"Alusta" kertoessani mainitsin, että siinä kokouksessa, joka
marraskuulla 1870 pidettiin tohtori O. Blomstedtin luona, päätettiin
seuraavan vuoden alusta laajentaa U. Suometar kolme kertaa viikossa
ilmestyväksi, jotta se paremmin kuin kaksipäiväisenä voisi
tarkoitustaan täyttää ja ehkä saada enemmän tilaajia, kuin mitä sillä
silloin oli. Tilaajain lisääntymisen toivoa tuki myös se ilahuttava
seikka, että kansamme taas pitkästä aikaa oli saanut runsaan
viljasadon, joka loi umpeen katovuosien lyömät haavat ja taloudellisen
tilan jälleen kuntoon nosti.
Ei tuo toivo kuitenkaan toteutunut, kuten nähdään Seuraavista sanoista
eräässä kirjoituksessa 1871 vuoden lopussa: "Tilaajain määrä ei
suinkaan enää kehoittaisi lehteä jatkamaan, koska se tänäkin vuonna on
ollut niin vähäinen, että kustantajille taas tulee melkoinen tappio."
Vaikka lehti nyt ilmestyi useammin kuin ennen, ei vakinaisia
toimitusvoimia vielä vuoden alusta lisätty. Mutta satunnaista apua
olin oikeutettu hankkimaan, ja sitä tarjoutui antamaan maisteri C.G.
Svan. Säännöllisiä toimituskokouksia pidettiin vuoden alkupuolella
niinkuin ennenkin "toimituspaikassa", s.o. minun asunnossani.
Ahkerimmin näissä kokouksissa kävivät Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman,
Th. Rein, K.F. Ignatius, F.V. Rothstén, A. Boehm, A.V. Jahnsson ja
A. Almberg. Keskusteltiin päivän kysymyksistä, neuvoteltiin lehteen
pantavista kirjoituksista ja määrättiin, kenenkä oli mistäkin asiasta
kirjoitettava. Yksimielisiä oltiin ja yhteistyöhön innostuneita.
Jokainen oli altis suorittamaan sen työn, mikä hänelle annettiin,
vaikka itsekullakin kyllä muutoinkin työtä tarpeeksi oli. Ahkera
kirjoitusten lähettäjä oli tänä, niinkuin useina seuraavinakin vuosina,
laamanni Ferd. Forsström, se innokas suomalaisuuden harrastaja
ja kansan oikeuksien puolustaja, joka ensimäisenä alkoi laatia
kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoja suomeksi.
Hauskimpia kirjoituksia, mitä U. Suomettaressa oli v. 1871, olivat ne
lennokkaat kirjeet, jotka Kaarlo Bergbom, ulkomailla oleskellessaan,
lähetti Berliinistä, Leipzigistä ja Venetsiasta salanimellä "Leimu".
Novelliosastossa oli sinä vuonna kaksi alkuperäistä kertomusta, K.
J. Gummeruksen tekemät "Revontulet" ja "Sodan leukaluut, kohtaus
Ison vihan ajoilta", sekä Julius Krohnin suomentama Walter Scottin
"Lammermoorin morsian".
Kun minä, mentyäni naimisiin, kesäksi ulkomaille läksin, otti Almberg
hoitaakseen lehden toimitusta kolmen kuukauden aikana, ja Rein
rupesi toimittamaan ulkomaan osastoa, harjaantuakseen suomen kielen
kirjoittamiseen.
Ennen lähtöäni oli jo sovittu siitä, että vakituinen toimitustyö
yhdelle miehelle kävi liian raskaaksi, ja sen vuoksi päätetty syksystä
alkaen palkata lehdelle toinen varsinainen toimittaja. Saatavissa
tähän toimeen sattui olemaan hyvin sovelias mies, äskettäin filos,
kandidaattitutkinnon suorittanut, mutta jo lahjakkaana kirjailijana
kotimaisen historian alalla tunnettu Kaarlo Alfred Castrén. Vanhoja
tuttuja kun olimme ja minun vuokraamassani uudessa asunnossa oli yksi
liikanainen huone, tuli Castrén samalla minun vuokralaisekseni ja
hänkin siten asumaan U. Suomettaren toimistossa. Tämä pysyi nimittäin
edelleen yksityisessä asunnossani, siirtyen minun kanssani kesäkuun 1
p. Antinkadun taloon n:o 6 eli juuri samaan maakamaran kohtaan, missä
se nytkin sijaitsee, mutta siinä silloin olleeseen puurakennukseen,
jonka sijalla nyt on monikertainen kivirakennus.
Syyskuun alusta 1871 oli U. Suomettarella siis kaksi vakinaista
toimittajaa. Minä pidin huolta pääkirjoituksista, niitä hankkien,
kirjoittaen tai suomentaen (Rein ja Ignatius kirjoittivat ruotsiksi),
toimitin uutisosastoa, parsin ja painokuntoon laitoin maaseutukirjeet
ja lähetetyt kirjoitukset. Castrénin tehtävänä oli ulkomaan osaston ja
"kaikenlaisten" toimittaminen, joka jälkimäinen osasto silloin sisälsi
myös "tietoja eri aloilta", eikä ainoastaan mitä nyt "kaikenlaiseksi"
leimataan, sekä "laillisten ja virallisten ilmoitusten" kokoileminen,
joka työ, kuten ennen olen selittänyt, silloin oli sangen vaivaloinen.
Sen ohessa kirjoitti hän silloin tällöin Helsingin kirjeen
tapaisia, lyhyitä katsauksia päivän tapahtumiin ja joskus jonkun
pääkirjoituksenkin. Oikoluvun suoritimme vuorotellen, kuitenkin niin,
että minä aina toimitin toisen lukemisen tuossa k:lo 10 ja 12 välillä
aamupuolella, kun palstat jo oli sivuiksi sovitettu. Lehden oli määrä
ilmestyä k:lo 1.
Hauska, erinomaisen rattoisa työtoveri Castrén oli. Aina hyvällä
tuulella, vaikka terveys oli heikko; mielessä aina uusia tuumia, jotka
hän innolla ja vilkkaasti esitti. Tarkka suomalaisen kansan luonteen
ja tapojen tuntija, hän kun oli syntynyt ja kasvanut Sotkamossa sekä
nuorukaisena historiallisia taruja kerätessään paljon liikkunut kansan
keskuudessa Pohjanmaalla, Satakunnassa, Pohjois-Hämeessä, Savossa ja
Pohjois-Karjalassa. Hänen halunsa oli päästä kansanopiston johtajaksi,
jossa toimessa hän toivoi voivansa kansaa paraiten hyödyttää. Ja jos
kellään oli hänellä kaikki edellytykset menestymiseen kansan nuorison
opettajana.
Castrénin "Muistelmat vuosien 1808-09 sodasta" ilmestyivät painosta
1865, hänen ylioppilaaksi juuri tultuaan. V. 1867 julkaisi hän
"Kertoelmia Kajaanin läänin vaiheista vv. 1650-1750 välillä" ja
1870 "Tietoja Oulun läänin sota-asioista Gustav III:nnen sodan
aikana". Kesällä 1871 kävi hän yliopiston myöntämällä apurahalla
tekemässä tutkimuksia Tukholman valtioarkistossa, ja heti kypsyi
uusi hedelmä: "Suomalaisuus 1736 vuoden valtiopäivillä", joka
kirjoitus julaistiin Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Pienempiä
historiallisia kirjoituksia oli hän julaissut "Joukahaisessa",
Oulun Viikko-Sanomissa, kuvalehdessä "Maiden ja merien takaa" y.m.
