Kun Suomi Ruotsista eroitettiin, oli Ruotsin valtakunnassa
hallitsijalla yksinään oikeus järjestää painoasiat, ja voimassa oli
jotenkin ankara sensuuri-asetus. Suomessa annettiin sittemmin v.
1829 erityinen, tietysti vieläkin ankarampi sensuuriasetus, joka
pysyi voimassa neljättäkymmentä vuotta, tuon tuostakin paikattuna,
lisäyksillä ja muutoksilla varustettuna. Mimmoisia paino-olot meillä
viime vuosisadan alkupuolella ja keskivaiheilla olivat, siitä
antaa J.W. Snellmanin elämäkerta selvän kuvauksen. Sanomalehdet ja
aikakauskirjat olivat tykkänään sensorein mielivallan käsissä, ja
kirjateoksiin katsoen käytettiin niin täydellistä ennakko-sensuuria,
että käsikirjoitukset olivat annettavat "sensuuri-komitean"
tarkastettaviksi, joka niitä mielin määrin karsi ja muutti.
Muistutettakoon myöskin 1850 vuoden kiellosta, jonka tarkoituksena
oli alkavan suomenkielisen kirjallisuuden tukehduttaminen, sekä
siitä merkillisestä seikasta, että suomenkielisten painotuotteiden
julkaiseminen vasta v. 1860 nimenomaan asetettiin "niiden yleisten
asetusten alaiseksi, jotka Suomessa ovat sensuurin suhteen
seurattavina".
Nämä olot, jotka ehkäisivät kirjallisen toiminnan ja varsinkin
aikakautisen kirjallisuuden edistystä, sekä synnyttivät arveluttavaa
epäluuloa vallanpitäjiä kohtaan, joiden toimia ei saatu julkisesti
tarkastaa, kävivät sitä raskaammiksi mitä enemmän kansamme heräsi
yleisiä asioita harrastamaan, yhteiskunnallisia epäkohtia tuntemaan
ja näiden poistamista vaatimaan. Kansamme henkiset voimat pyrkivät
vapaampaan toimintaan; edistyksen into oli syttynyt ja pyrki
vaikuttamaan. Mitä enemmän yhteiskunta sivistyy ja mitä korkeammalle
kannalle se kohoo, sitä tarpeellisemmaksi ja tärkeämmäksi käy julkinen
ajatusten vaihto ja sitä laajemmaksi se ala, millä tämä keskustelu
liikkuu.
Vuonna 1862 jätti suuri joukko kansalaisia hallitsijalle anomuksen
lainalaisen painovapauden säätämisestä, ja kun Suomen valtiosäädyt
seuraavana vuonna pääsivät kokoontumaan, annettiinkin valtiopäiville
arm. esitys asetukseksi painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista.
Tämä toimenpide oli saman suunnan ja hengen ilmauksia, joka
perustuslaillisen hallitusmuotommekin oli jälleen henkiin herättänyt.
Huomioon ottaen eräät valtiosäätyjen ehdottamat muutokset, vahvisti
hallitsija sen asetuksen, joka annettiin heinäkuun 18 p. 1865 ja
jonka oli pysyminen voimassa tulevien valtiopäivien loppuun asti,
pidättäen itselleen vallan, jos asianhaarat sitä vaativat, sanotun
ajan kuluttua jälleen käyttää oikeuttansa yksinään päättää painoasiain
järjestämisestä. Tämä Suomen ensimäinen painovapaus-asetus, joka
oli voimassa vain puolitoista vuotta eli toukokuun 31 päivään asti
1867, oli sen painoasiain järjestelmän mukainen, jota silloin
noudatettiin Ruotsissa sekä useissa muissa Europan valtioissa ja joka
oli luonnollinen aste ennakkosensuurin ja täydellisen painovapauden
välillä, mikä sittemmin on päässyt voimaan useimpien maitten
lainsäädännössä.
Kun säädyt 1867 vuoden valtiopäivillä eivät hyväksyneet silloin
esitettyä uutta ehdotusta asetukseksi painovapaudesta, annettiin
toukokuun 31 p. samana vuonna taas hallinnollinen asetus painoasioista,
joka teki painotuotteiden ulosantamisen riippuvaksi painoylihallituksen
ja sen asiamiesten hyväksymisestä. Painotuote ei saanut ilmestyä
ennen kuin asiamies tai painoylihallitus oli siihen luvan antanut.
Jos aikakautisen painotuotteen ulosantaja tuon hallituksen mielestä
väärinkäytti oikeuttansa, oli sillä valta antaa hänelle varoitus ja,
jos hän toistetusta varoituksesta ei ottanut "ojentuakseen", ilman
laillista tuomiota julistaa ulosanto-oikeus menetetyksi.
Sensuuri-järjestelmä, sisältäköön siihen perustuva asetus mitä
säädöksiä hyvänsä, ei estä mielivallan käyttämistä niiden viranomaisten
puolelta, joille julkisen sanan valvonta on uskottu tai jotka saattavat
tämän valvonnan laatuun vaikuttaa. Asetuksen epämääräisiä säädöksiä
tulkitaan ja noudatetaan sen mielipiteiden suunnan mukaan, mikä
kulloinkin ylä-ilmoissa vallitsee, ja käytetään etupäässä virkavallan
suojelemiseksi sille vastenmielisiä virtauksia ja pyrintöjä vastaan.
Sensuurin ohjaamat paino-olot vaihtelevat kuin säät luonnossa. Väliin
ovat ne helpompia; mutta yht’äkkiä tapahtuu muutos, odottamatta
ja aavistamatta, ja mielivallan paino käy taas sietämättömäksi,
tukehduttavaksi. Jos viranomaiset katsovat jonkun asian sellaiseksi,
että sen julkinen käsitteleminen saattaa häiritä kansan levollista
unta, silloin kielletään sanomalehtiä siitä kirjoittamasta. Viralliset
lehdet selittävät, miten asia on käsitettävä, ja siihen saa yleisö
tyytyä.
Sellainen kova aika oli Suomen sanomalehdillä myöskin 1870-luvun
alkupuolella, valtioneuvos A.E. Arppen ollessa painohallituksen
puheenjohtajana. Toimittajain tila oli hyvin tukala. Heidän täytyi
tarkoin punnita jok'ainoata sanaa, ennenkuin uskalsivat sen lehtiinsä
painattaa. Yksi ainoa "sopimaton" sana tai lause sai aikaan sen,
että lehti pidätettiin ja painohallituksen määräyksestä otettiin
takavarikkoon, jolloin tilaajat saivat lehtensä ehkä vasta seuraavana
päivänä. Ja silloin elettiin kuitenkin kansaamme kohtaan suosiollisen
Aleksanteri II:sen valtikan suojassa, jolloin eivät mitkään vieraat
voimat päässeet Suomen asioihin sekaantumaan. Julkisen sanan
kiristäminen oli silloin yksinomaisesti kotimaisten vallanpitäjien
tointa, jotka eivät sallineet, että heidän toimintaansa julkisesti
arvosteltiin. Erittäin oli Uusi Suometar kovassa kurissa pidettävä,
se kun muka niin turmiollisella tavalla pyrki ajamaan suomalaisuuden
asiaa ja oli "rumatapainen veitikka" (en veitikka med fula seder),
kuten ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä kerran sanottiin
kirjoituksessa, jonka alla muistaakseni oli valtioneuvos Arppen nimi.
