Sillä monivaiheisella ja katkeralla, mutta voittoisalla taistelulla,
jota kansallismieliset tässä maassa monen vuosikymmenen kuluessa
ovat käyneet suomalaisten koulujen puolesta, on niin valtaava sija
minun muistojeni sarjassa, etten voi olla sitä näissä muistelmissani
muutamilla piirteillä koskettelematta. Uuden Suomettaren toimittajana
olen ollut keskellä tämän taistelun tuiminta pyörrettä. Tuskinpa on
tässä lehdessä mistään asiasta niin paljon kirjoitettu, kuin juuri
suomalaisista kouluista. Alituisesti on niiden tarpeellisuus ollut
todistettava sekä vastustajain vehkeitä, verukkeita ja hyökkäyksiä
torjuttava, mikäli paino-olot kulloinkin ovat sitä sallineet.
1860-luvun alkaessa ei koko Suomenmaassa vielä ollut ainoatakaan
yliopistoon johtavaa suomenkielistä opistoa. Kimnaasit kaikki jatkoivat
työtänsä ruotsinkielisen valtaluokan kasvattamiseksi tässä maassa.
Jyväskylän ylialkeiskoulu, joka perustettiin 1858 ja jota sanottiin
ensimäiseksi suomenkieliseksi oppikouluksi, ei pitkiin aikoihin ollut
todellisesti suomalainen. Sen perustamisessa määrättiin, että kahdella
alimmalla luokalla oli opetettava oppilaiden äidinkielellä, suomeksi
tai ruotsiksi, ja ylemmillä luokilla suomeksi ainoastaan yhdessä tai
useammassa aineessa tarpeen mukaan. Ja tätä määräystä noudatettiin
vielä senkin jälkeen, kun ylialkeiskoulu v. 1862 oli laajennettu
täysiluokkaiseksi alkeisopistoksi, siinä määrässä, että ne oppilaat,
jotka 1865 päästettiin yliopistoon, olivat kouluaikanaan lukeneet
useimmat opetusaineet ruotsiksi, kahdella keskiluokalla kaikki. Moni
opettaja ei ensi vuosina osannutkaan suomea, ja keskenään opettajat
haastelivat opistossakin ruotsia. Ruotsinkielinen opetus kyllä supistui
supistumistaan. Mutta vasta 1860-luvun loppupuolella Jyväskylän
alkeisopisto muodostui kauttaaltaan suomenkieliseksi.
Kaksikielinen oli myöskin 1860 perustettu Tampereen ylialkeiskoulu,
ja kun Oulun ylialkeiskoulu 1863 laajennettiin 7-luokkaiseksi
alkeisopistoksi, määrättiin että opetuskielenä tuli olla toisissa
aineissa ruotsi, toisissa suomi. V. 1865 perustetussa Joensuun
ylialkeiskoulussa oli opetuskieleen nähden noudatettava samaa
järjestystä kuin Jyväskylän alkeisopistossa, s.o. kaksikielisyyden
ohjelmaa, vaikka säädyt valtiopäivillä 1863-64 olivat nimenomaan
anoneet, että Joensuuhun suomenkielinen koulu perustettaisiin. Mutta
suomalaiseksi tämä koulu kuitenkin ennen pitkää muodostui. Kuopionkin
ylialkeiskoulussa alettiin 1860-luvun alkupuolella käyttää opetuksessa
suomea ruotsin rinnalla, ja siitä päättäen, että ruotsalainen "osasto"
1871 määrättiin lakkautettavaksi, oli siellä sitä ennen muodostunut eri
osastot suomen- ja ruotsinkielisiä oppilaita varten.
Paitsi suomenkielistä koulua Joensuuhun, ehdotettiin äskenmainituilla
valtiopäivillä anottavaksi samankielisiä kouluja myöskin Sortavalaan
ja Mikkeliin, mutta nämä ehdotukset eivät saavuttaneet kolmen
säädyn kannatusta. Samasta syystä raukesivat niinikään pappis- ja
talonpoikaissäädyissä tehdyt yhtäpitävät anomusehdotukset siitä,
että suomalaisissa paikkakunnissa suomea käytettäisiin kaikkien
oppilaitosten pääkielenä, että yliopistoon yleensä asetettaisiin
sellaisia opettajia, jotka taitavat suomea, ja että tämän kielen
taidon vaatimukset niiltä, jotka pyrkivät valtion ja kirkon virkoihin,
melkoisesti korotettaisiin. Nämä anomusehdotukset olivat kuitenkin
todistuksena siitä, kuinka yleisesti suomenkielisiä oppikouluja ja
yleensä kieliolojen korjausta jo kaivattiin, sekä enteenä siitä
kiivaasta taistelusta näistä oloista, joka vastaisilla valtiopäivillä
tulisi tapahtumaan. Suomalainen kansa oli valveutunut vaatimaan mitä se
olemuksensa ehdoksi käsitti.
Kun normaalikoulu määrättiin perustettavaksi Helsinkiin ja siinä
ehdotuksessa johdesäännöksi tälle koululle, jonka hallituksen käskystä
olivat tehneet professori Z.J. Cleve sekä yliopettajat J.E. Bergroth,
H.L. Melander ja K. Lindeqvist, ehdotettiin että normaalikoulussa
tulisi olemaan kaksi yhtäläisesti järjestettyä ja rinnakkain
kulkevaa osastoa, toinen ruotsin- ja toinen suomenkielinen, syttyi
kansallismielisissä se iloinen toivo, että pääkaupunkiin saataisiin
suomalainen oppikoulu. Normaalikoulu avattiin syksyllä 1864, mutta
suomalaisia oppilaita ei sinne otettukaan; se alkoi ruotsinkielisellä
luokalla. Vasta 1867 perustettiin ensimäinen suomalainen luokka
koulun inspehtorin, professori Cleven väsymättömien ponnistusten
tuloksena. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti myöskin se alamainen anomus,
jonka talonpoikaissääty saman vuoden valtiopäivillä edustajain K.
Muttilaisen, K. Värrin ja P. Tiaisen ehdotuksesta teki siitä, että
normaalikouluun asetettaisiin suomalainen rinnakkaisosasto ja suomi
määrättäisiin opetuskieleksi useammissa maamme oppikouluissa. Tähän
anomukseen oli talonpoikaissääty kehoittanut pappissäätyä yhtymään,
mutta toinen valtiosääty asettui kaksikielisten koulujen kannalle ja
teki eri anomuksen siitä, "että puhtaasti suomalaisissa osissa maata,
niin pian kuin olot mahdollisesti sallivat, suomi kaikkialla tulisi
opetuskieleksi kaikissa aineissa koulun alemmilla luokilla, sekä ruotsi
asteittain otettaisiin opetuskieleksi muutamissa korkeampien luokkain
oppiaineissa, ja että maan puhtaasti ruotsalaisissa seuduissa ruotsi
säilytettäisiin kouluissa ensimäisenä opetuskielenä, mutta suomi
vähitellen korkeammilla luokilla otettaisiin opetuskieleksi muutamissa
aineissa."
Normaalikoulun suomalaisen osaston ensimäiseen luokkaan liittyi
seuraavana vuonna toinen luokka. Vaan siihen tämän osaston kehitys
sillä kertaa pysähtyikin. Senaatti ei suostunut kolmannen luokan
avaamiseen. Se oli muka tarpeeton, ja aikomus oli tietysti lakkauttaa
alkuluokatkin.
Kun turhaan oli koetettu saada muutosta senaatin päätökseen, anoivat
professorit C.G. von Essen, O. Hjelt, Yrjö Koskinen ja Th. Rein,
tohtori P. Tikkanen ja lakit, kandidaatti W. Lavonius lupaa kolmannen
luokan perustamiseen yksityisten varoilla, jotta koulunkäynti ei
keskeytyisi niiltä oppilailta, jotka olivat toisen luokan suorittaneet.
Lupa saatiin ja rahankeräys toimeenpantiin, joka lyhyen ajan kuluessa
tuotti toista kymmentätuhatta markkaa, millä varoilla mainittua luokkaa
kustannettiin syyslukukaudella 1869 ja alkupuolella kevätlukukautta
1870.
Kenraalikuvernöörinä oli silloin kreivi Adlerberg, joka ei vielä
ollut ehtinyt niin kietoutua ruotsinmielisten verkkoon kuin
myöhemmin. Hänkään ei senaatin toimenpidettä hyväksynyt, vaan
alisti normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalon hallitsijan
ratkaistavaksi, ja siten saatiin arm. määräys, että tuo kolmas
luokka sekä seuraavan lukuvuoden alusta neljäskin luokka olivat
valtion varoilla kustannettavat. Kun viidettä luokkaa tarvittaisiin,
pitäisi asianomaisten siitä tehdä uusi esitys. Sen ohessa käski
Keis. Majesteetti asettaa erityisen komitean, jonka jäseniksi
kutsuttaisiin "kokeneita ja asiantuntevia miehiä" ja jonka tulisi
"tutkia oliko suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle, että
tieteellistä opetusta voitaisiin vastuksetta sillä kielellä antaa sekä
missä määrässä ja missä oppilaitoksissa se saattaisi ilman haittaa
tapahtua". Tämä komitea, johon kuuluivat professorit Aug. Ahlqvist,
C.G. Estlander, O. Hjelt, Yrjö Koskinen, W. Lagus ja L. Lindelöf sekä
dosentti J. Krohn, antoi lausuntonsa helmikuulla 1871.
Enemmistön mielestä oli suomen kieli jo päässyt sille edistyskannalle,
että sitä ilman suurempia vaikeuksia voitiin käyttää opetuskielenä
korkeammissa oppikouluissa, sillä tarpeellisia koulukirjoja oli jo
melkein kaikissa opetusaineissa. Jyväskylän opistosta tulleet oppilaat
olivat kylliksi osoittaneet, että suomenkielellä voitiin saada ne
tiedot, jotka ylioppilastutkinnossa vaadittiin. Yhteinen kieli
alemmalle ja ylemmälle opetukselle tulisi olemaan vahvana yhdyssiteenä
yhteiskunnan eri luokkain välillä, jotka meidän maassamme nyt olivat
vieraina toisilleen. Kansakouluissa olisi käytettävä paikkakunnan
väestön kieltä ja porvarikoulut niin järjestettävät, että opetus
niissä tapahtuisi sillä kielellä, jota kaupungin alemman porvariston
enemmistö puhui, huomioon ottaen myöskin ympäristön kansan kielen. Mitä
teollisuus- ja oppikouluihin tulee, katsoi komitea toistaiseksi olevan
kylläksi, että suomenkielinen teollisuuskoulu perustettaisiin johonkin
sopivaan paikkaan, että esim. Oulun, Kuopion ja Tampereen koulut
muutettaisiin samallaisiksi alkeisopistoiksi, kuin Jyväskylän, ja että
normaalikoulun suomalaiseen osastoon lisättäisiin kolme yläluokkaa.
Tämän osaston voimassa pitäminen ja laajentaminen olisi hyvin tärkeä
vastaisten opettajien käytännöllisiä harjoituksia varten sekä
tarpeellinen pääkaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Normaalikoulun
pitäisi olla yliopisto-kaupungissa, koska kasvatusopin professorin
oli johdettava opettajakokelaiden harjoituksia ja ainoastaan siellä
oli mahdollista saada tarpeeksi monta taitavaa tuntiopettajaa.
