten päällikön ja johtajan sopi, souti esille
yksin, antautuen vaaraan koko heimon puolesta. Kumartuessaan yli
laidan häntä ylös auttamaan käänsi Carlsen päätään sanoen: "Ovat
kaivaneet rahat esille, herra Grief. Tällä äijä-rehjulla on niitä
lastillinen."
Silmäpuoli kiertyi kannelle irvistellen leppyisästi ja voimatta
salata pelkoaan, jonka oli tukahduttanut, mutta jonka vallassa vielä
oli. Hänen toinen jalkansa oli halvattu. Se johtui hirveästä arvesta,
joka monta tuumaa syvänä juoksi lantiolta polveen asti. Vaatteita
ei ollut minkäänlaisia, ei nauhanpätkääkään, mutta kymmenkunnasta
kohdasta oli hänen nenänsä puhki ja joka reiästä törrötti luusta
kiskottuja puikkoja, jotka rapisivat kuin piikkisian harjakset.
Kaulan ympäri likaiselle rinnalle roikkuen oli kultapunnan rahoista
tehdyt vitjat. Korvissa kellui hopeisia puolikruunuja, ja sierainten
välisestä rustosta riippui iso Englannin penny, tahrainen ja vihreä,
mutta selvästi tunnettava.
"Hoi, Grief", sanoi Pankburn erinomaisen tyynesti. "Te sanoitte, että
nämä ymmärtävät vain koruja ja tupakkaa. Hyvä. Kuulkaapas nyt. He
ovat löytäneet aarteen, ja meidän on vaihtokaupalla saatava se pois.
Viekää koko miehistö sivulle ja selittäkää, että vain pennyjä otetaan
vastaan. Ymmärrättekö? Kultaa ei huolita, hopeaa juuri suvaitaan.
Pennyjä yksin halutaan."
Pankburn kävi kauppoja välittämään. Silmäpuolen nenässä olevasta
pennystä hän antoi kymmenen tupakkapötkyä. Kun ne maksoivat David
Griefille sentin kappale, oli kauppa huono. Mutta puolikruunusista
antoi Pankburn vain yhden pötkyn. Kultavitjoja hän ei huolinut
ollenkaan. Mitä enemmän hän torjui, sitä innokkaammin Silmäpuoli
tyrkytti. Vihdoin, ilmeisesti kiusaantuneena ja kuin armosta
suostuen, hän antoi kaksi pötkyä kymmenestä punnan rahasta.
"Minä kohotan teille hattuani", sanoi Grief illallista syötäessä.
"Asema on mainio. Te olette kääntänyt arvoasteikon ylösalaisin.
He pitävät nyt pennyä aarteena ja puntia arvottomina. Seuraus: he
piilottavat pennyt ja tunkevat meille kultaa. Pankburn, maljanne! --
Poika! -- Toinen kuppi teetä herra Pankburnille."
7.
Seurasi kultainen viikko. Aamunkoitosta pimeään asti oli kanoottirivi
kahdensadan jalan päässä. Se oli kuoleman raja. Kivääreillä asestetut
rapa-merimiehet pitivät sitä siinä etäisyydessä. Vain yksi kanootti
kerrallaan pääsi laivan sivulle ja vain yksi musta kerrallaan oli
oikeutettu tulemaan yli laidan. Ja aurinkoteltan alla teki neljä
miestä nyt kauppaa kaiket päivät. Vaihdon mittapuuna oli Pankburnin
silmäpuolelle aluksi käyttämä asteikko. Viisi puntaa vastasi
tupakkapötkyä; sadalla punnalla sai kaksikymmentä. Ja niin saattoi
ihmissyöjä, joka kauppa-ilme kasvoillaan oli lyönyt pöytään tuhat
dollaria kullassa, kiivetä veneeseensä hyvin tyytyväisenä kantaen
neljänkymmenen sentin arvoista tupakkakääröä.
"Toivonpa, että tupakkamme riittää", mutisi Carlsen epäillen, kun
toinen laatikko sahattiin kahtia.
Albright nauroi: "Meillä on viisikymmentä laatikkoa, ja kolmella saa
jo satatuhatta dollaria. Miljoonahan niillä pitäisi olla, niin että
kaipa kolmekymmentä laatikkoa riittää. Vaikkakin, tietysti, hopea ja
lantit on myös otettava huomioon. Tuo ecuadorilainen sakki näyttää
haudanneen kaiken saatavissa olleen rahan."