Kuinka erinomaista virkaintoa painohallitus asiamiehineen osoitti
1870-luvun lähestyessä ja alkaessa, todistaa se, että kahden viikon
kuluessa, joulukuun 27 päivästä 1869 lukien, yksistään Helsingissä
ilmestyvistä lehdistä seitsemän otettiin takavarikkoon, Kirjallinen
Kuukauslehti kaksi kertaa, Hels. Dagblad niinikään kaksi kertaa,
Hufvudstadsbladet kerran ja Uusi Suometar 2 kertaa.
Seuraavan helmikuun 19 p:nä julkaisi "Åbo Underrättelser" Turun
raastuvan-oikeuden luvalla alkupuolen tämän oikeuden pöytäkirjoista
painojutussa, jonka kaupunginviskaali Achrén viran puolesta oli
nostanut sanotun lehden toimittajaa K.E. Edelsköldiä vastaan muutamien
siinä olleiden painoasiamiehen virkaa halventavina pidettyjen lauseiden
johdosta. Painoasiamiehen hyväksymänä oli lehti tilaajille jaettu;
mutta kolmen päivän kuluttua otettiin painohallituksen sähkösanomalla
antamasta käskystä takavarikkoon ne kappaleet tuota numeroa, jotka
kirjapainosta ja postikonttorista vielä löydettiin. Ja seuraavan
numeron, joka sisälsi jatkoa näihin pöytäkirjoihin, esti painoasiamies
ilmestymästä, ennen kuin tämä jatko oli siitä poistettu.
Sillä välin oli se Å. U:n numero, jossa oli alkupuoli pöytäkirjoista,
saapunut Helsinkiin. Hels. Dagblad otti sen tietysti palstoihinsa,
mutta otettiin takavarikkoon. U. Suomettarella oli parempi onni.
Siihen suomennettiin kaksi otetta noista pöytäkirjoista, ja asiamies,
maisteri C.R. Lindeqvist, päästi numeron eheänä ilmestymään, koska
painoasetuksen 12 §:n 8 kohdan mukaan oli lupa jäljentää muissa
lehdissä olleita kirjoituksia. Vaan toista mieltä oli painohallitus.
Se määräsi samaisen numeron takavarikkoon otettavaksi ja revitti
postihallituksen sanomalehtitoimistossa auki e kääreet, joihin lehti
oli pantu maaseuduille lähetettäväksi. [Siihen aikaan tapahtui
Helsingin sanomalehtien lähetyn maaseuduille mainitun toimiston
kautta.] Mutta tilaajat Helsingissä olivat jo ehtineet saada lehtensä,
ja kirjapainosta sai kaupunginpalvelija vain noin 20 kappaletta.
Maisteri Lindeqvist eroitettiin painoasiamiehen toimesta.
Siitä toimenpiteestä, johon U. Suometar ryhtyi painohallituksen
laittoman menettelyn johdosta, ja sen seurauksista kerron tuonnempana.
Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä koetti valtioneuvos Arppe
puolustaa painohallituksen menettelyä, vaatien painohallitukselle
ja sen asiamiehille oikeutta tutkia oikeuston päätöstä, joka koskee
pöytäkirjani julkaisemista. Hufvudstadsbladetin vastaus hänen
kirjoitukseensa otettiin takavarikkoon. Maaseutukaupungeistakin
kuului haikeita valituksia painoasiamiesten yltyvästä mielivallasta.
Niinpä oli asiamies "Borgå-Bladetista" pyyhkäissyt erään otteen
"Sanningsvittnet" nimisestä hengellisestä lehdestä. Jyväskylässä
ilmestyvässä "Kansan Lehdessä" maaliskuun 5 p:ltä kirjoitettiin:
"Painoasiain virkamiehistö on näinä aikoina ollut ja on hätäisessä
pyyhkimisen touhussa. Näyttää kuin olisi se heillä joku tarttuvainen
tauti. Nyt se tauti jo on levinnyt tännekin K. Lehden punnitsijaan.
Mitäs kun hänkin — muuten kunnon mies — pyyhkäsi tänään hyvin viattoman
kirjelmän lehdestämme."
Tämä kiristävä mielivalta alkoi jo yleisöäkin tuskastuttaa. Maaliskuun
12 p:nä kokoontui Helsingin seurahuoneen isoon saliin noin 300 henkeä
neuvottelemaan siitä, mihinkä toimiin voitaisiin käydä helpotuksen
aikaansaamiseksi tukalissa paino-oloissa. Yksimielisesti päätettiin
senaatin kautta lähettää hallitsijalle alamainen anomus, pyytäen
"että Hänen Majesteettinsa armossa ryhtyisi semmoisiin toimiin,
jotka Hänen Majesteettinsa armollisimmasti katsoo lähinnä sopiviksi
aikaansaattamaan paino-olojen muutosta maassamme", joka anomus sitten
589 kansalaisen allekirjoittamana jätettiin senaattiin saman kuun 31
päivänä.
Mitään vastausta en muista tähän anomukseen koskaan tulleen. Mutta
kaikkea vaikutusta vaille se ei kuitenkaan jäänyt. Huomattavassa
määrässä se taltutti paino-viranomaisten kuristus-intoa joksikin aikaa.
Painoesteitten luku väheni seuraavina kuukausina melkoisesti, kunnes
se taas vuoden loppupuolella alkoi kasvaa ja paino-olot 1871 vuoden
alussa jälleen kävivät hyvin tukaliksi. Tähän muutokseen pahempaan
päin vaikutti ehkä osaltaan se ärsyttävä seikka, että painohallitus
joutui kanteen-alaiseksi laittomasta menettelystään yllämainittujen
Turun raastuvanoikeuden pöytä-kirjain julkaisemisen estämisessä ja sen
jäsenet syyllisiksi tuomittiin.
Uuden Suomettaren silloinen toimittaja, maisteri A. Almberg, jätti
nimittäin maaliskuun 26 p:nä 1870 prokuraattorille valituskirjan tuon
menettelyn johdosta, pyytäen prokuraattoria nostattamaan kanteen
painoylihallitusta vastaan. Hylättyään ensin valituksen siitä
syystä, että se oli suomeksi kirjoitettu, määräsi prokuraattori, kun
valituskirja ruotsinkielisellä käännöksellä varustettuna oli uudestaan
hänelle jätetty, Turun hovioikeuden kanneviskaalin nostamaan pyydetyn
kanteen.
[Tämä prokuraattorin päätös on niin merkillinen ja silloisia oloja
niin kuvaava, että minun täytyy ottaa se tähän kokonaisuudessaan
suomennettuna:
"Päätös:
Koska ruotsin kieli vielä on maan virallinen kieli ja suomen kieli
sen kanssa yhtä oikeutettu ainoastaan kaikessa semmoisessa, joka
suorastaan koskee varsinaista suomalaista väestöä maassa, niin ja
kun hakija, joka Prokuraattorinvirastolle on jättänyt tähän liitetyn
suomen kielellä tehdyn kirjoituksen ynnä siihen kuuluvan liitteen,
ei kuulu mainittuun väestöön eikä myöskään saada olettaa häneltä
puuttuvan kykyä kirjallisesti, virallisella kielellä esittää, mitä hän
Prokuraattorinvirastolle tahtoo ilmoittaa, ei Prokuraattorinvirasto
ota asiaa käsitelläkseen sen nykyisessä muodossa. Helsingissä,
Prokuraattorintoimituskunnalta Keisarillisessa Suomen Senaatissa,
Maaliskuun 28 päivänä 1870.