Naiskouluista lausui komitea, ettei vielä mikään opetuskielen muutos
niistä liene tarpeellinen, mutta että, jos jossakin paikkakunnassa
lausuttaisiin yleinen toivo saada suomi opetuskieleksi naiskoulussa,
sellaiseen anomukseen olisi suostuttava. Ja kohtuullista olisi, että
yksityiset suomalaisetkin naiskoulut saisivat valtioapua. Kaikissa
kouluissa paitsi kansakouluissa, olisi toista kotimaista kieltä
opetettava.
Tähän mietintöön oli kolme komitean jäsenistä, professorit Estlander,
Lagus ja Lindelöf liittäneet vastalauseen. He myönsivät, että suomen
kielellä jo oli olemassa melkoinen koulukirjallisuus, mutta väittivät,
että tällä kielellä ei yleensä vielä ollut sitä vakavuutta ja
tarkkuutta tieteellisissä nimityksissä ja lauseparsissa kuin muilla
sivistyskielillä. Eivät kuitenkaan katsoneet tämän seikan panevan
voittamattomia esteitä suomenkielen käyttämiselle oppikouluissa.
Kansa- ja porvarikouluihin nähden olivat he samaa mieltä kuin komitean
enemmistö. Mutta suomen kielen käyttäminen oppikouluissa oli muka
pantava riippuvaksi siitä, missä määrin maan sivistyneet kansanluokat
käyttivät tätä kieltä. Vähempi luku suomalaisia alkeisopistoja
riittäisi niille sivistyneitten perheitten lapsille, joista jo voi
sanoa, että suomi oli heidän äidinkielensä. Tämä koski myöskin
naiskouluja. Korkeampaa koulu-opetusta siis vain "sivistyneitten"
perheiden lapsille. Yhteisen kansan lapset tyytykööt kansakouluihin
ja porvarien lapset porvarikouluihin. Korkeammalle älkööt pyrkikö. —
Mitä normaalikoulun suomalaiseen osastoon tulee, myönsivät vastalauseen
tekijät, että suomalainen oppikoulu pääkaupungissa oli tarpeellinen,
mutta lausuivat epäilyksensä siitä, olisiko tarpeellista ja asialle
hyödyksi, että tämä koulu tehtäisiin normaalikouluksi ja olisi
yhdistettynä ruotsalaiseen normaalikouluun yhdeksi oppilaitokseksi.
Jo ennen kuin tämä komitea keväällä 1870 asetettiin, oli uusi
kouluhallitus alkanut toimensa toisessa muodossa kuin toivottu oli,
esimiehenä kenraali vapaah. K. von Kothen, se mies, jota yleisesti
syytettiin 1850 vuoden asetuksen aikaansaamisesta, jossa asetuksessa
kiellettiin suomen kieltä käyttämästä muissa kuin uskonnollisia ja
taloudellisia aineita koskevissa julkaisuissa, ja sama mies, joka vv.
1853-56 senaattorina ja kirkollistoimituskunnan päällikkönä ollessaan
oli osoittanut haluansa mullistaa koululaitoksemme entisaikain
kastijärjestelmän mukaan sekä vihaansa suomen kieltä ja suomalaisuutta
vastaan. Melkein kaikki tuon uuden hallituksen jäsenetkin olivat
miehiä, joiden mielipiteet eivät ennustaneet hyvää suomalaisille
kouluille. Ja jo pari kuukautta sen perästä kun komitean mietintö oli
senaattiin jätetty, sai normaalikoulun rehtori kouluhallitukselta
kirjelmän, jossa tiedoksi annettiin, että koulun neljä suomalaista
luokkaa pidetään voimassa siten, että ne astuvat askeleen edemmäs, s.o.
4:s luokka siirtyy 5:nneksi, 3:s 4:nneksi j.n.e., mutta ensimäinen
luokka lakkautetaan. Senaatti oli kouluhallituksen ehdotuksesta niin
päättänyt, tekemättä asiasta esitystä hallitsijalle. Normaalikoulun
suomalainen osasto oli siis määrätty luokka luokalta hävitettäväksi.
Tämä toimenpide vaikutti kuin sodan julistus maamme suomalaista väestöä
vastaan. Se synnytti kaikkialla katkeraa mieltä, mutta samalla sen
innostuksen voiman, joka tuhoa tarkoittavan iskun torjui ja sittemmin
suomalaisuuden asialle aavistamattomat voitot tuotti.
Kohta kun tieto oli saatu kouluhallituksen päätöksestä kokoontuivat
suomalaisen koulun ystävät Helsingissä toukokuun 5 p. neuvottelemaan
niistä toimista, luihin sen johdosta oli ryhdyttävä. Suurin osa niistä
rahavaroista, jotka v. 1869 kerättiin normaalikoulun suomalaisen
osaston kolmannen luokan kannattamiseksi, oli vielä tallella, ja ne
päätettiin nyt käyttää lakkautettavaksi tuomitun ensimäisen luokan
kustantamiseen. Ei kenenkään päähän tässä kokouksessa juolahtanut,
että sonaatti voisi olla myöntymättä nyt puheena olevan luokan
asettamiseen normaalikoulun yhteyteen, koska kolmas yksityinen luokka
oli saanut olla siihen yhdistettynä. Mutta niin tapahtui kuitenkin.
Asia ratkaistiin kesäkuun 8 p. senaatissa siten, että anomus, jonka
olivat tehneet professorit C.G. von Essen, Yrjö Koskinen ja Th. Rein,
översti A. Järnefelt ja tohtori K.F. Ignatius, kouluhallituksen
ehdotuksen mukaan hylättiin, mutta hakijoille sentään myönnettiin lupa
perustaa yksityinen, normaalikoulusta erillään toimiva, mutta sen
opetussuunnitelmaa noudattava ensimäinen luokka.
Saman kuun 19 p. ilmoitettiin sanomalehdissä, että tulevan syyskuun 1
p. Helsingissä avataan normaalikoulun ensimäistä suomalaista luokkaa
vastaava yksityinen koulu, jossa tulee olemaan sama opettaja kuin
sanotulla luokalla viime lukuvuonna oli, maisteri K.V. Forsman, ja
jonka tarkastajana on ottanut ollakseen kasvatusopin professori
Z.J. Cleve, että tätä koulua aiotaan kannattaa ainakin niin monta
vuotta, että ylialkeiskoulujen opinmäärä hyvästi voidaan suorittaa
normaalikoulun opetustavan mukaan, ja että oppilaiden vuosimaksut
tulevat olemaan samat kuin valtion kouluissa.
Antaessaan takeet siitä, että tämän yksityisen luokan oppilailta
koulunkäynti ei ennen aikojaan keskeytyisi, nojautuivat koulun
perustajat siihen varmaan vakaumukseen, että suomalaisen oppikoulun
tarpeellisuus Suomen pääkaupungissa kaikkialla maassamme käsitettiin
ja tunnustettiin, ja että se yleinen innostus, joka jo oli saanut
kokoon melkoisen summan tämän koulun kannattamiseksi, vastakin tulisi
sitä kannattamaan. Heitä elähytti myöskin se luja toivo, että kansan
edusmiehet, joiden oli seuraavana vuonna valtiopäiville kokoontuminen,
pitäisivät huolen siitä, ettei pääkaupunki jäisi suomalaista oppikoulua
vaille.
Sillä aikaa hautoi v. Kothen suuria tuumiansa koululaitoksen
mullistamiseksi ja suomalaisen kansallisuusliikkeen kukistamiseksi.
Koululaitos oli niin järjestettävä, ettei suomalaisia oppikouluja enää
pääsisi syntymään, ja ne, jotka olivat olemassa, olisi hän tahtonut
kaikki hävittää. Siihen ehdotukseen uudeksi koulujärjestykseksi, jonka
kouluhallitus maaliskuulla 1871 lähetti senaattiin, oli v. Kothen
liittänyt vastalauseen, jossa hän muun ohessa ehdotti, että venäjän
kieli ja toinen kotimainen kieli opetussuunnitelmassa asetettaisiin
tasa-arvoisiksi ja valinta-oikeus niiden välillä myönnettäisiin,
että suomalaisissa paikkakunnissa olevat korkeammat oppilaitokset ja
nimenomaan Jyväskylän alkeisopisto lakkautettaisiin ja niiden sijaan
perustettaisiin 2- ja 4-luokkaisia reaalikouluja. Ja senaatti yleensä
kannatti v. Kothenin ehdotuksia.
Näitä hankkeita koetettiin pitää salassa; sanomalehdet eivät saaneet
niistä hiiskua sanaakaan. Mutta ilmi ne kuitenkin pääsivät ja
kuohuksiin joutuivat kansalaisten mielet. Jyväskylästä ja Joensuusta
toimitettiin hallitusmiesten puheille lähetystöt, joista edellinen kävi
Pietarissa asti. Ja kaikkea vaikutusta vaille ei jäänyt kansalaisten
kiihtynyt mieliala. Numerossaan syyskuun 25 p:ltä 1871 aikoi U.
Suometar lukijoilleen kertoa sen sanoman, että kouluasiassa joku
käänne parempaan päin oli tapahtunut Pietarissa olevan suomalaisen
komitean toimesta. Mutta sensuuri ei päästänyt tätäkään sanomaa
julkisuuteen. Tosiasia lienee se, että sanotun komitean jäsenet kävivät
Helsingissä senaatin kanssa neuvottelemassa kouluasiasta ja että siitä
hallitsijalle tehtävästä esityksestä poistettiin v. Kothenin kaikkein
katalimmat tuumat.
Marraskuun 30 p. ilmestyi sitten arm. julistukset opetuskielestä
Suomenmaan oppi-, reaali- ja kansakouluissa sekä Suomenmaan
alkeisoppilaitosten toisin järjestämisestä, joiden julistusten
pääkohdat olivat seuraavat: Kussakin oppikoulussa oli käytettävä
yksi ainoa opetuskieli, ruotsi tai suomi. Toista kotimaista kieltä
saisi käyttää opetuskielenä ja puheharjoituksissa ainoastaan tätä
kieltä korkeammilla luokilla opetettaessa. Senaatille annettiin
valta, asianomaisten mieltä kuulusteltuansa, asianhaarain mukaan
määrätä opetuskieli reaali- ja oppikouluissa, mutta kansakouluissa oli
kieli määrättävä väestön kielen mukaan. Alkeisopistot muutettaisiin
lyseoiksi, joidenka päätarkoitus oli tieteellisen sivistyksen
perustaminen, ja reaalikouluiksi, jotka tarkoittivat kansakoulun
lukumääräin jatkamista ja laventamista. Tämä muutos oli tapahtuva
vähitellen ja sitä myöten kuin valtion varat myönsivät "sekä
noudattamalla, mitä kokemus osoittaa". Mutta kohta oli asetettava
7-luokkainen ruotsinkielinen lyseo Mikkelin kaupunkiin ja toinen
Helsinkiin, jonka jälkimäisen tarkoitus oli antaa tilaisuutta
perinpohjaisen taidon saavuttamiseen venäjän kielessä ja muissa uusissa
kielissä, ja joka tuli olemaan suorastaan kouluylihallituksen esimiehen
tarkastuksen alaisena. Ruotsalainen osasto Kuopion ylialkeiskoulussa
oli lakkautettava siten, että tulevan lukuvuoden alussa alin luokka
ja sitten joka vuosi yksi luokka mainitusta osastosta hävitettäisiin.
