Heinäkuun 29 p:nä 1875 vietettiin Savonlinnassa muistojuhla sen
johdosta, että neljä vuosisataa oli umpeen kulunut siitä kun Eerik
Akselinpoika Tott rakennutti Olavinlinnan "Jumalalle kunniaksi, pyhälle
kristinuskolle vahvistukseksi".
Uuden Suomettaren "lähettämänä kirjeenvaihtajana" matkustin minä sinne
Kaarlo Bergbomin kanssa, ja seuraamme liittyi muitakin helsinkiläisiä,
niiden joukossa professori Aug. Ahlqvist, jonka oli määrä juhlassa
pitää varsinainen juhlapuhe. Lappeenrantaan saapui niin paljon
Savonlinnaan pyrkijöitä, että kaikki sinne menevät höyrylaivat
joutuivat kukkuroilleen väkeä. Tavallisia yösijoja eivät saaneet
puoletkaan. Lastiruumiin laitettiin tilapäiset makuusijat, ja sellaisen
onnistuin minäkin saamaan. Mutta ei niitäkään riittänyt kaikille; useat
saivat viettää yönsä laivain kansilla. Vaan ei heilläkään hätää ollut,
sillä oli herttaisen kaunis kesä-yö.
Tuskinpa on Savonlinnassa koskaan muulloin kuin muinaisina sota-aikoina
ollut koossa niin paljon väkeä kuin siellä nyt oli, kansalaisia
kaikilta maamme ääriltä.
Aamulla k:lo 6 kuului eräästä linnan tornista tykinlaukauksia,
jotka vanhan tavan mukaan ilmoittivat, että ympäristön kansan oli
kokoontuminen linnan muurien suojaan. Vilkas liike alkoi kaupungin
kaduilla. Ennen kuin linnaan lähdettiin kokoontui kansa kaupungin
torille yhteistä rukousta pitämään. Ei tarvinnut nyt rukoilla apua
ryntäävää vihollista vastaan. Kaikkivaltiasta oli kiittäminen siitä,
että Hän niin armollisesti oli ohjannut Suomen kansan kohtalot, että
muistojen rauhallista juhlaa saatiin viettää siinä samassa linnassa,
joka muinoin oli ollut alituisten taistelujen keskustana. Rukouksen
toimitti suomeksi Säämingin kirkkoherra, provasti Gummerus, samalla
muutamin sanoin selittäen juhlan merkityksen. Torvisoittokunta soitti
virren säveleet, ja mieltä ylentävä oli juhlan alku.
Sitten suuntautui ihmistulva rantaa ja linnaa kohti. Ihana oli ilma,
juhlapuvuissa ihmiset, satamassa laivat ja laiturit lipuilla, viireillä
ja lehtipuilla koristetut. Haapa- ja Pihlajaveden saaret ja niemekkeet,
salmet ja lahdelmat ihastuttivat katselijaa. Mutta näköalan paras
koristus oli tuo komea linna-vanhus Kyrönsaaren kalliolla. Tornien
ampumarei'istä ja ikkunoista liehui lukemattomia viirejä, ja linnan
katolta kohosi suuri valkea lippu, Suomen vaakuna keskellä.
Sen virtaisen salmen yli, joka on Kyrönsaaren ja kaupungin välillä,
vietiin juhlavieraat isoilla veneillä. Jokaisen veneen saapuessa
linnan ulkoportilla olevalle laiturille paukahti tykinlaukaus. Tämän
portin otsikkoon oli kirjoitettu sanat: "_Bonus et faustus sit
hic dies: meminerint minores_" (Tämä olkoon suotuisa juhlapäivä:
muistakoot vastaiset sukupolvet). Sisäporteilla oli kilvet ja niissä
niinikään latinankieliset lauselmat, joista harva juhlavieras tolkun
sai. Suomeksi ne olisivat kuuluneet: "Jumala onnellisia aikakausia
menneisiin liittäköön", "Onnellisia, ylen onnellisia ne, joiden suotiin
esi-isien nähden kuolla", "Neljä vuosisataa katsoo meihin".
Linnan vanhan osan avara piha oli komeasti koristettu. Seinien vieressä
ylt'ympäri kukkais-riukuja, jotka kannattivat linnan urhojen nimillä
varustettuja kilvenmuotoisia tauluja. Nimiä viidettä kymmentä: Ferlat,
Juustenit, Vildemanit, Sten Sture, Juhana II, Boijet, Flemingit,
Hornit, Tottit, Illet, Ståhlarmit, Björnramit, Ulfsparret, Bjelket
y.m. Pihan peräseinällä iso suuriruhtinaallinen kruunu, siitä
maahan ulottuva punasamettinen, kärpännahan näköisillä reunuksilla
varustettu verho, joka reunusti isoa, taiteilija E. Löfgrenin maalaamaa
kuultokuvaa: naiseksi kuvattu, miekkaansa nojautuva Suomi, vieressä
mahtava leijona. Kuvan edessä alttarin muotoinen lava, Runebergin,
Döbelnin ja Sandelsin muotokuvat, kaksi täydelliseen rauta-asuun puetun
soturin haahmua ja sota-aseita.
Kun torvisoittokunta oli soittanut suomalaisen ratsuväen marssin,
piti prof. Ahlqvist juhlapuheen, tietysti suomeksi. Luotuansa
silmäyksen Olavin linnan syntyyn ja vaiheisiin, siirtyi hän puhumaan
Ruotsin tehtävästä Suomen kansan kohtaloissa. Joku on sanonut, että
tämä tehtävä oli vain Suomen eri heimojen yhdistäminen yhdeksi
kansaksi. Vaan paljastaan tätä ei historian hengetär kuitenkaan
liene tarkoittanut sillä, että salli ruotsalaisten panna Suomen
valtaansa. Korkeimman sallimus Ruotsin vallalla Suomessa tarkoitti
muuta. Se tarkoitti enimmästi sitä, että Suomen kansa jo aikaiseen
tulisi eurooppalaisen sivistyksen piiriin. Meidän tulee hartaasti
kiittää Jumalaa siitä, että hän salli meidän joutua senkaltaisen
kansan yhteyteen, jolta me voimme saada alun ja perustuksen niihin
etuihin, jotka maallisesta hyvästä ovat parhaat, mitä ihminen, mitä
kansa voi toivoa itselleen. Ja sen jälkeen tulee meidän näistä eduista
olla kiitolliset tälle samaiselle kansalle, jonka lait, laitokset ja
hallitsijat tekivät meidän esi-isämme osallisiksi samoista oikeuksista,
joita se itse nautti. Onko suomalainen kuitannut velkansa Ruotsille?