Pehr Peterson.
August Nybergh."]
Sitä tehdessään vaati silloinen kanneviskaali Björkman samalla
raastuvan-oikeudelle rangaistusta siitä, että se oli antanut luvan
noiden pöytäkirjain julkaisemiseen karsimattomina, vaikka niiden
sisällys osaksi muka oli "yleistä pahennusta" synnyttävää laatua.
Hovioikeus, jonka päätös annettiin joulukuulla 1870, tuomitsi
oikeuspormestarin vetämään sakkoa 20 taalaria (38 mk. 40 p:iä) ja
oikeuden muut jäsenet kunkin 10 taalaria sekä painoylihallituksen
puheenjohtajan, tod. valtioneuvos Arppen 20 taalaria ja ylihallituksen
jäsenet kummankin 10 taalaria, katsoen kuitenkin, että ylihallituksen
menettely "näyttää syntyneen enemmän väärästä käsityksestä vallastaan
puheena olevassa tapauksessa kuin tahallisesta mielivallasta".
Tämä tuomio varmaankin suututti painohallituksen herroja ja sai
heidät hankkimaan ne muutokset ja lisäykset voimassa olevaan
painoasetukseen, jotka toukokuun 1 p:nä 1871 annettu asetus sisältää.
1867 vuoden asetuksessa säädettiin, "että jos joku tahtoo semmoisia
lainkäyntikirjoja painaa, jotka koskevat loukkauksia uskontoa,
hallitsijaa, yhteiskuntaa, siveyttä, virastoja tahi virkamiehiä
vastaan, ilmoittakoon tämän aikomuksensa sille tuomarille, joka asiassa
viimeksi on tuominnut, ja tämän tutkintavallassa olkoon painosta pois
sulkea semmoisia paikkoja, joiden julkaiseminen tulisi kainoutta
loukkaamaan tahi aikaan saattamaan yleistä pahennusta". Tämä kohta on
uudessa asetuksessa muutettu siten, että semmoista lainkäyntikirjain
painattamisen lupaa "älköön asianomaiset tuomio-istuimet täst’edes
antako ennen kuin lopullinen päätös on asiassa julistettu ja
se on saanut laillisen voiman; ja olkoon tuomari, joka antaa
lainkäyntikirjain painamisen luvan, välttämättömästi velvollinen
sitä ennen asiakirjoista ulossulkemaan kaikki semmoiset paikat,
jotka painoasetuksen ja tässä alempana olevan 8 kohdan mukaan ovat
loukkaavina tahi solvaavina pidettävät".
Ja tätä tilaisuutta käytettiin muidenkin painoasetuksen kohtain
karaisemiseen. Ministerivaltiosihteeri lisättiin niiden henkilöiden
ja virastojen joukkoon, joista painotuote ei saanut sisältää
"parjaavia tahi halventavia lauseita". Emäasetuksen säädökseen, että
älköön sallittako solvaavia tahi loukkaavia lauseita ja ilmoituksia
julkisista oloista keisarikunnassa, lisättiin sanat: "jotka sopivat
niitä halventamaan taikka herättämään vihaa ja eripuraisuutta Hänen
Majesteettinsa valtikan alle yhdistettyjen maiden asukasten välillä".
Ilmestymästä kiellettyä sanomalehden numeroa ei saanut ulosantaa
muutetussa painoksessa, jos ei loukkaavan kirjoituksen tahi lauseen
poistamisen kautta syntynyttä tyhjää väliä täytetty "tavallisella
lailla muulla präntillä". Painoasetuksessa määrättyjen varoitusten
antaminen siirrettiin painohallitukselta senaatin siviilitoimituskunnan
päällikölle, jonka tuli ne antaa joko painohallituksen tekemän
esityksen johdosta taikka muutoinkin, kun hän katsoi syytä siihen
olevan.
Marraskuun 27 p:nä samana vuonna annettiin taas asetus, joka kuristi
paino-olot entistäänkin ahtaammiksi. Siinä säädetään, että Suomen
virkakuntain ja virastojen alamaisia esityksiä semmoisissa asioissa,
jotka ovat hallitsijan omassa korkeassa päätösvallassa, ja asiakirjoja,
joilla on näiden esitysten kanssa yhteyttä, älköön yksityinen henkilö
painoon toimittako ennen kuin armollinen lupa siihen on kussakin eri
tapauksessa ja hallitsijan oman korkean päätöksen johdosta annettu.
Valtiopäivillä 1872 anoivat säädyt, että hänen Majesteettinsa
silloin koossa olevalle säätykokoukselle esityttäisi ehdotuksen
painovapauslaiksi, joka ehdotus voisi olla pääasiallisesti yhtäpitävä
v. 1865 annetun, painovapautta ja sen käyttämisen ehtoja koskevan
asetuksen kanssa. Jo valtiopäivien kestäessä tuli vastaus tähän
anomukseen maaliskuun 27 p:nä annetun arm. käskykirjeen kautta, joka
oli kerrassaan masentava. Siinä sanotaan, että, koska painotoimen
järjestäminen Suomessa, perussäännön mukaan, on yksinomaan
hallitsijan vallassa ja Hänen Majesteettinsa ei aio luopua mistään
niistä oikeuksista, jotka perussääntö hänelle antaa, eikä näe syytä
olevan Suomessa nyt voimassa olevan painoasetuksen muuttamiseen,
Hänen Majesteettinsa ei ole tahtonut valtiosäätyjen anomukseen
antaa armollista suostumustaan. Samalla muistutetaan, että, vaikka
Keis. Majesteetti on katsonut saattavansa vakaannuttaa säätyjen
valtiollisen toiminnan suostumalla aikakausittain palautuviin
kokouksiin ja myöntämällä heille anomus-oikeuden, tämä uusi todistus
hänen armollisesta luottamuksestaan ei mitenkään muuta hänellä
yksinään olevaa oikeutta tehdä alkuesityksiä perustuslakia koskevissa
asioissa, niinkuin valtiopäiväjärjestyskin säätää, jonka tähden
sellaisen kysymyksen nostamisen aika ja tapa ovat yksinomaisesti hänen
armollisesta päätöksestään riippuvia.
Siten oli toivo lainalaisen sananvapauden tai ainakin helpompien
paino-olojen aikaansaamisesta pitkäksi aikaa rauennut. Uusi anomus arm.
esityksestä painovapauslaista tehtiin vasta 1882 vuoden valtiopäivillä.
Käyn nyt useammilla U. Suomettaren vuosikerroista otetuilla
esimerkeillä osoittamaan, mitenkä sensuuria 1870-luvulla
käytettiin. Valitettavasti ovat useimmat sensuuri-kappaleet hukkaan
joutuneet, jotenka useimmiten en voi esiintuoda niitä kirjoituksia,
erityisiä lauseita tai sanoja, mitkä painoviranomaiset kulloinkin
"sopimattomiksi" katsoivat. Mutta noita kappaleita on kuitenkin siksi
paljon säilynyt, että ne riittävät todistamaan, kuinka useimmiten
vähäpätöisistä ja mielivaltaisista syistä julkista sanaa ahdistettiin,
sanomalehtien toimittajia alituisessa kiirastulessa pidettiin sekä
niiden kannattajille turhia kustannuksia ja vahinkoa tuotettiin.
