Teatteriin tutustuin jo 8-vuotiaana. Viipurissa näytteli silloin Edv.
Stjernströmin ruotsalainen teatteriseura, jota pidettiin hyvin etevänä.
Vanhempani olivat koko näytäntökaudeksi, mikä lienee kestänyt pari
kuukautta, tilanneet yhden sivuasioista eli "häränsilmistä" (oxöga), ja
minäkin usein sinne pääsin. Joko olivat tämän aition kaiteet tavallista
korkeammat taikka olin minä ikääni nähden tavallista matalampi, sillä
minua varten hankittiin aitioon palli, jotta sillä seisoen paremmin
näkisin mitä näyttämöllä tapahtui. Esitetyistä näytelmistä muistan
vain kaksi: "Kuolema kummina" (Döden fadder) ja "Kyyryselkäinen"
(Den puckelryggige). Edellinen painui lapsenmieleeni kammoksuttavien
kohtaustensa kautta, jälkimäinen arvattavasti siitä syystä, että se
minua järkevämpien katselijain mielestä oli niin ala-arvoinen, että he
vihellyksillä keskeyttivät sen esittämisen.
11-vuotiaana itse esiinnyin näyttelijänä, en kuitenkaan julkisesti
teatterissa, vaan koulutoverini Benjamin Alfthanin kodissa. Esitettiin
August Blanchen "Löytölapsi" (Hittebarnet) niminen näytelmä, joka kyllä
on huvittava, mutta lasten esitettäväksi hyvinkin sopimaton tekele.
Olin naisena, vanhan pojan emännöitsijänä, ja tehtäväni suoritin
kaiketi yhtä hyvin kuin muutkin saman-ikäiset näyttelijät. Yleisönä
oli Alfthanin lukuisa perhekunta ja jotkut kutsuvieraat, joka yleisö
tietysti makeasti nauroi kömpelöille yrittelijöille ja vilkkailla
kätten taputuksilla meitä vaivannäöstämme palkitsi.
Jotenkin samaan aikaan tai ehkä vähän myöhemmin uskottiin minulle
tärkeä tehtävä eräässä aika-ihmisten seuranäytännössä lehtori K.G.
Ahrenbergin luona. Sain nimittäin toimekseni esiripun nostamisen ja
laskemisen erään toverin avulla.
Keväällä 1859 näytteli Viipurissa jonkun aikaa O. Anderssonin
ruotsalainen teatteriseura, minkä paras vetovoima naispuolella oli
neiti Hedvig Forssman, hän, joka sittemmin rouva Raana ja rouva
Winterhjelminä saavutti niin kunniakkaan sijan suomalaisen teatterin
historiassa. Hän oli silloin vielä hyvin nuori, vasta 20-vuotias,
mutta taiteessaan jo pitkälle kehittynyt. Ja viehättävä hän oli:
ilmehikkäät, älykkäät kasvot, sointuva ääni, solakka, notkea vartalo,
sulavat liikkeet. Kummako siis, että hän Wiipurin yleisöä hurmasi ja
koulupoikia erittäin. Innokkaimpien ihailijain joukkoon kuuluin minä.
Hän asui samassa täyshoitolassa kuin muuan koulutoverini, jotenka
joskus sain hänet vilahdukselta nähdä teatterin ulkopuolellakin.
Eräänä päivänä kysyi minulta tuo toverini, lainaisinko pukuni neiti
Forssmanille, jonka oli esiintyminen poikana "Pariisin veitikassa".
Ilosta paisui sydämeni: saisin nähdä neiti Forssmanin omissa
vaatteissani! Pian oli puku näyttelijättären hallussa, ja parin
päivän kuluttua sanottu näytelmä esitettiin. Mutta — oi kova kohtalo!