Olemme tosiaankin kuulleet hoettavan: Suomen velka Ruotsille on
käteisesti ja paraiten maksettu sillä verellä, jota Suomen kansa on
niin runsaasti vuodattanut Ruotsin sodissa. Suuri erehdys! Ei tämä
veri vuotanut ainoastaan Ruotsin edestä, vaan Suomen itsensä ja
ihmiskunnan edestä. Me olemme verellämme ostaneet pääsön "kansojen
lukuun", se on lannoittanut maan sen kukkasen kasvaa, jonka nimi
on: Suomen kansallinen olo. Muistelkaamme siis muinaisia aikoja
ilman katkeruutta ja pitäkäämme nykyisyyttä kunniassa. Nykyiset olot
todistavat, että ne lait ja laitokset, joita ruotsalaiset tänne toivat,
olivat hyvät ja kansamme luonteen mukaiset. Me emme siis voi koskaan,
emme koskaan unhottaa tämän järjestyksen ja näiden lakien alkua ja
perustusta. — Nykyisiä olojamme entisiin verraten voimme toivoen
lausua, että tulevaisuus ei näytä pimeältä. Se on arvattavasti Luojan
kädessä. Vaan isoksi osaksi riippuu se meistä itsestämme. Pahin
haittansa ja vihollisensa on ihmisellä omassa povessaan: yksityisellä
itsekkäisyyden kaikkea jaloa jäytävä koi, kansoilla eripuraisuuden
monipäinen kyykäärme. Tappakaamme tämä kyykäärme kansamme povesta, ja
tukehduttakaamme sen sikiöt! Sitten voimme me varmasti toivoa, että
kun vuosisatanen taas vierähtää ajan äärettömyyteen ja meidän lastemme
lapset tässä taas viettävät Olavinlinnan juhlaa, niin ovat he silloin
paljoa onnellisemmat ja väkevämmät ja iloisemmat kuin me nyt.
Olen tämän puheen loppupuolen laajemmin kertonut, mainiten ne lauseet,
jotka monessa kuulijassa pahaa mieltä synnyttivät ja sittemmin
aiheuttivat kiivaan kiistan Uudessa Suomettaressa Yrjö Koskisen ja
Ahlqvistin välillä. Siitä tuonnempana. Nyt jatkan kertomusta juhlasta.
Kun Ahlqvistin puheen jälkeen oli laulettu "Maamme", puhui Mikkelin
läänin kuvernööri, Översti v. Ammondt H.M. Keisarin-Suuriruhtinaan
kunniaksi, ensin ruotsiksi ja sitten suomeksi. Rehtori Roschier esitti
eläköön-huudon kenraalikuvernöörille ja kauppias Sopanen senaatille.
Kun sitten oli luettu Muinaismuistoyhdistyksen tervehdys-kirjelmä,
yleisölle painettuina jaettu Julius Krohnin sepittämä suomenkielinen
runoelma sekä Fr. Cygnaeuksen ja Z. Topeliuksen ruotsinkieliset
runoelmat ja laulettu "Savolaisten laulu", oli aamupuolen juhlallisuus
päättynyt ja yleisö palasi kaupunkiin.
Mitään varsinaisia juhlapäivällisiä ei ollut, vaan juhlavieraat
aterioivat kolmessa eri paikassa. Useimmat lienevät kuitenkin olleet
niissä päivällisissä, jotka kaupungin rouvasväki oli järjestänyt
rannalla olevaan puistoon.
Kun päivä jo oli maille mennyt, alkoivat juhlavieraat taas linnaan
kokoontua. Juhla oli tanssi jäisillä lopetettava, nuorison iloitseminen
kunniavanhuksen hovissa.
Tenhoisa oli Olavinlinna kesä-yön hämärässä. Luuli olevansa unelmien
tai satujen maailmassa. Kirjavat lyhdyt himmeästi valaisivat noita
harmaita muureja, ikkunoista loisti kynttiläin valo. Kaukaa kuului
soiton säveleitä. Varjojen välissä hiipi juhlavaatteisiin puettuja
neitosia. Mustina nousivat linnan tornit, kolkosti ammottivat
holvien suut, vaan suojamuurien rei'istä tirkisteli kesä-yön taivas.
Sadunomaista vaikutusta lisäsi tuo ennen mainitsemani, nyt takaa
valaistu iso kuultokuva suuren linnapihan peräseinällä.
Tanssisaliksi oli laitettu "paksun tornin" toinen kerros. Seinät
harmaita, karkeita kivimuureja. Keskellä hyvin paksu neliskulmainen
pylväs, joka salin melkein jakoi kahteen osaan. Ampumareikien syvät
komerot muodostivat vähäisiä sivuhuoneita, missä niiden oli hyvä
oleskella, jotka eivät tanssiin osaa ottaneet. Katosta riippui
kukkasilla koristettuja kynttiläkruunuja, ja muutoinkin oli sali
hyvästi valaistu ja kaunistettu. Hilpeästi siinä kisailtiin, ilo
vallitsi.
Saman tornin alakerrassa oli ravintola. Se oli kirjavilla lyhdyillä
valaistu ja ylt’ympäri lehtiköynnöksillä koristettu. Moisessa
ravintolassa ei tupakan savu silmiä vaivannut; tuntumattomiin se häipyi
suunnattoman korkeihin holveihin.
Mutta ei näissä kemuissa ainoastaan kisailtu tai ravintolassa
istuttu. Tuon tuostakin ilmoitti torventoitotus, että puhe oli
pidettävä. Ensimäisen piti ruotsiksi vararehtori Nylenius, kertoen
lyhyesti Olavinlinnan vaiheista ja kehoittaen yleisöä osoittamaan
kunnioitustaan linnavanhukselle ja sen perustajalle. Ja toisenkin
puheen piti sama mies, niinikään ruotsiksi, tällä kertaa Runebergin,
Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Suomalaista yleisöä suututti nuo
monet ruotsinkieliset puheet Savon kansan juhlassa; mutta elettiinhän
vielä ruotsinkielen herruuden aikoja. Seuraava puhe oli kuitenkin
suomenkielinen ja paras kaikista. Aamu jo koitti ja sen rusottava hohde
näkyi tornin ampumarei'istä, kun Julius Krohn sointuvalla äänellään
piti mahtavan, innostuttavan puheen isänmaalle. Hänen viimeiset sanansa
kuuluivat:
"Kansalaiset! Yö on päättynyt. Sen kanssa on aika hälvetä kaikkien
unelmien, olivat ne kuinka ihania ja suloisia hyvänsä. Nyt on päivä, ja
päivä ei tyydy unelmiin, se vaatii työtä. Työhön siis, työhön ahkeraan,
rohkeaan, innokkaaseen jokainen Suomen mies, jokainen Suomen nainen,
niin on, kun taas uusi vuosisata on vierryt näiden harmaitten muurien
yli, oleva mahtavampana, ihanampana, tämä Suomenmaa, tämä isänmaa, joka
meille kaikesta maan päällä on armahin ja kallihin. Eläköön Suomi,
eläköön isänmaa."
Senaattori John Snellman kiitti Savonlinnan kaupungin asukkaita heidän
vieraanvaraisuudestaan, ja kauppias Sopanen puhui Ahlqvistin ja Krohnin
kunniaksi sekä kolleega Poppius Suomen naisten ylistykseksi.
Päivän valjetessa harveni juhlajoukko harvenemistaan; mutta kirkkaasti
paistoi päivä kun viimeiset vieraat linnasta lähtivät. Vaan tuo
ihmeellinen kesä-yö ei koskaan haihdu juhlavieraitten mielestä.
Varsinainen juhla oli nyt päättynyt. Mutta seuraavana päivänä oli
tehtävä yhteinen huviretki Punkaharjulle, Savon toista ihmettä
katselemaan. Neljä höyrylaivaa oli täpösen täynnä väkeä. Hauskin
oli niiden matka, jotka herrat Rundgren ja Stadius suosiollisesti
olivat kutsuneet kulkemaan isossa, kannella varustetussa lotjassa,
jota höyrylaiva kuletti. Soittokunta seurasi, kannella laulettiin,
tanssittiin, ja kannen alla oli suuri mukava ruokasali sekä leposijoja
väsyneille.
Kun laivat saapuivat Punkaharjulle, soitettiin ja laulettiin "Maamme".