* * * * *
Kun minä kesäkuun alussa 1870 Uuden Suomettaren toimittajaksi tulin,
kesti maamme paino-oloissa vielä sitä lyhyttä helpotuksen aikaa,
josta viime kirjoituksessani mainitsin. Niinpä jouduin ensi kerran
tekemisiin painoylihallituksen kanssa vasta elokuun 18 p, kun asiamies
pidätti lehden ja ylihallitus määräsi sen takavarikkoon otettavaksi
siitä joutavasta syystä, että sanottiin viranomaisten pelkäävän tangon
päässä liehuvaa riepua, koska olivat kieltäneet Helsingin vapaaehtoista
palokuntaa vuosijuhlassa käyttämästä äsken lahjaksi saatua lippua.
Vaikk'ei se koskenut U. Suometarta, mainittakoon huvittavana
painoesteen syynä se, että Hufvudstadsbladetin numero marraskuun
1 p:ltä otettiin takavarikkoon sen tähden, että siinä laskettiin
"sopimatonta" pilaa eräästä Hels. Dagbladin kronikoitsijan "Nissen"
kirjoituksesta.
Uuden Suomettaren numero marraskuun 28 p:ltä ilmestyi vasta seuraavana
päivänä, ja siinä ilmoittaa toimitus:
"Painoylihallitus on ottanut takavarikkoon ensimäisen painoksen eilistä
numeroa syistä, joita emme saa mainita. — Ylihallitus kokoontui vasta
illalla, jonka tähden emme voineet toista painosta painattaa ennen kuin
tänä aamuna. Mutta ei painoasiamies hyväksynyt sitä eikä kolmattakaan
painosta. Tämä on siis neljäs painos."
Sensuuri-kappaleet ovat kadonneet, jotenka en osaa sanoa, mitkä
nuo salaperäiset syyt olivat. Pääkirjoituksena on kertomus
ylioppilastalon vihkijäisistä, joka kertomus tuskin saattoi sisältää
mitään vaarallista. Kun ei sallittu missään muodossa ilmoittaa,
mitä poistettavaksi määrätty kirjoitus tai uutinen koski, on hyvin
luultava, että se oli vieläkin viattomampaa laatua, kuin tuo uutinen
vapaaehtoisen palokunnan lipusta.
Alkoi sitten ankara sensuuri-vuosi 1871.
Kirjoituksessani "Asevelvollisuusasiasta v. 1871" olen kertonut kuinka
painoviranomaiset ehkäisivät julkisen keskustelun sen arm. käskykirjeen
johdosta, joka koski valmistelevia toimia yleisen asevelvollisuuden
säätämiseksi Suomessa. Viralliset lehdet väärin esittivät mitä U.
Suometar ja Hels. Dagblad ensin olivat saaneet tuosta tärkeästä
asiasta kirjoittaa, mutta näiden lehtien ei sallittu virallisten
lehtien väitteisiin vastata. Se Jaakko Forsmanin asiallinen vastaus,
jonka melkein kokonaisuudessaan olen tuohon kirjoitukseeni ottanut,
oli takavarikkoon joutuneessa ensimäisessä painoksessa U. Suomettaren
n:oa 17, helmikuun 8 p:ltä. Parin päivän kuluttua oli ruotsalaisessa
virallisessa lehdessä suomennettuna näin kuuluva "selitys".
"Painotointen ylihallitus on pidättänyt n:o 17 'Uutta Suometarta',
n:o 6 'Folkvänneniä' ja n:o 39 'Helsingfors Dagbladia' siitä syystä,
että mainitut numerot, yleisen asevelvollisuuden asiassa, sisältivät
kirjoituksia, joita ylihallitus on pitänyt sellaisina, että ne
yleisössä herättäisivät epäluuloa sitä vakuutusta kohtaan, jonka Hänen
Keisarillinen Majesteettinsa on lausunut Suomen kenraalikuvernöörille
joulukuun 31 p:nä 1870 (tammikuun 12 p:nä 1871) antamassansa
käskykirjeessä, että sanottua asevelvollisuutta toimeenpantaessa maassa
voimassa olevat lait ja asetukset tulevat oikein noudatettaviksi."
Otettuaan tämän "selityksen" seuraavaan numeroonsa, liitti U. Suometar
siihen nämä lauseet:
"Kosk'emme siinä kirjoituksessa, jonka tähden painoylihallitus otti
takavarikkoon puheen-alaisen numeron Uutta Suometarta, sanallakaan
ole H. M. Keisarin käskykirjettä maininneet, emmekä muutoinkaan ole
mitään epäluulon herättämistä tarkoittaneet, pyydämme Finlands Allmänna
Tidningar'ia peräyttämään valeellisen syytöksensä. Ell'ei tämä tapahdu,
täytynee meidän asiassa turvata asianomaiseen oikeuteen, koskemme
muulla lailla saa itseämme puolustaa."
Mutta nämä lauseet eivät päässeet julkisuuteen. Painohallitus otti
lehden niiden tähden takavarikkoon, määräten samasta lehdestä
poistettaviksi myöskin seuraavat kaksi kappaletta:
"_Sensuurin toimi_. Asevelvollisuusasiasta ei saa enään mitään
mietteitä lausua, se on päivän selvän asia. Viime keskiviikkona joutui
Suometar tämän asian tähden takavarikkoon. Sama onnettomuus kohtasi
Folkvänneniä samana päivänä ja Helsingfors Dagbladia viime perjantaina,
myös saman asian tähden. Täytyy tosiaan ihmetellä ja surkutella sitä
puuttuvaa valtiomiesaistia, joka tässäkin ilmaantuu. Juuri nyt olisi
tarpeen, että sanomalehdet, jotka melkein kaikki pääasiassa ovat olleet
asevelvollisuuden toimeen panemisen puolella, saisivat asiaa valaista
ja kaikin puolin yleisölle selvittää. Joka vähänkin asioita ja oloja
maassamme tuntee, tietää kuinka paljon vääriä luuloja ja kuinka paljon
vastenmielisyyttä itse sotalaitos-asiaa vastaan löytyy kansassa. Useat
meille tulleet kirjeet maaseuduilta osoittavat tämän aivan yleisessä
määrässä. Nyt koettavat sanomalehdet parhaan voimansa mukaan hajoittaa
näitä vääriä luuloja ja puhua asian puolesta. Mutta silloin tulee
käsky: suu kiinni! — Jos ei se olisi enemmän surkeata, niin sopisi
tosiaan nauraa tälle valtiomies-viisaudelle. Meillä on kyllä sekä
todellisia että epätodellisia valtioneuvoksia, mutta niiden joukossa on
tuskin huomattavaa ainoatakaan todellista valtiomiestä."
