Suuresti minua kummastutti se sanoma, että minut oli valittu
Kurkijoen provastikunnan edustajaksi 1886 vuoden kirkolliskokoukseen.
Ensimäisessä kirkolliskokouksessa oli tätä provastikuntaa edustanut
professori Yrjö Koskinen, joka nyt oli senaattorina. Muita tuttavia ei
minulla tietääkseni ollut valitsijamiesten joukossa kuin kauppias J.
Häkli; hän arvattavasti oli minut ehdottanut.
Tämän kirkolliskokouksen harkittavana tai ratkaistavana tuli
olemaan monta hyvin tärkeätä asiaa, muun ohessa hallituksen esitys
eriuskolaislaista sekä monien komiteain valmistamat ehdotukset uusiksi
virsikirjoiksi, uudeksi kirkkokäsikirjaksi ja uudeksi katkismukseksi.
Eriuskolaislain asiaan olin kutakuinkin perehtynyt, se kun oli jo
kauan ollut julkisen keskustelun alaisena ja edeltäkäsin tiettiin
mitä hallituksen esitys tulisi sisältämään. Valituksi tultuani hankin
sitten itselleni nuo komiteain ehdotukset ja käytin kesälomaani
niiden tutkimiseen mikäli maallikkona siihen pystyin, tarkkaan lukien
varsinkin ehdotusta uudeksi suomalaiseksi virsikirjaksi ja verraten
sitä vanhaan.
Majailin sinä kesänä perheineni Haralan talossa Kangasalla, ja
eräänä päivänä tulin talon emännälle maininneeksi, että pian lähden
kirkolliskokoukseen, jossa tehdään uusi suomalainen virsikirja.
Emäntä, toimelias ja järkevä nainen, säikähtyen lausui: "Älkää,
Herran nimessä, ottako meiltä vanhaa rakasta virsikirjaamme." Koetin
lohduttaa häntä sanomalla, ettei ketään kielletä vanhaa virsikirjaa
lukemasta, vaikkapa uusi määrättäisiinkin kirkoissa ja kouluissa
käytettäväksi. Mutta ei tämä lohdutus häntä tyydyttänyt. Lupasin
hänelle lukea virsikirjaehdotuksesta muutamia virsiä, jotta hän saisi
ne verrata vastaaviin, hänelle tuttuihin virsiin vanhassa virsikirjassa
ja itse päättää mitkä parempia olivat. Sen tein seuraavana päivänä,
ja hartaasti, kädet ristissä, emäntä lukemistani kuunteli. Kun olin
lopettanut ja kysyin mitä emäntä näistä uusista virsistä arveli,
vastasi hän innostuneen näköisenä: "Kauniita, hyvin kauniita,
selväsanaisia ne ovat, mieltä ylentäviä. Mutta eiväthän ne ole Jumalan
sanaa."
Sain uuden todistuksen ennenkin tekemääni havaintoon, että
suomenkielisten hengellisten kirjain silloin vielä yleensä kovin
virheellinen ja sotkuinen kieliasu oli kansamme keskuuteen istuttanut
sen käsityksen, että Jumalan sanan oli esiintyminen vaikeatajuisessa,
oudossa muodossa.
Kirkolliskokouksen oli alkaminen syyskuun l:nä, ja edellisenä päivänä
matkustin minä Agathon Meurmanin kanssa Turkuun, missä meillä tuli
olemaan yhteinen asunto erään leskirouvan luona. Ensimäinen toimeni
Turussa oli käydä katsomassa yliopiston entistä juhlasalia, jossa
kokous oli pidettävä. Se teki kyllä tavallaan juhlallisen, mutta
samalla hyvin synkän vaikutuksen, ollen päivälläkin sangen hämärä, kun
nuo katon rajassa olevat matalat ikkunat eivät voi niin isoa salia
tarpeeksi valaista.
Vaikka avajais-jumalanpalveluksessa istuin keskellä tuomiokirkkoa,
lähellä saarnastuolia, en siitä, mitä papit alttarilla lausuivat,
kuullut muuta kuin kaukaista huminaa, josta en saanut selville oliko se
suomea vai ruotsia. Ehkäpä ne, jotka ovat tottuneet tämän kirkon hyvin
huonoon akustiikkaan, paremmin kuulevat.