Vain harvoja pennynlantteja ja hopeashillinkejä esiintyi, vaikka
Pankburn aina niitä halukkaasti haki. Hän näytti himoitsevan pennyjä,
ja hänen silmänsä kiiluivat, kun lantin näki. Teorialleen uskollisina
nuo raakalaiset päättivät, että arvoton kulta oli ensin saatava
menemään. Penny, joka oli viisikymmentä kertaa puntaa arvokkaampi,
oli pidettävä aarteena. Epäilemättä harmaapartaiset viisaat
viidakkopesissään neuvottelivat ja päättivät kohottaa pennyn hintaa,
kun arvottomasta kullasta oli päästy. Kuka tiesi? Ehkäpä nuo vieraat
valkoiset miehet saataisiin antamaan kaksikymmentäkin tupakkapötkyä
penny-aarteesta.
Viikon lopulla alkoi kauppa laimeta. Kultaa tuli vain vähän. Joku
penny annettiin viivytellen kymmenestä pötkystä, mutta hopeaa tuli
tuhansin dollarein.
Kahdeksannen päivän aamuna kauppa pysähtyi. Harmaapartain suunnitelma
oli kypsynyt, ja nyt vaadittiin kahtakymmentä pötkyä pennystä.
Silmäpuoli ilmoitti uuden taksan. Valkoiset miehet näkyivät
ottaneen asian vakavalta kannalta ja neuvottelivat matalin äänin.
Jos silmäpuoli olisi ymmärtänyt englanninkieltä, olisi hän vähän
valistunut.
"Olemme saaneet vähän yhdeksättä sataa tuhatta, hopeita laskematta",
sanoi Grief. "Ja siinä lienee koko niiden varasto. Peremmällä asuvat
metsäheimot ovat luultavasti saaneet pari sataa tuhatta. Jos palaamme
kolmen kuukauden kuluttua, niin ovat rannikkoheimot vaihtaneet ne
itselleen ja tarvitsevat taas tupakkaa."
"Olisi synti ostaa kuparilantteja", irvisteli Albright. "Sitä ei
kauppasieluni siedä."
"Maatuuli puhaltaa", sanoi Grief Pankburniin katsahtaen. "Mitäs
sanotte?"
"Hyvä on."
Grief tunnusteli poskellaan tuulen liepeyttä ja säännöttömyyttä.
"Herra Carlsen, ankkuriketjut kireälle, purjesiteet auki. Veneet
valmiiksi vetämään. Tuuleen ei voi luottaa."
Hän otti laatikonosan, jossa oli kuusi- tai seitsemänsataa
tupakkapötkyä, pisti sen silmäpuolen kainaloon ja auttoi hämmästyneen
villin yli laidan. Ja kun keulapurje kohosi, nousi ällistyksen huuto
odottavain kanoottien rivistä. Ja kun ankkuri nousi sekä _Kittiwaken_
keula kääntyi hitaasti myötäiseen, meloi vanha silmäpuoli uhmaten
häntä kohti ojennettuja pyssyjä ja innokkain merkein halusi selittää,
että hänen heimonsa on valmis antamaan pennyn kymmenestä pötkystä.
"Poika! -- Juomapähkinä", sanoi Pankburn.
"Siis Sydneyhin mennään", sanoi Grief. "Mihinkäs te sitten?"
"Tulen takaisin noutamaan niitä kahtasataa tuhatta", vastasi
Pankburn. "Sillä välin rakennutan saarikuunarin. Myös haastan
holhoojani oikeuteen tekemään tiliä siitä, miks'ei isäni rahoja
minulle makseta. Näytän niille."
Hän ojensi käsivartensa, tarttui kahteen mustaan kokkipoikaan ja löi
ne päänsä yllä yhteen kuin nostopainot.
"Hohoi! -- Hellittäkää tuota etupuomin nuoraa", huusi Carlsen
perästä, jossa isoapurjetta leviteltiin.
Pankburn laski maahan pojat, ja voittaen kahdella loikkauksella
rapa-merimiehen tarttui köyteensä.