"_Helsingfors Dagblad_ on perjantai-numeronsa toisessa painoksessa
lausunut närkästyksensä siitä, että olimme vähän pilan-puolisesti
puhuneet sen vastauksesta virallisille lehdille kysymyksessä Porvoon
valtiopäiväin päätöksestä Suomen sotaväenoikeudesta sotia ainoastaan
omassa maassa j.n.e. Totta puhuen oli meidän mielestämme Dagbladin
vastaus liian höllä siinä kohden, että yleisö tästä vastauksesta
arvaten ei voinut päättää muuta kuin että Porvoon valtiopäiväin
puheenalainen päätös oli laillisuuden puolesta tuiki mitätön, kuten
juuri viralliset lehdet olivat väittäneet. Se oli juuri tämä mielipide,
jonka vääryyttä me tahdoimme osoittaa, mutta jota emme saaneet. Kun
ei siis saanut polemiseerata eli käydä kynäsotaa virallisia lehtiä
vastaan, niin täytyi tehdä se Dagbladia vastaan, siten saadaksemme,
jospa välillisestikin, kuuluville ajatustamme niin paljon kuin meidän
yhteinen painajainen, sensuuri, sen salli. Dagbladin toimitus on
sittemmin pyynnöstämme hyväntahtoisesti antanut meidän nähtäväksi
käsikirjoituksen siihen pääkirjoitukseen asevelvollisuudesta, jonka
sensuuri viime perjantaina nieli kitaansa. Tässä kirjoituksessa
on Dagblad taas mielestämme puheen-alaisen kysymyksen suhteen
pääasiallisesti asettunut oikealle kannalle."
N:osta 23 pyyhkäistiin koko pääkirjoitus, joka koski silloisia
paino-oloja. Kysyttiin mikä siihen oli syynä, että Suomen sanomalehtiä
niin ankarasti vainottiin. Olivatko ne milloinkaan yrittäneet
vaarallisten harhaoppien levittämistä kansaan? Oliko maassamme
koskaan syntynyt mitään epäjärjestystä sanomalehtien kirjoitusten
johdosta? Näihin kysymyksiin täytyi jokaisen antaa kieltävä vastaus
ja samalla todistaa, että Suomen sanomakirjallisuus kaikkina aikoina
oli tarkoittanut ainoastaan maamme ja kansamme todellista hyötyä
ja parasta. Luulisipa siis, että voimassa oleva painoasetus jo oli
liiaksikin ankara. Mutta toista mieltä kuuluivat viranomaiset olevan.
Kerrottiin näet, että uusia, vieläkin kovempia määräyksiä oli tulossa.
— Nuo muutokset ja lisäykset painoasetukseen annettiinkin sitten
seuraavan toukokuun 1 p:nä.
N:osta 38 oli poistettava osa pääkirjoituksesta, joka koski
muistopatsaan pystyttämistä 1806-09 vuosien sodan sankarin K.W.
Malmin haudalle. Viranomaiset olivat kieltäneet rahankeräyksen tätä
hautapatsasta varten ja sen pystyttämisen. Ja tätä kieltoa ei saatu
paheksua. Sallittiin vain lausua, että Venäjän kansa ei voinut
loukkaantua siitä, että suomalaiset kunnioittivat historiallisia
muistojaan, vaikkapa nämä muistot olisivatkin syntyneet sodassa Venäjää
vastaan.
N:on 42 pidätti asiamies pääkirjoituksen tähden, jonka otsakkeena oli
"Silmät auki, Savon miehet", ja joka koski koulu-oloja Kuopiossa. Kun
tiedettiin painohallituksen kokoontuvan vasta illalla, toimitettiin
uusi painos, josta tuo pääkirjoitus oli jätetty pois, jotta tilaajat
saisivat lehtensä vielä samana päivänä. Mutta tällä kertaa oli
painohallitus leppeällä tuulella ja hyväksyi asiamiehen hylkäämän
kirjoituksen, joka nyt pantiin seuraavaan numeroon. Vaan tämäkään
ei päässyt eheänä ilmestymään. Siinä oli toinen kompastuskivi.
Ruotsalainen virallinen lehti, jonka toimittajana silloin oli venäjän
kielen professori Nordqvist, oli nuhdellut niitä sanomalehtiä,
jotka "tyytymättömyydellä ja ihmetellen ovat maininneet julkisen
rahankeräyksen lakkauttamisen muistopatsasta varten K.W. Malmin
haudalle", sekä tästä rahankeräyksestä ja sen tarkoituksesta muun
muassa sanonut, että "siinä niinkuin muissakin samankaltaisissa
ilmiöissä, joissa nuoruuden into ja mielen kiihoitus vaikuttavat
yhdessä kansallistunnon kanssa, melkoinen määrä itsepetosta aina on
muassa", ja että se on Venäjän kansaa loukkaava mielenosoitus, Tästä
tuon virallisen lehden nuhteesta mainitessaan, liitti U. Suometar
siihen seuraavat sanat:
"Koska lehtemme jo kaksi kertaa tänä vuonna (n:ot 17 ja 19) on otettu
takavarikkoon sen tähden, että olemme puolustaneet itseämme virallisten
lehtien syytöksiä vastaan, ja sama kohtalo epäilemättä nytkin tulisi
meille osaksi, jos ryhtyisimme tähän asiaan, ei meidän auta muuta kuin
jättää se siksensä. Jätämme sen tähden mainitsematta F.A. T:n ja sen
toimittajan menetystapaa puheenalaisessa asiassa sillä nimellä, jota se
ansaitsisi."
Viimeisen lauseen pyyhkäisi painoasiamies, ja uusi painos oli siis
toimitettava.
N:osta 48 karsittiin pois kolme riviä uutisesta, jossa mainittiin,
että Hels. Dagbladin edellisen päivän numero ei päässyt ilmestymään
siitä syystä, että lehti oli koettanut vastata ruotsalaisen virallisen
lehden merkillisiin kirjoituksiin Malmin hautakiven asiasta, joissa
kirjoituksissa muun ohessa väitettiin, että muut sanomalehdet eivät
kyenneet vastustamaan virallisen lehden mielipiteitä, vaan syyttivät
sensuuria siitä, että niiden puolustukset eivät onnistuneet.
N:on 51 otatti painohallitus takavarikkoon A. M:n kirjoituksen tähden,
jolta sitä ennen oli kielletty sijaa ruotsalaisessa virallisessa
lehdessä ja joka sekin koski Malmin hautapatsasta. Valitettavasti on
tämänkin numeron sensuuri-kappale joutunut hukkaan.
Seuraavaa numeroa kohtasi taas paino-este. Täytyi poistaa eräs kappale
kirjeestä Berlinistä.
Silloisia paino-oloja räikeästi kuvaavana seikkana mainitsen
sivumennen, että Hels. Dagbladin numero toukokuun 6 p:ltä otettiin
takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli eräs ote Suomen
Suuriruhtinaskunnan perustuslaeista.
U. Suomettaren numero 65 otettiin takavarikkoon sen johdosta, että
lehti, mainittuaan, että oli vahvistettu ne yliopisto-tutkintoja
koskevat ehdotukset, jotka eräs vapaahra K. v. Kothenin johdolla
toiminut komitea oli tehnyt ja yliopiston konsistori heikolla
enemmistöllä hyväksynyt, siitä lausui:
"Me olemme jo ennen (katso n:o 20) lausuneet ajatuksemme tästä asiasta
sekä yleensä semmoisista muutoksista, jotk'eivät ole saaneet alkuansa
mistään todellisesta ja yleisesti tunnetusta tarpeesta, vaan jonkun
yksityisen levottomasta muuttamisen halusta. Ilmoitimme mielipahamme
erittäin siitä, että ehdoituksen mukaan suomen kieli suljettaisiin pois
niitten viiden aineen joukosta, joissa filosofian kandidatitutkinnossa
tulee osoittaa taitoansa, — sentähden että juuri tällä suomen ja sen
heimokielten tutkimisen alalla suomalaiset voivat itsenäisesti ja
helpommin kuin muut Europan kielentutkijat kartuttaa ja rikastuttaa
tiedettä. Mutta Suomen yliopisto pitää itse huolta siitä, ettei sen
helmassa tieteet ja niiden viljeleminen pääsisi liiaksi kasvamaan. Että
se tällä tavoin pian voipi joutua ulkomaan yliopistojen ja oppineiden
ylenkatseen alaiseksi, ei näytä sitä huolestuttavan."