— sitä ennen olin minä ehtinyt hankkia itselleni pahan yskän, joka
minut pakoitti viikon päivät pysymään kamariherrana, eikä "Pariisin
veitikkaa" sittemmin enää esitettykään. Vaan kalliina muistona säilytin
tuota pukua vielä senkin jälkeen, kun se ei enää käytettäväksi
kelvannut.
1860-luvun alussa — muistaakseni keväällä 1861 — annettiin Wiipurin
teatterissa muutamia seuranäytäntöjä, joissa esitettiin Ahlqvistin
mukailema "Riita-asia" ja laulunäytelmä "En söndag på Amager".
Päähenkilönä molemmissa näytteli maisteri (sittemmin senaattori) S.
W. Hougberg, joka myös oli koko homman alkuunpanija ja johtaja ja
jolla oli harvinaiset näyttelijälahjat, mitkä hän paraiten osotti
esiintyessään seuraavana vuonna Helsingin teatterissa Shylockina
Shakespearen "Venetsian kauppiaassa". Ensinmainitun näytelmän
esittämisessä olin minäkin osallisena, mutta näkymättömänä, —
kuiskaajana nimittäin, joka sekin on hyvin tarpeellinen ja tärkeä
virka teatterissa. Harjoituksissa minua pahanpäiväisesti sätittiin
ja morkattiin, kun en osannut auttaa näyttelijöitä juuri silloin kun
muisti alkoi pettää. Mutta näytännöissä suoritin sitten tehtäväni
moitteettomasti.
Ylioppilaana ollessani kävin jotenkin ahkerasti ruotsalaisessa
teatterissa, jonka etevin naisnäyttelijä vuodesta 1864 alkaen
oli koulupoikana ihailemani Hedvig Forssman-Raa, joka nyt oli
täysarvoiseksi taiteilijaksi kehittynyt.
Teatteri-muistojeni sarjaan kuuluu tavallaan myöskin n.s. "uuden
teatteritalon" palo yöllä toukokuun 8 päivää vastaan 1863. Asuin
silloin Korkeavuorenkadun varrella aivan vastapäätä palotornia, enkä
vielä ollut pannut maata kun palomerkit annettiin. Riensin ulos ja olin
ensimäisiä, jotka teatterin edustalle saapuivat. Ihmetellä täytyi,
ettei tulen valloillaan olemista oltu aikaisemmin huomattu. Nyt oli
teatterin sisusta jo yhtenä tulimerenä, jonka sammuttamista ei ollut
ajatteleminenkaan. Vain ravintolan puolelle ei tuli vielä ollut ehtinyt
tunkeutua, ja erottajan puolella olevista varastohuoneista saatiin
myös osa kalustoa pelastetuksi. Palokunnan oli rajoittaminen työnsä
läheisten talojen suojelemiseen. Jotenkin huonossa kunnossa olikin
vielä siihen aikaan pääkaupunkimme palosammutuslaitos.
Suomalaisen seuran sihteerinä ja taloudenhoitajana ollessani oli
tämän seuran draamallisen osaston toiminta kokonaan minun toimialani
ulkopuolella. Sitä hoiti erityinen toimikunta, jonka kaksoissieluna
olivat Kaarlo ja Emelie Bergbom. Minä vain nautin niitä hedelmiä, jotka
tuo osasto innokkaalla työllään kypsytti, ollen saapuvilla jok'ainoassa
näytännössä, ellei voittamattomia esteitä esiintynyt.
Suomalaisen seuran draamallisesta osastosta syntyi suomalainen
teatteri, ja sen perustajain joukossa olin tietysti minäkin. Rohkeita
oltiin. Selväähän oli, ettei tuo yritys ainakaan ensi aikoina tulisi
kannattamaan, omin voimin pystyssä pysymään, vaan vaatisi runsaita
apuvaroja verrattain harvalukuisten kansalaisten kukkaroista. Ja samaan
aikaan kysyivät samoista kukkaroista kannatusta yksityiset suomalaiset
oppikoulut ja suomalaisuuden asiaa ajavat sanomalehdet. Mutta mitä
julkeammin vallanpitäjät pyrkivät suomalaisilta sulkemaan sivistyksen
tiet, sitä paremmin meidän puolellamme opittiin luottamaan omaan
voimaan, sitä enemmän kasvoi se innostus, joka uhrauksia pelkäämättä
vastukset voittaa.