Ylioppilaiden toimittama "Kansakirjasto"-sarja oli hänen alotteestaan
syntynyt. U. Suomettaren toimittajana ollessaan oli hän samalla
v.t. amanuenssina valtioarkistossa ja sihteerinä äsken perustetussa
Muinaismuistoyhdistyksessä.
1872 ilmestyi U. Suometar samalla tapaa kuin edellisenä vuonna. Mutta
kolmipäiväisen painoksen ohessa toimitettiin niitä paikkakuntia
varten, mihin posti meni vain kerran viikossa, n.s. viikkopainos
siten, että kolme numeroa nidottiin yhteen ja jaettiin maanantaisin.
Tämän painoksen tilaushinta oli markkaa halvempi kuin kolmipäiväisen.
Valtiopäiväin aikana ja varsinkin niiden loppupuolella oli pakko tuon
tuostakin antaa lisälehtiä, toisinaan päälehden kanssa, toisinaan eri
päivinä.
Pyytäen niin tarkkaan kuin mahdollista seurata valtiopäiväin toimintaa,
oli U. Suometar alkupuolella nyt puheena olevaa vuotta siinä määrässä
säätykokouksen selostusten vallassa, että muita pitempiä kirjoituksia
vain harvoin lehteen mahtui, uutisosasto supistui mitä vähimpään
alaan ja ulkomaan osasto niinikään. Eikä toimitusvoimat juuri muuhun
riittäneetkään, kun lisävoimia ei kannattanut palkata. Muistaakseni
Castrén toimi selostajana pappissäädyssä ja minä talonpoikaissäädyssä;
muiden säätyjen keskusteluista kerrottiin aamulehtien mukaan, ellei
näissä säädyissä ollut esillä jotain erittäin tärkeätä asiaa, jolloin
satunnaiset avustajat täytyi hankkia. Paljon työtä ja vaivaa antoi
myöskin arm. esitysten, anomus-ehdotusten ja valiokuntain mietintöjen
sisällyksen selostaminen, se kun oli suoritettava niin lyhyesti kuin
suinkin. Ja valtiopäivät kestivät viidettä kuukautta, alkaen helmikuun
6:na ja päättyen kesäkuun 15 p:nä.
Tässä vuosikerrassa on eräs Elias Lönnrotin lähettämä kirjoitus,
joka mainittakoon sen tähden, että se on ainoa, minkä hän on
U. Suomettaressa julaissut, ja samalla lienee hänen viimeinen
sanomalehtikirjoituksensa. Hän siinä puolustaa Uuno Cygnaeusta
sen moitteen johdosta, jonka alaiseksi Cygnaeus oli joutunut
eräiden lauseitten tähden, jotka hänen avauspuheensa kesäkuun 14
p:nä Jyväskylän kansakoulukokouksessa sisälsi ja jotka koskivat
valtiosäätyjen toimia kansakouluasioissa. Lönnrot ei tahdo kieltää,
että moitteeseen "on jotain syytäkin, ja että hra yli-inspehtori
semmoisella hyvin tavallisella varovaisuudella, joka ei koskaan
oikein ilmoita mieltänsä, helposti olisi voinut kaiken jälkipuheen
välttää." Mutta muistaessaan "kuinka paljon meidän tulee kiittää
hra yli-inspehtori Cygnaeusta siitä, että kansakouluasiat maassamme
ovat silläkään kannalla, kuin ne nykyään ovat, ei Lönnrot mielellään
tahtoisi siihen moitintoon yhdistyä". "Luultavasti puuttui hra C:ltä
silloin tarkempia tietoja valtiopäiväin keskusteluista kansakoulun
suhteen, jonka tähden hän lienee tullut niistä lausumaan mitä oli
muilta kuullut". "Minun korvissani kuuluu liian kovalta syyttää häntä
ehdollisesta totuuden vääristelemisestä taikka tahallansa korttien
sekoittamisesta, uskotellaksensa yleisöä, että säädyt olisivat
kieltäneet kuntia rakentamasta ja itse kustantamasta kouluja vaikka
kuinka tiheään. Sitä hänen mielessänsä olleen, en voi millään muotoa
uskoa."
Kireistä paino-oloista huolimatta kirjoitettiin ahkerasti kieli-
ja kouluasioista, mutta se oli tehtävä mitä varovaisimmassa
muodossa, ettei sensuurin kova koura pääsisi näihin kirjoituksiin
iskemään. Tapahtuihan juuri tänä vuonna Helsingin normaalikoulun
suomalaisen osaston lopullinen lakkautus ja yksityisen alkeisopiston
perustaminen sen sijaan. Kieliasian käsitteleminen lain ja oikeuden
kannalta oli etupäässä Jaakko Forsmanin toimena, ja kouluasioista
kirjoitti useimmiten Yrjö Koskinen. Muistakin kansanvalistustoimista
kirjoitettiin, kansallisen kirjallisuuden kannattamisesta, kirjakaupan
kehittämisestä y.m. Eikä taloudellistakaan alaa unohdettu.
Maanviljelyksen ja kotiteollisuuden edistämistä ja avustamista
harrastettiin, rautatie- ja kanava-suunnitelmia esitettiin,
vakuutusasioita pohdittiin.
Novelli-osastossa oli tänä vuonna kolme alkuperäistä kertomusta: K.J.
Gummeruksen "uutelot", "Kaksi jouluaattoa" ja "Takaus" sekä Theodolinda
Hahnssonin "Kuuselan kukka".
Ilmoitukset eivät nytkään suurta tilaa anastaneet, sillä niitä oli
tavallisesti vain noin puolitoista palstaa.
Kauan ei saanut U. Suometar Castrénin kykyä, tarmoa ja taitoa hyväkseen
käyttää. Jo keväällä 1872 oli hänen rintatautinsa niin kiihtynyt,
että hänen täytyi lääkärin neuvoa noudattaen, lähteä Görbersdorfin
keuhkotautisten parantolaan Saksaan. Siellä ollessaan kirjoitti hän
U. Suomettareen neljä arvokasta kirjoitussarjaa "Kirkollinen asema
Saksanmaalla", "Jesuitta-kysymys Saksassa", "Protestanttisesta kirkosta
Saksassa" ja "Koulun eroittaminen kirkosta". Mutta Görbersdorfissa
ei parantunut Castrénin terveys. Syksyllä sieltä palattuaan oli
hän heikompi kuin sinne lähtiessään. Keuhkotauti oli jo pitkälle
kehittynyt, voimat murtuneet. Vuoden loppuun asti hän kuitenkin vielä
otti osaa toimitustyöhön toimittaen ulkomaan osastoa. Sairaalaan
sitten jouduttuaan, alkoi hän siellä kirjoittaa kansantajuista,
kertoelman tapaista historiaa 1808-09 vuosien sodasta. Vielä niin
heikkona ollessaan, että töin tuskin jaksoi kynää liikuttaa, jatkoi
hän työtänsä. Huhtikuun 22 p. 1873 kuolema sen katkaisi, lopettaen
27-vuotiaan toivehikkaan elämän.