Tulin valituksi vakinaiseksi jäseneksi talousvaliokuntaan ja
varajäseneksi suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokuntaan.
Edellisellä valiokunnalla ei juuri muuta työtä ollut kuin kokouksen
jäsenten palkka- ja matkalaskujen tarkastaminen ja hyväksyminen,
jotenka minulla oli runsaasti aikaa ottaa osaa tuon toisenkin
valiokunnan töihin. Minulle annettiin toimeksi tarkastaa niitä
lausuntoja, jotka seurakunnat olivat virsikirjaehdotuksesta antaneet,
ja valiokunnalle ilmoittaa mitä näissä lausunnoissa oli huomioon
otettavaa. Sain siten käsitelläkseni aimo pinkan lausuntoja, joiden
lukeminen kysyi paljon aikaa ja paljon kärsivällisyyttä. Ja saalis
oli jotenkin niukka, sillä useimmat lausunnot sisälsivät vain yleisiä
mietteitä, kiittäviä tai moittivia, ja milloin erityisiin kohtiin
kajottiin, olivat muistutukset enimmiten sangen mitättömiä tai
väärinkäsityksestä johtuneita. Mutta oli joukossa sentään arvokkaitakin
lausuntoja, joiden muistutukset ja muutosehdotukset huomiota
ansaitsivat ja huomioon otettiinkin. Näistä lausunnoista mainitsen
erittäin sen, jonka Hämeenlinnan seurakunnan puolesta olivat antaneet
tohtorit A. Genetz ja K. Forsman (Koskimies). Mitä laatua useat muut
lausunnot olivat, osoittavat seuraavat otteet:
Raision seurakuntalaiset lausuivat, että "vanha, heidän tähän asti
käyttämänsä virsikirja oli heidän mielestään verrattomasti parempi ja
sekä yleiseen että erityiseen hartauteen soveliaampi. Heidän mielestään
oli vanhalla virsikirjalla sekin etu, ettei siinä ole lahkolaisuuden
aihettakaan, ja se tietysti on selvä luterilainen."
Pyhämaalaiset pyysivät saada yhä vieläkin pitää vanhan rakkaan
virsikirjansa. Eivät sanoneet voivansa antaa lausuntoa uuden
virsikirjan kielestä ja runollisuudesta; mutta sen sisältö ei ollut
heille "antanut samaa nautintoa, henkeä ja elämänvoimaa", kuin vanha,
esi-isien heille jättämä virsikirja.
Hinnerjoen seurakunnan lausunnossa mainittiin, että seurakuntalaisten
kesken, jotka olivat miehissä saapuneet, nousi tuima melske. Muutama
pelkäsi suuria kustannuksia; toiset arvelivat, että seurakunnassa ei
ole miehiä, jotka olisivat kykeneviä löytämään uusissa kirjoissa ehkä
salattua villioppia; toiset väittivät vanhojen kirjojen olevan niin
täydellisiä, etteivät suvaitse parantamista.
Laitilan kirkonkokouksessa olivat muutamat seurakunnan jäsenet, "asian
tärkeydestä innostuneina", astuneet esiin, ilmoittaen, etteivät tahdo
ottaa näitä uusia ehdotuksia tutkiakseen, ollen varmat siitä, että
niissä on Ilmestysraamatussa ennustettu antikristuksen henki, koska
"eivät tiedä niissä vanhoissa, rakkaissa, Jumalan hengen puhtaudelta
täytetyissä kirjoissa löytyvän mitään parattavaa, vaan on vaarassa,
että parannukset vähittäin vievät pois siitä ainoasta oikeasta,
autuaaksitekevästä opista, jonka he Jumalan avulla tahtovat säilyttää
itsellensä ja lapsillensa puhtaana".
Vehmaalaiset sanoivat vanhoista virsikirjoista paljon enemmän
pitävänsä sen tähden, "ettei uusissa virsikirjoissa löytynyt se Hengen
valaistus eikä se Jumalan sanan päälle perustettu voima kuin vanhoissa
virsikirjoissa".