Toukokuun 22 p:nä 1872 pidetyssä kokouksessa päätettiin perustaa
suomalaista teatteria tukeva kannatusyhdistys, ja parin viikon kuluessa
liittyi tähän yhdistykseen niin paljon jäseniä, että yrityksen
taloudellinen puoli voitiin pitää taattuna. Johtokunta valittiin
seuraavan kesäkuun 10 p:nä. Teatteriseuran loi tyhjästä Kaarlo Bergbom.
Esiinnyttyään ensin muutamissa maaseutukaupungeissa, tuli tuo nuori
seura Helsinkiin vasta maaliskuulla seuraa vana vuonna, näytelläkseen
Arkadia-teatterissa, missä sille tyyssijan soi sen venäläisen
teatteriseuran johtokunta, joka tämän teatteritalon oli viideksi
vuodeksi vuokrannut.
Oli ensi aikoina tietysti kova puute suomenkielisistä näytelmistä
varsinkin alkuperäisistä, ja kuinka niitä olisikaan voinut runsaammin
syntyä ennen kuin suomalainen teatteri oli olemassa. Äsken mainitun
kannatusyhdistyksen oli sen vuoksi sääntöjensä mukaan myöskin
edistettävä suomalaisen teatterikirjallisuuden syntymistä, ja jo
tammikuun 1 p:nä 1873 ilmoitettiin kaksi kilpapalkintoa haettavaksi
alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin
teatterin esitettäviksi. Palkintolautakuntaan kuuluivat Aug. Ahlqvist,
Kaarlo Bergbom, K. Slöör, K.S. Suomalainen ja minä. Se oli ensimäinen
toimeni suomalaisen teatterin palveluksessa. Tarkastettavana oli
jommoinenkin joukko näytelmiä, joista pisin, mutta kelvottomin oli
nimimerkki Sammon kyhäämä. Kun lautakunta kokoontui päätöstä tekemään,
ilmoitti Ahlqvist, ettei hän ollut katsonut tarpeelliseksi lukea
Sammon käsikirjoitusta, koska hän sen pahasta hajusta arvasi, kuka
sen oli tehnyt ja minkä arvoinen se oli. Ja että hän oli oikein
arvannut, sen todistivat ne, jotka olivat tuon tekeleen lukeneet.
Lautakunnan yksimielinen ajatus oli, ettei yksikään kilpailuun
lähetetyistä näytelmistä ansainnut palkintoa, mutta se ehdotti, että
P. Hannikaiselle ja E.F. Jahnssonille kummallekin kehoitukseksi
annettaisiin 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa
oli esitetty.
Seuraavinakin vuosina näytteli suomalainen teatteria seura,
johon jo syksyllä 1873 oli liitetty erityinen lauluosasto,
Arkadia-teatterissa entisillä ehdoilla. Mutta keväällä 1875 meni umpeen
se viisivuotiskausi, joksi venäläiset olivat tämän teatteritalon
vuokranneet. Oliko se vieläkin jäävä venäläisten haltuun ja
suomalainen teatteri heidän armostaan riippuvaksi? Kovin hankalaksi
oli käynyt vuokralaisen vuokralaisena oleminen, ja vuokralaisen asema
on aina epävarma. Suomalaiselle teatterille oli välttämättömästi
hankittava oma koti. Saatiin tietää, että se osakeyhtiö, joka omisti
Arkadia-teatterin, oli halukas sen myymään. Mutta mistä rahat sen
ostamiseen? Aprikoitiin, neuvoteltiin ja päätettiin suomalaisen
teatterin ystäväin keskuudessa perustaa osakeyhtiö, joka tuon
teatteritalon ostaisi ja parempaan kuntoon saattaisi. Saataisiinko
tarpeellinen määrä osakkeita merkityksi, sitä moni epäili ja
parhaassakin tapauksessa kysyisi osakeyhtiön muodostaminen aikaa
kuukausmääriä. Vaan kiire oli käsissä, kauppa pian tehtävä, jotta ei
toinen väliin pääsisi. Oli turvauduttava miehiin, jotka, luottaen
osakeyhtiön syntymiseen, uskaltaisivat omiin nimiinsä teatteritalon
ostaa. Ja mokomia uskalikolta oli olemassa. Ostajiksi tarjoutuivat
Kaarlo Bergbom, senaatinkanslisti Edvard Boehm, kamreeri A.W. Helander
ja minä. Kauppa tehtiin Arkadia-teatterin lämpiössä huhtikuun 23 p:nä.