Kun Castrén keväällä 1872 oli lähtenyt Saksaan, muutin minä kesäkuun 1
p. Antinkadun taloon n:o 20, missä sitten perheineni ja U. Suomettaren
toimiston kanssa asuin kolme vuotta. Tähän muuttoon oli syynä entisen
asunnon vuokran kalleus, eikä suinkaan se "atentaatti", joka minua
siellä oli kohdannut pari kuukautta ennen muuttoa. Eräänä pimeänä
iltana tuli nyrkinkokoinen kivi lentäen ikkunalasien läpi toimisto- eli
työhuoneeseeni ja osui asettumaan aivan keskelle kirjoituspöytääni.
Onneksi en sattunut silloin olemaan työssä pöydän ääressä, vaan olin
pari minuuttia ennen mennyt vaimoni huoneeseen. Mutta lamppu paloi
pöydällä, joka ei seisonut ikkunan edessä, vaan keskellä lattiaa.
Oikeaan paikkaan oli ilkiö siis tähdännyt ja osunut. Yllyttikö häntä
tähän toimeen viha "fennomaneja" vastaan vaiko pelkkä pahanteon halu,
se jäi arvaamatta, kun ilkiötä ei ilmi saatu.
Uusi asuntoni sijaitsi syrjässä, joka seikka vaikutti, että U.
Suomettaren avustajat ja ystävät nyt harvemmin kuin ennen kävivät
toimistossa. Ja jo naimisiin mentyäni oli se muutos tapahtunut, että
toimituskokouksia ei enää aina pidetty minun asunnossani, vaan usein
myöskin Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin luona. Eikä niitä enää
pidetty niin säännöllisesti kuin edellisinä vuosina, johon osaksi
oli syynä Morgonbladetin syntyminen 1872 vuoden alussa, mikä lehti
sekin vaati Helsingin suomenmielisten tukea ja apua. Niinpä Rein
tykkänään siirtyi Mbl:in avustajain piiriin, ja heidän neuvotteluihinsa
kutsuttiin usein niitäkin, jotka U. Suomettaren avustajina pysyivät.
V. 1873 ei tapahtunut mitään muutosta U. Suomettaren ko'ossa, eikä
ilmestymistavassa, mutta kyllä toimituksessa. Castrénin poistuttua
ei toista vakinaista toimittajaa hänen sijaansa kohta hankittu.
Tilausilmoituksen alla oli tosin minun nimeni rinnalla nimi Jaakko
Forsman, ja hän kyllä nyt, niinkuin ennenkin ja elämänsä loppuun
asti, oli lehden varmin tuki ja turva antamillaan kirjoituksilla ja
neuvoilla, mutta säännölliseen, jokapäiväiseen toimitustyöhön ei
hän koskaan ottanut osaa. Siihen ei hänellä ollut aikaa eikä halua.
Väliaikaisena apulaisenani oli muistaakseni ainakin jonkun aikaa nuori
ylioppilas Tyko Hagman. Toimitusvoimain heikontumisesta kärsi etupäässä
ulkomaan osasto. Mutta pääkirjoituksissa ei mitään väsähtymistä
ollut huomattavissa, sillä niissä antoivat alttiisti apuansa lehden
palkattomat avustajat. Maaseutukirjeitten tulva oli vielä suurempi kuin
ennen, osoittaen että lehdellä oli eri paikkakunnissa paljon hyviä
ystäviä, jotka tahtoivat sen menestystä edistää.
Maaliskuun 2 p:nä oli edellisenä vuonna perustetun suomalaisen
teatterin ensimäinen näytäntö Helsingissä, ja näytäntöjä annettiin
täällä sitten kaksi kertaa viikossa maalis- ja huhtikuun kuluessa
sekä syyskuun alusta lokakuun keskivaiheille asti. Mainitsen sen
tässä sen tähden, että nämä näytännöt antoivat minulle lisätyötä,
minun kun myöskin täytyi olla teatteri-arvostelijana, johon toimeen
tietysti olin aivan tottumaton. Muutoin suomalainen teatteri silloin ja
vast'edeskin muodostui tämän kaupungin suomalaisen yleisön valiojoukon
säännölliseksi yhtymäpaikaksi. Siellä tapasin tavallisesti useimmat
U. Suomettaren avustajat, jotenka näytäntöjen väliaikoina voitiin
neuvotella lehtemmekin asioista.
Helsingin kirjeitten luvun vähennystä osaksi korvasivat ne
"Puustakatsojan" kirjeet, jotka kirjallistakin toimintaa harjoittava
poliisikomisarius D. Airaksinen sujuvalla kynällä joskus piirsi "neiti
Suomettarelle", käsitellen päivän tapahtumia. Novelli-osastossa oli
tänäkin vuonna alkuperäinen tuote, Theodolinda Hahnssonin "Vanhan tädin
kertomus". Mutta suurimman osan tätä osastoa täyttivät N. Hauvosen
suomentamat, Z. Topeliuksen "Välskärin juttuihin" kuuluvat kertomukset
"Siniset", "Pakolainen" ja "Erään nimen varjo".
Vasta syyskuun alussa sain taas vakinaisen apulaisen. Yrjö Koskisen
ehdotuksesta otettiin siihen toimeen maisteri Konrad Fredrik Stenbäck
(Kivekäs), joka sittemmin ollessaan 28 vuotta "Kaiun" toimittajana,
niin pontevasti ajoi suomalaisuuden asiaa pohjan perillä.
Tämä sama Stenbäck oli oman kertomansa mukaan vielä muutamia
kuukausia ennen kuin hän U. Suomettaren toimittajaksi rupesi ollut
"suomikiihkoisuuden uskoon heräämätön pakana" ja kuulunut pohjalaisen
osakunnan ruotsinmieliseen vähemmistöön, vaikka osakunnan inspehtorina
oli Yrjö Koskinen ja kuraattorina Viktor Calamnius. Mutta edellinen
näistä sai hänet lopulta kuitenkin kääntymään oikealle tielle, ei
persoonallisen vaikutuksen kautta, vaan äsken ilmestyneen Suomen
historian oppikirjansa voimalla, joka nuoreen Stenbäckiin, niinkuin
moneen muuhunkin nuorukaiseen, istutti lujan luottamuksen kansamme
tulevaisuuteen ja sen kykyyn luoda itselleen omaperäinen kulttuuri.
Ja siitä hetkestä asti hänessä paloi tuo "luopioissa" tavallinen into
saada töin ja toimin osoittaa entinen kantansa vääräksi.
Työnjako tuli nyt olemaan sama kuin Castrénin aikana. Stenbäckin osaksi
joutui ulkomaan osasto, "kaikenlaiset" tuossa laajemmassa merkityksessä
sekä nuo kiusalliset "lailliset ja viralliset ilmoitukset". Väliin
pääsivät hänen tekemänsä laajemmat selostukset tärkeimmistä
valtiollisista tapahtumista pääkirjoituksen kunniasijalle, taitavasti
kirjoitettuja kun olivat. Oikoluku oli meillä yhteisenä huolena.
Nyt äskettäin pyydettyäni Kivekästä virkistämään minun muistoani
panemalla paperille mitä hän muistaa yhteistyöstämme, on hän
ystävällisessä vastauskirjeessään myös kertonut muutamia
yksityistapauksia. Olin kehoittanut häntä joskus kirjoittamaan
kotimaisiakin asioita koskevia pääkirjoituksia ja kerran aineeksi
ehdottanut epäkohdat kyytilaitoksessamme, kun arvelin hänen,
maalaisoloihin perehtyneenä miehenä, niistä jotain tietävän.
