Kesällä 1879 oleskelin muutamia viikkoja Kärkelän sulatolla
Karjalohjalla, insinööri G. Bergrothin luona, joka silloin hoiti tätä
sulattoa ja siihen kuuluvaa maatilaa. Kärkelässä sulatettiin Orijärven
kaivoksen vaskimalmia, ja kun sieltä oli vain puolen peninkulman matka
tuonne maamme merkillisimmälle kaivokselle, en voinut olla käymättä
sitäkin katsomassa.
Kaivos on Orijärven perintö-ratsutilan maalla Kiskon pitäjässä. Vuoren
ulkomuoto ei vedä huomiota puoleensa. Sitä tuskin sopii vuoreksi
sanoakaan tämän sanan tavallisessa merkityksessä. Se on jotenkin
matala ja lakea kalliotöyräs eli mäki, jota kapea, vesiperäinen laakso
eroittaa muista samassa ryhmässä olevista mä'istä. Rakennuksia ei
siellä ollut muita kuin muutamia punasiksi maalattuja aitan tapaisia
katoksia kaivoksen aukkojen päällä, jotka katokset estivät sadevettä
kaivokseen pääsemästä, sekä pieni tiilistä tehty rakennus höyrykonetta
varten. Hoitajan ja työväen asunnot olivat hajallaan vähän matkan
päässä kaivoskalliosta.
Haudan hiljaisuus silloin kaivoksessa vallitsi. Työn keskeytyminen
kesäksi lienee ollut tavallista ennenkin, sillä kaivoksen miehiä
käytettiin silloin maanviljelystöihin. Mutta tavallista pitempää unta
olivat Orijärven vuorenhaltijat viime aikoina saaneet rauhassa vetää.
Insinööri Bergroth, hänen veljensä Adiel ja minä astuimme alas
kaivokseen. Valitsimme sen aukon, jonka tikapuut vahvimmilta näyttivät.
Mutta kamalalta tuo kapuaminen minusta tuntui. Pimeä, synkkä syvyys
ammotti allamme. Oli kuin hornan suuhun mentäisiin; mutta tottunut
oppaamme vakuutti, ettei vaaraa ollut, ja astui edellämme, päretukku
kädessä. Tikapuut olivat hyvin kapeat ja kapulat niissä tavallista
tiheämmässä. Yhdet tikapuut eivät tietysti riittäneet, vaikka ne kyllä
pitkiä olivat. Ne nojautuivat vuoren seinään jätettyihin kieliin
eli n.s. "palleihin", joilla oudon manalaan menijän sopi levähtää
ja pamppailevaa sydäntään viihdyttää, ennen kuin jatkoi kulkuansa
seuraavia tikapuita myöten. Mitä syvemmälle joudutaan, sitä tyynemmäksi
käy mieli. Silmä tottuu pimeyteen ja huomaa, ettei täällä niin
pimeätä olekaan kuin ylhäältä katsoen näyttää. Uskaltaa jo katsella
ympärilleen, ja komea näky avautuu. Mutta oppaamme astuu yhä alemmas ja
pysähtyy vasta kun viidennet tikapuut ovat lopussa. Olimme nyt noin 150
jalan syvyydessä, ja syvemmälle ei silloin enää päästy, sillä kaivos,
jonka syvin paikka on 305 jalkaa maanpinnasta, oli nyt puolillaan vettä
ja jäätä.
Alkuaan on ollut kaksitoista eri kaivosta (Vanha, Uusi, Lindsayn,
Hovioikeuden, Keskikujan, Oikokujan, Ludvikin, Läntinen, Piispan,
Pohjoinen, Lustigkullan ja Eemilin), mitkä sittemmin on toisiinsa
yhdistetty n.s. "kujilla", joista useat ovat niin leveät ja korkeat,
että kaivokset yhdessä muodostavat avaran, kirkontapaisen holviryhmän,
minkä eri osat toisistaan eroittaa vain jykevät pilarit. Tässä
mahtavassa maan-alaisessa temppelissä on siten useita kupooleja,
muutamien päässä aukko, mistä päivän valo himmeästi valaisee noita
mustia holvia ja pilareita. Se on näky, joka ei koskaan mielestä
haihdu. — Moni kuja on kapea ja matala ja niin pimeä, ettei siinä
voi kulkea ilman pärevalkeata tai lamppua. Vaan se, joka kaivokseen
on laskeutunut, älköön olko käymättä esim. siinä pilkkosen pimeässä
sivuholvissa, jota erään siellä kauan työskennelleen miehen kunniaksi
sanotaan "Holmin kujaksi" ja joka on kaikista pisin ja merkillisin.