Se oli juhlallinen tilaisuus. Lämpiön saliin oli keskelle lattiaa
riviin asetettu neljä tuolia, joille ostajat istuutuivat. Vastapäätä,
pöydän takana istuivat myyjät, Arkadia-teatterin silloisen osakeyhtiön
johtokunta, kenraali Lindfors etupäässä. Pian ehdoista sovittiin; hinta
määrättiin 90,000 markaksi. Kuinka suuri osa tästä summasta oli heti
suoritettava ja miten se kokoon saatiin, sitä en enää muista. Mutta
maksetuksi se tuli, ja toukokuun 1 p:nä joutui teatteritalo meidän
neljän miehen omaksi. Kesäkuun 1 p:nä vahvistettiin "Suomalaisen
teatterihuoneen Osakeyhtiön" säännöt, ja osakkeilla oli niin hyvä
menekki, että perustava yhtiökokous voitiin pitää jo seuraavan
heinäkuun 31 p:nä, jolloin teatteritalon silloiset omistajat sen myös
luovuttivat tälle uudelle yhtiölle. Vain kolme kuukautta omistin siis
neljännen osan Arkadiasta.
N.s. "fusioni"-tuumaa en voi kokonaan sivuuttaa, koska minäkin olin
siinä osallisena. Kilpaillakseen suomalaisen teatterin kanssa, oli
ruotsalainenkin teatteri ruvennut oopperanäytäntöjä antamaan. Mutta
selväähän oli, ettei siksi pieni kaupunki kuin Helsinki jaksaisi
kannattaa kahta oopperaa. Syntyi sen tähden keväällä 1877 se tuuma,
että yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista ooppera-osastoa
varten, jotka molemmat näyttelisivät "uudessa teatterissa",
perustettaisiin "kokoomus-aatteelle" rakennettu kannatusyhdistys.
Suomalainen puheosasto pysyisi erillään Arkadia-teatterissa. Tämä
ajatus oli kotoisin kansallismielisten keskuudesta, mutta sai
kannatusta maltillisten ruotsinmielistenkin piireissä. Ja niin pitkälle
päästiin, että väliaikainen toimikunta valittiin, joka vankkaa
takausta esittäen tarjoutui vuokraamaan "uuden teatterin" heinäkuun 1
p:stä 1878. Mutta teatteritalon johtokunta tämän tarjouksen hylkäsi,
huolimatta siitä, että vuokratarjous oli noin 10,000 markkaa suurempi
kuin ruotsalaisen teatterin johtokunnan tekemä. Siihen koko tuuma
raukesi, ja hyvä oli että niin kävi. Vaikkapa seurauksena olikin,
että molemmat oopperaosastot ennen pitkää täytyi lakkauttaa, ei tämä
vahinko kansallisen taiteen kannalta ollut niin suuri kuin se vahinko
olisi tullut olemaan, minkä suomalainen puheosasto olisi kärsinyt
fusionihankkeen toteutumisen kautta. Eivät ole nerojenkaan työvoimat
rajattomia. Suomalaisesta puheosastosta aivan erillään oleva ooppera
olisi epäilemättä siinä määrin anastanut Kaarlo Bergbomin voimia,
että niitä ei olisi tarpeeksi riittänyt puheosaston johtoon ja
kehittämiseen. En tullut tästä seikasta myöhemmin koskaan puhuneeksi
Bergbomin kanssa, mutta luulenpa voivani sanoa, että hän, vaikka
surikin suomalaisen oopperan kuolemaa, ei suinkaan valittanut
fusioni-hankkeen raukeamista.