Pahasti oli hän hämmästynyt. Mitäpä hän, Kantin filosofiaa ja
Vischerin estetiikkaa lukenut, parnasson kukkuloilla vaeltanut
maisterismies mitään tietäisi alhaisessa jokapäiväisyyden laaksossa
sijaitsevista kestikievareista kyytihevosineen, vaikka olikin niitä
hyväkseen käyttänyt matkoillaan kotinsa ja koulukaupungin välillä.
"Veikkonen, en osaa niistä kirjoittaa sanaakaan." Ja muutamaan
muuhun samanlaiseen ehdotukseen oli hänen täytynyt antaa sama kalpea
vastaus. — Hänen tehtyään erään erehdyksen ja koetettuaan puolustautua
tietämättömyydellään, olin hänelle lausunut: "Veikkonen, kaikkea ei voi
tietää, mutta aina tulee tietää, ettei tiedä ja mistä milloinkin oikeat
tiedot ovat saatavissa." Ja se oli, sanotaan kirjeessä, "kultainen
sana, jyvä, joka jäi itämään".
Kun ei varsinaista toimistoa ollut, vaan kumpikin toimittaja suoritti
työnsä omassa asunnossaan, emme joka päivä tavanneetkaan toisiamme.
Mutta hyvin sentään sujui yhteistyö ja keskenämme vallitsi hyvä sopu.
Nimellinen toimisto siirtyi kesäkuun 1 p:nä 1875 Annankadun taloon n:o
12, missä työhuoneeni oli siksi iso, että se voitiin verholaipiolla
jakaa kahteen osaan, joista ulkopuolinen teki toimiston virkaa.
Yrjö Koskisen ja Jaakko Forsmanin rinnalla oli tähän aikaan, ja siksi
kun hän senaattoriksi tuli, ahkerana avustajana pääkirjoitusten
osastossa tohtori Ignatius, joka mieluimmin liikkui tilaston alalla,
mutta usein myöskin avusti Hels. Dagbladin ja muiden ruotsinmielisten
lehtien lakkaamattomain hyökkäysten vastustamisessa. Yrjö Koskisen
kirjoitukset vv. 1874-75 koskivat useimmiten raha-asioita, viinaveroa,
lahjoitusmaalainaa, uutta rautatielainaa, Suomen pankkia ja
rahalaitosta y.m. Jaakko Forsmanin huomattavimmista kirjoituksista
näinä aikoina mainittakoon hänen seikkaperäinen ehdotuksensa
kihlakunnan-oikeuksien uudestajärjestämiseksi ja perusteellinen
arvostelunsa hallituksen asettaman komitean samaa uudistusta
tarkoittavasta ehdotuksesta, sekä kirjoitussarjat kihlakunnanoikeuksien
suomalaisista pöytäkirjoista ja kyytivelvollisuudesta.
Edellisessä äsken mainituista vuosikerroista on Agathon Meurmanin
ensimäinen U. Suometarta varten tehty kirjoitus. Sen otsakkeena
on "Erään ikävän tapauksen johdosta", ja sen on aiheuttanut Oulun
alkeisopiston muuttaminen ruotsinkieliseksi, ja ne kurjat keinot,
joilla tämä muutos aikaan saatiin. Kirjoitus on pitkä, kolmen
numeron läpi kulkeva. Siinä luodaan ensinnä yleinen katsaus siihen,
miten muissa maissa aineellisia, valtiollisia ja yhteiskunnallisia
uudistuksia ajetaan. Siirtyen sitten oman maamme oloihin, huomauttaa
tekijä, että yhteiskunnallinen uudistustyö meillä uhkaa tuottaa
arvaamattomia vaaroja. Se saattaa intohimot kiihtymään siihen määrään,
että oikeutta ja kohtuutta loukataan sekä isänmaan yhteistäkin
etua ollaan unohtamaisillaan. Mitä ikinä suomalaisuus lieneekin
saanut aikaan, ei se vielä ole yleisessä mielipiteessä saavuttanut
tarpeellista sijaa. Kun kerran yleinen mielipide on tarpeeksi
varttunut, haihtuvat vastukset kuin sumut ilmassa. Vähemmistö ei voi
koskaan pitkiä aikoja hallita enemmistöä, jollei tämä enemmistö ole
kelvoton ja kykenemätön. Vaaditaan suomalaisuuden ystäviltä hartaampaa
työtä, suurempaa uhrautumista, palavampaa isänmaan-rakkautta, ja
silloin ei ole epäilemistä, että tulevaisuus ja voitto ovat heidän,
sitä pikemmin mitä hurjempiin keinoihin heidän vastustajansa ryhtyvät.
Muista samassa vuosikerrassa olevista kirjoituksista mainittakoon
maisteri Jaakko Svanin (Päivärinta) tekemä sarja kirjoituksia
"Kuvaamataiteista Suomessa", pastori Wilh. Lindstedtin (Loimaranta)
"Historiallinen silmäys Ilmajoen maamiesseuran 70-vuotiseen
vaikutukseen" sekä ne erinomaisen hauskat, vilkkaasti ja taitavasti
sommitellut kirjeet, jotka A. Almberg, kesällä ulkomaille
matkustettuaan, lähetti Tukholmasta, Köpenhaminasta, Hampurista,
Berlinistä, Dresdenistä ja Pragista. Seuraavana vuonna tuli näitä
kirjeitä lisää Pragista, Wienistä, Venetsiasta sekä Budapestistä,
Debreczinistä ja muualta Unkarista, jotta niiden luku yhteensä
nousi 41:een. Ja niihin liittyi sitten pitkä sarja "Matkamuistelmia
Unkarista", jotka jatkuivat vielä vuosikerrassa 1876. Kirjeet ja
matkamuistelmat Unkarista sitten täydennettyinä muodostivat sen
arvokkaan teoksen, jonka Almberg julkaisi nimellä "Unkarin maa ja
kansa" ja joka saattoi tämän heimokansan olot ja luonteen tutuiksi
meille suomalaisille. U. Suomettarelta ei noiden lukuisain kirjeiden
ja matkamuistelmain tekijä pyytänyt eikä saanut mitään palkkiota, ja
niiden julkaiseminen tässä lehdessä oli siten ehkä parin tuhannen
markan lahja yhteisen asian hyväksi. Eivät fennomanit siihen aikaan
olleet tottuneet kirjallisesta työstään palkkaa saamaan.
Helsingin kirjeitä ei U. Suomettaressa vv. 1874 ja 1875 ollut
ainoatakaan. En muista mistä syystä. Novelli-osastoa hoiti näinä
vuosina parhaasta päästä minun vaimoni, siihen lyhentämällä suomentaen
kuuluisan sissipäällikön Stefan Löfvingin päiväkirjan, joka ruotsiksi
oli julaistu "Lähteissä Ison-vihan historiaan", sekä englannin
kielestä suomentaen kertomukset "Radanvaihtaja", "Lehti Myrskyssä"
ja "Jäätyneellä syvyydellä". K.J. Gummerukselta oli kaksi lyhyttä
kuvaelmaa, "Pikku Laurin salaisuus" ja "Peritäänkö vihakin".