Ilma oli kaunis, Puruvesi rasvatyyni. Tuskin lienee Punkaharju koskaan
ennen nähnyt niin paljon vieraita yht’aikaa. Ympäristön kansaa oli myös
jotenkin paljon kokoontunut. Useimmat jalkasin, muutamat ajaen läksivät
nyt samoamaan tuota siltaa myöten, joka
"— — — on silloin tehty,
Kun on kuu kokohon pantu,
Kun on aurinko alettu,
Laskettuna maan perustus".
Olen usein käynyt Punkaharjulla, jopa kaksi erää oleskellut siellä
viikkokausia; mutta harvoin on tämä luonnon pyhäkkö yht’aikaa näyttänyt
kaikki parhaat puolensa niinkuin tällä kertaa. Auringon laskiessa
ilmautui se ihmeellinen valaistus, jota siellä kirkkaana ja tyynenä
kesä-iltana joskus nähdään. Iltarusko valaa punahohteensa puitten
tyviin. Näyttää kuin harjun komea metsä palaisi tai uhripitoja siellä
vietettäisiin.
Hämärtäessä kokoontuivat vieraat ravintolan edustalle, missä nuoriso
sileällä tantereella kisaili. Rinteille ryhmittyi pienempiä seuroja.
Lauluja viritettiin, puheita pidettiin. Maisteri R. Hertzberg
lausui sepittämänsä ruotsinkielisen runoelman. Tuskastuttavan
vaikutuksen teki erään ruotsinmaalaisen ylioppilaan älytön käytös,
hän kun tässä tilaisuudessa otti lausuakseen Runebergin "Viaporin".
Suomalainen ylioppilas Nohrström, joka oli ollut äskeisessä Upsalan
ylioppilaskokouksessa, piti suomalaisen puheen, lausuen ruotsalaisten
tervehdyksen Suomen kansalle. Muita puheita en mennyt kuulemaan.
Noin 10 tienoissa läksi ensimäinen höyrylaiva paluumatkalle; muut vasta
myöhemmin. Mutta vieraita jäi useita yöksikin Punkaharjulle.
Vielä seuraavanakin päivänä kesti juhlan jälkiviettoa. Aamupuolella oli
soittajaiset vanhassa linnassa ja samaan aikaan kaupungin ravintolassa
juhlatoimikunnan hankkimat aamiaispidot kunniavieraille, professori
Ahlqvistille ja dosentti Krohnille, joihin pitoihin sanomalehtien
edustajatkin olivat kutsutut.
* * * * *
Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisi Yrjö Koskinen tammikuulla 1876
kirjoituksen "Kansallisista kiitollisuuden veloista", joka lyhennettynä
otettiin Uuteen Suomettareen. Tämän kirjoituksen pääasiallinen sisällys
oli seuraava:
Kaikki maailman kansat ovat kiitollisuuden velkoihin vajonneina, koska
kaikki ovat toisiltaan paljon lainanneet. Mutta velkojana ei ole tuo
taikka tämä toinen kansa, vaan ihmiskunta. Suomen kansaan nähden on
kuitenkin tavaksi tullut antaa sille kiitollisuudelle, jota me menneen
historiamme johdosta tunnemme erittäin Ruotsia kohtaan, aivan omituinen
merkitys. Puolueellisessa tarkoituksessa on koetettu uskotella,
että Suomen kansa aina on ollut, yhä vielä on ja ijankaikkisesti on
oleva itsestään kykenemätön kaikkeen hyvään, ja että kaikki hyvä ja
täydellinen lahja tulee sille Ruotsista ja ruotsalaisilta. "Itse
edistymisen kykykin" on muka ainoastaan Ruotsista meille tullut. Ja
tästä syystä muka olemme ikuisessa kiitollisuuden velassa Ruotsille,
velassa semmoisessa, joka meitä velvoittaa kaikenlaisiin asioihin
omissa kotioloissamme. Niinpä tälle velkomiselle perustetaan ruotsin
kielen oikeus jatkettuun ylivaltaan virka- ja sivistyskielenä Suomessa.
Väitetään, että "fennomanit" vihaavat Ruotsin kansaa ja ruotsin
kieltä. He kyllä tunnustavat Ruotsin vallan hyödyllistä vaikutusta
Suomen kansaan; mutta he eivät muka tunnusta sitä tarpeeksi asti. Ja
totta on, että he arvostelemalla tarkastavat tuota vaikutusta ja sen
vuoksi näkevät sen varjopuoletkin, katsellessaan sitä Suomen kansan
omalta kannalta, eikä Ruotsin kansan. — Vakuutetaan, että on yritetty
suomalaisissa virittämään vihaa Ruotsin kansaa vastaan, ja vieraaksi
mieheksi on saatu mies, jonka asemansa puolesta on katsottu olevan
erittäin todistusvoipa, professori A. Ahlqvist. Koska hän oli tunnettu
kiivaana "fennomanina" siihen aikaan, jolloin suomi-kiihko ei juuri
leppeimmässä muodossaan liikkunut, se tietysti nosti huomiota kun
hän, nyt kymmenen vuotta takaperin, äkkiarvaamatta julkaisi erään
runomittaan puetun lausunnon, jolle hän itse antoi valtiollisen
merkityksen ja otsakkeen "Valtiollista". Tämä runoelma ei enentänyt
Oksasen runoilijamainetta, mutta nosti sitä suuremmassa määrässä
professori Ahlqvistin arvon niiden silmissä, jotka mielellään näkivät,
että "fennomanit" muka kuritusta saivat. Heti pidettiin huoli siitä,
että sievä ruotsinnos tuli Hels. Dagbladin yleisön nautittavaksi, ja
Ruotsinkin lehdet, jotka tietysti ihastuivat tämmöiseen "valtiolliseen"
synnintunnustukseen "fennomanian" puolelta, levittivät tiedon siitä
avarampiin piireihin. Runoelman tarkoitus on maailmalle huomauttaa,
että on joukko Suomen kansan viettelijöitä, jotka kuiskaavat sen
korviin vihaa Ruotsia vastaan, syyttäen muka Ruotsia siitä, jos
suomenkieli sortuisi ja Suomen kansa hukkuisi. Keitä nämä ovat,
ei mainita, vaan pidetään tunnettuna. Sellaiset soimasanat, kuin
"kyykäärmeet" ja "viettelijät", olkoot runouden kannalta mitä ovat;
mutta yhteiskunnalliselta kannalta ne ovat herjausta, ellei syytöstä
toteen näytetä. Ja sitä hra Ahlqvist ei ole yrittänytkään, tyytyväisenä
siihen suitsutukseen, jota "fennomanian" vastustajat hänelle ovat
sytyttäneet. — Kymmenen vuoden kuluttua ei olisi maksanut vaivaa puhua
hra Ahlqvistin valtiollis-runollisesta kannasta, ellei hän myöhemmin
ja nyt äskettäin olisi uudestaan tuonut sitä yleisön eteen. Kutsuttuna
juhlapuhujaksi Savonlinnan 400-vuotisjuhlaan viime kesänä, hän ei
malttanut olla tätäkään tilaisuutta käyttämättä samaan tarkoitukseen.