Surkealla kannalla oli tähän aikaan suomalaisen teatterin taloudellinen
tila. Näytäntökauden 1876-77 lopussa oli velkoja toistasataatuhatta
markkaa, vaikka edellisenä vuonna oli ooppera-osastoa varten
kolmeksi vuodeksi toimitettu erityinen kannatuskirjoitus, joka
tuotti vuosittain lähes 15,000 markkaa. Hyvin hämärältä näytti nyt
puheosastonkin tulevaisuus, puhumattakaan oopperaosastosta, kun
fusioni-tuumakin oli myttyyn mennyt. Pulasta sentään selvittiin, mutta
tavalla, jota muistellessani vielä nytkin häpeästä punastun. Entisen
kannatusyhdistyksen sijaan perustettiin toukokuulla 1877 "Suomalaisen
teatterin osakeyhtiö", vaan edellisen velat jätettiin Bergbom
sisarusten niskoille, he kun ihmeteltävällä alttiudella tarjoutuivat
niistä vastaamaan. Ja suoritetuiksi ne aikojen kuluessa tulivat
viimeiseen penniin asti. Moni velkoja tosin luopui saatavistaan ja
melkoisen summan kuuluu lahjoittaneen sisarusten täti, leskitohtorinna
Sofie Sanmark; mutta paljon jäi kuitenkin heidän omista varoistaan
suoritettavaksi. Niinpä käytti neiti Emelie Bergbom parin kymmenen
vuoden kuluessa noiden velkojen maksamiseen sen palkan, minkä hän
raskaasta työstään suomalaiselta teatterilta sai.
No niin. Pulasta oli sillä hetkellä päästy. Mutta vaikka uutta
osakeyhtiötä eivät rasittaneet edellisten vuosien asiat, oli sille jo
ensimäisen tilivuoden lopussa karttunut noin 40,000 markan velka. Saman
tilivuoden aikana tulin minä osakeyhtiön johtokunnan jäseneksi, jossa
toimessa sitten pysyin neljätoista vuotta.
Kertoessaan suomalaisen teatterin historiassa tämän laitoksen
ensimäisistä vuosista sanoo Aspelin-Haapkylä, että sitä hoidettiin
"patriarkallisella tavalla". "Kaarlo ja Emelie Bergbom pitivät
yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon
ainoastaan silloin kun ilmautui joku erityinen asia, joka oli niin
tärkeä taikka muutoin sitä laatua, että sisarukset eivät tahtoneet
yksin olla vastuussa sen ratkaisemisesta, teatterin taloudellisesta
toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin
pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e." Tämä
kuvaus johtokunnan asemasta ja tehtävistä soveltuu säntilleen myöskin
siihen aikakauteen, jolloin minä johtokuntaan kuuluin. Joskus tehtiin
kyllä yrityksiä juoksevain asiain tehokkaampaan valvontaan johtokunnan
puolelta, mutta pianpa nuo yritykset mahdottomuuteensa raukesivat.
