Suomalaisen kirjallisuuden seuran helmikuun kokouksessa 1846 ehdotti
esimies, professori Gabriel Rein, että seuralle hankittaisiin
kirjapaino-oikeudet. Kokemus oli osoittanut, että seuran töitä
kaupungin kirjapainoissa muiden työt usein ylenmäärin viivyttivät, ja
seura sen tähden, hyväksyen esimiehen ehdotuksen, päätti hallitukselta
anoa sanotut oikeudet, jotka, jos ne saataisiin, määrätyillä ehdoilla
vuokrattaisiin jollekin yksityiselle henkilölle. Anomukseen suostui
senaatti maaliskuulla samana vuonna, muun muassa ehdoksi pannen, että
kirjapainon tuli olla kahden vuoden kuluessa täysin valmis ja ettei
kirjapaino-oikeuksia ilman lupaa saanut myydä eikä muulla tavalla
pois antaa. Seuraavan kesäkuun kokouksessa seura päätti vuokrata nuo
oikeutensa kymmeneksi vuodeksi silloiselle rahastonhoitajalleen,
asessori F. Rabbelle. Mutta tämä ei perustanutkaan kirjapainoa
määräajan kuluessa. Pyydettiin ja saatiin perustusaika pitennetyksi
kahdella vuodella, ja helmikuun kokouksessa 1849 tehtiin sitten
vuokrasopimus 20 vuodeksi maisteri Paavo Tikkasen kanssa. Hän käytti
seuran kirjapaino-oikeuksia vuoteen 1856, jolloin myi kirjapainonsa
yhtiölle, johon kuuluivat maisteri Rietrik Polén, apteekkari A.
Collan ja faktori D.H. Levin, Näiden uusien omistajain kanssa tehdyn
vuokrasopimuksen vahvisti seura maaliskuun 5 p. samana vuonna 13
vuodeksi. Apteekkari Collanin erottua yhtiöstä 1862, joutui se
vararikkoon 1867. Syynä tähän onnettomuuteen ei ollut kirjapainon ja
siihen yhdistetyn kivipainon kannattamattomuus, vaan vararikon aiheutti
se, että yhtiön osakkaiden oli maksettava suuri takaus, mihin he olivat
sitoutuneet erään maanviljelijän puolesta, jonka asiat katovuosina
menivät nurin.
Kun konkurssi-hallinto oli pesää hoitanut kolmatta vuotta, ilmoitettiin
molemmat painot sekä se talo, jossa ne sijaitsivat Kasarminkadun n:o
48, syksyllä 1870 pakkohuutokaupalla myytäviksi.
Kaikki muut kirjapainot täällä pääkaupungissa olivat silloin
ruotsinmielisten hallussa, ja pelättävissä nyt oli, että myöskin
tuo maamme suurin ja paraiten varustettu kirjapaja heidän käsiinsä
joutuisi. Se oli kaikin mokomin estettävä. Mutta meikäläisten piireissä
olivat rahavarat yleensä vähissä, eikä siihen aikaan meillä vielä oltu
yleisemmin totuttu osakeyhtiöiden perustamiseen. Kaksi miestä, jotka
olivat hyvissä varoissa, tohtori O. Blomstedt ja ylioppilas O. af
Heurlin, innostui asiaan. Kummastako alote lähti, sitä en enää muista,
mutta yhdessä he sitten ostohommaa ajoivat.
Eräänä päivänä he saapuivat minun luokseni, ilmoittaen päättäneensä
ostaa tuon kirjapainon, jos minä kolmanneksi osakkaaksi rupean. He
tiesivät minulla olevan Yhdyspankissa rahoja talletettuna, äitini ja
äidin-isän perintöä, ja nehän minä puolestani voisin tähän yritykseen
sijoittaa. Hämmästyin aika lailla, sillä en koskaan ollut tullut
ajatelleeksikaan, että minä rupeaisin osalliseksi johonkin liikkeeseen.
Raha- ja liikeasioista tahdoin pysyä niin kaukana kuin mahdollista. Ei
ollut minulla vähintäkään halua niihin puuttua, enkä luullut itselläni
olevan siihen kykyäkään. Panin jyrkästi kaikkea osallisuutta vastaan,
mutta sanoin suostuvani lainaamaan rahani noille hyville ystävilleni,
jos he niitä kauppaansa varten tarvitsivat. Ja siihen asia sillä kertaa
päättyi. Mutta seuraavana päivänä tulivat samat miehet taas luokseni.