Lappilaiset myönsivät, että ehdotus "nähtävästi on kielen ja runouden
suhteen parattu", mutta väittivät siinä olevan "lauseita, jotka paremmin
soveltuisivat joissakin kansanlauluissa, kuin kirkkovirsissä, lauseita,
jotka eivät sovi Raamatun ja uskontunnustuskirjain sisällön kanssa
yhteen ja ovat niinmuodoin jotakin vierasta eli villioppia. Eivätkä
he suurimmallakaan tarkkuudella ole löytäneet ehdotuksesta sitä
elävää ja virvoittavaa henkeä, joka on vanhassa virsikirjassa ja sitä
viljeltäessä voimallisesti vaikuttaa ihmisten sieluissa, sydämissä ja
omissatunnoissa".
Rauman seurakunta ei ollut yhtä tyytyväinen vanhaan suomalaiseen
virsikirjaan kuin edellä mainitut seurakunnat. Sen lausunnossa
huomautetaan useista tässä virsikirjassa olevista sopimattomista
paikoista. Esimerkkiä: "Vanhassa virressä n:o 224 kuuluvat 2 v:n
alkusanat: 'Perkel oli minun saanut sahraans.' Epäilemättä on
kylvämisen koneen nimi, sahra, sangen sopimaton sana puhuessa
orjuudestamme saatanan vallan alle turmellun luontomme, pahuuden ja
synteimme tähden". "Vanhan virren 116 kolmannen värsyn sanat 'Hamasta
äidin kohdusta Maria neitsy ja äiti miehettä pojan ilmaan veti'
saattavat pian jälkimäisessä osassaan lauseen suoralla raakuudella
loukata aran kainouden tuntoa". "Yhtä peittämätön raakuus, kuin minkä
äsken mainittu virsi tuo esiin, loukkaa siivon mielen virressä 129: 2,
jossa sanat kuuluvat: 'Josef jo tott tunsi Marian poves potkivaks'."
Tyrvääläiset hylkäsivät virsikirja-ehdotuksen monista eri syistä. Eräs
sanoi, että "ehdotus ei häntä miellyttänyt, koska se on pidettävä
arkkiveisujen tapaisena". Toiset olivat tavanneet väärää oppia, esim.:
"ei lihan', maailma viettele" ("Miksi liha maailmaa viettelee?");
"katkaise synnin sitehet ja perkeleenkin kahlehet, Vie kanssas
elämähän" ("En ole kuullut, että perkeleen kahleet elämään vievät");
"he muistavat sun tuskias, Sun katkerata kuoloas, Ja kiittäkööt sua
aina" ("Koska on Jumala kolmiyhteinen kärsinyt tuskaa ja kuollut! Tässä
on sitä Waldenströmiläisyyttä, jota nyt kaikkialla tyrkytetään".)
Kun kappalainen F.J.A. Ahonius kysyi Eräjärven seurakunnalta syytä
hylkäävään lausuntoon, vastattiin: "Kun kaikki uudistustyöt, joita
nykyaikana niin pannaan toimeen kirkollisella alalla, eivät näytä
tarkoittavan muuta kuin Jumalan sanan ja opin väärentelemistä ja
järkeilemistä, niin on paras pysyä vanhoillaan."
Janakkalan seurakunnan lausunnossa, joka sisältää seikkaperäisiä
ja sattuviakin muistutuksia, mainitaan eräitten arvelleen, "että
samalla, kuin sana 'piru' on ehdotuksesta jätetty pois, olisi myöskin
sanain 'perkele', 'saatana' ja 'helvetti' sijalla voitu käyttää
jotain vastaavaa sanaa ja sikäli kirkon kautta vähitellen luovuttaa
kiroussanat kansan jokapäiväisestä puheesta".
Petäjäveteläiset väittivät, että monessa ehdotuksen virressä on
"täydellisiä uskon-opillisia erehdyksiä", ja esimerkkinä mainitaan v.
84: 2, jossa sanotaan: "Mun jalkani ei horju, kun ain' on valpas hän".
"Useista virsistä on henki, vieläpä useammista henkeä haihtunut."
Sumiaisten seurakunnan hylkäävään lausuntoon oli kappalainen J.H.
Lagus liittänyt erityisen lausunnon, joka päättyi seuraaviin sanoihin:
"Ehdotus ei ole muuhun sovelias kuin karjapaimenen hyräiltäväksi, kun
karjalaitumella päivä pitkäksi tuntuu, että sillä riettaimpia lauluja
karttaa."