Nyt oli kesä saapunut, ja painoviranomaiset lienevät tahtoneet
itselleen sekä sanomalehdillekin kesärauhaa suoda. Niinpä sai
U. Suometar entistä hiukan vapaammin puhua esim. suomalaisen
normaalikoulun asiasta, Malmin hautapatsaasta, v. Kothenin toimista
yliopiston sijais-kanslerina, kouluhallituksen koulumuutos-hankkeista
y.m. aroista asioista. Mutta kesän loppuessa päättyi tuo välirauhakin.
Jo syyskuun kolmannen numeron ensimäinen painos joutui hukkaan. Täytyi
karsia pois kappale pääkirjoituksesta, joka koski normaalikoulun
suomalaisen osaston vaiheita.
N:osta 139 poistettiin kertomuksesta toisesta muinaistieteellisestä
kokouksesta Pietarissa seuraavat lauseet:
"Suomen kansa on läntisintä haaraa heimokunnassamme ja on vuosisatojen
kuluessa perehtynyt Länsi-Europan sivistystyöhön. Me tunnemme
mikä kohtalo idässä on saavuttanut meidän heimolaisiamme ja että
sama kohtalo uhkaa meitäkin. Jos tahdomme elää, niin meidän on
miehuullisesti painaminen hengellinen voimamme tuota uhkaavaa itää
vastaan, sillä se on kansalle heikoksi turvaksi, jos se jäniksenä
kätkee päänsä lähimmäisen, Europan sivistyksen kasvattaman, pensaan
alle. Jos runko kuihtuu ja kuolee, niin kyllä pääkin vaalenee, vaikka
olisi kuinka kaukana Lännessä. Jo vastarinnan tekeminen itsenäisyytemme
säilyttämiseksi vaatii meitä uhkaavan idän oppimiseen."
N:ossa 141 oli kirjoitus "Suomalaisen kielikysymyksen nykyisestä
kannasta", jossa muun ohessa huomautettiin, että kieliasetuksien
perusaatteena on se, että suomenkielisillä kansalaisilla on kielensä
puolesta samat oikeudet kuin ruotsinkielisilläkin, ja että tähän
tasa-arvoisuuteen epäilemättä kuuluu, että suomalaisten pitää saada
yhtä pian kuin ruotsalaistenkin tietoa niistä esivallan julkaisuista,
jotka koskevat kaikkia kansalaisia. Mainittiin esimerkkinä eräs
taloudellisia etuja koskeva asetus, joka oli ilmestynyt paljoa
myöhemmin suomeksi kuin ruotsiksi. Saatiin sanoa, että tämmöistä
menettelyä oli mahdoton käsittää muuksi kuin ilmeiseksi vääryydeksi,
mutta ei sallittu lausua sitä arvelua, että "se on virallista
ajattelemattomuutta, joka ei ole ottanut ojentuakseen edes siitä
kohtuuden periaatteesta, joka jo kieliasetuksessa on saanut laillisen
kannatuksen". Ne sanat, jotka tässä ovat lainausmerkkien välissä, oli
poistettavat ja uusi painos siis toimitettava.
N:ossa 146 ollut Helsingin kirjeen tapainen pahasti karsittiin. Siinä
arvosteltiin sen komitean jäsenten soveliaisuutta tehtäväänsä, joka oli
asetettu ehdottamaan, miten n.s. "Kothenin lyseo" olisi järjestettävä.
Ei sallittu sanoa, että vapaahra v. Kothen istuu komiteassa
"luonnollisena" puheenjohtajana. Sana "luonnollinen" pyyhittiin pois.
Ei myöskään saatu sanoa, että samainen vapaaherra "nykyään on maamme
etevin koulumies". Kenraali Mickwitzistä ei sopinut lausua, että
"yksi kenraali on tietysti aivan paikallaan jäsenenä, kun venäjän
kielen taito valitettavasti on niin huono maassamme, että sitä harvat
muut osaavat kuin sotaherrat", ja kun "kenraali Mickwitz insinöörinä
ymmärtää uusia väyliä avata". Professori G. Frosteruksesta ei suvaittu
sanoa että hänkin oli "luonnollinen jäsen komiteassa, kun hän on
omistanut vaikutuksensa kouluylihallituksen palvelukselle", j.n.e.
Ankara sensuuri oli nyt saanut maamme sanomalehdet niin kukistetuiksi
ja varovaisiksi, että painoesteitä v. 1872 jotenkin harvoin
tapahtui. Oli turhaa vaivaa yrittääkään viranomaisten toimenpiteitä
arvostelemaan. Ensimäinen painoeste sinä vuonna kohtasi U. Suomettaren
n:oa 29. Painoasiamies sen pidätti, vaatien parin rivin poistamista
eräästä uutisesta. Kun ei ollut mitään toivoa siitä, että painohallitus
nuo rivit armahtaisi, poistettiin ne sanottuun hallitukseen vetoamatta.
Parin päivän kuluttua ilmautui ruotsalaisessa virallisessa lehdessä
kirjoitus, jossa väitettiin, että painoasiamies ei ollut pidättänyt
mitään painosta U. Suometarta. Tämän lehden toimittaja oli muka itse
"omin ehdoin, painoasiamiehen esityksestä, sulkenut pois kaksi riviä".
Samassa kirjoituksessa laskettiin pilaa niistä anomusehdotuksista
lainalaisen painovapauden säätämisestä, jotka äskettäin oli
valtiopäivillä tehty, ja lausuttiin, että sanomalehdet, mainitessaan
U. Suomettaren pidätyksestä, olivat tahtoneet antaa tukea noille
anomusehdotuksille. Kenenkä kädestä tämä kirjoitus oli lähtenyt, oli
helppo arvata.
N:osta 39 pyyhittiin Helsingin kirjeestä pois eräs kohta, joka koski
valtiopäivien toisen jakson alkamista.
Huhtikuun 17 p. sai U. Suomettaren toimitus ja epäilemättä muidenkin
sanomalehtien toimitukset painohallituksen yliasiamieheltä
Heimbürgeriltä pienen paperilapun, jota seurasi jäljennös senaatin
siviilitoimituskunnan kirjelmästä, jossa painohallitusta käskettiin
kieltämään sanomalehtien toimituksia ottamasta lehtiinsä tietoja
niistä siirtolaisista, jotka Suomesta lähtivät Amerikkaan, ja
valvomaan, että tätä kieltoa noudatettiin. Senaatti siis siihen aikaan
suoranaisesti sekaantui sensuuri-toimiin, antaen mielivaltaisia
lisäyksiä painoasetukseen, samalla tapaa kuin kenraalikuvernööri
Bobrikoff kirovuosina. — Morgonbladetin otti painohallitus samana
päivänä takavarikkoon siitä syystä, että siinä oli mainittu pari
sanaa siirtolaisista. Tähän aikaan on mahdoton käsittää, miltä
kannalta katsoen armollinen hallitus voi pitää tietoja siirtolaisista
yhteiskunnan rauhalle vaarallisina.