Uusissa opetuslaitoksissa piti venäjän kielen olla pakollisena aineena
niin monella opetustunnilla, kuin sen perusteelliseen oppimiseen
välttämättömästi tarvittiin. Molemmille kotimaan kielille oli
annettava niin monta tuntia, kuin niiden "tieteelliseen" oppimiseen
katsottiin tarvittavan. Erityisen komitean, jonka kenraalikuvernööri
jo oli asettanut, tuli laatia ehdotus niiksi muutoksiksi, jotka
normaalikoulun kahden osaston suhteen katsottiin tarpeellisiksi.
Ja lopuksi määrättiin, että senaatin tuli tehdä ehdotus uudeksi
koulujärjestykseksi noudattamalla nyt säädettyjä perusteita.
Mitä nämä "perusteet" tarkoittivat oli selvän selvää, ja niihinkin
kohtiin nähden, jotka otollisilta näyttivät, oli varottava, että takana
piili pahat aikeet. Kaksikielinen opetus määrättiin lakkautettavaksi
oppikouluissa, mutta nähtävästi siinä mielessä, että suomalaisia
oppikouluja tulisi olemaan hyvin harvassa. Normaalikoulun suomalaisen
osaston asia pantiin vain näennäisesti uudelleen harkinnan alaiseksi.
Yleinen oli koko maassa se mielten kuohu, jonka synnyttivät nuo
"perusteet" ja niistä aiheutuvat mullistukset koulu-oloissamme. Mutta
olihan v. Kothenin toimista pahempaakin ollut pelättävissä.
Normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta tekemään asetetussa
komiteassa oli kenraalikuvernöörin kutsumuksesta puheenjohtajana
senaattori V. Furuhjelm sekä jäseninä senaattorit vapaah. J.A. von
Born ja J. Ph. Palmén, professorit Z.J. Cleve ja F. von Willebrand sekä
ylitarkastaja J.E. Bergroth. Prof. v. Willebrandista, joka silloin oli
lääkintöhallituksen v.t. päätirehtöörinä, lausui U. Suometar, että
hänet luultavasti oli valittu sen vuoksi, että esivalta voisi saada
tarkan ja tieteellisiin tutkimuksiin perustuvan selityksen suomen
kielen vaikutuksesta lasten terveyteen, taikka ainakin siitä, eikö
Hämeenlinnan ilmanala olisi terveellisempi normaalikoulun suomalaiselle
osastolle kuin Helsingin.
Täydessä toimessa oli se yksityinen luokka, joka normaalikoulun
suomalaisen osaston lakkautetun ensimäisen luokan sijaan perustettiin.
Ne, jotka tämän osaston surmattavaksi tuomitsivat, olivat tietysti
toivoneet, että tuo yksityinen luokka tulisi kuolemaan, ennen kuin
olisi syntynytkään, oppilaiden puutteeseen. Mutta pahasti se toivo
petti. Oppilaiksi pyrkijöistä hyväksyttiin 41, niin monta kuin
sija salli; mutta normaalikoulun ruotsalaisen osaston ensimäiselle
luokalle tuli vain 34 uutta oppilasta. Olisi pitänyt suomalaisen
osaston paatuneimmillekin vastustajille selviämän, kuinka tarpeellinen
suomalainen oppikoulu täällä pääkaupungissa oli.
* * * * *
Valtiosäädyt kokoontuivat helmikuun 1 p. 1872 valitsijainsa
evästäminä vastustamaan mullistushankkeita opetuslaitoksen alalla ja
pelastamaan normaalikoulun suomalaista osastoa. Kaikissa säädyissä
tehtiin koululainsäädäntöä ja opetuslaitoksen järjestämistä
koskevia anomusehdotuksia, jotka etupäässä tarkoittivat, että
säätyjen sallittaisiin olla osallisina koululain säätämisessä ja
että kouluylihallitus järjestettäisiin sen ehdotuksen mukaan, mikä
valtiopäivillä 1867 säädyille esitettiin. Erityiset anomusehdotukset
normaalikoulun suomalaisen osaston voimassa pitämisestä ja
laajentamisesta tekivät aatelissäädyssä översti A. Järnefelt,
pappissäädyssä professori Yrjö Koskinen, porvarissäädyssä kauppias
Sopanen ja talonpoikaissäädyssä talolliset Idänpää-Heikkilä, Tolppo,
Maunula ja Kiviranta. Edusmies Kumpulainen talonpoikaissäädyssä ehdotti
anottavaksi, että opetuskieleksi maamme kouluissa säädettäisiin se
kieli, jota enin osa kansaa koulun piirissä puhuu, kuitenkin sillä
poikkeuksella, että pääkaupungissa ylläpidettäisiin ruotsin- sekä
suomenkielisiä kouluja niin monta kuin tarve vaatii. Pappissäädyssä
teki pastori Dahlberg anomusehdotuksen täydellisen suomenkielisen
koulun perustamisesta Turkuun. Kauppias Neppenström porvarissäädyssä ja
talollinen Puhakka talonpoikaissäädyssä ehdottivat anottavaksi, että
Joensuun ylialkeiskoulu laajennettaisiin täydelliseksi alkeisopistoksi,
sekä kauppias Sopanen porvarissäädyssä, että Savonlinnan ylialkeiskoulu
muutettaisiin suomenkieliseksi.
Normaalikoulun suomalaista osastoa koskeva yleisen valitusvaliokunnan
mietintö, jossa anottavaksi ehdotettiin, että täydellinen osasto, jossa
suomi olisi opetuskielenä, Helsingin normaalikouluun asetettaisiin ja
siellä voimassa pidettäisiin, oli kaikissa säädyissä käsiteltävänä
toukokuun 2 p. Aatelissäädyssä se ilman keskustelua ja yksimielisesti
hyväksyttiin. Pappissäädyssä esiintyi yksi vastustaja, provasti
Sohlberg, ja porvarissäädyssä niinikään yksi, hra Höckert, joka
arveli suomalaista osastoa tarpeettomaksi, koska hän silmäillessään
tämän osaston silloisten oppilaiden nimiluetteloa oli löytänyt
vain 15 suomalaista nimeä. Talonpoikaissäädyssä mietintö kenenkään
vastustamatta hyväksyttiin.
Ilahuttava oli tämä valtiosäätyjen yksimielinen päätös, johon osaltaan
varmaankin vaikutti se suuttumus ja levottomuus, minkä v. Kothenin
hankkeet ruotsinmielistenkin piirissä olivat synnyttäneet. Mutta iloa
häiritsi se seikka, että tuo komitea, jonka kenraalikuvernööri oli
asettanut normaalikoulun suomalaisesta osastosta ehdotusta antamaan, jo
oli ehtinyt ehdottaa, että tämä osasto siirrettäisiin Hämeenlinnaan.
Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun säädyt päätöksensä tekivät, oli komitean
ehdotus senaatissa käsiteltävänä. Enemmistö kannatti säätyjen anomusta,
mutta korkeammassa paikassa pääsivät toiset voimat lopulliseen
päätökseen vaikuttamaan.
Vapaah. v. Kothen ja hänen hengenheimolaisensa eivät siekailleet.
Ilmeisesti juoksivat he kilpaa valtiosäätyjen kanssa. Ennen kuin
yleinen valitusvaliokunta oli saanut valmiiksi mietintönsä niiden
anomusehdotusten johdosta, jotka koululainsäädäntöä ja kouluhallitusta
koskivat, oli kouluhallitus jo kyhäissyt kokoon ehdotuksensa yleiseksi
koulujärjestykseksi, ja senaatti puolestaan ryhtyi heti tätä ehdotusta
käsittelemään, ennen kuin säädyt olivat ehtineet valiokunnan
mietintöä lopullisesti käsitellä, v. Kothen ja kouluhallitus saivat
kaikissa säädyissä kuulla kunniansa. Niinpä lausui aatelissäädyssä
J.W. Snellman, että "ne kouluhallituksen ehdotukset, jotka jo ovat
hyväksytyt, ja vielä enemmän ne, joita odotetaan, ovat koko maassa
synnyttäneet kauhistusta ja murhetta". "Suurta itseluottamusta,
suurta luottamusta omaan viisauteensa, omaan tahtoonsa kysytään,
kun yksi mies ottaa luodakseen uudestaan niin tärkeän laitoksen
maassa, kuin koululaitos on, kenenkään neuvoista huolimatta,
kenenkään neuvoja kuulematta, salaten vehkeensä, ettei kukaan voisi
niitä vastustaa." Mutta tässä säädyssä oli kouluhallituksella
puolustajiakin: saman hallituksen jäsen, senaattori S.H. Antell ja
Mikkelin läänin kuvernööri C.M. v. Kraemer. Pappissäädyssä yritti
valtioneuvos L. Lindelöf kouluhallitusta puolustamaan, mutta piispa
F.L. Schaumanin ja yliopettaja Alfr. Kihlmanin pontevat puheet
saivat säädyt ilman äänestystä hyväksymään valiokunnan mietinnön.
Porvarissäädyssä ei puhunut kukaan kouluhallituksen puolustukseksi,
eikä talonpoikaissäädyssäkään, jossa v. Kothen sai kuulla kovimmat
sanat. Valiokunta oli ehdottanut anottavaksi: 1:ksi) että Keis.
Majesteetti tahtoisi muuttaa kouluhallituksen ja asettaa sen jäsenet
sen ehdotuksen mukaan, joka säädyille 1867 vuoden valtiopäivillä
esitettiin; 2:ksi) että joko säädyille suotaisiin oikeus ottaa osaa
yleisen koulu- ja opetuslain säätämiseen taikka säädyiltä vaadittaisiin
alamaista lausuntoa uuden koululain perusteista, sekä 3:ksi) että
ehdotettu opetuslaitoksen asettaminen uudelle kannalle jätettäisiin
toistaiseksi toimeenpanematta, mikäli se tarkoitti tärkeämpiä
muutoksia koulujen järjestyksessä, vaan ettei se kuitenkaan estäisi
hallitusta väliaikaisesti ryhtymästä pienempiin muutoksiin koulujen
toiminnassa, niin ettei ketään köyhyyden vuoksi suljettaisi yhteisistä
oppilaitoksista, ja että opetuskieli määrättäisiin paikkakunnallisia
tarpeita myöten ja kuntien lausuman tahdon mukaan, sekä että opettajien
osittain niukat palkat vähän koroitettaisiin. Tämä ehdotus olisi
tullut kaikkien säätyjen yhteiseksi päätökseksi, jos ei maamarsalkka
vapaah. J.M. Nordenstam aatelissäädyssä olisi kieltäytynyt esittämästä
äänestystä siitä ehdotuksen kohdasta, joka koski säätyjen osallisuutta
koululain säätämiseen. Mutta muissa kohdin tämäkin sääty valiokunnan
ehdotuksen hyväksyi.