Eräässä lausunnossa, jonka muuan seurakuntalainen oli laatinut ja
seurakunta — en muista enää mikä — hyväksynyt, tehtiin se yleinen
muistutus, että vanhassa virsikirjassa käytetty lausetapa "uskoa
Jumalan päälle" uudessa virsikirjassa oli muutettu lausetavaksi: "uskoa
Jumalaan". Tämä muutos oli lausunnon kirjoittajan mielestä kerrassaan
sopimaton ja väärä, koska Kristus itse Raamatun mukaan sanoi: "uskoa
Jumalan päälle". Vapahtaja puhui siis suomea!
Lausuntoja oli tullut kaikkiaan 294 seurakunnalta, joista 93
hyväksyi ehdotuksen ilman ehtoja ja 53 muutoksilla, 28 jätti asian
kirkolliskokouksen päätettäväksi, 21 hyväksyi ehdotuksen tahi tunnusti
sen vanhaa virsikirjaa paremmaksi, mutta tahtoi kuitenkin pitää vanhan,
ja 99 hylkäsi ehdotuksen ilman ehtoja.
Hiippakuntakokoukset olivat ehdotuksen kaikki hylänneet. Turun
hiippakuntakokous oli katsonut tarpeelliseksi, että muutoksia ja
korjauksia tehtäisiin, ja lausunut sen toivomuksen, että, jos
kirkolliskokous asettaisi uuden komitean virsikirjaehdotuksen
korjaamista varten, tämä komitea velvoitettaisiin ottamaan vaaria
myös Lönnrotin "Väliaikaisen virsikirjan" uusimmassa painoksessa
tavattavista monista hyvistä virsistä. Vielä jyrkemmät olivat Porvoon
ja Kuopion hiippakuntakokousten lausunnot, joissa ehdotettiin uuden
komitean asettamista, joka ehdotuksensa pohjaksi panisi Lönnrotin
uusimman virsikirjapainoksen.
Provastikunnista oli 16 hylännyt ehdotuksen ilman ehtoja, ja vain 9
sen hyväksynyt ilman ehtoja, 14 hyväksynyt muutoksilla, 10 puolustanut
Lönnrotin virsikirjaa ja 3 jättänyt asian kirkolliskokouksen
päätettäväksi.
Lausuntoihin oli myös luettava kaksi painosta ilmestynyttä teosta,
piispa G. Johanssonin "Muistutuksia Suomalaisen Virsikirjakomitean
ehdotukseen" ja professori Aug. Ahlqvistin "Uusin Suomalaisen
Virsikirjan ehdotus kielelliseltä ja runolliselta kannalta
tarkastettuna", jotka molemmat teokset sisälsivät paljon ja osaksi
tärkeitäkin muistutuksia.
Ei joutunut siis suomalainen virsikirjaehdotus hyvillä enteillä
kirkolliskokouksen käsiteltäväksi, ja lähetekeskustelusta ei voinut
muuta arvata kuin että ehdotus jo ennakolta oli tuomittu kuolemaan,
auttamattomasti tulisi hyljätyksi.
Keskustelun aloitti Agathon Meurman, joka oli ollut viimeisen
virsikirjakomitean jäsenenä. "Ensimäinen kysymys", lausui hän, "ei
varsinaisesti ole se: kummoinen uusi virsikirja on, vaan: kummoinen
virsikirja evankelislutherilaisella seurakunnalla tätä nykyä on."
Hän väitti, että tässä virsikirjassa ei ole edes 20 virttä, jotka
täyttäisivät kainoimmatkaan vaatimukset kielen ja runouden, tuskinpa
hengenkään puolesta. Ja osoittaakseen mihin määrin parhaatkin virret
loukkaavat kaikkia siivouden vaatimuksia, luki hän kohtia parista
sellaisesta virrestä. Virsikirjan parantamisessa oli nyt työskennelty
70 vuotta, mutta työn tulokset eivät vieläkään näyttäneet kelpaavan.
Lausui sen toivomuksen, että valiokunta, ottaen huomioon tehdyt
muistutukset, muodostaisi ehdotuksen sellaiseksi, että kirkolliskokous
voisi sen hyväksyä.