Puheen yleisenä tekstinä oli kiitollisuuden velka Ruotsille, ja puhuja
ajoi asiatansa siihen yksipuoliseen suuntaan, jonka kiitollisuuden
saarna tässä maassa on saanut. Eikä hän rajoittunut omia kiitollisuuden
tunteitaan esittämään. Hänen oli tarve juhlan kaunistukseksi myöskin
rangaista muita heidän muka vahingollisista, mutta olemattomista
mielipiteistään. "Kyykäärmeet" jälleen ilmautuivat puhujan
mielikuvitukseen. — Täällä ehtimiseen matkitut saarnat kiitollisuuden
velasta ovat vähitellen vaikuttaneet yleiseen mielipiteeseen Ruotsissa
ja muissa Skandinavian maissa. Luonnollista onkin, että varsinkin
ruotsalaiset rakkaudellaan riippuvat kiinni siitä ajatuksesta, että
Ruotsin valta edes kielen muodossa ei olisi kokonaan menetetty tällä
puolen merta. Eräässä ruotsalaisessa aikakauskirjassa on äskettäin
ollut kirjoitus "Suomenmaan historiallisesta asemasta", arvostelu
Yrjö Koskisen "Oppikirjasta Suomen kansan historiassa", jonka
kirjoituksen on tehnyt eräs nuori maisteri R. Tengberg. Suuri osa hra
Ahlqvistin puheesta Savonlinnan juhlassa on tähän kirjoitukseen otettu
todistukseksi siitä, kuinka Suomen historiaa oikealta ja rehelliseltä
suomalaiselta kannalta on katsominen. "Fennomanit" ovat ruvenneet
hurjiksi, ja pahimpien joukossa on oppikirjan tekijä. Puhuessaan
nykyisestä asemasta väittää hra Tengberg, että se riippuu ainoastaan
keisarien persoonallisuudesta. Mutta ei mikään kansa maailmassa ole
asemaansa saanut sulaksi lahjaksi, ja vaikka se voi kiitollisuudella
tunnustaa niiden ansioita, jotka siihen ovat vaikuttaneet, se aina voi
samalla osoittaa omaakin uskollista työtänsä. Kiitollisuuden velastamme
Venäjälle on ollut aivan vähän puhetta siitä selvästä syystä, että
sitä kaikeksi onneksi ei ole sopinut tähän saakka käyttää miksikään
puoluevälikappaleeksi yhteiskunnallisissa kiistoissamme. Ja koska
meillä yhden velkajutun kanssa on kylliksi tekemistä, on todellakin
parasta, ettei toista oteta lisäksi.
Siinä pääpiirteet Yrjö Koskisen kirjoituksesta, joka lyhennettynäkin
täyttää yhdeksän palstaa Uudessa Suomettaressa.
Oli arvattava, että Ahlqvist vastaisi, ja viikon kuluttua tulikin
häneltä pitkä vastaus, joka myös sisälsi "Valtiollista" nimisen
runoelman sekä riidan-alaisen juhlapuheen kokonaisuudessaan.
Runoelmasta Ahlqvist sanoo, että hän sen kirjoitti keväällä 1865 ja
että se lausuu tunteita, jotka hänessä heräsivät luettuaan niitä
katkeroita lausumia, joita vähää ennen oli ollut muutamissa maamme
sanomalehdissä sen johdosta, kun silloin ruvettiin puuhaamaan Suomenkin
osanottoa siihen skandinaavilaiseen teollisuus- ja taidenäyttelyyn,
joka sitten seuraavana vuonna olikin. Runoelma julaistiin Suomettaressa
ja sitä seurasi viivan-alainen muistutus, joka ilmoitti tämän sen
synnyn. "Säkenien" molemmissa painoksissa on se varustettu vuosiluvulla
1865, joka osoittaa — "sille, joka sen _tahtoo_ ymmärtää" — että
tämän runoelman sisällys ja tarkoitus ovat satunnaista laatua.
Sanat "kyykäärmehet" ja "viettelijät" ovat liiennystä, joka ylipään
runoudessa ei ole tavatonta, eivätkä sisällä "parjausta", kun ketään
ei ole nimitetty. Miksi ei kukaan ennen ole ottanut tekijää tästä
runoelmasta nuhdellakseen, eipä Kirjallinen Kuukauslehtikään?
Mitä juhlapuheeseen tulee, Ahlqvist aluksi lausuu, että jos hra Y. K.
olisi tarkemmin tuntenut hänen puheensa ja tahtonut oikeutta tehdä,
niin olisi hän huomannut, että puhe oli miltei vain toisin ja useammin
sanoin tehty lausuma erästä paikkaa Y. K:n omassa oppikirjassa, jossa
paikassa, minkä A. sanoo "vasta näinä päivinä" tulleensa tuntemaan,
puhutaan niistä eduista, jotka Suomen kansa saavutti sen kautta, että
se joutui Ruotsin vallan alaiseksi. "Yksipuolista suuntaa" hän ei
voinut puheessaan välttää, kun ei tiennyt eikä tiedä vielä nytkään,
mitä tämä yksipuolisuus oikeastaan on. Y. K. ei tuo esiin minkäänlaista
todistusta, eikä tästä puheesta kukaan voi vääntämälläkään saada
todistusta sille, mitä hän päättää sen "suunnasta". "Jokainen
järjellinen Ihminen, joka on kuullut tai lukenut minun puheeni, on
huomannut, ettei siinä itse asiassa ole tehty mitään murhayritystä
enemmän kansan itsetuntoa kuin kansallishenkeäkään vastaan. Minä
lausuin siinä vain ne tunteet ja mielipiteet, jotka minulla ovat kauan
olleet ja ovat vieläkin siitä, mitä Ruotsi sen niin monivuotisen
yhdistyksen aikana on vaikuttanut meidän kansaamme. Minä olen enemmän
kuin yksikään nyt elävistä ihmisistä ollut tilaisuudessa tulla
tuntemaan, kuinka ja mitä vierasperäiset uskonnot ja valtiolaitokset
ovat vaikuttaneet uraali-altailaisen rodun sivistyksettömiin
kansoihin. Ja joka kerran kuin minulla johtuu mieleen ne surkeat
kansanjäännökset _suomalaista_ sukua, joita kulkiessani olen tavannut
(ja joiden _kieltä_ enimmissä kohdin ei kukaan vielä ole ahdistanut),
niin mun sydämeni kiittää Jumalaa siitä, että hän salli tämän meidän
suomalaisen kansan joutua yhteyteen senkaltaisten sivistäjäin kanssa
kuin ruotsalaisten, joidenka luonne ei ollut sitä laatua, että se olisi
syövyttänyt valloitetun ja heikomman kansan olemuksen rääpäleiksi,
niinkuin näiden muiden suomisukuisten kansojen melkein kaikkialla on
käynyt." Tämä oli "yleinen teksti" hänen puheessaan, ja hän sanoo
saaneensa mitä selvimpiä vakuutuksia siitä, että tämä "suunta" on
yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa, s.o. niissä, jotka jotakin
ymmärtävät tämmöisistä asioista. Kiitollisuuden velka yksityisten
kesken eriää muusta tavallisesta velasta siinä, että sitä ei makseta
eikä kuitata, ja samanlainen on kiitollisuuden velkain laita kahden
kansankin kesken. Ei niitä makseta millään eikä myöskään kuitata, vaan
ne synnyttävät ystävyyden tunteita kummassakin, jotka eivät alenna eikä
"masenna" kumpaakaan, mutta päin vastoin ylentävät ja enentävät heidän
oikeata kristillis-inhimillistä "itsetuntoansa". Näin on meidänkin ja
ruotsalaisten välillä. Y. K:n lausuman johdosta, että puheessa myöskin
oli "perättömiä syytöksiä" ja "vääristyksiä", esim. se väite, ja "joku
on sanonut" Ruotsin tehtävän Suomen kansan kohtaloissa olleen vaan
Suomen eri heimojen yhdistämisen yhdeksi kansaksi, selittää Ahlqvist,
että tuo "joku" ei tarkoittanut Yrjö Koskista eikä Krohnia, joiden
herrojen teoksia hän ei koskaan ole lukenut läpi. Samallainen ajatus
kuin tuo lausuma: "joku on sanonut" j.n.e. on esim. Aspelinin kirjassa
"Savonlinna 1475-1875". — Entäs "eripuraisuuden monipäinen kyykäärme",
eikö se ole syytös? Se on syytös sille, joka on eripurainen, ei
muille. Hra Y. K. tuntee minkälainen eripuraisuus on aika-ajottain
raivonnut esim. yliopiston nuorisossa. Tämä riitaisuus ei ole leikin
asia; oikean isänmaan-ystävän mielessä ei voi se herättää muuta
kuin huolta ja surua. Varoitus näille härskäjille ja muille heidän
laisillensa oli siis aivan luonnollinen, kun oli maan onnesta ja
kohtaloista puhuttava. — Koska Y. K. oli kirjoitukseensa ottanut erään
lausunnon M. Castrénin matkakertomuksista, jossa puhutaan ruotsalaisten
vaikutuksesta Suomen kansaan, sanoo Ahlqvist kirjoituksensa lopussa,
että "meidän kiihkoilijamme" ovat ruvenneet väärinkäyttämään Castrénin
nimeä, luulettaen että hän suomalaisessa kielikysymyksessä oli yhtä
levoton kuin he ja ruotsalaisten suhteen samaa mielipidettä kuin he.