Vaadittiin päivä-, puvusto- ja kalusto-kustannusten supistamista; vaan
saatiin aina se selitys, että niitä ei käynyt vähentäminen, jos mieli
yleisön kohtuullisia vaatimuksia tyydyttää. Puheosaston jäsenten palkat
olivat osaksi nälkäpalkkoja; mutta sitä ei suinkaan sopinut sanoa
oopperalaisten palkoista, jotka kasvoivat kasvamistaan. Johtokunnan
tukalin tehtävä,-niin kauan kuin ooppera-osasto oli olemassa, oli
rahain hankinta palkkauspäiviksi, sillä kassassa harvoin oli mitä
tarvittiin. Vekseleillä oli puuttuva määrä hankittava, eikä näissä
vekseleissä missään kohdin kelvannut osakeyhtiön nimi, vaan omia
nimiään oli johtokunnan jäsenten likoon pantava taikka, jos ne jo
olivat liiaksi käytetyt, käännyttävä johtokunnan ulkopuolella olevien
henkilöiden puoleen, päteviä nimiä saadakseen.
Alkoi vihdoinkin selvitä, että ooppera-osaston jatkuva kannattaminen
oli mahdoton. Se oli lakkautettava, koska muutoin koko suomalainen
teatterilaitos ennen pitkää olisi saattanut haaksirikkoon joutua.
Viimeinen oopperanäytäntö oli tammikuun 11 p. 1879. Haikein mielin
yleisö sinä iltana teatterista lähti. Suuria, liiankin suuria uhrauksia
oli oopperan hyväksi tehty. Mutta merkitystä vailla ei tuo rohkea
yritys ollut. Se osotti, kuinka eteviä kykyjä meillä jo silloinkin oli
laulutaiteen alalla, antoi näille kyvyille tilaisuutta edistykseen
ja tutustutti suomalaista yleisöä maailman mainioimpain säveltäjäin
teoksiin. Moni suomalaisen oopperan yleisöstä minun kanssani
tunnustanee, että se korkeamman musiikin tajunta, mikä meillä on, se on
tämän oopperan synnyttämä ja kasvattama. Esitetyistä oopperoista minua
enimmin ihastutti Beethovenin "Fidelio". Iloiseksi käy mieleni, milloin
joskus jälleen saan kuulla noita yleviä säveleitä, ja ajatus silloin
kiitollisena lentää suomalaisen oopperan aikoihin.
Oopperan lakkauttaminen vyörytti raskaan taakan teatterin johtokunnan
hartioilta, mutta vain vähitellen, sillä kauan vielä painoivat oopperan
viimeisinä vuosina syntyneet velat, joiden suorittamiseen saatiin
varoja parhaasta päästä niiden arpajaisten ja iltamien kautta, mitkä
sitä varten toimitettiin Helsingissä sekä maaseuduilla.
Vaikka puheosasto oopperan aikana joutui ikäänkuin lapsipuolen asemaan
ja kaupungista toiseen siirtyen sai kokea monia vastuksia, ei sen
kehitys kuitenkaan keskeytynyt. Sitä johti näillä kiertomatkoilla
Bergbomin ohjeiden mukaan mies, jolla Bergbomin sisarusten rinnalla on
suurin ansio suomalaisen teatterin syntymisestä ja joka itse oli etevä
näyttelijä, miehuutensa parhaassa iässä manalaan mennyt Wilho (Oskar
Wilhelm Gröneqvist). Mutta kun Kaarlo Bergbom vuodesta 1879 lähtien
taas voi kohdistaa kaiken taitonsa, intonsa ja voimansa puhenäyttämön
johtoon, silloin alkoi suomalaisen teatterin kukoistusaika. Ennen
pitkää kohosi tämä teatteri täyskuntoisen taidelaitoksen arvoon,
kyeten kunnialla suorittamaan vaikeimmatkin tehtävät. Sen ohjelmistoon
liittyi toinen klassillinen näytelmä toisen jälkeen, ja kotimainen
teatterikirjallisuus kasvoi kasvamistaan, sekin Bergbomin ohjaamana.