Provasti B.K. Sarlin luki pitkän lausunnon, jossa nähtävästi ilmeni
papiston enemmistön mielipide ja joka päättyi siihen ehdotukseen,
että kirkolliskokous virsikirja-ehdotuksen korjausta varten asettaisi
"viimeisen valmistuskomitean", minkä olisi kokoutuminen kohta tämän
kirkolliskokouksen loputtua ja jonka tekemän ehdotuksen viimeistään
viiden vuoden päästä kokoutuva uusi kirkolliskokous sitten voisi
lopullisesti hyväksyä. Tätä ehdotusta kannattivat kansakoulun-opettajat
A. Ruoranen ja E. Häggman. Muut maallikkopuhujat, ratsutilallinen K.
Wärri, kansakoulunopettaja K.J. Rahikainen, tohtori A.W. Jahnsson
y.m., yhtyivät Meurmanin lausuntoon. Papeista esiintyivät, paitsi
provasti Sarlinia, vain provasti E.M. Rosengren, N. Järvinen ja G.G.
Forsman sekä piispa G. Johansson. Kaksi ensinmainittua vastusti niitä
kovia lauseita, jotka vanhasta virsikirjasta oli lausuttu, mutta
katsoivat, niinkuin provasti Forsmankin, suotavaksi että valiokunta
saisi virsikirja-ehdotuksen korjatuksi hyväksyttävään kuntoon. Piispa
Johansson vastusti niitä evästyslausuntoja, joissa valiokuntaa
tahdottiin pelättää sanomalla: jollei virsikirjaa nyt hyväksytä, niin
tapahtuu se ja se. "Valiokunta tehköön omantuntonsa mukaan, minkä voi."
Kuulijat saivat tästä puheesta sen käsityksen, että puhuja epäili
valiokunnan työn menestymistä.
Alakuloisella mielellä ryhtyi valiokunta työhönsä ja sai sen kestäessä
tuon tuostakin kuulla, että turhaan se työskenteli. Mutta ahkerasti ja
tunnollisesti se toimi, tarkastaen jok'ainoata värsyä, ottaen huomioon
kaikki huomiota ansaitsevat muistutukset ja tehden niiden johdosta
korjauksia sisällykseen tai muotoon. Etenkin piispa Johanssonin ja
professori Ahlqvistin muistutukset varteen otettiin. Ja mikäli työ
edistyi, sikäli korjaus-ehdotukset arkittain painettuina jaettiin
kirkolliskokouksen jäsenille, jotta he ehtisivät niitä tarkastaa.
Lopullinen mietintö joutui kokouksen käsiteltäväksi vasta syyskuun 27
päivänä eli neljä päivää ennen kirkolliskokouksen päättymistä.
Olen pitkän elämäni aikana ollut lukemattomissa julkisissa ja
yksityisissä kokouksissa, mutta tuskinpa missään niistä mielet ovat
olleet niin jännitettyinä kuin tässä istunnossa, jossa suomalaisen
virsikirjan kohtalo oli ratkaistava. Kaikki edustajat olivat saapuvilla.
Ensiksi esiintyi virsikirjavaliokunnan arvoisa puheenjohtaja,
lääninprovasti V.L. Helander. Tehtyään selkoa valiokunnan työtavasta,
puhui hän omasta kannastaan esillä olevassa asiassa. Ennen kuin hänen
täytyi ruveta pitelemään ehdotuksia uusiksi seurakuntakirjoiksi oli
hän ollut niitä, jotka kammoksuvat kaikkia muutoksia näihin kirjoihin.
Lukiessaan virsikirjaehdotusta oli hän löytänyt siinä pelkkiä
mahdottomuuksia, vain puutteita, vieläpä opinvirheitä. Mutta hänen
täytyi ruveta sitä tarkastamaan ja vanhaan virsikirjaan vertaamaan.
Ja silloin tuntui kuin olisi liha hänen ruumiistaan pois revitty, tai
kappale siitä, kun täytyi luopua ennakkoluuloistaan. Yhä selvemmin
hän tuli huomaamaan, kuinka suuria ansioita ja etuja ehdotuksella oli
vanhaan virsikirjaan verraten. Ja nyt oli hänen mielipiteensä muuttunut
niin, että hän oli ehdottomasti asettunut valiokunnan kannalle ja
tahtoi ehdotuksen hyväksyä valiokunnan tekemillä muutoksilla. "Hetki
on hyvin kallis ja asia hyvin tärkeä. Minä en voi nyt mitään muuta
kuin toivoa, että Jumala niin taivuttaisi kirkolliskokouksen jäsenten
mielet, että he tässä Suomen kansalle niin tärkeässä asiassa voisivat
tehdä kaikin puolin oikean päätöksen. Minä luulen, että se kukaties
olisi suuri erehdys, jos tämä ehdotus nyt hyljättäisiin."