Ei kuitenkaan antaudu tarkastelemaan tuota lausuntoa; sanoo vain, että
Castrén siihen aikaan oli aivan nuori ja "lienee nuorena huimeksinut,
ainakin hengellisesti, niinkuin muutkin". Myöhemmin oli Castrénissa
muutos tapahtunut; jopa oli hän tullut epätoivoon itsenäisen
suomalaisen kirjallisuuden mahdollisuudesta. Todistukseksi viitataan
erääseen Castrénin lesken kirjeeseen, jossa hän lausuu, että hänen
miesvainajansa ei toiminut "siinä tarkoituksessa ja siihen suuntaan
kuin nykyinen suomikiihkoisuus".
Yrjö Koskisen vastaus tuli kohta. Hra Ahlqvistin selitykseen saattaisi
jokainen ensi silmäyksellä olla jotenkin tyytyväinen. Sillä jos hänen
kiivaat lauselmansa runoissaan ja muut sivu-iskut "fennomaneja"
vastaan eivät ole mitään muuta kuin runollista "liiennystä" — esim.
"kyykäärmeet" — ja jos ylipäänsä hra A. ei tarkoita ketään eikä mitään,
niin sopisi hänelle, hänen muiden ansioittensa tähden, jättää tämä
pieni vallattomuuden privilegiumi. Niin kokonaan viaton hän kuitenkin
tuskin lienee, ettei itse tietäisi ensinkään mitä puhuu ja tekee.
— Viimeistä edellinen värsy runoelmassa "Valtiollista" ilmoittaa
tarpeeksi, että nuo "kyykäärmeet" ja "viettelijät" ovat ne, jotka
pelkäävät "suomenkielen sortuvan ja kansan hukkuvan pois". Hra A.,
joka kehuen ilmoittaa, että hän ei lue sitä vähäistä suomenkielistä
kirjallisuutta, mikä on olemassa, ei myöskään tienne mitään
Kuukauslehdestä, koska hän kysyy, miksi tässä lehdessä ei ennen ole
hänen runoelmaansa moitittu. Se tapahtui v. 1869, kun "Säkenien" toista
parvea arvosteltiin. — "Joku on sanonut, että Ruotsin toimitettava
Suomen kansan kohtaloissa oli _vaan_ Suomen eri heimojen yhdistäminen
yhdeksi kansaksi" — ei muka muuta tarkoittanut kuin hra Aspelinin
julkaisemaa juhlateosta, jossa lausutaan: "on syystä sanottu, että
Ruotsin tehtävä Suomen historiassa oli Suomen heimojen yhdistäminen
yhdeksi kansaksi", — siis melkein samat sanat sillä pienellä
erotuksella, että hra Ahlqvist pistää väliin tuon pienen sanan "vaan",
joka antaa hänelle aihetta osoittaa korkeampaa käsityskantaansa.
"Eripuraisuuden kyykäärmeellä" ilmoittaa hra A. tarkoittaneensa
_sitä_ eripuraisuutta, joka muka ylioppilaskunnassa raivoo. Mutta
tuskinpa lienee kukaan voinut käsittää, että hän Olavinlinnan juhlassa
nimenomaan tarkoitti savokarjalaisen ylioppilas-osakunnan kasvatusta.
— Hra A. kertoo, että hänen puheensa herätti juhlatilassa yleistä
suosiota ja että sen suunta on yleinen Suomen sivistyneissä asukkaissa.
Jos hän sivistyneiden piiriin lukee ainoastaan ne, jotka nimenomaan
kerskaavat siitä, etteivät ole lukeneet Yrjö Koskisen oppikirjaa ja
Krohnin kertomuksia, niin hän kenties on laillansa oikeassa. Mutta
muutoin on kuulunut, että puheen vaikutus oli varsin sekanainen, ja
useiden sanomalehtien kertomukset sen todistavat, — Vaan otaksukaamme,
että hra A. runoilijana ja juhlapuhujana ei ole tarkoittanut ketään
eikä mitään, niin lienee kumminkin lupa kysyä, mitä muutamat hänen
lauselmansa viime kirjoituksensa lopussa tarkoittavat. Hän puhuu
"meidän kiihkoilijoistamme" ja tekee tarkan erotuksen itsensä
ja "nykyisten suomikiihkoisten" välillä. Jos näissä sanoissa ja
nimityksissä on jotakin ajatusta, niin sopii kysyä: mitkä ne "nykyisten
suomikiihkoisten" mielipiteet ovat, joita hra A. ei voi hyväksyä, ja
mitkä hänen omat mielipiteensä ovat? "Nykyisten suomikiihkoisten"
kanta ja mielipiteet tavataan kylläksi julkaistuina, mutta hra A. ei
ole kantaansa ilmoittanut muulla kuin umpimielisillä vihanpuuskilla
"jungfennomaaneja" vastaan. — Mitään väittelyä rouva Castrénin kanssa
ei Y. K. katsonut sopivaksi eikä tarpeelliseksi. Tarpeetonta myöskin
lienee, sanoi hän, muistuttaa mitä jokainen muutoinkin hyvin tietää,
— että kansallinen nimi ei mene perinnöksi aivan samalla tavalla kuin
yksityis-tavara, jonka vuoksi sitä ei myöskään voi leski ja lapsi
mielensä mukaan tuhlata.
Nyt vaati Ahlqvist sijaa noin seitsemän palstan pituiselle "toiselle
vastaukselle". Runoelmaansa "Valtiollista" ei hän pidä enemmän
kuin muitakaan runoelmiaan ylen suuressa arvossa; mutta ainakin
ajankuvauksena menee se mukiin, ja "lisänä rikka rokassa, hämähäkki
taikinassa". — Siinä pitkässä sarjakkeessa, jonka alkaa lausuma
"joku on sanonut", oli tarkoituksena osoittaa, että Ruotsin vallan
tehtävä Suomessa oli pääasiallisesti Suomen kansan yhdistäminen
länsi-eurooppalaiseen sivistysryhmään, vaan että tämän vallan maahan
astumisesta syrjäetuna seurasi sekin, että tähän asti ilman yhteyttä
eläneet hämäläiset ja karjalaiset siten yhdistettiin yhdeksi kansaksi,
vaikka mainitun vallan kautta tätä tarkoitusta ei täysin saavutettu.