Muista kouluja koskevista anomusehdotuksista ei säätypäätöstä syntynyt.
Ja hyvin vähiin supistui tulos niistä anomuksista, jotka tehtiin. Jo
elokuun 8 p:nä samana vuonna julaistiin kouluylihallituksen ehdotuksen
pohjalle rakennettu uusi koulujärjestys ja seuraavan syyskuun 10
p:nä julistus normaalikoulun suomalaisen osaston siirtämisestä
Hämeenlinnaan. Ainoastaan se kohta säätyjen anomuksissa, joka koski
kouluhallitusta, jossain määrin huomioon otettiin. Elokuun 12 p:nä 1874
annettiin julistus muutoksista 1867 vuoden asetukseen kouluhallituksen
asettamisesta y.m. Tärkein muutos oli se, että ylitarkastajain
virat, jotka ennen eivät olleet haettavissa, vaan täytettiin
kenraalikuvernöörin esityksestä, nyt määrättiin täytettäviksi siten,
että senaatti hakijoista ehdotti soveliaimmat. Niiden kahden jäsenen
sijaan, jotka ennen epämääräiseksi ajaksi valittiin korkeammista
virkamiehistä, tuli nyt ylitirehtöörin-apulainen, jolla on
"lakitieteellinen sivistys ja virkamiehen kokemus", sekä neuvotteleva
jäsen, "taitava ja kokenut virkamies".
Mutta ennenkuin tämä julistus annettiin oli vapaah. v. Kothen poistunut
toimestaan kouluhallituksen esimiehenä. Huhtikuulla oli hän saanut
virkavapautta ja lähtenyt ulkomaille, eikä enää palannutkaan virkaansa
toimittamaan, vaan erosi siitä vuoden lopussa. Niin kovanahkainen kuin
hän olikin, näyttävät yleisen suuttumuksen ja ylenkatseen iskut sentään
häneen hiukan koskeneen, ja asemansa alkoi ehkä tuntua tukalalta, kun
eivät korkeimmat viranomaiset enää taipuneet hänen komentoansa kaikissa
kohdin tottelemaan. Kansamme oli vapautunut pahasta painajaisesta.
Mutta pitkiksi ajoiksi jäivät pysymään v. Kothenin häikäilemättömän
mullistustyön tulokset sekä kouluhallituksessa vaikuttamaan se
epäkansallinen ja virkavaltainen henki, jonka hän oli tähän virastoon
istuttanut.
Suomalaisen koulun ystävät eivät ristissä käsin istuneet odottamassa
normaalikoulun suomalaisen osaston lopullista kohtaloa. Huhtikuun 18
p:nä 1872, siis jo ennen kuin normaalikoulun asia oli valtiopäivillä
valiokunnan mietinnön nojalla käsiteltävänä, kokoonnuttiin päättämään
niistä toimista, joihin olisi ryhtyminen siltä varalta, että
suomalaisen osaston toinen luokka ensi syksynä suljettaisiin. Tiedossa
oli jo komitean ehdotus, että puheena oleva osasto siirrettäisiin
Hämeenlinnaan, ja epätietoista oli, kuinka asian valtiopäivillä kävisi
ja hyväksyttäisiinkö valtiosäätyjen anomus, jospa anottaisiinkin
suomalaisen osaston säilyttämistä Helsingissä. Näin ollen oli nytkin
turvautuminen siihen voimaan, joka tähän saakka oli suomalaista koulua
pääkaupungissa suojellut ja kannattanut, yksityisten kansalaisten
isänmaalliseen harrastukseen. Päätettiin ensi syksystä liittää
toinen luokka siihen ensimäiseen luokkaan, joka edellisenä syksynä
oli yksityisillä varoilla perustettu, sekä antaa ensimäisen luokan
uusillekin oppilaille samat takeet jatkuvasta opetuksesta kuin sen
nykyisille oppilaille oli annettu. Johtokunnan jäseniksi valittiin
professorit Z.J. Cleve, Yrjö Koskinen ja Th. Rein, tohtori K.F.
Ignatius ja tehtailija Alander.
Ja kun normaalikoulun suomalaisen osaston kohtalo sitten oli
lopullisesti ratkaistu syyskuun 10 p:nä annetun julistuksen
kautta, eikä enää ollut mitään toivoa siitä, että hallitus ottaisi
valtiovaroilla kustantaakseen suomalaista oppikoulua Helsingissä,
kutsuttiin ne kansalaiset, jotka harrastivat täysiluokkaisen
suomalaisen alkeisopiston voimassa pitämistä täällä, kokoontumaan
teatterikahvilan yläkertaan lokakuun 10 p:nä. Kokoontui satakunta
kansalaista, miehiä ja naisia. Keskustelua johti professori Cleve.
Kaikki olivat yksimieliset siitä, että täydellinen suomalainen
alkeisopisto oli välttämätön Helsingissä, ja sen kannattamista
katsottiin kaikkien suomalaisten yhteiseksi asiaksi. Kansalliselle
edistyksellemme oli kipeästi tärkeä asia, että suomalainen henki pysyi
vireillä Suomen pääkaupungissa, että tämä henki vahvistuisi eikä
joutuisi muukalaisuuden sorrettavaksi. Vaikka ne uhraukset, joita
täydellisen opiston kustantaminen vaati, tulisivat olemaan hyvinkin
suuret, toivottiin kuitenkin, että tarpeelliset varat saataisiin kokoon
vapaaehtoisten lahjain kautta. Näitä rahalahjoja vastaanottamaan ja
hoitamaan asetettiin väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi valittiin
silloisten yksityisten luokkain johtokunnan yllämainitut jäsenet sekä
lehtori C.G. Borg ja pankinjohtaja F.K. Nybom, joista viimeksi-mainittu
otti ollakseen rahastonhoitajana.
Ellei suomalaista alkeisopistoa näin olisi Helsinkiin hankittu,
olisi pääkaupunki ja koko Uudenmaan lääni ennen pitkää tullut
puhdistetuksi kaikista muista suomenkielisistä opetuslaitoksista
kuin kansakouluista. Helsingin alialkeiskoulukin, jossa oli annettu
opetusta myös suomenkielellä, oli määrätty lakkautettavaksi, ja siinä
porvarikoulussa, jonka oli astuminen sen sijaan, ei suomenkielinen
opetus tulisi kysymykseenkään. Mutta ruotsalaista väestöä varten
oli Helsingissä, paitsi muita opetuslaitoksia, kolme täydellistä
oppikoulua, ja venäläisilläkin oli täällä jo täydellinen oppikoulunsa.
Porvoossa oli täydellinen ruotsalainen alkeisopisto, Loviisassa
ruotsalainen ylialkeiskoulu ja läänin kaikissa kaupungeissa
ruotsalaiset ali-alkeiskoulut.
Jo ennen kuin äsken mainittu kokous pidettiin oli kunnallisneuvos A.
Meurman Kangasaita lähettänyt 1.000 markkaa käytettäviksi Helsingin
yksityisen suomalaisen opiston laajentamiseen ja voimassa pitämiseen,
siten antaen muille kansalaisille hyvän esimerkin, jota ensimäisinä
noudattivat maisteri Wald. Churberg, dosentti J. Krohn ja professori
Z.J. Cleve, lahjoittaen kukin niinikään 1,000 mk, sekä eräs nimensä
ilmoittamaton, joka sitoutui viiden vuoden kuluessa suorittamaan
3.000 mk. Näin alkoi rahankeräys ilman julkista kehoitusta ja
listoja kiertämään panematta; U. Suomettaressa vain ilmoitettiin,
keille antimet saatiin lähettää. Keväällä 1873 oli kerääntynyt rahaa
ja sitoumuksia yhteensä 99,786 mk. Suurimman summan, 10,000 mk,
oli lahjoittanut kauppaneuvos A. Ahlström, 4,000 mk eräs nimensä
ilmoittamaton Viipurilainen sekä 1,000 tai 500 mkn summia useat.
Mutta lahjaluetteloja silmäillessä kiintyy mieli etupäässä siihen
suunnattoman suureen määrään pieniä lahjoituksia, jotka ne sisältävät,
osoittaen kuinka syvälle vähävaraistenkin keskuuteen suomalaisen
oppikoulun kannattamisen into oli tunkeutunut. Köyhät työläiset
antoivat kuka 10 tai 20 penniä, kuka markan, naiset uhrasivat helynsä,
sormuksia, korvarenkaita, rintaneuloja y.m. kulta- ja hopeakoristeita.
Ja näitä uhri-antimia tuli kaukaisimmilta seuduilta.
Helmikuun 1 p:nä samana vuonna kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä,
tahdottiinko koulua pitää voimassa ainoastaan tuleviin valtiopäiviin
asti, vai aiottiinko kansalaisten vapaaehtoisilla lahjoilla perustaa
pysyväinen alkeisopisto pääkaupunkiin. Olihan mahdollista, että
valtiosäätyjen toimet tämän koulun hyväksi tulevillakin valtiopäivillä
tyhjiin raukeisivat, ja silloin olisi pääkaupungin suomalainen koulu
yht’äkkiä häviön omana. Silloisten olojen vallitessa olisi myös
suotava, että maassamme olisi ainakin yksi itsenäinen koululaitos,
jonka opetustapaa ja suuntaa voitaisiin järjestää kansanmieliselle
kannalle. Koulun kannattamiseen viiden vuoden aikana tarvitsisi koota
ainoastaan 85,000 mk. Täydellisen oppikoulun kustantaminen vaatisi,
oppilaiden lukukausimaksujen lisäksi vuosittain ainakin 35,000 ja siis
pääomaa 700,000 mk. Ja niin suuri oli luottamus asian menestymiseen
ja kansan uhraavaisuuteen, että kokous melkein yksimielisesti katsoi
toivottavaksi, että vapaaehtoisilla lahjoilla kerättäisiin niin suuri
pääoma, että sen koroilla voitaisiin kustantaa itsenäistä, täydellistä
suomalaista alkeisopistoa pääkaupungissa, ja lausui samalla sen
toivon, että Suomen kansalaiset, naiset sekä miehet, kukin puolestaan,
tulisivat edistämään asian toteuttamista.
Samat henkilöt, jotka ennen olivat anoneet lupaa 1:sen ja 2:sen
luokan perustamiseen, jättivät sitten hallitukselle anomuksen, jossa
pyydettiin suostumusta alkeisopiston laajentamiseen tarpeen mukaan
uusilla luokilla, kunnes siitä tulisi täydellinen opisto. Tähän
anomukseen myöntyi senaatti kesäkuun 19 p:nä 1873.