Tilaajain ja ilmoitusten määrä oli vähitellen noussut niin, että
uskallettiin ajatella lehden laajentamista, varsinkin kun sanomalehtien
ennen kohtuuttomat postimaksut nyt oli alennettu. Nelipalstaisena
ilmestyi U. Suometar ensi kerran joulukuun 16 p:nä 1874, jolloin
seuraavan vuosikerran tilausilmoitus julaistiin. Laajennuksesta
mainittaessa lausutaan se vakaumus, että lukijakunta sen johdosta
melkoisesti lisääntyy. "Se aika, jolloin jokapäiväinen lehti Suomen
pääkaupungissa voipi suomenkin kielellä tulla mahdolliseksi, on
ainoastaan tällä tavalla vähitellen lähestyvä."
U. Suomettaren tilaus- ja ilmoituskonttori, joka vuodesta 1871 oli
ollut Vaseniuksen kirjakaupassa, muutettiin vuoden 1875 alussa
kauppias Grashoffin myymälään, Pohjois-Esplanaadikatu 39, jossa
myytiin Singerin neulomakoneita. Vanhassa paikassa lehden asioita
hoiti kirjakaupan henkilökunta, mutta nyt oli niitä varten palkattava
eri konttoristi, jonka käytettävänä oli U. Suomettaren omistama pöytä
ja sanomalehtihylly. Konttoristiksi tuli neiti Augusta Hellsberg
(laamanninrouva Tranberg).
Edistysaskeleena on mainittava sekin, että, kun minä samana vuonna
muutin Annankadun taloon n:o 12, siihen työhuoneeni puoliskoon, joka
teki toimiston virkaa, U. Suomettaren kustannuksella hankittiin tukeva
ja kunnollinen pulpetti, joka ei kuitenkaan uusi ollut. Sen huojuvan
romun, joka oli lehden ainoa omaisuus silloin kun minä toimittajaksi
tulin, korjasi omakseen jo v. 1871 sen teettäjä, U. Suomettaren
ensimäinen toimittaja Almberg, koska minä naimisiin mentyäni en
kehdannut sitä viedä uuteen asuntooni. Hänen huvilassaan se vieläkin on
nähtävissä.
* * * * *
Vuoden 1876 alusta U. Suometar laajennettiin siten, että lisälehtiä
annettiin joka lauantai, jotenka lehti nyt säännöllisesti ilmestyi
neljä kertaa viikossa.
Toimituksessa tapahtui taas muutos. Stenbäck erosi kesäkuun alussa,
lähteäkseen ulkomaille ja ruvetakseen, sieltä palattuaan, Oulun
Viikko-Sanomain toimittajaksi. Hänen sijaansa tuli väliaikaiseksi
apulaisekseni taas Tyko Hagman, joka nyt oli perehtynyt
sanomalehti-työhön ollessaan Ilmarisen ja Pietarin Sanomain
aputoimittajana sekä Morgonbladetin referenttinä.
Niistä tämän vuosikerran pääkirjoituksista, jotka eivät koskeneet
kansallisuus-, kieli- ja kouluasioita, mainitsen Yrjö Koskisen
kirjoitukset markan nostamisesta silloisesta alennustilastaan, Jaakko
Forsmanin kirjoitussarjan kuolemanrangaistuksesta, laamanni Forsströmin
arvostelun uuden rikoslain ehdotuksesta, Ignatiuksen muistelmat
tilastollisesta kokouksesta Budapestissä ja Almbergin kuvaukset
kansallisista oloista Unkarissa.
Uutuus oli, että Jaakko Forsman otti vaivakseen säännöllisesti vastata
niihin monituisiin, etupäässä lainopillisia seikkoja koskeviin
kysymyksiin, joita lukijakunnan puolelta ehtimiseen toimitukselle
lähetettiin. Mutta kauan ei hän jaksanut tätä tointa jatkaa, sillä
noita kysymyksiä alkoi tulvata niin tuhkatiheään, että niihin
vastaaminen olisi vaatinut liian paljon aikaa ja työtä. Kysyminen on
helppo asia, mutta oikean vastauksen antaminen usein hyvinkin vaikeata.
Kesäkuulla oli ensimäinen kirkolliskokous Turussa. Sen keskusteluista
tahtoi yleisö saada tarkat selostukset, jotka paljon tilaa U.
Suomettaren ahtaista palstoista veivät. Selostajana oli muistaakseni
tohtori A.V. Jahnsson. Ja kirkolliskokouksen juuri päätyttyä
alkoi Helsingissä ensimäinen ja tähän saakka ainoa Suomen yleinen
teollisuusnäyttely, jonka monien osastojen kuvaileminen ja
arvosteleminen kysyi paljon työtä. Siinä antoi taitavaa apuansa
insinööri W.V. Forsman, Helsingin teollisuuskoulun nykyinen johtaja.
Se ruotsalainen leima, minkä toimikunta oli tälle näyttelylle antanut,
synnytti suomalaisessa yleisössä oikeutettua mielipahaa ja suuttumusta.
Avajaisissa ei sanaakaan suomea lausuttu. Suurin osa esineistä oli
varustettu yksistään ruotsinkielisillä osotteilla. Alussa ei ollut
suomenkielisiä luettelojakaan saatavissa. Kaikkialla näyttelyn alueella
vallitsi ruotsi. 132 kansalaista julkaisi U. Suomettaressa jyrkän
vastalauseen sen johdosta, että suomenkieli siten syrjäytettiin ja sen
halveksimista julkisesti osotettiin.
Se ilo, jonka kansassamme herätti keisarin, keisarinnan ja
perintöruhtinaan käynti näyttelyssä ja heidän olonsa Helsingissä,
ilmeni tietysti U. Suomettaressakin, joka niin tarkkaan kuin
mahdollista kertoi kaikista niistä juhlallisuuksista, jotka täällä
keisarillisten kunniaksi toimeenpantiin.
Teollisuusnäyttelyn yhteydessä oli teollisuuden harjoittajain
kokous elokuun loppupuolella, ja sitten syyskuun alussa yleinen
maanviljelyskokous, niinikään Helsingissä. Ei siis sinä kesänä
pääkaupungin sanomalehdiltä puuttunut kirjoitusten aineita eikä niiden
toimittajille kesärauhaa suotu.
Katsaukset päivän tapahtumiin ilmestyivät nyt "Helsingin kirjeitten"
yhteisnimellä, järjestysnumerolla varustettuina ja jotenkin
säännöllisesti kerran tai kaksi kertaa kuukaudessa. Mutta "Matti" ei
vielä esiintynyt; kronikoitsija oli nimetön. Maaseutukirjeitä oli
viljalta; joskus seitsemänkin samassa numerossa. Koko vuosikerran
novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama Walter Scottin romaani
"Quentin Durvard".
Alkoi vuosi 1877. Tulossa oli se tärkeän tärkeä säätykokous, jossa
asevelvollisuusasia oli ratkaistava, ja syttymäisillään Venäjän ja
Turkin välinen sota.
Valtiopäivien tähden, jotka alkoivat tammikuun 22 p:nä ja joiden
luultiin saavan työnsä suoritetuksi kesään mennessä, ilmestyi U.
Suometar vuoden alusta toukokuun loppuun asti joka arkipäivä siten,
että annettiin kolme päälehteä ja yhtä monta lisälehteä viikossa.
Suomalaisella yleisöllä oli nyt tämän "valtiopäiväpainoksen"
tilaamisella tilaisuus osottaa, missä määrin se jokapäiväistä lehteä
kaipasi ja kannatti. Mutta nekin, jotka tilasivat kolmipäiväisen
painoksen, saivat kaikki lisälehdet, vaikka edellisen päivän lisälehti
tuli heille vasta seuraavan päivän päälehden kanssa. Viikkopainos
lakkautettiin.