Olisi yhtä hyvästi sopinut sanoa: "joku _voisi sanoa_". — Varsin ikävä
ja epäluontoinen on tämän maan nuorisossa vallitseva eripuraisuus jo
nyt. Mutta tulevassa ajassa vasta voivat lasten hampaat heltyä niistä
happamista marjoista, joita heidän isänsä täällä ovat syöneet; "Vaan
ei minun varoitukseni juhlapuheessani, sen sanoin jo ensimäisessä
vastauksessani, koskenut ainoastaan näitä riitelijöitä, mutta kaikkia
heidän 'laisiansa', joiden joukossa en toivo Y. K:ta tavattavan." —
Kyllä juhlapuheen paheksuminen näyttää olleen jokseenkin harvassa, ja
se on ihan tuulesta temmattua, kun Y. K. sanoo "useiden sanomalehtien"
kertomusten todistavan vaikutuksen "sekanaisuutta". Ei edes Uuden
Suomettaren kertomuksessa, jonka lehden päätoimittaja oli itse
läsnä juhlassa, puheen vaikutuksen sekanaisuudesta ole vähintäkään
viittausta. Morgonbladetin kertoja sanoo, että puhe otettiin vastaan
vilkkailla hurraa- ja hyväksymys-huudoilla; ei muuta. Ilmarinen
sanoo puhetta "oivalliseksi", Hufvudstadsbladet "miehuulliseksi
ja sulokaikuiseksi" ja Dagblad "miellyttäväksi". Ainoastaan pikku
Karjalattaren kertoja mainitsee, että pari kohtaa juhlapuheessa "ei
meitä tyydyttänyt". — Hra A. sanoo unohtaneensa niin hyvin kiittelyn
kuin moitteet, joita hra Y. K. vakuuttaa kuukauslehdessä hänen
heimolaistensa puolelta annetun A:n runoelmista, mutta arvelee, että
se ei liene suuri vika ja osoittaa, että hän ei ole pitänyt suurta
lukua enemmän kiitoksesta kuin moitteestakaan. Y. K:n Oppikirjaa
sanoo hän useampiakin kertoja yrittäneensä lukemaan; "vaan ne monet
uskalletut ja todistamattomat väitteet, jotka sen kansatieteisessä ja
muinaishistoriallisessa johdatuksessa tavataan, ovat aina antaneet
minulle kylläni tästä lukemisesta, ja juuri kielimiehenä en minä
ole kauan jaksanut nieleksiä sitä kielellistä hutiloimista ja niitä
monia kielivirheitä, joita tavataan kaikissa Y. K:n teoksissa". —
Palaten sitten taas M.A. Castrénin mielipiteisiin suomalaisesta
kielikysymyksestä, lausuu A. nyt: että semmoista suomikiihkoa, kuin
se, joka nyt on olemassa, ei ollut Castrénin viimeisinä elinvuosina,
jolloin vaatimukset ja toiveet suomen kielen suhteen olivat mitä
alhaisimmillaan; että rakkaus Kalevalaan hyvin voi palaa hänessä ja
voipi palaa kessä tahansa meidänkin aikana ilman sitä kiihkoa ja
hangoittelemista, jotka ovat omituisia nykyisille fennomaneille, ja
että Castrén jo sen aikuisissa vähän-vaativaisissa suomihartaissa
pelkäsi kiihkoa ja liikaa rohkeutta. Castrén oli kielikysymyksessä
hyvin varovainen, ja jos olisi elänyt meidän aikoihin asti, niin hän
ei olisi voinut ruveta säveltämään yhtä nuottia jungfennomanien kanssa
eikä puolustamaan kaikkia niitä vaatimuksia, joita heillä on. Ja näin
jatkaa hra A.:
"_Hämäläisessä_ ollut nerokas kuvaus jungfennomaneista, heidän
mielipiteestänsä ja luonteestansa vapauttaa minut sanomasta, mitä
tämä nuotti ja nämät vaatimukset ovat. Tämä säälimätön kuvaus on sitä
merkillisempi, kuin se tulee mieheltä, [Hämeenlinnassa ilmestyvää
'Hämäläinen' nimistä sanomalehteä toimitti silloin maisteri V.
Lindgren.] jonka suomirakkautta ei vielä ole keretty tehdä epäluulon
alaiseksi, ja osoittaa että hänkin jo on saanut kyliänsä tämän
lahkon 'röyhkeydestä', 'toraisuudesta', 'uhkauksista', 'pannoista'
j.n.e. Hänen kuvauksensa on tosin vähän liioiteltu, vaan näyttää
pääasiallisesti olevan oikea."
[Tähän kohtaan Uuden Suomettaren toimitus liitti seuraavan
viivanalaisen muistutuksen:
"Prof. Ahlqvist hyväksynee myöskin mitä 'Hämäläinen' samassa
kirjoituksessa lausuu hänestä itsestään. Se osa kuuluu näin:
"Molemmat, sekä herra Y. K. että herra A., ovat puoluemiehiä, sillä
eroituksella kuitenkin, että edellinen on kyennyt nostamaan lippunsa
alle mahtavan joukon samanmielisiä, jota vastaan jälkimäinen ei
ole saanut kokoon yhtään seuraa, vaan on itse heittäytynyt erään
toisen puolueen helmoihin, jota erinomattain maamme suuri byrokratia
kannattaa. Se on se sama byrokratia, jolle, kaikki harrastukset
suomalaisuuden eduksi ovat ikäviä ja jolle luultavasti on mieleen
tuo kielto Y. K:n historialle käytettää oppikirjana kouluissamme.
Se sama virkavalta nosti myös petitionit ruotsinkielisten koulujen
asettamiseksi suomalaisiin kaupunkeihin, joka mielestämme todistaa,
että kiitollisuuden velkaa oli muullakin maksettava kuin paljailla
tunteilla. Tosin oli siihen koulujen asiaan vastapuoleenkin vaikutukset
viimeisten valtiopäiväin aikana syynä, niinkuin myös sen maltittomuus
välin muulloinkin on ollut sen omille pyrinnöille vahingollinen. Mutta
yleensä sopii sanoa, että virkavalta aina tulee katsomaan karsaalla
silmällä sitä puoluetta, jonka luonteessa on niin paljon demokratista
ainetta, kuin fennomaneilla tosiaankin on. Herra A:lla ei näy olevan
suurta toivoa Suomen kansallisuuden tulevaisuudesta. Hän epäilee
suuresti, onko sillä kykyä nostaa itseänsä omille jaloille. Aivan niin
ajattelee byrokratiakin, ja sitä se toivoo ja tahtoo. Siis ei ole sen
mielestä ainoastaan tuo vanha kiitollisuuden velka maksettava, vaan
uutta velkaa tehtävä, niin ettei siitä ikinä päästä selville. Emme
luulisi herra A:n niin taipuvaiseksi byrokratian mielipiteisiin elikkä
niin poikenneeksi entisyydestään, jos hän saisi kokoon jotakin lahkoa,
mikä häntä muulla tavalla kannattaisi; vaan se maistuu hyvältä olla
edes jonkun helmalapsena, olkoon se sitten vaikka byrokratian. Hän ei
kuitenkaan ole Suomen leijonan kaltainen, joka joskus kuvataan kahdella
tahi halkaistulla hännällä, jotta se saa hieputtaa toisella itään ja
toisella länteen, niinkuin byrokratiakin tekee."]