Kun koulun kannattajat taas kokoontuivat seuraavan lokakuun 15 p:nä,
ilmoitettiin että niiden noin 12,000 markan lahjavarojen lisäksi,
jotka vv. 1869-72 koottiin ja joilla tähän asti oli kustannettu ne
kolme luokkaa, mitkä nyt olivat olemassa, uuden keräyksen kautta oli
karttunut 114,809 mk. Päätettiin pysyä siinä päätöksessä, joka keväällä
tehtiin, että riittävä pääoma, jonka koroilla opistoa voitaisiin
kustantaa, oli jos mahdollista ko'ottava. Keräyksen helpoittamiseksi
oli listoja eri seuduille lähetettävä. Kun ei vielä ollut ko'ossa
niin suurta summaa, että sen korot riittäisivät koulun kustannuksiin,
oikeutettiin johtokunta pääomaakin tarpeen mukaan käyttämään, kuitenkin
sillä rajoituksella, että 100,000 mk. varalta säilytettäisiin, kunnes
niiden käyttämisestä erittäin päätettäisiin. Tällä päätöksellä
tarkoitettiin opiston turvaamista äkkinäistä hajoamista vastaan
ennen kuin kaikki siinä olevat oppilaat olisi voitu yliopistoon
päästää. Vakinaiseen johtokuntaan valittiin neljäksi vuodeksi kaikki
väliaikaisen johtokunnan jäsenet ja lakit, kandidaatti Jaakko Forsman
sekä varajäseniksi professori C.G. von Essen ja rehtorit A. Kihlman
ja A.W. Melart. Johtokunta sai muun ohessa toimekseen asianomaisilta
kuulustella, voitaisiinko maksutta saada rakennusala koulutaloa varten,
sekä laatia kustannusarvion.
Hyvin rohkealta näytti tämä oman koulutalon hanke, mutta sekin
toteutui. Kiitettävällä auliudella Helsingin kaupunginvaltuusmiehet
ilmaiseksi luovuttivat Ratakadun varrella olevan alan. Vaan rakennuksen
kustannusarvio nousi 220,000 markkaan ja rahankeräyksen tulokset
olivat alkaneet supistua. Syksyyn asti 1876 oli karttunut noin 200,000
markkaa, joista oli käyttämättä 175,000. Niin luja oli kuitenkin
luottamus koulun tulevaisuuteen, että arkailematta päätettiin
lahjavaroista rakennushankkeeseen käyttää 120,000 markkaan asti, jos
valtiolta saataisiin 100,000 markan kuoletuslaina. Rakennustoimikunta
asetettiin, pyydetty valtiolaina saatiin, arkkitehti F.S. Sjöström
teki piirustukset ja rakennustyöhön ryhdyttiin sanottuna syksynä.
Kuin oman kodin rakentamista valvoi työtä väsymättömästi rehtori A.
W. Melart. Syyslukukauden alussa 1878 seisoi valmiina "Suomen kansan
huone", ja Aleksanderin päivänä se vihittiin jaloon tarkoitukseensa
juhlalla, jonka ylevä muisto ei koskaan haihdu niiden mielestä, jotka
siellä olivat. Perustuen Raamatun lauseeseen: "Ellei Herra huonetta
rakenna, tekevät ne turhaan työtä, jotka sitä rakentavat", rukoili
piispa Hornborg rauhaa ja siunausta opistolle ja sen kodille, jonka
Suomen kansan rakkaus oli rakentanut. Opiston kaitsija, professori
Cleve, pontevassa juhlapuheessa muun ohessa lausui, että Suomen kansa
oli todistanut "pyrkivänsä kohoamaan", ja että ainoa järjellinen
tehtävä siinä kohdin oli tämän pyrinnön edistäminen. Juhlakantaatin
kaiuttua lausui maisteri A.V. Streng sointuvalla äänellä maisteri
Paavo Cajanderin ihanan ja mahtavan juhlarunon, joka sanoihin puki
kaikkien sydämissä asuvat tunteet. Juhlamenojen jälkeen oli päivälliset
Kaivohuoneella, joissa vallitsi ilo ja juhlallinen mieli.
1877-78 vuosien valtiopäiväin toimista suomalaisten koulujen hyväksi
kerron tuonnempana. Tässä mainittakoon vain, että valtiosäädyt muun
ohessa anoivat, että Helsingin suomalainen alkeisopisto joko saisi
valtiovaroista riittävän apurahan, taikka otettaisiin valtion haltuun.
Ja kesällä 1879 suotiin tälle opistolle 40,000 mk. vuotuista apurahaa
kolmeksi vuodeksi 1878 vuoden alusta lukien. Sitä ennen olivatkin
opiston omat tulolähteet jo kuiville vuotaneet, jotta syksyllä viimeksi
mainittuna vuonna täytyi ottaa 40,000 markan laina. Sittemmin valtioapu
aina määräajan kuluttua uudestaan myönnettiin, jotenka opiston ei enää
tarvinnut varain puutetta tuntea.
Kun 1882 vuoden valtiopäivillä tehtiin anomusehdotukset suomalaisen
normaalilyseon siirtämisestä Helsinkiin, saavuttivat ne vain
kahden säädyn kannatuksen, ja hallituskin osoitti silloin selvästi
tahtovansa pidättää sitä Hämeenlinnassa. Sen sijaan aiottiin Helsingin
suomalainen alkeisopisto muuttaa tavalliseksi valtionlyseoksi, ja
se asetus, joka 1883 annettiin vv. 1879-80 ko'ossa olleen komitean
toimien johdosta, sisälsi muun ohessa sen määräyksen, että Helsingissä
klassillinen valtionlyseo, suomi opetuskielenä, toimeen pantaisiin
"niin pian kuin valtio ottaa haltuunsa tätä nykyä valtioapua nauttivan
yksityisen suomalaisen lyseon tahi valtioapu siltä lakkaa". Senaatin
käskystä kysyttiin alkeisopiston johtokunnalta, luovutettaisiinko
opisto valtiolle taloineen, irtaimistoineen y.m., ja millä ehdoilla.
Opiston perustajat suostuivat luovutukseen ja antoivat johtokunnalle
vallan sopia hallituksen kanssa luovutuksen ehdoista. Aikaa kului
toista vuotta. Vasta maaliskuulla 1885 tuli senaatilta johtokunnalle
kirje, jossa ilmoitettiin, että hallitus oli taipuvainen, kun opisto
joutuisi valtion huostaan, lunastamaan kaiken sen kiinteän ja irtaimen
omaisuuden 240,000 markan hinnasta, sekä kysyttiin, mihin tarkoitukseen
siten syntyvä pääoma aiottiin vastaisuudessa käyttää. Voidakseen
vastata tähän jotenkin omituiseen kysymykseen, kutsui johtokunta
opiston perustajat kokoukseen, jossa päätettiin, että korot jälelle
jäävästä pääomasta käytettäisiin opiston hyväksi siinä oleville ja
siitä päästetyille oppilaille, kunnes ehkä yleisesti tunnustettu
tarve taaskin vaatii niiden käyttämistä korkeamman suomenkielisen
oppilaitoksen kannattamiseksi Helsingissä.
Mutta muutoksen toimeenpano lykkäytyi. 1885 vuoden valtiopäivillä
oli taas tehty anomusehdotukset Hämeenlinnan normaalilyseon
siirtämisestä pääkaupunkiin, ja ne saavuttivat tällä kertaa kaikkien
säätyjen kannatuksen. Samana vuonna tuli Yrjö Koskinen senaatin
kirkollistoimituskunnan päälliköksi, ja sehän tiesi käänteen
hallituksen koulupolitiikassa. Keväällä 1886 senaatti hallitsijalle
esitti, että Helsingin suomalainen alkeisopisto syksystä 1887
otettaisiin valtion huostaan ja samalla muutettaisiin normaalilyseoksi
siten, että yliopettajat Hämeenlinnan normaalilyseosta siirtyisivät
tänne ja jälkimäinen opisto jatkaisi tointansa tavallisena lyseona.
Tämän esityksen vahvisti Keis. Majesteetti, ja lokakuun 15 p. samana
vuonna ilmoitettiin Helsingin alkeisopiston johtokunnalle hallituksen
päätös.
Se kansan rakkauden ja sivistyshalun luoma opisto, jota niin suurilla
uhrauksilla kuusitoista vuotta oli voimassa pidetty, oli nyt lakkaava,
tehtävänsä täytettyään. "Sen oli" — sanoo tohtori A.V. Streng
alkeisopiston viimeisen lukuvuoden päättäjäisiä varten kirjoittamassaan
jälkikatsahduksessa — "Suomen kansa perustanut 'koti-liedeksi'
korkeammalle suomenkieliselle sivistykselle Suomen pääkaupungissa,
kun hallitus sammutti tältä liedeltä tulen; se oli aikansa pitänyt
tulen liedellä vireillä, oli osaltansa auttanut suomalaista sivistystä
pääkaupungissa katkeamatta varttumaan, ja nyt, kun hallitus suostui
tulosta samalla liedellä hoitamaan, jousi se pois".
* * * * *
Ennen kuin vapaah. von Kothen kouluhallituksesta poistui sai hän
kätyreineen vielä iloita uuden, suomalaisuutta vastaan tähdätyn
voima-iskun onnistumisesta, arvaamatta, että tämäkin isku kääntyisi
suomalaisuuden voitoksi, antaen sille uutta virikettä ja uutta voimaa
pohjan perillä.
Oulun alkeisopistossa oli opetus aikaa myöten muuttunut pääasiallisesti
suomenkieliseksi. Kun ylitarkastaja K. Synnerberg kevätlukukaudella
1871 kävi tätä opistoa tarkastamassa, huomasi hän, että oppilaiden
ruotsinkielen taito ei muka ollut tyydyttävä, ja ehdotti sen
johdosta kouluhallitukselle, että neljänneltä luokalta alkaen
ruotsi yleisesti määrättäisiin sanotun koulun opetuskieleksi. Se
oli tietysti kouluhallitukselle mieluinen ehdotus. Opettajakunnan
valtava enemmistö oli sitä mieltä, että oppilaiden äidinkielenä
ehdottomasti oli pidettävä suomi, ja että sitä siis olisi opetuskielenä
käytettävä. Mutta maaliskuulla 1873 alisti kouluhallitus senaatin
ratkaistavaksi, kumpaako kieltä olisi Oulun lyseossa käytettävä
opetuskielenä, ehdottaen puolestaan ruotsia ja väittäen muun muassa,
että kouluneuvoston enemmistö keväällä 1871 pidetyssä tarkastuksessa
oli puoltanut ruotsia opetuskieleksi. Tässä väitteessä oli vain
sen verran perää, että hra Synnerberg yksityisesti oli kysellyt
kouluneuvoston jäsenten mielipidettä ja kolmelta saanut vastauksen,
joka muka "oikeutti häntä otaksumaan", että he kannattivat ruotsia,
jota vastaan kaksi ehdottomasti vaati suomea. Mutta antaakseen tukea
kouluhallituksen ehdotukselle, kääntyi 48 Oulun kunnan jäsentä
senaatin puoleen anomuksella, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon
vastaiseksi opetuskieleksi. Senaatti katsoi tarpeelliseksi vaatia
kouluneuvoston, Oulun kunnan ja läänin kuvernöörin lausuntoja asiasta.
Kouluneuvoston enemmistö lausui, "että oppilaiden etuun nähden
oli parasta, että suomi niin pian kuin mahdollista saatettaisiin
opetuskieleksi, koska suurin osa kaupungin asukkaista ja koko
ympäristöllä oleva maaseutu oli suomalainen ja lapset siis jo pienestä
pitäen kodeissaan olivat suomenkieleen perehtyneitä." Lähettäessään
senaattiin tämän lausunnon sekä muut asiakirjat, uudisti kouluhallitus
ehdotuksensa, että ruotsi määrättäisiin Oulun lyseon opetuskieleksi.