Asiaa tarkemmin mietittyään olivat he tulleet siihen päätökseen,
että hankkeen menestymiselle oli hyvinkin tärkeätä, että minä U.
Suomettaren toimittajana kuuluisin kirjapainon omistajain joukkoon.
Se oli — vakuuttivat he — puolueen johtomiesten yksimielinen ajatus.
Asiat lupasivat he kahden hoitaa; minun ei ollenkaan tarvitsisi niistä
huolehtia. Heurlin rupeisi kirjapainon isännöitsijäksi ja Blomstedt
häntä tukisi neuvoilla ja avulla. Minun vaivakseni jäisi vain nostaa
osuuteni liikkeen voitosta. Eivät auttaneet vastaväitteeni. Minun oli
taipuminen.
Kolmessa miehessä sitten mentiin myytävää laitosta katselemaan
ja arvostelemaan. Mutta jälkimäiseen tehtävään ei meistä kukaan
sanottavasti pystynyt. Sen viisaan päätöksen kuitenkin osasimme tehdä,
että ostetaan vain kirjapaino, jommoisen hoitoon on verrattain helppo
perehtyä, ja jätetään ostamatta kivipaino, jonka hoito vaatii erityistä
ammattimiehen taitoa. Kirjapainon kaluston arvo oli kirjain mukaan
noin 200,000 markkaa. Mutta joku meistä heti hoksasi, että tämä summa
ei likimainkaan voinut pitää paikkaansa, vaan ainoastaan osoitti mitä
kalusto aikain kuluessa oli maksanut. Vuotuiset poistot kulutuksen
tähden olivat jääneet tekemättä. Näin ollen päätettiin kirjapainosta
tarjota korkeintaan 65,000 markkaa.
Mutta mihinkä kirjapaino sijoitettaisiin, jos se meidän omaksemme
joutuisi? Eihän meillä mitään taloa ollut. Tiettiin että
kunnallisneuvos Stråhle, jolla oli suuri saatava kiinnitettynä siihen
taloon, missä molemmat painot nyt sijaitsivat, tämän saatavansa
suojelemiseksi oli pakoitettu tarjoamaan talosta niin korkean hinnan,
että hän varmaankin sen omakseen saisi, ja hänen kanssaan oli sen
tähden sopimus tehtävä siitä, että kirjapaino ainakin toistaiseksi
saisi kohtuullista vuokraa vastaan entiseen huoneustoonsa jäädä. Ja
jonkinlainen suullinen sopimus siitä tehtiin.
Tuli sitten huutokauppapäivä. Jännitetyin mielin istuimme Blomstedt,
Heurlin ja minä vieretysten huutokauppakamarissa, joka oli täynnä
väkeä, uteliasta yleisöä. Kirjapaino ensiksi tarjottiin. Ensimäisen
huudon, muistaakseni 20,000 markkaa, teki kirjakauppias G.W. Edlund.
Heurlin nosti kolmeenkymmeneen tuhanteen. Edlund lisäsi tuhannen,
Heurlin toisen. Muita huutoja ei kuulunut. Vuorotellen vain nuo
kaksi kilpailijaa kumpikin erältään tuhannen lisäsivät. Edlund meni
55,000:een, Heurlin huusi 56,000, vasara paukahti ja kirjapaino oli
meidän.
Merkkitapauksen johdosta suuri joukko meikäläisiä kokoontui
illanviettoon Alppilassa. Agathon Meurman sattui olemaan kaupungissa.
Hän oli välttämättömästi mukaan saatava, ja hän tulikin. Olin hänet
kyllä joskus ennenkin nähnyt, mutta ensi kerran nyt hänen seuraansa
jouduin. Ilo oli ylimmillään; suomalaisuuden asia oli suuren voiton
saavuttanut. Innostuneita puheita pidettiin. Heurlin oli taitava
pianonsoittaja ja laulajakin. Soitettiin, laulettiin, juotiin ja
syötiin.
Talon osti, niinkuin oli arvattu, kunnallisneuvos Stråhle, ja
kivipainonkin, jonka hän kuitenkin pian myi laitoksen työväen
muodostamalle yhtiölle.