"Kun Häm. esim. sanoo tästä lahkosta: 'he tahtovat yhdellä iskulla
katkaista muinaisuuden tulevaisuudesta, huomaamatta, että se
kansallisuuden loimi, johon he kutovat, nain tavoin pian katkeaisi
niin, ettei sen päitä kukaan parantaisi', niin tarkoittaa hän
sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista vamman
auttamista, vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen tullut ja
hiljalleen ja vähitellen lähteekin. Ja kun Häm. edelleen sanoo, että
'sen puolueen kammo kaikkea ruotsalaisuutta vastaan on niin suuri,
ettei sen arimmat jäsenet uskalla aivastaakkaan ruotsalaisella
tavalla, ja he pelkäävät tahraavansa puhtaan karvansa kaikesta, mikä
ruotsalaisuuteen vähänkin vivahtaa', niin on kuvaus tosin vähän
naurattava ja liian paksulta väritetty, vaan sisältää kumminkin
totuutta. Nytpä on enemmistö maan sivistyneimpiä asianhaarain pakosta
vielä semmoisia, jotka sekä 'aivastavat ruotsalaisella tavalla'
että myöskin puhuvat ja kirjoittavat ruotsia, ja joku osa maan
talonpoikaissäätyäkin on ruotsalaista. Kevyt on arvata, mikä sopu
ja rakkaus kansalaisten välillä on syntyvä, kuinhan tuo 'kammo' ja
siitä seuraava nurjamielisyys pääsevät oikein voimaan. — Tämmöisiä
'mielipiteitä', kuin nyt mainitut, en minä voi 'hyväksyä', Aina
vuosista 1848 ja 1849 alkaen olemme monessa maassa nähneet tapahtuvan
tapauksia, jotka kansallinen 'kammo' s.o. viha valtionjäsenten välillä
on matkaansaattanut. Minä olen käynyt muutamissa näistä maista ja
niiden asujanten sekä henkinen että taloudellinen tila, sen verran,
kuin minä näitä olen nähnyt, ovat antaneet minulle syytä kiittää
oman maani onnea, jossa sen kaltaiset torat ja taistelut eivät ole
raivonneet kuin noissa maissa. Minä pelkään näitä toria ja olen tullut
varovaiseksi." — — — "Jungfennomanien mielipiteet 'valtiollisissa ja
yhteiskunnallisissa kysymyksissä' muuten eivät koske minua. Omista
mielipiteistäni tämmöisissä kysymyksissä en kuitenkaan aio hra Y. K:n
eteen panna mitään programmia."
Koska Ahlqvist oli ottanut minunkin kertomukseni Savonlinnan juhlasta
todistukseksi siitä, että hänen juhlapuheensa oli herättänyt yleisen
mieltymyksen, täytyi minun samassa U. S:n n:ossa, missä alkupuoli hänen
"toisesta vastauksestaan" julaistiin, todistaa, että Y. K. oli oikeassa
väitteessään, että "puheen vaikutus kuulijoihin oli varsin sekanainen".
Kun juhlapuhe oli päättynyt, "kuului" tosin hurraa-huutoja, mutta ne
eivät suinkaan olleet yksimielisiä. Useita oli kiitollisuuden tulva
ja varsinkin "eripuraisuuden kyykäärme" loukannut ja useilta kuulin
sekä kohta että jälestäpäin ankaraa moitetta. Toiselta puolen puhetta
kiitettiin siitä syystä, että se oli nuhdesaarna "fennomaneille",
joka osoitti, että kiittäjät olivat puheen tarkoituksesta saaneet
aivan saman käsityksen kuin moittijatkin. Siinä kertomuksessa, jonka
minä lehteäni varten juhlamenoista kyhäsin, en katsonut soveliaaksi
ruveta arvostelemaan juhlapuhetta tai kertomaan, minkä vaikutuksen se
kuulijoihin teki. Mielestäni oli tuo puhe jo kylläksi häirinnyt juhlan
iloa niissä, jotka olivat toivoneet, ettei tässä kansallisjuhlassa
mitään puolueriidoista kuuluisi, enkä minä tahtonut, että tämän juhlan
johdosta kohta syttyisi uudet kiistat. Tästä syystä en kertomuksessani
maininnut mitään juhlapuheen vaikutuksesta.
Y. K:n "loppusanat hra provessori A. Ahlqvistille" lopettivat kiistan.
Ydin hra A:n nykyisessä kannassa on varovaisuus ja vanhoillisuus.
Sekin mitä hän Castrénista väittää, on ainoastaan kajastusta hänen
omasta itsestään, eikä vaikuta Castrénin suhteen mitään. Mutta
epäselväksi sittenkin jää mitä "fennomanien" mielipiteitä hra A.
ei voi hyväksyä. Tosin tämä "toinen vastaus" sisältää koko joukon
vanhoja ja uusia rynnäköitä ja syytös-viittauksia; mutta ne ovat
kaikki sitä laatua, jota sanotaan tuulen-pieksemiseksi. Ei ilmoiteta
missä "nykyinen fennomanien kiihko ja hangoitteleminen" on ilmestynyt.
Asian valaisemiseen eivät "Hämäläisenkään" neronponnistukset vaikuta
mitään, sillä nekin ovat pelkkää tuulen-pieksemistä. Hra A. olisi
yhtä hyvin voinut lainata jonkun niistä herjauksista "fennomaneja"
vastaan, joita Dagbladin taholta on sepitetty tukuttain. Kun hän
moittii "sitä väkirynnäkköä, jolla jungfennomanit vaativat pikaista
vamman auttamista, sen vamman, joka on hiljalleen ja vähitellen
tullut ja hiljalleen ja vähitellen lähteekin" — niin tämä tosin on
valaisevaa hra A:n oman nykyisen kannan suhteen, mutta ei osoita
mitään "fennomanein" kantaa. — Jos nyt lasketaan yhteen mitä hra A.