Kun Oulun raastuvankokouksessa asia käsiteltiin, ilmoittivat muutamat
kuntalaiset, että he olivat olleet noiden 48:n joukossa, jotka anoivat
ruotsia opetuskieleksi, mutta että he olivat sen tehneet siitä syystä,
että asia oli heille väärin esitetty. Heidän tarkoituksensa ei
suinkaan ollut se, että suomi opetuskielenä poistettaisiin, vaan että
ruotsi, kuten tähänkin asti, saisi osittain olla sekin opetuskielenä.
Kokouksessa tapahtuneen äänestyksen tulos oli, että 67 kuntalaista
puolsi suomea ja 42 ruotsia lyseon opetuskieleksi. Kuvernööri
lausunnossaan kannatti ruotsia.
Asia ratkaistiin senaatissa marraskuulla 1873 kouluhallituksen
ehdotuksen mukaan. Oulun kaupungin ja läänin suomalaista väestöä
senaatti päätöksessään lohdutti sillä, että kouluhallituksen
ehdotuksen mukaan Ouluun perustettaisiin neliluokkainen
suomenkielinen reaalikoulu, joka paremmin vastaisi sanotun väestön
sivistysvaatimuksia! Olihan v. Kothenin suunnittelema kastilaitos
voimaan saatava. Mutta siihen eivät pohjan perän suomalaiset ottaneet
tyytyäkseen, taipuakseen.
Liikuttava ja samalla mieltä ylentävä on se kertomus Oulun suomalaisen
yksityislyseon synnystä ja ensimäisistä vaiheista, jonka provasti
Vilh. Lindstedt (Loimaranta) on kirjasena julaissut, sama mies, jonka
alotteesta tämä yksityislyseo perustettiin.
Syksystä 1874 oli opetuskielen muutos Oulun lyseossa toimeen pantava,
ja siksi oli suomalaisille lapsille toinen opin-ahjo hankittava.
Toukokuulla alkoi silloinen pastori Lindstedt lyseon opettajain
kanssa neuvotella mitenkä yksityiskoulu aikaansaataisiin. Pidettiin
sitten kokous, jossa melkein kaikki lyseon opettajat tarjoutuivat
perustettavassa yksityiskoulussa ilmaiseksi antamaan opetustunteja eri
aineissa, toiset 6, toiset 4, toiset 2 tuntia, mikäli kultakin aikaa
riitti. Tarjottu tuntimäärä oli niin suuri, että voitiin heti saada
perustetuksi kaksi luokkaa. Kun jalomieliset opettajat näin olivat
pohjakiven uudelle opin-ahjolle laskeneet, kutsuttiin asiaa harrastavia
kansalaisia kokoukseen, jossa yleisölle esitettiin opettajain
tarjooma uhraus ja tiedusteltiin, missä määrin yleisö puolestaan
oli altis koulua kannattamaan. Lyseon juhlasali oli täynnä kansaa
kaupungista sekä maalta; Kajaanista ja Kemistä asti oli sitä saapunut.
Yhteen ääneen vaadittiin täysluokkaisen suomalaisen yksityislyseon
perustamista, ja tarpeellisia varoja vakuutti kokous kyllä saatavan.
Valittiin johtokunta, johon tulivat lehtori K. Erwast, valuri Helander,
pastori V. Lindstedt, kunnankirjuri Luoma, tohtori Olsoni ja kollega
Schüter; puheenjohtajaksi tuli pastori Lindstedt, jolle sittemmin
myöskin uskottiin koulun johtajan toimi.
Suuria vastuksia oli alkuhommissa, huoneuston hankkimisessa ja
kalustamisessa, opetusvälineitten toimittamisessa y.m., sillä
tarpeellisia varoja ei aluksi ollut riittämään asti. Mutta kaikki
vastukset voitettiin ja syyskuun 1 p:nä alkoi koulu toimensa 39
oppilaalla. Valtioapua sille myönnettiin v. 1878 ja valtion huostaan se
joutui 1882.
Jo v. 1873 alkoi Kothenin hankkiman uuden koulujärjestyksen
säätämien reaalikoulujen perustaminen, joiden tarkoituksena oli
"osittain jatkaa ja laajentaa kansakoulun kursseja, osittain edeltä
valmistaa varsinaisiin keinokouluihin" ja olivat aiotut erittäin
"porvarein" lapsille, sillä näitä varten lyseot eivät olleet
olemassa. Tampereelta hävitettiin kaksikielinen ylialkeiskoulu
ja siellä oleva alialkeiskoulu muodostettiin neliluokkaiseksi
suomenkieliseksi reaalikouluksi. Turkuun perustettiin kaksi
neliluokkaista reaalikoulua, toinen suomen- ja toinen ruotsinkielinen,
sekä Tammisaaren alialkeiskoulun sijaan neliluokkainen ruotsalainen
reaalikoulu. Seuraavana vuonna lakkautettiin ali- ja ylialkeiskoulut
Heinolassa, Savonlinnassa, Kokkolassa, Loviisassa ja Porissa sekä
alialkeiskoulut Kuopiossa, Viipurissa, Oulussa, Uudessakaupungissa,
Vaasassa, Kristiinankaupungissa, Raahessa, Raumalla ja Kajaanissa.
Sijaan asetettiin suomenkieliset neliluokkaiset reaalikoulut Heinolaan,
Savonlinnaan, Kuopioon, Ouluun ja Viipuriin sekä kaksiluokkaiset
Poriin, Uuteenkaupunkiin, Raaheen ja Kajaaniin, ruotsinkielinen
neliluokkainen reaalikoulu Vaasaan sekä ruotsinkieliset kaksiluokkaiset
reaalikoulut Kristiinankaupunkiin ja Raumalle. Porin ja Kokkolan
ylialkeiskoulut muodostettiin neliluokkaisiksi ruotsinkielisiksi
lyseoiksi. Satakunnan ja Etelä-Pohjanmaan suomalaiselle väestölle
ei siis valtio suonut muita oppikouluja kuin yhden kaksiluokkaisen
reaalikoulun kummallekin maakunnalle. Suomalainen Rauma sai
ruotsalaisen reaalikoulun.
Valtiopäiviin perustivat suomalaiset taas toiveensa. Säädyt
kokoontuivat jälleen 1877. Mutta puolue-olot olivat kärjistyneet.
Suomalainen puolue oli vahvistunut, saanut päämääränsä entistään
selvemmäksi ja vallitsi nyt pappis- ja talonpoikaissäädyissä. Vaan
"liberaalit", jotka, yleensä harrastaen vapaamielisiä uudistuksia,
eivät ennen kansallisuus-asiassakaan olleet esiintyneet jyrkkinä
vastustajina, olivat nyt siirtyneet hyvän matkan oikealle,
lähemmäksi hallituksen kantaa, ja melkoinen osa heistä oli liittynyt
v. 1871 syntyneeseen n.s. "viikinki"-ryhmään, joka siten oli
kasvamistaan kasvanut ja jo saanut tuntuvan jalansijan aatelis- ja
porvarissäädyissä. Ja pääpykälänä tämän ryhmän ohjelmassa oli se, että
"fennomaaneja" älköön päästettäkö mihinkään vaikutusvoimaiseen asemaan
tässä maassa, älköönkä suomalaisuudelle hyvällä luovutettako tuumaakaan
alaa ruotsalaisen sivistyksen perintömaasta.
Suomalaisista kouluista tehtiin kolmattakymmentä anomusehdotusta.
Niitä pyydettiin valtion varoilla kannatettaviksi Helsinkiin,
Joensuuhun, Kemiin, Mikkeliin, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun
sekä Viipuriin, ja koulun-opettajain edusmiehet pappissäädyssä sekä
useat talonpoikaissäädyn jäsenet anoivat yleensä suomalaisten koulujen
perustamista.
Yleinen valitusvaliokunta, jonka harkittavaksi nuo anomusehdotukset
joutuivat, huomautti mietinnössään, että niiden merkitystä
lisäsi samoilla valtiopäivillä valmistettavana oleva ehdotus
asevelvollisuuslaiksi, joka myönsi suuria etuja niille nuorukaisille,
jotka olivat koulu-opetusta saaneet. Suomalaisten koulutarve siis
tunnustettiin oikeutetuksi ja ehdotettiin anottavaksi suomenkielisten
alkeisoppilaitosten perustamista Helsinkiin, Ouluun, Turkuun, Poriin
ja Lappeenrantaan sekä Tampereelle, jos Hämeenlinnan lyseo kävisi
riittämättömäksi. Mutta jotta "Suomen kansan kehkiäminen tapahtuisi
tyvenesti ja häiritsevittä mulkkauksitta" (!), ehdotti valiokunta, että
"täydellisten lyseoiden korkeimmilla luokilla, alkaen viidennestä,
yhdessä tahi useammassa siihen tarkoitukseen sopivaksi katsotussa
aineessa pakollisesti annettaisiin opetusta toisella kotimaisella
kielellä, jonka vuoksi myös alemmilla luokilla enennetty tuntimäärä
olisi sille kielelle annettava". 1871 vuoden määräys, että kouluissa
olisi käytettävä vain yhtä opetuskieltä, ehdotettiin siis kumottavaksi.
Tämä mietintö oli syntynyt sovittelujen kautta, eikä sellaisenaan
tyydyttänyt ketään. Vastalauseita tekikin valiokunnan 16 jäsenestä
14, mikä mitäkin kohtaa vastaan. Yliopettaja Kihlman vastusti
kasvatusopilliselta kannalta kaksikielistä opetusta, ja hänen
vastalauseeseensa yhtyivät A. Meurman sekä kaikki muut valiokunnan
suomenkieliset jäsenet.
