Se erinomainen kunto ja voima, jota yleiseen asevelvollisuuteen
perustuva Saksan sotalaitos osoitti paraikaa riehuvassa
ranskalais-saksalaisessa sodassa, sai muitakin Europan valtoja v. 1870
ryhtymään toimiin sotalaitoksensa järjestämiseksi samalle kannalle.
Niinpä Venäjälläkin tehtiin ehdotus kaikkiin säätyluokkiin ulottuvan
asevelvollisuuden säätämisestä. Ja arvattavahan oli, että Venäjän
puolelta vaadittaisiin yhtäläisen asevelvollisuuden toimeenpanemista
Suomessakin. Siten joutui tämä arka asia meilläkin harkinnan alaiseksi.
Suomessa ei silloin ollut muuta sotaväkeä kuin värvätty
kaartinpataljoona ja niinikään värvätty merisotaväen
kantajoukko, joiden molempain miesluku oli yhteensä noin 700. Ne
ruotujako-pataljoonat, jotka asetettiin 1854 ja seuraavina vuosina, oli
hajoitettu 1867.
Julkisesti otettiin asevelvollisuus-asia meillä ensi kerta puheiksi
Kirjallisen Kuukauslehden vuosikerrassa 1870, joulukuun numeron
kuukauskirjeessä, joka esitystavasta päättäen on Yrjö Koskisen
kirjoittama. Siinä sanotaan luonnolliseksi asiaksi, että Suomelta
vaaditaan sama asevelvollisuus kuin keisarikunnassa säädetään,
ja lausutaan se vakaumus, että kansamme, jos se tahtoo säilyttää
itsenäisen asemansa mahtavan keisarikunnan rinnalla, on tietävä
täyttää kunniansa ja velvollisuutensa vaatimukset. Yhtäläisyyteen
Venäjän sotalaitoksen kanssa on meidän suostuminen kaikessa, joka ei
sodi maamme ja kansamme omituista luonnetta vastaan. Se Venäjällä
ehdotettu säädös, että arpa määrää keiden on astuminen vakinaiseen
sotaväkeen, ei ole muuta kuin toinen muoto pakollista väen-ottoa,
joka ei ensinkään sovellu meidän oloihin ja jota täällä veriverona
kammottaisiin. Porvoon valtiopäivillä luvattiin, suostuttiin ja
säädettiin, "ettei mikään pakollinen rekryytin-teko tai sotaväen otto
Suomessa ikinä ole tapahtuva". Suomessa olisi asetettava pestattua
sotaväkeä, jalka-, ratsu-, tykki- ja meriväkeä, niin paljon, että sitä
riittäisi rauhan-aikaiseen linnue-palvelukseen ja yleisen nostoväen
harjoittamiseen, johon väkeen asevelvolliset kuuluisivat. Viitataan
myöskin Porvoon valtiopäiväin päätökseen, että, kun vast’edes sotaväkeä
Suomessa asetetaan, "sekä miehistö että päällikkökunta on otettava
Suomen omista kansalaisista ja että tätä kansallissotaväkeä ei ole
mihinkään retkiin tahi sotatoimiin Suomenmaan ulkopuolella käytettävä".
Mutta myönnetään kuitenkin, että yleinen sodanjohto joskus saattaa
lähimpään sotatantereeseen nähden vaatia poikkeusta jälkimäisestä
periaatteesta. Kun asevelvollisuus tulee yleiseksi, on Suomen sotaväkeä
komennettava sen omalla kielellä.
Paljoa pikemmin kuin osattiin arvata joutui asevelvollisuus-asia meillä
virallisestikin vireille. Jo tammikuun 18 päivänä 1871 julaistiin
ruotsinkielisessä ja seuraavana päivänä suomenkielisessä virallisessa
lehdessä saman kuun 12 päivänä kenraalikuvernöörille annettu arm.
käskykirje, jossa sanotaan, että hallitsija oli "ottanut mietittäväksi
kohtuuden", että yhtäläinen asevelvollisuus kuin Venäjällä pantaisiin
toimeen Suomessakin silloisen ruotujakolaitoksen sijaan, "noudattamalla
maassa voimassa olevia lakia ja asetuksia", ja kenraalikuvernööri
saa käskyn "ajoissa ryhtyä tarpeellisiin toimiin tämän asian
valmistelevaa tutkimusta varten kaikilta haaroilta siihen ehdotukseen
katsoen että, maan väkiluvun ja varain suhteen, asetettaisiin
tarkk’ampuja-pataljoonia".
Vaikka tämä käskykirje ei tullut aivan odottamatta, vaikutti se
kuitenkin kuin salamanisku, synnyttäen levottomuutta kaikkialla
maassamme, kun oli mahdoton arvata, mitenkä käskykirjeen tarkoittama,
kaikkia kansalaisia niin läheisesti ja kipeästi koskeva asia lopulta
päättyisi. Täällä pääkaupungissa ei moneen aikaan muusta puhuttu
kaduilla, perheissä ja seuroissa.
Uuden Suomettaren "toimituskokouksia", joihin, lehden täkäläiset
avustajat saapuivat, pidettiin siihen aikaan säännöllisesti joka
lauvantai-ilta minun asunnossani. Käskykirje ilmestyi keskiviikkona.
Kutsu toimitettiin ylimääräiseen kokoukseen saman päivän illaksi,
ja miehissä kokoonnuttiin neuvottelemaan siitä, mille kannalle U.