Kun sitten lopullinen sopimus kirjapainon huoneustosta oli tehtävä
Stråhlen kanssa, ei sitä saatukaan vuokrata. Koko talo oli vuokrattu
valtiolle normaalikoulua varten ja oli siihen tarkoitukseen
sisustettava. Vain muutaman kuukauden saisi kirjapaino jäädä
paikoilleen. Nyt oli hätä käsissä. Mistä sovelias huoneusto keskellä
vuokrakautta saataisiin? Täytyi ruveta hommaamaan talon ostoa, ja
kaupungin keskustasta se oli etsittävä. Onneksi meille olivat talot
Helsingissä siihen aikaan monien katovuosien synnyttämän taloudellisen
ahdingon johdosta halvassa hinnassa. Jonkun aikaa kestäneen etsinnän ja
valinnan jälkeen ostimme tod. valtioneuvos C.W. Gyldéniltä talon n:o
4 Antinkadun varrella, jossa talossa oli kaksinkertainen, kuusitoista
jotenkin pientä huonetta sisältävä kivirakennus. Mutta sellaisenaan
tämä rakennus ei mitenkään soveltunut eikä riittänyt kirjapainolle.
Sitä täytyi heti ruveta laajentamaan lisärakennuksella ja toiseen
kuntoon sisustamaan, väliseiniä repimään ja permantoja vahvistamaan,
joka työ tuli hyvin kalliiksi, se kun oli kiireen kaupalla suoritettava.
Kun uusi huoneusto oli kuntoon saatu, muutettiin kirjapaino kohta
sinne, ja uuden vuoden alusta voi U. Suomettarenkin painattaminen
siellä alkaa. Liikettä harjoitettiin toiminimellä "Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran kirjapaino, Oskar af Heurlin", sillä seuran
kirjapaino-oikeudet oli nyt Heurlinille vuokrattu. Mitään kirjallista
yhtiösopimusta hänen ja meidän kahden muun omistajan välillä ei ollut
olemassa. Olimme vain saaneet Heurliniltä kuitit niistä rahasummista,
jotka olimme yritykseen panneet. Yhtiöjärjestyksenä oli siis pelkkä
keskinäinen luottamus, enkä minä puolestani vähimmässäkään määrässä
liikkeen asioihin sekaantunut. Muut kaksi lupauksensa mukaan kaikki
toimittivat.
Mutta, pari viikkoa lavantautia sairastettuaan, Blomstedt kuoli
helmikuun 12 päivänä 1871, suureksi vahingoksi suomalais-ugrilaiselle
kielitieteelle ja suomalaisuuden asialle. Poissa oli nyt Heurlinin
innokas tuki kirjapainon hoidossa, ja hänen oma, ennenkin heikko
terveytensä kävi yhä huonommaksi. Syksyllä 1872 lähti hän perheineen
koko vuodeksi ulkomaille, jättäen kirjapainon hoidon ylioppilas Kaarlo
Kaslinin käsiin. Mutta jo ennenkuin Heurlin oli ulkomaalta palannut
sortui Kasliin, voimakas ja kyvykäs mies, kevättalvella 1873 kuolemaan
ankaran keuhkotulehduksen uhrina. Hänen sijaansa rupesi kirjapainon
hoitajaksi maisteri A. Almberg (Jalava). Heurlin kyllä tuli kotia
syksyllä samana vuonna, vaan niin heikoissa voimissa, ettei hän
jaksanut kirjapainoa jälleen huostaansa ottaa, jonka tähden Almberg
sitä hoiti toukokuuhun asti 1874, jolloin hän opintoja varten matkusti
ulkomaille, viipyäkseen siellä vuoden ajan.
Nyt oli minun pakko ryhtyä toimeen, jota niin kauan kuin mahdollista
olin välttänyt. Heurlin sairautensa tähden jo ajatteli uutta matkaa
ulkomaille, minne hän lähtikin seuraavana syksynä, joutuakseen sitten
Roomassa kuoleman saaliiksi huhtikuun 12 p:nä 1875. Minun niskoilleni
jäi siten sen liikkeen hoito, johon olin osalliseksi ruvennut sillä
jyrkällä ehdolla, ettei minun koskaan tarvitsisi siitä huolehtia.
Hoitajatoimeni oli kuitenkin tällä kertaa vain väliaikainen, sillä
Almberg oli luvannut opintomatkaltaan palattuansa taas ottaa
kirjapainon huostaansa. 1876 vuoden alussa hän sen tekikin ja pysyi
hoitajana seuraavan vuoden loppuun asti. Mutta silloin minun taas
täytyi sanomalehtityöni ohessa ottaa myöskin kirjapainoa ja taloa
hoitaakseni. Ja siitä alkaen olen nyt 31 vuotta tätäkin virkaa pitänyt.