Tämä pontevasti lausuttu, lujan vakaumuksen kannattama puhe teki
mahtavan vaikutuksen.
Odotettiin piispa Johanssonin lausuntoa, arvaten että se tulisi asian
ratkaisemaan. Ja kun lääninprovasti A.G. Westerlund ja kirkkoherra
K. Öller olivat valiokunnan ehdotusta kannattaneet ja valiokunnalle
lausuneet kiitokset hyvästä työstä, esiintyi piispa Johansson
neljäntenä puhujana. Hänen puheensa oli lyhyt. Hän valitti, että
Suomen kansa, jonka runolahja on niin suuri, kirkollisrunouden alalla
on ollut viimeisten joukossa. Viimeisten komitea-teosten kautta on
Suomen kansa kumminkin osaksi siirtynyt vähän korkeammalle kannalle.
Virsikirja-kysymyksessä on ennen kaikkea kolme kohtaa tarkastettavana:
opillinen, hengellinen ja kielellinen. Opillisessa suhteessa ovat
virheet korjatut, valiokunta on poistanut epäkohdat. Mitä hengelliseen
kohtaan tulee, on ehdotus vielä heikko; mutta heikko on kyllä vanha
virsikirjakin. Kielellisessä suhteessa on ehdotus epäilemättä puhtaampi
vanhaa virsikirjaa. "Oli minulla toivo saada Suomen kansalle parempi
virsikirja. Mutta kun ne esteet nyt ovat poistetut, jotka olisivat
pakoittaneet minua omantunnon kannalta vastustamaan uutta, kun
poikkeukset raamatusta ovat korjatut, niin minä tahdon puolestani
hyväksyä valiokunnan ehdotuksen."
Piispa Johansson oli siis vastustajasta kääntynyt puolustajaksi.
Helpotuksen huokaus pääsi uuden virsikirjan kannattajain rinnoista.
Mutta ei vastustus kuitenkaan ollut kokonaan murtunut.
Provasti Sarlin tunnusti, että valiokunta oli tehnyt enemmän kuin
mitä toivoa voitiin, vaan hän ei vieläkään ollut tyytyväinen. Uudisti
ehdotuksensa, että asetettaisiin uusi komitea, johon valittaisiin
miehiä eri opinsuunnista. Tätä ehdotusta kannatti vaskiseppä Sjöström,
luetellen suuren joukon "puutteellisuuksia", ja uutta komiteaa tahtoi
myöskin lukkari Tuomikoski, yhtymättä kuitenkaan provasti Sarlinin
perusteluun. Provasti Rosengren ilmoitti, että hän ei aio äänestää
virsikirjaehdotusta vastaan, mutta lausui suotavaksi, että muutamia
kohtia siinä vielä korjattaisiin, ja samaa mieltä oli lukkari Roos.
Ratsutilalleen Wärri ehdotti vain yhden korjauksen. Kaikki muut puhujat
innokkain sanoin ehdotuksen hyväksyivät sellaisena kuin se valiokunnan
käsistä oli lähtenyt, ja useimmat lausuivat valiokunnalle hartaat
kiitokset sen suorittamasta jättiläistyöstä. Kaikkiaan käytettiin
45 puheenvuoroa, ja keskustelu kesti noin 5 tuntia. Äänestyksessä
hyväksyttiin virsikirjaehdotus 71 äänellä 9 vastaan.
Kuka suomalaisen virsikirjaehdotuksen valiokunnan puheenjohtaja
oli, sen olen jo maininnut. Jäseninä olivat provastit G. Dahlberg,
E. V. Petterson ja A. O. Törnudd, lehtori K. G. S. Suomalainen,
kansakoulunopettaja O. Berg ja kanttori P. Päivärinta. Taitavina
runoseppinä olivat Suomalainen ja Berg (Olli Wuorinen) erinomaisena
apuna korjausten sovittamisessa runomuotoon.
Muihin tämän kirkolliskokouksen käsittelemiin asioihin en kajoa.
Tarkoitukseni on vain ollut kertoa, miten uusi suomalainen virsikirja
lopultakin syntyi.