Kiivaita olivat keskustelut säädyissä ja toisistaan eriäviä päätöksiä
tehtiin. Mutta yhteensovituksen kautta saatiin kuitenkin säätyanomus
aikaan. Syynä ruotsinmielisten säätyjen myöntämiseen oli epäilemättä
se, että ne luottivat kotimaiseen hallitukseen, joka kyllä pitäisi
huolen siitä, ettei suomalaisuus liikoja voittoja saavuttaisi. Säätyjen
anomuksen ponnet kuuluivat:
* * * * *
1) että, jotta oppilaat maan lyseoissa saavuttaisivat yhä
täydellisempää taitoa puheessa ja kirjallisesti käyttää Suomen toista
kotimaista kieltä, Teidän Keisarillinen Majesteettinne armossa
tahtoisi huomioonsa ottaa sekä asian ymmärtäviä henkilöitä kuultuansa
likemmin määrätä ne muutokset alkeisopistojen lukujärjestyksessä,
jotka mainitun tarkoituksen saavuttamiseksi lienevät tarpeelliset; 2)
että alkeisopistojen opetuskieli koulutointa vastedes järjestettäessä,
määrättäisiin sekä ilmaantuvan sivistystarpeen että sen kielen mukaan,
jota puhuu ympäristön väestö, mutta että suuremmissa kaupungeissa
ja muutoin siellä, missä molempia kieliä puhutaan ja missä kaksi
opetuslaitosta huomataan tarpeelliseksi, kummankinlaisia kouluja
ylläpidettäisiin; 3) että vastedes annettaisiin valtioapua yksityisille
lyseoille, jotka nähtävästi täyttävät todellista tarvetta; 4) ettei
ketään köyhyyden tähden suljettaisi pois julkisista oppilaitoksista,
ja ettei siis niitäkään tarkkaa vapaapaikkojen rajoitusta määrättäisi;
5) että Helsingissä oleva yksityislyseo joko saisi valtiovaroista
riittävän apurahan tahi otettaisiin tykkänään valtion haltuun,
sen mukaan kuin soveltunee koulun perustajillekin; 6) että Oulun
kaupungissa ylläpidettäisiin valtion kustantama täydellinen
alkeisopisto, suomi opetuskielenä; 7) että täydellinen alkeisopisto,
suomi opetuskielenä, asetettaisiin Turkuunkin, ja neliluokkainen
suomalainen lyseo Poriin; 8) että, jos tulisi tarpeelliseksi laajentaa
Hämeenlinnan lyseo rinnakkais-osastolla, niin sitä ei laitettaisi,
vaan sijoitettaisiin suomalainen lyseo Tampereelle, ja 9) että
suomenkielinen lyseo itä-Suomea varten perustettaisiin Mikkelin tahi
Viipurin läänissä, paikkaan, jonka Hallitus huomaa siinä katsannossa
sopivaksi.
* * * * *
Ruotsinmieliset säädyt eivät turhaan luottaneet kotimaiseen
hallitukseen. Säätyjen anomus sai ensinnäkin rauhassa maata
toista vuotta ennen kuin senaatti siihen käsiksi kävi, ja silloin
turvauduttiin hyväksi tunnettuun viivytyskeinoon: asetettiin suuri
komitea tutkimaan kouluasiaa koko sen laajuudessa. Suomalaisia
kouluja ei sopinut perustaa ennenkuin se vyyhti oli selvitetty.
Komitea, jossa tietysti oli taattu ruotsinmielinen enemmistö, sai
mietintönsä valmiiksi maaliskuulla 1880 ja ehdotti siinä jos jotakin,
jonka selostaminen on tarpeeton, koska koko hommasta ei mitään
lastuja lähtenyt. Senaatti teki kyllä seuraavana vuonna komitean
mietinnön nojalla hallitsijalle esityksen muutoksista alkeisopistojen
järjestykseen ja sijoittamiseen, mutta esitys hylättiin ja senaatti sai
käskyn uudestaan tutkia asiaa sekä tehdä ehdotuksen ainoastaan niistä
osittaisista muutoksista koululaitoksessa, joita asianhaarat lähinnä
vaativat.
Mutta suomalaisen väestön kärsivällisyys niissä paikkakunnissa,
jotka omankielisiä oppikouluja kipeimmin kaipasivat, oli jo tyystin
loppunut. Helsingin alkeisopiston ja Oulun yksityislyseon perustaminen
oli osoittanut mitä yhteisvoimin aikaansaadaan, kun tarmolla toimeen
ryhdytään ja kansallinen innostus sitä kannattaa. Syyskuun 1 p. 1879
avattiin suomalaiset yksityislyseot Viipurissa, Turussa ja Porissa sekä
samaan aikaan seuraavana vuonna Vaasassa ja Lappeenrannassa ja 1881
Tampereella.
Kun itse olin siinä kokouksessa, joka syntymäkaupungissani Viipurissa
tammikuun 15 p:nä 1879 pidettiin suomalaisen oppikoulun perustamista
varten tähän Karjalan pääkaupunkiin, kerron siitä erityisesti.
Kehoituksen saapumaan tähän kokoukseen olivat julaisseet lehtori A.
Bergroth, kauppias R. Lydecken ja hovioikeuden-notaari D.W. Åkerman.
Eikä heidän kehoituksensa kaikunut kuuroille korville. Se oli sanoiksi
puhjennut ajatus, joka tuhansien mielessä jo kauan oli asunut. Toimiin
ryhdyttiin eri kunnissa. Useissa neuvoteltiin asiasta kuntakokouksissa
ja valittiin edusmiehiä tuohon yleiseen kokoukseen. Eikä innostus
rajoittunut Viipurin lääniin; se levisi myöskin Pietarin ja Inkerin
suomalaisiin.
Viipurin raastuvan isoon saliin kokoontui noin 200 henkeä, joista
ainakin toinen puoli oli edusmiehiä läänin eri kunnista. Pietarista oli
saapunut kolme edusmiestä ja Inkeristä kaksi.
Keskustelun aloitti lehtori Bergroth puheella, mainiten mitkä
syyt olivat pakoittaneet suomalaisuuden ystäviä muualla maassamme
suomalaisia yksityiskouluja perustamaan. Kokemus oli osoittanut, ettei
valtiosäätyjen, kuntien eikä yksityisten henkilöiden anomuksilla mitään
aikaansaatu. Mutta suomalaisen oppikoulun perustaminen Viipuriin oli
polttava tarve, joka ei enää viivytystä sallinut. Voi kyllä olla
niinkin, että kansallisen sivistyksen siemenen oli vaikeampi päästä
oraalle tässä paikkakunnassa kuin moniaalla muualla maassamme, mutta
sen tuli vain kehoittaa tämän sivistyksen ystäviä sitä suurempaan
intoon ja rohkeuteen.
Puheenjohtajalle, joksi valittiin lehtori Bergroth, annettiin sitten
niiden kuntakokousten pöytäkirjat, missä asiaa oli edeltäpäin
käsitelty, ja ne luettiin julki. Pyhäjärven, Virolahden, Räisälän,
Uudenkirkon, Kirvun, Johanneksen ja Valkealan kunnat lausuivat sen
yksimielisen ajatuksen, että suomalaisen oppikoulun perustaminen
Viipuriin oli läänin kansallisen elämän ja varttumisen välttämätön
ehto, ja lupasivat olla avullisina yksityisten lahjain kokoamisessa
koulun kannattamista varten.
Keskustelussa kaikki puhujat innokkain sanoin samaa ajatusta
kannattivat, ja yksimielisesti päätettiin, että heti oli ryhdyttävä
rahankeräykseen, jotta suomalainen oppikoulu jo ensi syksynä toimeen
saataisiin. Sitä kannatettaisiin sitten yksityisillä varoilla siksi
kun hallitus, havaittuaan että Viipurin läänin suomalaisessa kansassa
ilmautui "todellinen sivistystarve", ottaa tämän koulun valtion
haltuun. Milloin sitä sopisi anoa, jätettiin vast’edes päätettäväksi.
Johtokunnan jäseniksi valittiin kuvernööri K. Oker-Blom, asessori P.
J. Ekbom, lehtori A. Bergroth, hovioikeuden-notarit D.W. Åkerman ja E.
Berneri (Saloheimo), kauppiaat Rob. Lydecken ja Helander, konttoristit
E. Wolff ja R. Mallenius sekä maanviljelijä T. Jaatinen.
Kun keskustelu oli päättynyt luki opettaja J.E. Erkko tätä tilaisuutta
varten sepittämänsä kauniin runon, jonka loppupuoli kuului näin:
"Nouse kansa, valvo vanha suku,
Itä-Suomi, Karjalainen kanta!
Lahjat sull' on muita muhkeammat,
Henki herkempi ja herttaisempi,
Muistot mainioimmat maailmassa,
Kalevalan kaukahiset muistot.
Kunpa nouset, nouse notkeasti
Oman toivehesi täyttäjäksi:
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi.
Oppitarhaks' omakieliseksi,
Josta opin korkeamman tähkät —
Niinkuin muinen valkeuden oppi
Karjalan pääkaupungista kulki,
Valtavasti laajeni ja voitti —
Puhkeaa ja singahtaapi kauas
Suuren Suomen, kaunon Karjalamme
Iloks', ihmeheks' ja ihanteeksi;
Jossa lapset täältä sekä tuolta,
Itä-Suomen suuren ilman alta
Versostuvat maansa mainioiksi,
Haltijoiksi Kalevalan hengen,
Laulajoiksi sekä loitsijoiksi,
Loitsijoiksi uuden aikakauden,
Sankar'-aian kunniasta kuulun.
Itä-Suomi, Karjalainen kanta,
Laittaos pääkaupunkisi kuulu
Kansallisen koulun kaupungiksi!
Näenhän jo isät Itä-Suomen,
Kasvattajat kansallisen toivon,
Näen silmät toivon säihkehessä;
Rinnass' innon kansallisen hehku
Kertyvät he avuks' asiansa. —
Pyhittää jo kansallinen aate,
Rakkauden aate, Suomen kansan."
Nyt kaikui kaikkien huulilta: Eläköön Suomi!
Lopuksi käytiin kannatusapujen merkitsemiseen, ja muutaman hetken
kuluttua oli 8,000 markkaa koossa. Johtokunta oli lähettävä
keräyslistoja kiertämään, eikä kukaan epäillyt tämän kansallisen
hankkeen menestystä. Ja hyvin se menestyikin.
Seuraavan helmikuun 17 p. pidettiin Porissa samallainen
kansalaiskokous, johon oli saapunut kansalaisia useammista Satakunnan
seurakunnista, noin 200 henkeä. Valittuna kokouksen puheenjohtajaksi
piti lääninprovasti K. E. Stenbäck innokkaan puheen, jossa hän osoitti,
miten tärkeätä koko Satakunnalle oli suomenkielisen oppikoulun saaminen
Poriin niin pian kuin mahdollista, ja vilkkaan keskustelun jälkeen se
yksimielisesti päätettiin perustaa. Jo samana iltana merkittiin koulun
kannattamiseksi yhdeksättätuhatta markkaa.
Turkuun perustettavasta suomalaisesta yksityislyseosta tehtiin päätös
maaliskuun 19 p:nä yleisessä kokouksessa, johon olivat kansalaisia
kutsuneet tuomioprovasti T.T. Renvall, hovioikeudenneuvos G. Gummerus,
vapaaherra S.W. von Troil, rehtori E.F.F. Reuter, lääninsihteeri H.R.
Schuter, tohtori A.W. Jahnsson, kapteeni K. Olsoni, lääninkirjanpitäjä
F. Westerling, pastori G.F. Stenström, kansakouluntarkastaja A.
Berner ja kultaseppä V. Pettersson. Yleisöä oli lukuisasti saapunut,
kolmatta sataa henkeä. Useimmat läänin maalaiskunnat olivat edusmiehiä
lähettäneet. Puhetta johti tuomioprovasti Renvall. Luettiin julki
pöytäkirjan-otteet, mitkä olivat tulleet 31 kunnasta, jotka kaikki
mitä hartaimmin pyysivät suomalaisen lyseon perustamista jo ensi
syksyksi. Ja yksimielisesti se päätettiin perustaa yksityisillä
varoilla, joiden kertymistä ei epäilty. Kohta merkittiinkin yhtä suuri
summa kuin Viipurin ja Porin kokouksissa. Johtokuntaan valittiin
tuomioprovasti Renvall, hovioikeudenneuvos Gummerus, tohtori Jahnsson,
lääninkirjanpitäjä Westerling, tarkastaja Berner, varatuomari Ernesti
Forsman ja neuvosmies J.G.W. Wikeström.