Toiseksi toimittajaksi oli tohtori Frith. Perander suositellut maisteri
Wilho Soinia, joka vuoden alusta ryhtyikin toimeen, missä hän sitten
uskollisesti pysyi 27 vuotta, taidollaan, sujuvalla ja terävällä
kynällään sekä uupumattomalla työkyvyllään tehokkaasti vaikuttaen U.
Suomettaren edistykseen. Ollen tullessaan vielä hyvin nuori, vasta
21-vuotias, ja sanomalehtityöhön aivan tottumaton, tarvitsi hän
kyllä ensi aikoina opastusta; mutta pian hän tehtäviinsä perehtyi.
Yhteistyötämme suuresti helpotti se seikka, että hän joutui asumaan
samassa talossa, mihin minä kesäkuun 1 p:nä samana vuonna muutin,
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkatu 4, ja
jossa lehteämme nyt sekä toimitettiin että painettiin. Ja siellä hän
asui syksyyn asti 1881.
Vaikka U. Suometar alkupuolella vuotta ilmestyikin 6-päiväisenä,
anasti valtiopäiväin toiminnan selostaminen silloin melkoisen osan sen
palstoista. Arm. esitysten sisällyksestä teki Jaakko Forsman taitavasti
selkoa jatkuvissa "katsahduksissa" niihin sekä kirjoitti niinikään
sarjan "silmäyksiä" valtiopäiväin toimintaan. Talonpoikaissäädyn
keskustelut selosti laajalti Almberg, joka silloin ensi kertaa
oli tämän säädyn tulkkina. Oma selostaja oli U. Suomettarella
myöskin pappissäädyssä, ylioppilas J.G. Sonck. Mutta aatelis- ja
porvarissäätyjen keskusteluista kerrottiin, paitsi poikkeustapauksissa,
niinkuin ennenkin aamulehtien mukaan. — Valtiopäivät keskeytettiin
toukokuun 31 p:nä ja jatkettiin sitten lokakuun 1 pistä seuraavan
vuoden tammikuun 23 päivään asti.
Asevelvollisuus-asiaa valaistiin useissa pääkirjoituksissa
esittämällä, mitenkä sotalaitos muissa maissa on järjestettynä, mitä
sotalaitokset tavallisesti maksavat ja kuinka asevelvollisuus meillä
olisi järjestettävä, ettei se kansaamme liiaksi rasittaisi. Pitkä
asevelvollisuus-valiokunnan mietintö tietenkin kokonaisuudessaan
julaistiin.
Sota Venäjän ja Turkin välillä julistettiin huhtikuun 24 p:nä, ja
siitä asti oli U. Suomettaressa säännöllisesti joka numerossa eri
osasto "Sotatantereelta", joka väliin paisui hyvinkin pitkäksi ja jota
Soini taitavasti ja huolellisesti toimitti. Kun Suomen kaartikin oli
sotaan lähtenyt, kävivät sotasanomat kansallemme erityisesti mieltä
kiinnittäviksi.
Kesäkuun 20 pistä alkaen ilmestyi lehtemme vaihdellen 5- ja
4-palstaisena, syksystä lähtien säännöllisesti 5-palstaisena.
Valtiopäivät ja sota tähän laajennukseen yhteisvoimin pakottivat, ja
tilaajain sekä ilmoitusten arvaamattomasti kasvanut määrä myöskin
siihen velvoitti. Tilaajamäärä, joka edellisenä vuonna oli 3,500,
oli nyt yht’äkkiä noussut 6,500:een, s.o. lisääntynyt melkein
kahdenkertaisesti.
Uutena avustajana tänä vuonna on mainittava insinööri Ossian Bergbom
(senaattori Wuorenheimo), joka julistavaksi antoi sarjan kirjoituksia
"toisarvoisista rautateistä".
Samana vuonna esiintyi "Matti" Helsingin kirjeen alle tammikuun 26
p:nä. Tämä kirje on Agathon Meurmanin kirjoittama. Hän siis keksi
sen nimen, jota kaikki Helsingin kirjeiden sepittäjät sittemmin ovat
omanaan käyttäneet.
Novelli-osastossa oli tänä vuonna Julius Krohnin suomentama Mauri
Jókain "Pakolaisen päiväkirja", vaimoni suomentamat Wilhelmina v.
Hillernin "Kotka-Vappu" ja H. Drachmannin "Kaksi laukausta", sekä
Dickens'in "Sokea sisareni", jonka suomentajan nimeä en muista.
1878 vuoden tilausilmoituksessa sanotaan: "Se suuri tilaajamäärä,
jonka Uusi Suometar viime vuonna sai, antaa syytä siihen toivoon,
ettei jokapäiväiseltä suomenkieliseltä lehdeltä enää tulisi puuttumaan
tarpeellista kannatusta, jos vaan taloudelliset olot olisivat paremmat
kuin nykyään. Uuden Suomettaren toimitus oli jo aikonut muuttaa tätä
lehteä tämän vuoden alusta jokapäiväiseksi, mutta huono vuodentulo
tämän aikomuksen kumosi. Olisi nimittäin mahdotonta antaa jokapäiväistä
lehteä nykyiseen helppoon hintaan, ja nyt, kun kaikkialla Suomessa
rahanpuutetta valitetaan, hinnankorotus varmaankin pakottaisi useita
luopumaan kalliintuneen lehden tilaamisesta. Toimitus on sen tähden
katsonut parhaaksi vielä tällä kertaa jättää tilaushinnan entiselleen,
mutta, siinä toivossa että tilaajamäärä pysyy yhtä suurena kuin viime
vuonna, päättänyt antaa viisi lehteä viikossa siten, että niiden
kolmen numeron rinnalla, jotka niinkuin ennenkin viikon kuluessa
ilmautuvat, joka viikko annetaan kaksi lisälehteä." — Ero hinnassa
ja jakojärjestyksessä viisi- ja kolmipäiväisen painoksen välillä
tuli olemaan sama kuin edellisen vuoden "valtiopäiväpainoksen" ja
kolmipäiväisen painoksen välillä.
Valtiopäivät vielä jatkuivat ja sota jatkui, edelliset kuitenkin enää
vain kolme viikkoa.
Ei ollut uuden vuoden alkaessa vielä selvillä, saataisiinko säädyissä
aikaan yksimielinen päätös asevelvollisuus-asiassa, sillä vastustajia
oli kaikissa säädyissä ja varsinkin ritaristossa ja aatelissa, jotka
vastustajat tahtoivat sotalaitoksemme pohjana säilyttää vanhaa
ruotujakolaitosta. Valiokunnan ehdotus säätyjen eriävien päätösten
yhteensovittamiseksi jaettiin tammikuun 8 p:nä ja keskustelut siitä
kestivät saman kuun 16 päivään asti. Se oli mieltä jännittävä viikko.
Polttavaksi kysymykseksi kävi myöskin sodan uhka Englannin puolelta.