U. Suomettaren n:o 90 myöhästyi, kun siitä oli karsittava kouluasiaa
koskeva kirjoitus, ja samaan aikaan Morgonbladetin ei sallittu
julaista ainoatakaan sanaa siitä kirjoituksesta, joka seurasi Agathon
Meurmanin lähettämää 1,000 markan lahjaa avuksi yksityisen suomalaisen
normaalikoulun laajentamiseen ja voimassa pitämiseen, eikä myöskään
sitä kirjettä, johon talollinen Simo Joutsiniemi oli liittänyt lahjansa
samaa tarkoitusta varten.
Vuonna 1873 oli U. Suomettarella vain kolme painoestettä, jotka
kuitenkin riittävästi kuvaavat silloisia paino-oloja.
Turun ja Porin läänin kuvernööri oli kieltänyt arpajaisten pitämisen
hänen läänissään Helsingin suomalaisen koulun hyväksi. Kirjeessä
Maskusta kerrottiin millainen siellä pidettäviksi aiottujen arpajaisten
ohjelma oli ollut. Tämä kertomus, joka ei sisältänyt muuta kuin kuivat
ohjelma-kohdat, oli lehdestä poistettava.
Muutamat ruotsikko-herrat olivat hallitukselta anoneet ruotsalaisten
rinnakkaisluokkain perustamista Kuopion ja Hämeenlinnan suomalaisiin
alkeisopistoihin. Tätä hanketta arvosteltiin ja vastustettiin eräässä
U. Suomettaren kirjoituksessa, mutta tämä kirjoitus ei päässyt
ilmestymään, ja saman kohtalon alaiseksi joutui myöhemmin kirjoitus
otsakkeella "Tampereen yli-alkeiskoulun hävittäminen".
N:osta 19 helmikuun 13 piitä 1874 nieli sensuuri kitaansa lähes kolmen
palstan pituisen pääkirjoituksen, jonka oli kirjoittanut tohtori K.
F. Ignatius. Sen johdosta, että ruotsi äskettäin oli määrätty Oulun
alkeisopiston opetuskieleksi, huomautettiin tässä kirjoituksessa,
että Oulun läänin väestöstä, jonka luku valtiokalenterin mukaan 1871
vuoden lopulla oli 182,647, ainoastaan ehkä 2,000 hengellä ruotsi oli
äidinkielenä. Ainoa koulu tässä läänissä, joka tarkoitti tieteellistä
sivistystä, oli Oulun 7-luokkainen alkeisopisto. Opetuskielenä
oli siinä suurimmaksi osaksi ollut suomi. Mutta kun kahden
opetuskielen tuottamat haitat astuivat näkyviin, esitti opettajakunta
kouluhallitukselle, että opetuksessa saataisiin käyttää yksinomaisesti
suomea. Hels. Dagbladin oikeudentuntoon se kipeästi koski. Mutta
pianpa sen oli ilo ilmoittaa lukijoilleen, että kouluhallitus muka
Oulun opettajakunnan esityksen nojalla oli senaatille ehdottanut
ruotsin kieltä puheena olevan koulun yksinomaiseksi opetuskieleksi.
Ja ylimmilleen nousi sillä taholla ilo, kun ennen pitkää 48 miestä,
jotka kuuluivat Oulun kaupungin "suurimmassa arvossa pidettyihin"
säätyluokkiin, jätti hallitukselle anomuksen, että Oulun alkeiskoulu
muutettaisiin ruotsinkieliseksi. Senaatti vaati kouluneuvoston
lausuntoa; mutta valitettavasti ei kouluneuvosto ollut yhtä valistunut
eikä yhtä oikein-ajatteleva kuin anojat ja kouluhallitus. Se ehdotti
nimittäin, samoin kuin opettajakunta, suomalaista koulua. Oulun
kunta, jolta niinikään lausuntoa vaadittiin, oli samaa mieltä. Hels.
Dagblad vaipui mustiin murheisiin, mutta lohdutti lukijoitansa sillä
vakuutuksella, että suomenkielistä koulua puoltava raastuvankokouksen
enemmistö muka oli saatu aikaan salavehkeiden kautta. Ja nyt olivatkin
Hels. Dagblad ja sen hengenheimolaiset voiton saavuttaneet. Kun
herrasmieliset tahtoivat kasvattaa lapsiansa ruotsin kielellä,
niin valtio hankki heille tilaisuutta siihen suomalaisen väestön
kustannuksella. — Tällainen oli tämän "sopimattoman" kirjoituksen
sisällys pääkohdiltaan.
Samaan aikaan oli Suomen Virall. Lehdessä "lähetetty" kirjoitus
"Sananen suomenkielisistä oppilaitoksista meidän maassa", jossa
koetettiin puolustaa hallituksen kantaa ja menettelyä kouluasioissa.
Siinä sanottiin, että hallituksella ei ollut varoja asettaa oppikouluja
joka paikkaan, minne vain voi kokoontua joku kymmenkunta suomalaista
oppilasta. U. Suometarta syytettiin siitä, että se muka ei ollut
maininnut, että Hämeenlinnaan perustettiin uusi normaalikoulu sen
sijaan, joka Helsingistä vähitellen hävisi. Suomalainen normaalikoulu
Hämeenlinnassa todisti, ettei hallitus millään nurjuudella kohdellut
"suloista suomalaisuuttamme"; hallituksen oli vain täytynyt sovitella
eri puolueiden välillä. "Suomenkielisten oppikoulujen perustaminen
alkoi vasta muutamia vuosia takaperin, nimittäin silloin kun
talonpoikaisessa kansassamme havahti suurempi halu, kuin ennen,
tieteellistä oppia etsimään". "Suomen kielen oikeuksia ei kukaan
tule kiistämään ja sortamaan, vaan niitä hankkeita ja muutoksia
koulu-opetuskielen suhteen, joiden kautta eli avulla suomenkieli
on vihdoin pääsevä oikeuksiensa täydelliseen ja luonnolliseen
nautintoon, pitää valmistaa varovasti ja ilman kovin suurta kiirettä
matkaan saattaa." Hallitus paraikaa keittää "putron" valmiiksi
suomalaisuudelle; vaan sitä täytyy keittää hyvin kypsäksi, ennen kuin
annetaan syötäväksi; sitten täytyy sitä vielä aika lailla jäähdyttää,
etteivät suomalaiset polttaisi huuliaan. "Antakaamme asian edistyä
tahalleen, niin hyvä tulee."
Tähän kirjoitukseen, joka tiedettiin kirkollistoimituskunnan silloisen
päällikön, senaattori A.H. Mechelinin kyhäämäksi, sai U. Suometar
vastata, mutta vasta sitten kun painohallitus oli ottanut takavarikkoon
lehden ensimäisen painoksen ja vastauskirjoituksesta poistettu
seuraavat kaksi lausetta:
"Kuitenkin, jospa vain havaittaisiin hallituksessa olevan edes vakaata,
vilpitöntä tahtoa ja tarkoitusta asiassa, tosin suomalaisuus voisi
mieltänsä malttaa. Mutta niin kauvan kuin hallitus laskee toimensa ihan
päinvastaiseen suuntaan ja päälliseksi katsoo suomenkieltä ainoastaan
talonpoikaiseksi asiaksi eikä kansalliseksi, on turhaa kehoittaa
luottamukseen."