Astukoon vain hyvin varovasti ja pysyköön likellä tulisoihdun kantajaa,
sillä pohja on epätasaista ja saippuan tapaisen talkkikiven kautta niin
liukasta, että kulkija pian nenälleen luiskahtaa. Jos pystyssä pysyt,
niin saat tuon tuostakin nähdä komeita, kimelteleviä jääpylväitä, jotka
erimuotoisina holvin seinillä seisovat tai laesta pohjaan ulottuvat.
Hyvin kosteata oli ilma näissä sivuholveissa; vesipisaroita ehtimiseen
seinistä tippui.
Maan pinnalla oli muutamia miehiä poraustyössä, ja meidän kaivoksessa
ollessamme ampuivat he porauslaukauksen. Kuului kuin kaukainen ukkosen
jyrinä. Kun pieni kivi maan pinnalla olevasta aukosta heitettiin jäälle
kaivoksen pohjaan pamahti se melkein kuin pyssynlaukaus ja nostatti
humisevan kaiun. Omituiselta kuului myös laulu kaivoksessa. Vaikka
seisoi laulajan vieressä, kuuluivat säveleet tulevan kaukaa ja eri
tahoilta.
Ylöspäin nouseminen noita kapeita tikapuita myöten tuntui minusta
pahemmalta kuin kulku alaspäin. Päätä pyrki huimaamaan katsellessani
sitä korkeutta, mihin oli noustava. Paras oli olla katsomatta ylös- tai
alaspäin, vaan tuijottaa vakavasti eteensä mustaan vuoriseinään.
Orijärven kaivos on mineraalirikkain paikka, mitä Suomessa tähän
saakka tunnetaan. Paitsi vaskimalmia saadaan siitä jotenkin runsaasti
sinkkikiillettä, jonka sulattamista varten 1870-luvun keskipalkoilla
rakennettiin sinkkitehdas Pohjan pitäjään. Tuota sinkkikiillettä
on muiden hylkykivien kanssa heitetty niihin "köiniöihin" eli
läjiin, mitkä peittävät avarat alat kaivoksen ympäristössä. Monta
muutakin kivilajia on tästä kaivoksesta löydetty: tinaoksiidia,
rikkikiisua, lyijykiillettä, vuorikristalleja, ametistia, flusspaattia,
maneittikiisua, rautaoksiidihydraattia, rautaspaattia, kalkkispaattia,
mustaa rautamalmia, kondrodiittia, grammatiittia, andalusiittia,
malakoliittia, steinheiliittiä, skolioliittia, lepotiittia,
serpentiiniä, talkkia, katinkultaa, kloriittia, asbestia, lindsayiittia
(jota ei sanota löytyneen mistään muualta koko maailmassa) y.m.
Lyijykiille sisältää hopeaakin, jota koetteeksi kerran on sulatettu
Kärkelän tehtaalla sitä varten rakennetussa pienessä uunissa. Mutta
hopeaa saatiin niin vähän, ettei se kehoittanut sulatuksen jatkamiseen.
Malmiala on 630 jalkaa pitkä ja 140 jalkaa leveä ja käsittää siis
88,200 neliöjalkaa. Malmisuonen pääsuunta käy luoteesta kaakkoon,
ja koska kolmen kilometrin päässä pääkaivoksesta samassa suunnassa
olevista Iilijärven ja Paavoholman koetuskaivoksista on löydetty aivan
samallaista malmia, lienee syytä otaksua, että vaskimalmin suoni on
ainakin kolmen kilometrin pituinen.
Uuden Suomettaren vuosikerrassa 1879, n:oissa 92 ja 93, olen julaissut
seikkaperäisen esityksen Orijärven kaivoksen historiasta ja silloisesta
tilasta, joka esitys perustuu niihin vuorihallituksen kertomuksiin sekä
muihin asiakirjoihin ja muistoonpanoihin, jotka Fiskarin tehtaalla
olevassa arkistossa säilytetään. Tässä mainitsen vain pääkohdat siitä.
Orijärven malmisuonen löysi v. 1757 talollinen Juha Iisakinpoika
[eräässä kertomuksessa sanotaan häntä Jaakonpojaksi, mutta kaikissa
muissa Iisakinpojaksi], Orijärven perintöratsutilan silloinen isäntä.
Koetustyöt alkoivat seuraavana keväänä, ja kaivoksen käyttämistä
varten perustettiin yhtiö. Aluksi kävi poraustyö hyvin verkalleen
ja vähillä voimilla. Vasta v. 1764 ruvettiin rakentamaan sulattoa
Kärkelän koskelle, missä seuraavana vuonna sulatettiin raakavaskea
neljättätoista kippuntaa. Samana vuonna joutui kaivos ja sulatto
uusien omistajien haltuun, jotka olivat kauppaneuvokset R. Finlay
ja J. Forsell sekä vuorineuvos J.J. Kijk. Kaivostyö alkoi nyt käydä
entistä suuremmalla voimalla, ja vielä parempaan vauhtiin se pääsi,
kun v. 1778 uusi yhtiö nuo laitokset oli ostanut. Tämä yhtiö ei
niitä kuitenkaan kauan omistanut; muutaman vuoden kuluttua joutuivat
ne tukkukauppias B.M. Björkmanin omiksi. V. 1780 louhittiin 2,715
kippuntaa malmia ja sulatettiin 65 kippuntaa raakavaskea, eikä enää
tyydytty raakavasken valmistamiseen, joka siihen asti oli viety
Tukholmaan, vaan rakennettiin puhdistus-ahjo Antskogiin Pohjan
pitäjässä, mistä siellä ennen ollut rautatehdas muutettiin Fiskarille.