Jos tämä mahtava merivalta, niinkuin uhkasi, Turkin liittolaisena
olisi sekaantunut kiivaimmillaan riehuvaan sotaan, niin olisi varmaan
Suomikin joutunut sodan pyörteeseen ja saman kovan kohtalon alaiseksi
kuin itämaisen sodan aikana 1850-luvulla. Tämä arveluttava valtiollinen
asema ja sen mahdolliset vaikutukset maamme taloudelliseen tilaan,
joka muutoinkin oli kireä, antoivat aihetta useihin kirjoituksiin
U. Suomettaressa, ja niinikään ne lapsellisen löyhät tuumat
risteilijälaivain hankkimisesta y.m., joita "liberalit" esittivät
maamme suojelemiseksi uhkaavalta vaaralta.
Jaakko Forsman oleskeli suurimman osan tätä vuotta ulkomailla
opintoja varten. Mutta sitä ahkerammin kirjoitti Yrjö Koskinen,
käsitellen parhaasta päästä valtiollisia ja taloudellisia asioita.
Mainitsen hänen kirjoituksensa silloisista rahaseikoista, uuden
kultarahan merkityksestä ja Suomen pankin kuukaustauluista. A. Meurman
oli nyt niinikään innokkaana avustajana, antaen kirjoitussarjat
"meidän liberaleista", siviiliavioliitosta, yliopistollisista
oloista, katoolisuudesta Ruotsissa, siveellisestä rappeutumisesta,
kristinuskosta ja työväestä, y.m. Avustajain joukkoon liittyi
kansakouluntarkastaja O. Hynén (kanslianeuvos Hynninen), joka
joskus ennenkin oli U. Suomettareen kirjoittanut. Professori A.F.
Granfelt julkaisi kirjoitussarjan "Asevelvollisuus ja kristityn
omatunto". Kansanopistoista ja niiden perustamisesta Suomeen kirjoitti
kansakoulunopettaja K. Verkko. Oppikoulu-asia antoi edelleen kylläksi
puheen ainetta, nyt erittäin kouluolot Mikkelissä ja Viipurissa.
Ulkomaan osasto vaati jatkuvan sodan tähden paljon tilaa, niinkuin
edellisenäkin vuonna. Pääkirjoituksissakin väliin luotiin katsauksia
sodan vaiheisiin. Kirjeitä ulkomailta oli runsaasti. Niinpä kirjoitti
tohtori E. Aspelin (valtioneuvos Aspelin-Haapkylä) pitkän sarjan
kirjeitä Pariisista ja oli luultavasti myöskin se U. Suomettaren
"lähettämä kirjeenvaihtaja", joka ilman nimimerkkiä toimitti hauskat
kertomukset samaan aikaan Pariisissa olevasta maailman-näyttelystä.
Dresdenistä ja muualta Saksasta lähetti kaksitoista kirjettä K.G.B.; en
muista kuka tämän nimimerkin käyttäjä oli.
"Helsingin kirjeet" sepitti tänä vuonna, niinkuin sitten viisitoista
vuotta eteenpäin, parhaasta päästä Almberg. Mutta niin ahkera, kuin
seuraavina vuosina, ei "Matti" vielä ollut; sai vuoden kuluessa vain 24
kirjettä kynästään. Novelli-osaston täytti Julius Krohnin suomentama
Walter Scottin "Perthin kaunotar".
Lehden konttori muutettiin nyt puheena olevana vuonna kaksi kertaa:
ensinnä vuoden alussa Grashoffin myymälästä L. Thuringin konttoriin,
Unioninkatu 26, ja sitten toukokuun 30 p:nä omaan huoneistoon ja samaan
taloon, missä se vieläkin on, vaikka nyt väljemmässä huoneistossa.
Siis oma konttori, niinkuin muillakin pääkaupungin lehdillä! Eteenpäin
mentiin. Mutta toimisto-huonetta ei vieläkään ollut toista kuin minun
yksityinen työhuoneeni.
Tilaajamäärä pysyi 1878 melkein yhtä korkeana kuin 1877; vaan seuraa
vana vuonna tapahtui surkea taka-askel, jonka epäilemättä vaikutti
etupäässä yleinen rahanpuute maassamme, mutta osaltaan myöskin se,
ettei enää ollut olemassa tiedonhalua niin kiihoittavia seikkoja, kuin
olivat olleet asevelvollisuus-asian odotettava ratkaisu sekä Venäjän ja
Turkin välinen sota. Tilaajain luku laskeutui 3,800:aan.
Järkevästi siis meneteltiin, kun U. Suometarta ei nytkään vielä
muutettu jokapäiväiseksi eikä aamulehdeksi. Annettiin vain, niinkuin
edellisenäkin vuonna, kolme päälehteä ja kaksi lisälehteä viikossa.
Mutta eri päivinä ilmestyviä lisälehtiä ei nyt enää voitu antaa
kolmipäiväisen painoksen tilaajille, sillä postilaitos oli keksinyt
sen tempun, että lisälehdistä vaati eri maksua silloinkin, kun niitä
ei erikseen lähetetty, vaan edellisen päivän lisälehti liitettiin
seuraavan päivän päälehteen. Jos lisälehdet nyt olisi annettu
kolmipäiväisenkin painoksen tilaajille, tilaushintaa korottamatta,
niin olisi sen hinnasta melkein toinen puoli mennyt postimaksuihin.
Tästä ikävästä pulmasta selvittiin siten, että lisälehdet sisällyksensä
puolesta pidettiin ihan erillään päälehdistä ja seuraavassa päälehdessä
aina lyhyesti mainittiin edellisen päivän lisälehdessä olleet
tärkeimmät uutiset, jommoinen järjestys tuotti suurta hankaluutta
toimitustyössä. Yksinkertaisin keino olisi tietysti ollut se, että
kolmipäiväinen painos olisi lakkautettu ja lisälehdet muutettu eri
numeroiksi. Mutta ei tahdottu siten vieroittaa niitä lukijakunnasta,
joiden varat eivät sallineet viisipäiväisen lehden tilaamista.
Useat kirjoitukset tässä vuosikerrassa koskivat asevelvollisuuden
toimeenpanoa. Huomautettiin eri kirjoituksissa, kuinka tärkeätä on,
että sotalaitoksen järjestämisessä tarkasti valvotaan, ettei se joudu
pilalle huonon ja epäkansallisen hallinnon kautta, että siveellinen
henki tulee siinä ensi hetkestä asti vallitsemaan, että kartetaan
tarpeetonta kovuutta ja tylyyttä, että kaikki yli- ja alipäälliköt
sekä siviilivirkamiehet osaavat miehistön kieltä. Oli säädettävä se
oppimäärä, joka kansakoulua käyneet oikeuttaisi asevelvollisuuslain
myöntämään helpotukseen palvelusajassa, ja tätä seikkaa pohdittiin
U. Suomettaressakin. Kasarmipaikkain valinta antoi myös aihetta
mielipiteiden vaihtoon sanomalehdissä.
Venäläisten lehtien rynnäköt Suomen asemaa ja oikeuksia vastaan
kävivät tähän aikaan niin kiivaiksi, että meidän maamme sanomalehtien
täytyi useammin kuin ennen ottaa ne huomioon ja niitä torjua mikäli
sensuuri sitä salli, eikä U. Suometarkaan tätä tehtävää laiminlyönyt.
"Peterburgskia Vedomosti", mikä silloin useimmin hyökkäsi Suomea
vastaan, piti "uudenaikaisia fennomaneja" venäläisten pahimpina
vihollisina täällä.