Erään "Oulun Viikko-Sanomain" numeron ilmestymisen esti painoasiamies
siitä syystä, että kirjeessä Helsingistä kehoitetaan Oulun läänin
asukkaita omilla varoillaan perustamaan suomenkielisen lyseon Ouluun.
Raha-asioitakin koskeviin kirjoituksiin ulottui sensuurin tarkastava
silmä ja kuristava koura. Niinpä otettiin U. Suomettaren n:o 60 nyt
puheena olevana vuonna 1874 takavarikkoon erään kirjoituksen johdosta,
joka koski uutta rautatielainaa, ja josta muuan kappale oli poistettava.
Mitä se lähetetty "Nöyrä kysymys" tarkoitti, jonka tähden U.
Suomettaren n:o 17 vuonna 1875 joutui takavarikkoon, sitä en osaa
sanoa. Vasta toisena päivänä pääsi lehti ilmestymään ilman tuota
"nöyrää kysymystä".
Kun Hämeenlinnan kaupungin valtuusmiehet olivat suomen ottaneet
viralliseksi kielekseen, vaati läänin kuvernööri, että kaikki
valtuuston lähettämät kirjelmät ja asiakirjat olivat maistraatin
toimesta ruotsinnettavat; muuten ei hän muka ottaisi niitä vastaan.
Tämän johdosta osoitettiin U. Suomettaressa, että tuo kuvernöörin
vaatimus ilmeisesti soti kaupunkien kunnallisasetusta vastaan.
Maistraatti ei ollut velvollinen eikä oikeutettukaan rupeamaan
kuvernöörin vaatimaan käännöstyöhön. Kaupunginvaltuusto ei ollut mikään
virasto, vaan kaupungin eduskunta, eikä siis velvollinen missään
toimessaan käyttämään ruotsin kieltä. Huomautettiin, että kuvernööri
ei ainoastaan ollut velvollinen vastaanottamaan Hämeenlinnan kunnalta
suomenkielisiä kirjoituksia, vaan oli arm. julistuksen mukaan jouluk. 7
p:ltä 1868 myöskin itse velkapää toimittamaan kaikki samalle kunnalle
menevät asiakirjat suomeksi. — Tämä kirjoitus ei päässyt eheänä
julkisuuteen, vaan painohallitus karsi siitä pois kokonaisen palstan.
N:osta 110 pyyhkäistiin Tampereen koulu-oloja koskeva pääkirjoitus sekä
Oulun koulu-oloja kuvaava kirje.
V. 1876 olivat kouluhallitus ja yleensä koulu-asiat edelleen sensuurin
hellimmän suojeluksen alaisina, mikäli niitä U. Suometar yritti
käsittelemään. Kun Yrjö Koskisen "Suomen historiaa kansakouluja varten"
oli kielletty opetuksessa käyttämästä, joutui U. Suometar kaksi
kertaa takavarikkoon tätä kieltoa koskevien kirjoitusten tähden. Ei
saatu kirjoittaa hallituksen kannasta suomalaisiin sivistyslaitoksiin
nähden, kun se ei vieläkään ollut ryhtynyt mihinkään toimiin 1872
vuoden valtiopäiväin anomusten johdosta, jotka suomalaisia kouluja
koskivat, eikä siitäkään, että kouluhallituksen kertomuksessa Suomen
alkeisopistojen tilasta 1870-1875 oli lausuttu, että useampien
suomalaisten oppikoulujen perustaminen, kuin mitä jo oli olemassa, "ei
soveltune sivistyksen todellisiin etuihin".
V. 1877 erosi tod. valtioneuvos Arppe painohallituksen puheenjohtajan
virasta, ja hänen sijaansa tuli valtioneuvos Heimbürger, sävyisä mies,
joka huomattavassa määrässä höllitti sensuurin ohjakset. Vapaammin kuin
ennen saivat sanomalehdet hänen aikanaan käsitellä yleisiä asioita.
Niinpä silloin polttavaksi käynyt asevelvollisuus-asia jälleen pääsi
julkisen keskustelun alaiseksi, oltuaan vuodesta 1871 kiellettynä
aineena. Varsinkin oli Hels. Dagbladilla nyt hyvät päivät, se kun,
yhä enemmän lähestyttyään hallituksen kantaa, ani harvoin enää joutui
tekemisiin painoviranomaisten kanssa.
Muutamia U. Suomettaren painoesteitä mainittakoon vielä näiltä
1870-luvun loppuvuosilta. Alkupuolella vuotta 1877, jolloin Arppe
vielä oli ohjaksissa, joutui lehti takavarikkoon viisi kertaa.
Syitä ensimäisellä ja toisella kertaa ei saatu mainita, eivätkä
sensuurikappaleet ole tallella. Kolmannen esteen aiheutti eräs
lause kirjeessä, jonka tehtaantyömies T. Kärkönen Tampereelta oli
toimitukselle lähettänyt, liittäen siihen 20 markkaa Helsingin
suomalaisen alkeisopiston hyväksi. Tästä kirjeestä, joka alkoi
sanoilla: "Kuuden alaikäisen lapsen isänä ei varani ulotu suuriin
uhrauksiin", pyyhkäistiin seuraava lause: "Mutta koska hallituksen
suosio kansaa ja kansan kieltä kohtaan puuttuu, vaikka kansa on
hallituksen elatus-isä ja ruotsinkielisiä kouluja ruokkiva äiti, on
vähistäkin varoista Suomen kansalaisen kalliimpia velvollisuuksia
auttaa."
Lähetetystä kirjoituksesta, joka koski kreikanuskoon kääntyneitä
lutherilaisia, karsittiin pois lause, joka seurasi sanoja: "Ne
eivät ole menettäneet ainoastaan omaa vapauttansa, vaan lastensa,
jälkeentulevaistensakin, siis koko sukupolven vapauden".
Eräästä numerosta poistettiin osa kirjeestä Inkerinmaalta.
V. 1878 aiheutti takavarikkoon-oton kirjoitus, joka koski
valtionrautateiden hallintoa ja kokonaan oli poistettava. Samalla
karsittiin samasta numerosta pari riviä Tampereelta lähetetystä
kirjeestä, joka koski kieliasiaa.
V. 1879 antoi kaksi Helsingin kirjettä aihetta takavarikkoon-ottoon.
Toisesta, jonka oli kirjoittanut Yrjö Koskinen, oli poistettava pari
riviä, jotka seurasivat lausetta: "Muistaakseni esim. tuo yksityisten
perustama suomenkielinen kansakoulu Kristiinankaupungissa ei voinut
saada mitään apua suostuntavaroista", ja toisesta kirjeestä, joka
kosketteli koulukomitean mullistusehdotuksia, niinikään muutamia riviä.
Ei totta tosiaan ollut suomalaisen sanomalehtimiehen helppo
1870-luvulla ja varsinkaan sen alkupuolella välttää niitä lukemattomia
salakaria, jotka hänen soudettavaltaan veneeltä joka puolelta tien
sulkivat ja sen särkeä uhkasivat. Vaikeata oli noudattaa sitä neuvoa,
jonka eräs työmies minulle omistamassaan runoelmassa antoi, lausuen:
"Souda suoraa Suomen asiata
Ohi nienten, halki karien;
Niinkuin tyyness' soudat lahdelmata,
Souda myrskyssäkin samaten."
Mutta vaikeudet intoa lisäsivät.