Pari vuotta myöhemmin rakennettiin Antskogiin myös survimo ja huuhtomo,
köyhemmän vaskimalmin huuhtomista varten, ja toinen puhdistus-ahjo
Kärkelään. V. 1795 oli Orijärvellä kaivostyössä 64 miestä ja malmia
saatiin tähän aikaan runsaasti sekä jotenkin rikasta. Kärkelän sulatto
ei enää jaksanut tuota suurta malmimäärää sulattaa. Kosken tehtaalle
ja Fiskarille rakennettiin uudet sulatot sekä Fiskarille puhdistusahjo
ja Koskelle huuhtomo. Oli siten 4 sulu- ja 3 raakavaskiuunia sekä 3
puhdistus-ahjoa. V. 1802 oli kaivoksessa työssä 108 miestä ja työtä
tehtiin päivät yöt. V. 1804 saatiin puhdasta vaskea 791 kippuntaa.
Suurin oli valmistusmäärä vv. 1799-1810. Vaan sitten alkoi vaskimalmin
saanti vähetä.
Kun Orijärven kaivos siihen kuuluvine laitoksineen v. 1822 joutui
kolleegi-asessori, sittemmin vuorineuvos J. von Julinin omaksi, oli
valmistusmäärä alennut noin 200 kippuntaan raakavaskea. Mutta tämän
toimeliaan ja nerokkaan miehen käsissä kääntyivät asiat taas paremmalle
tolalle. Vuoteen 1843 asti nousi valmistusmäärä useimpina vuosina
300 ja 400 kippunnan vaiheille, mutta siitä alkaen aleni se taas
alenemistaan. J. von Julinin kuoltua v. 1853, hallittiin omaisuutta
perillisten puolesta yhteisesti vuoteen 1866 asti, jolloin vainajan
vanhin poika, E.L. von Julin, sai osakseen Orijärven kaivoksen sekä
Fiskarin, Kärkelän ja Antskogin tehtaat. V. 1858 supistui malmin saanti
2,000 kippuntaan, kaivokseen tulvanneen veden tähden. Kun v. 1865 oli
rakennettu uusi pumppulaitos, saatiin taas 11,000 kippuntaa. Mutta tämä
malmi oli enimmiten huononpuolista ja ulkomailla, varsinkin Venäjällä,
löydetyt rikkaat vaskimalmit alensivat vasken hinnan maailman
markkinoilla niin, ettei kaivostyö Orijärvellä enää suuremmassa
määrässä kannattanut. V. 1870 lakkautettiin työt toistaiseksi
tykkönään, mutta alkoivat jälleen 1872, vaikka vähillä voimilla, ja
tätä hiljaista elämää siellä sitten kesti 1880-luvun alkuun asti,
jolloin kaivoksen sekä kaikki muut Fiskarin tehtaan yhteydessä olevat
laitokset ja laajat maa-alueet otti haltuunsa eräs yhtiö, jonka aikana
Orijärven vaskimalmeihin ei liene koskettukaan.
Nyt on uusi aika Orijärven kaivokselle koittanut. Viime vuonna osti
"Suomalais-amerikkalainen kaivantoyhtiö" kaikki Fiskarin alueella
olevat malmisuonet, paitsi ehkä löytyvät rautamalmisuonet, jotka
Fiskarin osakeyhtiö itselleen pidätti. Suuremmoisiin toimiin on
ryhdytty kaivoksen käyttämistä varten uusimmilla apuneuvoilla. Alaa
onkin vielä runsaasti tutkimatta, louhimatta ja luultavaa on, että
uusia läpiä ja kujia puhkaisemalla taas päästään rikkaamman vaskisuonen
jäljille. Rahoja vain runsaasti tarvitaan, mutta niitä ei tuolta
uudelta yhtiöltä puuttune. Kallisarvoinen omaisuus on Orijärven
kaivos kaikessa tapauksessa niiden sinkkimalmien kautta, joita, kuten
jo mainitsin, suunnaton joukko on valmiiksi louhittuna vanhoissa
köyniöissä ja joiden arvo on laskettu 2 miljoonaksi markaksi. Ja lisää
tätä malmia kaivoksesta vielä viljalti saadaan.