Niissäkin kansalaiskokouksissa, joissa sittemmin päätettiin perustaa
suomalaiset yksityiskoulut Vaasaan, Lappeenrantaan ja Tampereelle, oli
väkeä paljon ja innostus yleinen ja vallitsi rahallisiin uhrauksiin
altis mieli.
Sen anomuksen johdosta, joka valtiopäivillä 1877-78 suomalaisten
oppikoulujen perustamisesta tehtiin, ei hallitus ollut mihinkään
tositoimiin ryhtynyt, kun säädyt jälleen kokoontuivat helmikuulla 1882.
Mutta valtaistuinpuheessa valtiopäiväin avajaisissa ilmoitettiin,
että Hänen Majesteettinsa oli antanut senaatille käskyn kouluasiassa
noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä tekemää anomusta. Tämän
ilmoituksen tarkoitus oli ehkä torjua uusien anomusehdotusten
esittämistä. Mutta sitä vaikutusta sillä ei ollut eikä voinut olla.
Siksi kiihtynyt oli kansalaisten mieli senaatin vitkastelun ja
verukkeiden johdosta. Kaikissa aatelittomissa säädyissä tehtiin
anomusehdotuksia (yhteensä 38), jotka koskivat suomalaisia kouluja,
uusien perustamista tai laajentamista, reaalikoulujen muuttamista
lyseoiksi, yksityisillä varoilla perustettujen ja kannatettujen
opistojen ottamista valtion huostaan, Mikkelin lyseon muuttamista
suomenkieliseksi sekä suomalaisen normaalilyseon siirtämistä
Helsinkiin. Muitakin koululaitosta koskevia anomusehdotuksia tehtiin.
Maisteri And. Chydenius porvarissäädyssä ehdotti anottavaksi koko
koululaitoksen uudistamista, ja tässä säädyssä sekä pappis- ja
talonpoikaissäädyssä tehtiin myös muutamia anomusehdotuksia, jotka
koskivat ruotsalaisia kouluja. Niinpä ensinmainitussa säädyssä neljä
ruotsikkoa anottavaksi ehdotti, että Mikkelin lyseo pysytettäisiin
ruotsinkielisenä ja täydellinen valtion kustantama oppilaitos
perustettaisiin Kuopioon.
Sen harkittaviksi lykättyjen anomusehdotuksien johdosta antoi
yleinen valitusvaliokunta neljä eri mietintöä, joista ensimäinen
koski opetuskieltä useissa lyseoissa ja uusien alkeisopistojen
perustamista, toinen suomenkielisten tyttökoulujen perustamista, kolmas
koululaitoksen uudistamista ja neljäs suomalaisen normaalikoulun
siirtämistä Helsinkiin. Mutta turhaa vaivaa olisi näiden mietintöjen
tarkempi selostaminen, niistä kun ei yhdestäkään säätyanomusta
sukeutunut. Mainitsen vain ponsien ytimen. Valiokunnan enemmistö
kyllä asettui myöntyväiselle kannalle suomalaisiin kouluihin
nähden, anottavaksi ehdottaen, että valtio perustaisi täydelliset
suomenkieliset alkeisopistot Turkuun, Poriin, Tampereelle ja
Viipuriin, neliluokkaisen alkeisopiston Tornioon, seitsenluokkaiset
tyttökoulut Jyväskylään ja Kuopioon sekä neliluokkaisen tyttökoulun
Ouluun; että Joensuun neliluokkainen lyseo laajennettaisiin
täydelliseksi alkeisopistoksi ja Mikkelin lyseo muutettaisiin
ruotsinkieliseksi; että Vaasan yksityiselle suomalaiselle lyseolle
myönnettäisiin riittävä valtioapu, ja että niinikään vuotuisella
apurahalla kannatettaisiin yksityisiä suomalaisia tyttökouluja
Mikkelissä, Hämeenlinnassa, Viipurissa ja Porissa. Mutta vastalauseita
panivat kaikki aatelissäädyn ja useimmat porvarissäädyn edustajat
valiokunnassa, jotenka näiden anomusten raukeaminen jo edeltäpäin
oli varma. Hra Chydeniuksen anomuksen johdosta annetun mietinnön
hylkäsivät pappis- ja talonpoikaissäädyt, siinä kun, syrjälle pannun
lipun avulla, anomuksen tekijän hataria tuumia hyväksyen ehdotettiin
aivan uuden-uutukaista koulujärjestelmää, jota ei missään ole koeteltu,
mutta jota ruotsinmieliset kannattivat, saadakseen suomalaisten
koulujen perustamisen sillä keinoin ehkäistyksi. Eihän uusia kouluja
sopisi perustaa ennen kuin tuo suuri uudistus olisi toimeenpantu.
Vaikka valiokunta puolusti suomalaisen normaalilyseon siirtämistä
Helsinkiin ja vain kolme sen jäsenistä pani vastalauseen, ei siitäkään
säätyanomusta aikaansaatu. Oli jo jouduttu siihen, että kansallisia
pyrintöjä koskevissa asioissa kaksi säätyä asettui kahta vastaan,
mikä seuraavilla säätyvaltiopäivillä tuli yhä tavallisemmaksi.
Ruotsinkiihkoisuus oli yltynyt aatelis- ja porvarissäädyissä ja
suomalaiset säädyt eivät enää taipuneet tinkimään.
Kun näiden puolueolojen tähden oli arvattavissa, että suomalaisten
koulujen asia joutuisi karille, jos se jätettäisiin säätyjen
yhteistoiminnan varaan, ryhtyivät pappis- ja talonpoikaissäädyt
jo valtiopäiväin alussa siihen varokeinoon, että kumpikin sääty
lykkäsi yhden sanottua asiaa koskevan anomusehdotuksen yksityiseen
valiokuntaansa. Näissä anomusehdotuksissa, joista toisen oli tehnyt
Yrjö Koskinen ja toisen A. Meurman, ehdotettiin anottavaksi, että Keis.
Majesteetti, joka valtaistuinpuheessaan oli ilmoittanut käskeneensä
senaatin noudattaa säätyjen viime valtiopäivillä lausumia toivomuksia
kouluasiassa, suvaitsisi käskeä ryhtymään sellaisiin toimiin, että
suomenkielisiä kouluja koskevat toivomukset jo ensi syyslukukauden
alussa toteutuisivat. Siten syntyneet mietinnöt, joissa kannatettiin
yksityisillä varoilla perustettujen suomalaisten koulujen ottamista
valtion huostaan, hyväksyi kumpikin sääty ja jätettiin lähetystön
kautta kenraalikuvernöörille näiden säätyjen yksityisinä anomuksina.
Mainitun korkean käskyn pakotuksesta senaatti näitä anomuksia kannatti.
Ja elokuun 22 p:nä samana vuonna ilmestyi arm. julistus, joka määräsi
otettavaksi valtion haltuun Turun, Oulun ja Porin suomenkieliset
yksityislyseot, sekä elokuun 23 p:nä seuraavana vuonna asetus, joka
sääsi valtion varoilla suomenkielisinä ylläpidettäviksi täydelliset
klassilliset lyseot Turussa, Hämeenlinnassa (normaalilyseo),
Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä, Oulussa ja Helsingissä,
reaalilyseot Tampereella ja Savonlinnassa sekä neliluokkaiset
alkeiskoulut Porissa, Viipurissa, Heinolassa, Joensuussa ja
Vaasassa, sekä määräsi Mikkelin ruotsinkielisen lyseon muutettavaksi
kaksikieliseksi.
Mainitsin että valtiopäivillä 1882 tehtiin anomusehdotuksia
valtion varoilla kustannettavien suomenkielisten tyttökoulujenkin
perustamisesta, jommoisia ei vielä ollut olemassa ainoatakaan.
Samaa tarkoittavia anomusehdotuksia tehtiin myöskin valtiopäivillä
1877-78, ja säädyt silloin yhtyivät anomaan, että "hallitus pitäisi
tarkkaa huolta naissivistyksestä ja sitä edistäisi, ei ainoastaan
ruotsinkielisillä kouluilla, missä sellaisia tarvitaan, vaan myöskin
sekä perustamalla että rahamääräyksillä kannattamalla suomenkielisiä
naiskouluja, missä vaan sellaisia on tarpeellisiksi huomattu,
jott'eivät suomalaisen väestön oikeudelliset ja kohtuulliset
vaatimukset ruotsinkieliseen väestöön verrattuna, jäisi huomioon
ottamatta". Ensi tilassa oli perustettava suomenkieliset täydelliset
tyttökoulut Kuopioon ja Jyväskylään. Mutta näidenkin koulujen
perustamisen kytki senaatti hommaamaansa koululaitoksen uudistukseen,
eikä mihinkään toimiin ryhtynyt suomalaisen naissivistyksen
edistämiseksi.
Ruotsinkielisiä valtion tyttökouluja oli jo olemassa toista kymmentä,
joista vanhimmat olivat v. 1844 perustetut koulut Helsingissä
ja Turussa sekä v. 1856 alkaneet koulut Viipurissa, Kuopiossa
ja Haminassa. Suomalaiset tyttökoulut olivat kaikki yksityisten
kansalaisten perustamia ja kustantamia. Ensimäinen perustettiin
Jyväskylään 1864 ja toinen Helsinkiin 1869, ja 1870-luvulla syntyi
useita. Vasta v. 1885 annettiin se asetus muutoksista naissivistystä
varten olevien oppilaitosten järjestyksessä ja uusien semmoisten
oppilaitosten perustamisesta, jossa Suomen valtio tunnusti
velvollisuudekseen pitää huolta korkeampien tyttökoulujen hankkimisesta
suomalaisenkin väestön tyttäriä varten. Siinä määrätään valtion
varoilla ylläpidettäväksi suomenkieliset tyttökoulut Helsingissä,
Viipurissa, Kuopiossa, Jyväskylässä ja Oulussa. Turun yksityinen
tyttökoulu joutui valtion huostaan vasta 1892, Joensuun koulu 1899 ja
Sortavalan koulu 1903.
* * * * *
Pitkiksi ovat venyneet nämä piirteeni koulutaistelusta. Mutta tämä
taistelu onkin merkillisimpiä tapahtumia Suomen kansan historiassa,
taistelu, jonka seikkaperäinen esittäminen täyttäisi monta sataa kirjan
sivua. Täydellinen esitys siitä olisi, jos mikään, omiansa lujittamaan
kansamme luottamusta omaan voimaansa, kansallistuntoa vahvistamaan
sekä meitä kiihoittamaan uusiin taisteluihin ja voittoihin henkisen
edistyksen uralla. Eikä koulutaistelu vielä ole päättynyt. Kouluolomme
eivät vieläkään ole sillä kannalla kuin omaperäinen kansallinen kehitys
vaatii. Niinpä korkein koulumme, yliopisto, vielä on suomalaisen
kansallisuusaatteen palvelukseen valloittamatta. Taistelua on
jatkettava, kunnes tämäkin päämäärä on saavutettu.