Ainoa mainittava palvelus, minkä minä suomalaisen teatterin
johtokuntaan kuuluessani tälle taidelaitokselle tein, oli se, että
minä niin sanoakseni löysin Gustav von Numers'in ja hänet ohjasin
Bergbomin kouluun, siten ikäänkuin solmien sen kirjailijaliiton, joka
suomalaiselle teatterille tuotti näytelmät "Erik Puke", "Elinan surma",
"Tuukkalan tappelu" ja "Kuopion takana".
Vuonna 1884 oleskelin kesälomalla Haralan talossa Kangasalla,
lähellä Suinulan asemaa. Tämän aseman päällikkönä oli silloin v.
Numers. Tutustuimme, ja kun hän eräänä iltana oli Haralassa ja
kahden istuimme juttelemassa, tuli muun ohessa teatteri puheiksi.
Hän mainitsi pari vuotta sitten yrittäneensä kirjoittamaan teatteria
varten, mutta huonolla menestyksellä. Oli ruotsiksi kyhännyt "Erik
Puke" nimisen näytelmän ja sen lähettänyt maisteri Raf. Hertzbergille
Helsinkiin, pyytäen häntä sitä arvostelemaan ja lausumaan, kelpaisiko
se ruotsalaisessa teatterissa esitettäväksi. Pitkään aikaan ei
mitään vastausta tullut. Vasta monien muistutusten jälkeen sai
v. Numers käsikirjoituksensa takaisin ja Hertzbergiltä kirjeen,
jossa sanottiin että tekele oli niin ala-arvoinen, ettei siitä
korjaamallakaan kalua saisi. Tämän arvostelun saatuaan ei v. Numers
enää ollut yrittänytkään kirjoittamaan mitään näytelmää. Minä pyysin
saada lukea käsikirjoituksen. Siihen v. Numers ei mitenkään tahtonut
suostua, mutta taipui kuitenkin lopulta. Sain käsikirjoituksen
ja lu'in sen. Sommittelu oli hyvin hajanainen, mutta vilkasta ja
raitista mielikuvitusta osottava. Epävarmuutta henkilöiden luonteiden
kuvauksessa, mutta siellä täällä piirteitä, jotka todistivat, että
tekijältä ei suinkaan puuttunut taipumusta luonteenkuvaukseen. Puhelu
sujuvaa ja usein sattuvaa, mutta paikoittain sangen lapsellista.
Ellen väärin muista, esiintyi näytelmässä myös kaksi karhua, jotka
nekin osasivat puhua. Tekeleen monista puutteista huolimatta, tulin
vakuutetuksi siitä, että tekijässä piili draamallinen kyky, joka vain
ohjausta ja kehitystä kaipasi. Ja tunsinhan minä miehen, joka pystyisi
tarpeellista ohjausta antamaan ja kehityksen suuntaa osoittamaan.
Pyysin saada viedä käsikirjoituksen Kaarlo Bergbomille, johon pyyntööni
v. Numers, jonkun aikaa vastaan kinasteltuaan, viimein myöntyi.
Seuraavana vuonna esitettiin "Erik Puke" suomalaisessa teatterissa.
Jännitetyin mielin riensin ensi-iltana sitä katsomaan. Lukemastani
näytelmästä oli vain osa runkoa jälellä; suurin osa oli minulle aivan
uutta. Näin eheän draaman. Oliko uusi sommittelu kokonaan Bergbomin
tekemä vai oliko v. Numers sen itse tehnyt Bergbomin viittausten
mukaan, sitä en osaa sanoa. Mutta varma vakaumukseni on, että Bergbomin
osallisuus tämän näytelmän lopullisessa muodostamisessa on ainakin
yhtä suuri kuin v. Numers'in. Ja niinkuin "Erik Puke" on yhteistyön
tuote, niin ovat nuo muutkin v. Numers'in näytelmät syntyneet saman
yhteistyön kautta. Sitä ei suomalaisen kirjallisuuden historia voi
olla todentamatta, sillä se on todistettavissa, kuten Kaarlo Bergbomin
osallisuus monen muunkin kirjailijan näytelmäin luomisessa.