Ulkomaalta keväällä palattuaan, antoi Jaakko Forsman taas entiseen
tapaansa tehokasta apua toimitukselle, kirjoittaen m.m. asianajajista
rikosasioissa ja Saksassa tekemiensä tutkimusten nojalla pitkän
kirjoitussarjan sosialismista.
A. Meurmanilta on tässä vuosikerrassa suuri joukko kirjoituksia, joista
mainitsen seuraavat: Asevelvollisuudesta, Tulevaisuuden puolueet
Suomessa, Keskipuolue Suomessa, Mietteitä nykyisen taloudellisen aseman
johdosta, Papit ja kansakoulunopettajat.
Yrjö Koskinen arvosteli uuden koulukomitean ehdotuksia ja
kirjoitti maanpalstoittamisesta, uudesta veronpanosta Karjalassa,
kruununrästeistä ja niiden kannosta y.m. Olipa hän myöskin U.
Suomettaren kertojana Pielisten kanavan avajaisissa ja kirjoitti niistä
pitkän ja hyvin hauskan kertomuksen.
Ignatius antoi niinikään monta arvokasta kirjoitusta: Kuinka Suomen
kansa asuu, Lasten kuolevaisuus Suomessa, Maanviljelystiedustelusta
Uudellamaalla, Pääoman vaikutuksesta työn tuotantoon (pitkä sarja),
muita mainitsematta.
Suomalaisista oppikouluista oli nytkin useita kirjoituksia, joista
osan laati Hynén. Professori J.R. Aspelin kirjoitti "Suomalaisista
koristekaavoista" ja kertomuksen Moskovan antropologisesta näyttelystä,
Almberg, paitsi Helsingin kirjeitä, myös "Tietoja Unkarista" ja lehtori
K. Suomalainen huvittavan sarjan "Suomalaisia keskusteluja", joissa
hän m.m. huomautti suomen kieleen ruotsista tunkeutuneista, usein
hullunkurisista lausetavoista ja niiden poistamisesta.
Tässä vuosikerrassa oli ensimäinen seikkaperäinen ja laaja arvostelu
taideyhdistyksen näyttelystä, jonka arvostelun minä kirjoitin ystäväni
taiteilija Severin Falkmanin taitavalla avulla, niinkuin sitten
useina seuraavinakin vuosina tapahtui. Samalla sopii mainita, että U.
Suomettaressa nyt ruvettiin useammin kuin ennen arvostelemaan uutta
kotimaista kirjallisuutta. Joulukuulla oli näitä arvosteluja useita
melkein joka numerossa.
Helsingin kirjeitten luku nousi tänä vuonna 40:een. Novelliosastossa
oli niin monta kertomusta, etten huoli niitä kaikkia luetella.
Mainitsen vain Almbergin suomentaman Jókain "Rakkaita sukulaisia" sekä
vaimoni suomentamat norjalaiset Krist. Jansonin "Marit Skjölte", "Liv"
ja "Lumottu". Kun päälehdet ja lisälehdet täytyi pitää toisistansa
aivan erillään, oli niihin hankittava eri novellitkin.
Se toimikunta, joka U. Suomettaren kannattajain yleisessä kokouksessa
v. 1875 asetettiin lehden taloudellisia asioita hoitamaan ja johon
kuuluivat kenraalimajuri J. Järnefelt, professorit Yrjö Koskinen ja
Jaakko Forsman, tohtori K.F. Ignatius, maisteri A. Boehm ja minä,
kutsui mainitut kannattajat eli ne kansalaiset, jotka vv. 1870-1873
olivat lehden kannattamiseksi raha-apua antaneet, kokoontumaan
suomalaiseen klubiin maalisk. 15 p. 1880. Lehden taloudellinen tila oli
silloin sillä kannalla, että toimikunta ei voinut omin voimin yritystä
jatkaa, vaan katsoi tarpeelliseksi asiasta neuvotella kannattajain
kanssa. Vuosi vuodelta lisääntyvä tilaajamäärä oli kehoittanut lehden
laajentamiseen, jotta se paremmin vastaisi suuren lukijakuntansa
ja edistyneitten olojen vaatimuksia. Tilaushintaa ei kumminkaan
rohjettu laajennuksia myöten korottaa, mutta toimikunta toivoi, että
se epäkohta, joka siten syntyi, vähitellen poistuisi yhä karttuvan
tilaajamäärän kautta. Ja tämä toivo olikin toteutumaisillaan kun
tilaajamäärä vv. 1877 ja 1878 korkealle nousi. Mutta v. 1879 suuresti
alennuttuaan ei se nytkään ollut jälleen ylennyt. Näin ollen olivat
lehden taloudelliset asiat, joiden hoitoa suuressa määrässä vaikeutti
se seikka, ettei lehdellä ollut tarkasti rajoitettua, laillista
omistajakuntaa, käyneet niin hankaliksi, että yrityksen jatkaminen
silloisella tavalla oli mahdoton.
Kokoukseen saapui 17 kansalaista, jotka edustivat 506 maksu-osuutta,
jommoisia neljän vuoden kuluessa oli suoritettu kaikkiaan 731 à 25 mk.
eli yhteensä 18,675 mk.
Taloudenhoitajan, maisteri A. Boehmin esitettyä kuluvan vuoden tulo-
ja meno-arvion sekä katsauksen lehden taloudelliseen asemaan, jotka
osoittivat, että velkaa vuoden lopussa tulisi olemaan ainakin noin
6,000 mk, ja asiasta sitten keskusteltua, tehtiin yksimielisesti
seuraava päätös: "Uuden Suomettaren kannattajakunta jättää kaikki
oikeutensa muutamille mielipiteittensä puolesta taatuille miehille,
mutta tahtoo sitä vastoin itse olla vapaana kaikista lehden veloista
ja sitoumuksista ja tahtoo sen ohessa lausutuksi vakaan toivomuksensa,
että uusi perustettava yhtiö, joka tulee hallitsemaan lehteä täydellä
omistusoikeudella, valvoo sitä, että lehti aina vast’edeskin on
kannattava ja edistävä suomalaisuuden asiaa, samaan suuntaan kuin
tähänkin saakka."
Tämän päätöksen nojalla luovutti kannattajakunta puheenaolevat
oikeutensa professori Yrjö Koskiselle, maistereille A. Almbergille,
A. Boehmille ja Wald. Churbergille sekä minulle, jotka vastaan-otimme
lehden omistusoikeuden velkoineen ja sitoumuksineen, luvaten sen
vastaista kannattamista varten koettaa aikaansaada varsinaisen yhtiön.
Mainitut viisi miestä kokoontuivat sitten parin päivän perästä Yrjö
Koskisen luo ja päättivät perustaa 11-osakkeisen yhtiön, johon heidän
lisäksi otettaisiin osakkaiksi tohtorit K.F. Ignatius, professori
Jaakko Forsman, kunnallisneuvos A. Meurman, maisteri F.W. Rothstén
ja apukamreri J. Enlund. Osakkeen hinnaksi määrättiin 2,500 mk. Minä
saisin kaksi osaketta, muut itsekukin yhden. Kun yhtiö sittemmin oli
hyväksynyt sääntönsä, ei maisteri Boehm ruvennutkaan osakkaaksi, koska
hän katsoi osakepääoman, 27,500 mk, liian pieneksi. Hänen sijaansa tuli
professori J.R. Aspelin.
Uudelle Suomettarelle alkoi uusi ajanjakso, ja minun sopii toistaiseksi
tähän keskeyttää juttuni sen sepistä ja pajoista.