Kuten jo mainitsin ei meillä Blomstedtin ja Heurlinin eläessä ollut
mitään yhtiösopimusta, vaan liike kävi Heurlinin nimessä. Mutta heidän
kuoltuaan ei sellainen asiaintila enää voinut jatkua. Leskirouvien
Jenny Blomstedtin ja Augusta af Heurlinin ja minun välillä, tehtiin,
vihdoinkin joulukuun 9 päivänä 1876 kirjallinen yhtiösopimus, jossa
muun ohessa määrättiin, että jos joku sopimuksen tekijöistä sen
kestäessä kuolee tai jompikumpi leskirouvista menee uusiin naimisiin,
muut osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan kuolleen tai uusiin naimisiin
menneen yhtiö-osuuden hinnasta, minkä sopimuksen säätämällä tavalla
kokoonpantu kompromissi määrää. Tämä sopimus oli voimassa tammikuun 2
päivään asti 1896.
Kun leskirouva Blomstedt edellisenä syksynä oli kuollut, lunastimme
leskirouva Heurlin ja minä vainajan yhtiö-osuuden kompromissin
määräämästä hinnasta, jonka arvioimista varten tehtävän
kalusto-luettelon laatiminen kesti kolmatta kuukautta. Kompromississa
edustivat vainajan perillisiä tohtori August Ramsay ja Nya Pressenin
kirjapainon faktori A. Finander sekä leskirouva Heurliniä ja minua
lehtori A. Almberg ja kamreeri A. Lilius (Listo), ja puheenjohtajaksi
nämä edustajat valitsivat tohtori A.A. Granfeitin. Samalla perustettiin
se osakeyhtiö, jolle leskirouva Heurlin ja minä myimme kirjapainon
taloineen ja jonka omana ne nytkin ovat. Liikkeen toiminimi, joka
vuosina 1877-95 oli "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapaino",
on sittemmin ollut "Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon
Osakeyhtiö".
Missä määrin tämä liike vuosien kuluessa on laajentunut, osoittaa
paraiten se, että työväen palkat, jotka v. 1873 tekivät 32,645 mk,
viime vuonna nousivat 173,528 markkaan, johon lisäykseen melkoisessa
määrässä on vaikuttanut myöskin työpalkkain suuri korotus. 1870-luvun
alkupuolella oli kirjapainon käytettävänä huoneusto, joka vastasi noin
18 tavallista asuinhuonetta. Nyt on sen hallussa kaksi kolminkertaista
kivirakennusta, joihin mahtuisi ainakin 50 asuinhuonetta. Siihen
taloon, joka v. 1870 ostettiin, on minun aikanani yhdistetty
naapuritalo, Antinkatu n:o 6 ja Yrjön-katu n:o 13, ja sen alalle
rakennettu neli- ja osaksi viisikertainen kivirakennus, jossa on 71
tulensijaa.
Kysyttänee, kuinka minulta sanomalehti-työn ohessa on riittänyt
aikaa ja voimia niin suuren liikkeen hoitamiseen. Se on käynyt
mahdolliseksi sen kautta, että minulla on ollut onni saada kirjapainon
työnjohtajiksi miehiä, joiden taito, kunto ja luotettavaisuus ovat
minulta raskaat huolet ja vaivat säästäneet, ja että henkilökunnassa
on ollut pysyväinen kantajoukko. Mainitsen nykyisestä henkilökunnasta
kunnioituksella ne, jotka kauimmin aikaa ovat tässä laitoksessa
työskennelleet: taituri M. Lindfors 41 vuotta, faktori J. Railio 56,
taituri H. Jymy 35, konttoristi K. Kekoni 32, taiturit M. Littonen
30, O. Schwartz ja N. Beurling kumpikin 28, ylifaktori R. Ahlstedt
26, taiturit R. Lindén 24, W. Abrahamsson 22 ja H. Lindström 18,
kirjansitoja Hedvig Pohjavuori 17, taituri A. Vatanen ja alifaktori A.
Pakkala kumpikin 17, taiturit E. Havukallio 14, Hj. Linden 13, K. Lumme
12, Maria Virtanen ja W. Maunola kumpikin 11 sekä K. E. Nyström 10
vuotta.