lausuu itsestään ja "jungfennomaneista", niin saadaan todellakin
hänen omasta kannastaan kaikki kaivattu selvitys. Me nyt tiedämme,
missä hän on tavattavana — nimittäin keskellä ruotsikiihkoisten
leiriä, missä sekä Hufvudstadsbladetin että Dagbladin kaikki pienet
ja suuret häntä tervehtivät kaikuvilla hurraa-huudoilla. Hän
oli jo näiden uusien ystäväinsä kaltainen joka liikkeessä, joka
lauseessa. Samankaltainen vanhoillisuus varovaisuuden nimellä;
sama kauhu liika-isänmaallisuudesta, sama "vähitellen"-saarna
perustettuna ruotsinkielen nykyiseen vallitsevaan asemaan, jonka
lisäkannattimeksi kelpaa "joku osa" ruotsalaista rahvasta, sama
katkera viha "fennomaneja" ja "jungfennomaneja" vastaan, vihdoinkin
ihan sama hurskasteleva suosion-lausumus "rehellistä ja ahkeraa työtä"
kohtaan suomenkielisen kirjallisuuden alalla, ja siinä ohessa ihan
sama ylhäinen ylenkatse kaikkea vastaan, jota siinä kirjallisuudessa
toimitetaan (tietysti hra A:n omat teokset eroitettuina). Onko tämä
pelkkää persoonallista vihoittelemista vaiko periaatteellista kantaa,
sen kysymyksen jättää Y. K. mielellään sikseen, eikä huoli edes käyttää
"Hämäläisen" neronleimauksia asian valaisemiseksi. Pääasia on selvä:
hra A. on aikoinaan ollut ankarimpia väkirynnäkön harjoittajia, ja
hän on nyt aikalailla parantunut siitä taudista ja tullut suomalaisen
kansallisuuden puolesta oikein "vähän-vaativaiseksi". — Ainoat
maat, missä hra A. on käynyt ja saattanut kansallisuuden kiistoja
nähdä, ovat Böömi ja Unkari. Mutta palattuaan näistä maista, hän
"Mehiläisessä" 1862 julkaisi kirjoituksen, jossa hän lämpimästi
puolusti böömiläisten kansallisuuden harrastuksia. Koko kirjoituksessa,
josta Y.K. julkaisee otteita, ei ole merkkiä hra A:n nykyisestä
vanhoillisuuden, varovaisuuden ja kiitollisuuden kannasta. Käynti
Unkarissa tuotti kirjoituksen "Unkarin kielen sukulaisuudesta suomen
kanssa", jota sopisi sen puolesta pitää muuttuneiden mielipiteiden
osoitteena, että se julaistiin ruotsiksi (Suomi 1863). Mutta itsekin
hän silloin pelästyi "aivastaneensa ruotsalaisella tavalla" ja liitti
kirjoitukseensa suomenkielisen anteeksi-pyynnön. Niinmuodoin ei vielä
v. 1863 mitään vaikutusta noista ulkomaisista kokemuksista. Vasta v.
1865 runoelma "Valtiollista" ilmaisee muutoksen hänen mielipiteissään,
ja syy on silminnähtävästi toista alkuperää kuin Unkarista ja Böömistä.
— "Eripuraisuuden kyykäärmeestä" on vihdoinkin saatu oikein selvä
tieto. Hra A. ei sillä ainoastaan tarkoittanut noita riitelijöitä
ylioppilaskunnassa, vaan "kaikkia heidän laisiansakin", ja tahtoi siis
juhlan kaunistukseksi viskata herja-sanan "fennomanien" silmiin, aivan
niinkuin Y. K. arvasi kirjoituksessaan Kuukauslehdessä.
Julaistuaan Ahlqvistin "toisen vastauksen", mainitsi Uuden Suomettaren
toimitus, että, koska prof. Ahlqvist nyt oli herjauksillansa suoraan
kääntynyt suomalaista puoluetta vastaan, täytyi toimituksenkin
lausua asiasta muutama sana, ehkä tulevassa numerossa. Mutta kun
tähän numeroon jo tuli Yrjö Koskisen "loppusanat", ei toimitus enää
katsonut tarpeelliseksi osoittaa kuinka heikolla perustuksella
Ahlqvist liikkui. Huomautettiin vain, että hra A. yhtyy niihin
parjauksiin ja syytöksiin, joita ruotsikiihkoisten leiristä niin
runsain määrin viskataan fennomaneja vastaan. Hän moittii fennomanein
menettelytapaa, mutta ei huomaa mitään moitittavaa siinä puolueessa,
joka vastustaa suomalaisten kohtuullisimpiakin vaatimuksia. Jos
fennomanien menettely hänen mielestään on huono, niin olisi sopinut
odottaa, että hän olisi jollakin toisella, paremmalla tavalla koettanut
suomalaisuuden harrastuksia edistää. Mutta hra A:n puolelta ei ole
viime vuosina kuulunut ainoatakaan sanaa siihen suuntaan. Ja hän on
vastaanottanut sitä suitsutusta, jonka suomalaisuuden vastustajat
ovat hänelle sytyttäneet siitä, että hän tuon tuostakin on antanut
kolahduksia fennomaneille ja muutoin suomalaisuuden asiassa ollut
ääneti ja mitään vaatimatta. Näin ollen pitäisi hra A: n ymmärtää, että
hänen moitesaarnansa fennomaneja vastaan eivät maksa eivätkä paina
suomalaisuuden asiassa suuresti enempää kuin Dagbladin jokapäiväiset
parjaukset, joiden paino ei ole suuri.
Tämän kiistan jälkeen kävi Ahlqvistin ja "jungfennomanien" väli
tietysti entistään kireämmäksi. Erittäin näkyy Ahlqvistia suututtaneen
Uuden Suomettaren ja minun sekaantuminen tuohon kiistaan. Jo nuorena
ylioppilaana ollessani olimme tutustuneet siinä "Suomen kielen
ystäväin" seurassa, josta eräässä muistelmassani olen kertonut, ja
siitä asti oli hän minua hyvin suosiollisesti kohdellut. Mutta nyt
tapahtui jyrkkä muutos: minä jouduin hänen vihansa erityiseksi
uhriksi. Hän ei ollut minua tuntevinaan, ei koskaan tervehtinyt eikä
puhutellut, menipä niinkin pitkälle ylenkatseensa osoittamisessa, että
hän kerran, kun kadulla sattui tulemaan minua ja vaimoani vastaan,
aivan meidän edessämme kääntyi selin meihin.
Jo vuonna 1874, jolloin Yrjö Koskinen valittiin Suomalaisen
kirjallisuuden seuran esimieheksi, oli Ahlqvist la'annut käymästä
tämän seuran kokouksissa, ja nyt hän niin visusti kuin mahdollista
vältti kaikkia tilaisuuksia, missä olisi joutunut meikäläisten
seuraan. Vasta 1880-luvun alussa alkoi leppymisen oireita Ahlqvistin
puolelta näkyä. Niinpä hän muistaakseni oli saapuvilla mainitun seuran
50-vuotis-juhlassa v. 1881 ja otti osaa juhlapäivällisiinkin. Mutta
selvempi muutos hänen käytöksessään "jungfennomaneja" kohtaan tapahtui
vasta v. 1884, kun hän oli tullut valituksi yliopiston rehtoriksi
ja konsistorin fennomanitkin olivat häntä äänestäneet. Minuakin hän
taas kadulla pään nyykkäyksellä tervehti, ja Uudelle Suomettarelle
hän joskus itse toi yliopiston uutisia. Täydellinen sovinto meidän
kesken rakentui sitten siinä juhlassa, jonka ylioppilaskunta vietti
Ahlqvistin kunniaksi, kun hän v. 1886 täytti 60 vuotta, ja johon
entisetkin ylioppilaat saivat ottaa osaa. Kun minä, työstä jotenkin
myöhään päästyäni, tähän juhlaan saavuin ja Ahlqvist minut huomasi,
tuli hän hyvin ystävällisesti minua kättelemään ja puhuttelemaan.
Mutta Savonlinnan juhlan muistoihin emme silloin emmekä vastedeskään
kajonneet.
Ahlqvistin ollessa yliopiston rehtorina kerrottiin tositapahtumana
seuraava juttu. Yliopiston kansliassa olivat jotkut ruvenneet
keskustelemaan kansallisista kiitollisuuden veloista. Tätä keskustelua
jonkun aikaa syrjästä kuunneltuaan, oli Ahlqvist tokaissut: "Ei mikään
kansa mokomia velkoja tunnusta." Ja kun näiden velkain puolustaja
huomautti, että Ahlqvist ennen oli ollut toista mieltä, oli hän
sanonut: "Olen kyllä ollut, mutta selkääni sain ja sitä ansaitsin."