Suomettaren oli asettuminen käskykirjeen tarkoittamaan yleiseen
asevelvollisuuteen nähden. Vakava oli mieliala. Tiedettiin että Hels.
Dagbladin miehillä oli kokous samana iltana. Olipa joku saapuvilla
olevista tavannut sanotun lehden päätoimittajan ja tiesi kertoa, että
hän kyllä omasta puolestaan oli valmis yleistä asevelvollisuutta
puoltamaan, mutta että suuri erimielisyys heikäläisten leirissä tulisi
vallitsemaan.
Meidän kokouksessamme päästiin pian yksimielisyyteen siitä, että
suomalaisen puolueen taholta ei olisi yleistä asevelvollisuutta
vastustettava, edellyttäen että asia koko laajuudessaan tulisi
valtiopäivien ratkaistavaksi. Mutta varmana pidettiin, että tämänkin
puolueen keskuudessa tulisi olemaan paljon kiivaita vastustajia,
ja kauan keskusteltiin siitä, mitenkä tämä vastustus saataisiin
torjutuksi ja estetyksi. Sitä varten oli U. Suomettaren käytettävä
kaikki vaikutusvoimansa. Joku lausui sen arvelun, että Agathon Meurman
tulisi liittymään vastustajain joukkoon. Yrjö Koskisen pitäisi käydä
Liuksialassa hänen mielipidettään tiedustelemassa. Millä kannalla
"Kangasalan oraakkeli" lieneekään ensi hetkellä ollut, mutta innokas
ja vaikuttava yleisen asevelvollisuuden puolustaja hänestä tuli, kuten
muun ohessa osoittaa se kirjanen asevelvollisuudesta, jonka hän nimellä
"Aseeton Maamies" julkaisi.
Kokouksessamme oltiin sitä mieltä, että yhdenmukaisuus on tarpeellinen
Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Mutta koko joukko
tärkeitä poikkeuksia venäläisestä ehdotuksesta katsottiin Suomessa
välttämättömäksi. Tämän ehdotuksen mukaan alkaisi asevelvollisuus
Venäjällä 21:nnestä ikävuodesta ja kestäisi viisitoista vuotta siten,
että miehet ensin seitsemän vuotta kuuluisivat vakinaiseen sotaväkeen
ja sitten kahdeksan vuotta varaväkeen. Mutta eivät läheskään kaikki 21
vuotta täyttäneet nuorukaiset astuisi sotapalvelukseen, vaan ainoastaan
se lukumäärä, millä armeija kunakin vuonna olisi täydennettävä ja joka
arvalla otettaisiin. Muut kutsuttaisiin nostoväkeen vain sota-aikana.
Tällaiseen järjestelmään ei voitaisi Suomessa suostua, se kun, kuten
Kuukauslehti oli lausunut, on vain uusi muoto pakollista sotaväenottoa,
josta Suomen kansa Porvoon valtiopäivillä juhlallisesti vapautettiin
kaikiksi ajoiksi.
Yrjö Koskinen esitti pääpiirteisen suunnitelman Suomen sotaväen
järjestämiseksi, joka suunnitelma pantiin keskustelun pohjaksi.
Hän oli laskenut, että jos kaikki 21 vuotta täyttäneet nuorukaiset
kutsuttaisiin aseisiin ja pysyisivät palveluksessa kolme vuotta,
Suomen sotavoima nousisi noin 48,000 mieheen, joista joka vuosi noin
16,000 joutuisi varaväkeen ja yhtä monta uutta miestä kutsuttaisiin
riveihin. Näin suurta armeijaa ei kansamme jaksaisi voimassa pitää,
ellei sitä järjestettäisi niin huokealle kannalle kuin mahdollista.
Olisi sen tähden muodostettava rykmentit, pataljoonat ja komppaniat
paikallisväeksi siten, että saman pitäjän miehiä ei jaettaisi
komppanioille, vaan pidettäisiin koossa. Heidän pitäisi saada asua
kodeissaan, harjoitella ampumista ja muita sotatemppuja kotiseuduillaan
ja elättää itseään omalla työllään enin osa vuotta. Mutta heitä pitäisi
kuitenkin voida käskeä harjoitusleireihin ja vartioimaan kaupunkeihin.
Jos tämän kansallis-sotaväen lisäksi "seisova" eli vakinainen sotaväki
katsottaisiin välttämättömän tarpeelliseksi, niin olisi se värväämällä
ko'ottava.
Kun oli tämän suunnitelman eri kohdista keskusteltu, päätettiin
että sen suuntainen kirjoitussarja U. Suomettaressa julaistaisiin,
esittämättä sitä kuitenkaan minään ehdotuksena, vaan ainoastaan
huomautuksena niistä pääkohdista, jotka saattavat tulla kysymykseen
asevelvollisuusasiaa harkittaessa. Mutta ehdottomasti olisi lausuttava
se vaatimus, että uusi sotalaitos meillä perustetaan tosikansalliselle
kannalle, jotta kansallemme voi olla takeita siitä, että kun se ottaa
tätä uutta kuormaa kantaakseen, Suomen sotalaitos tulee käytettäväksi
oman maan eikä vierasten etujen hyväksi. Pääehtoina olisi pidettävä,
että, niinkuin säädyt Porvoon valtiopäivillä päättivät, maamme
sotaväkeä ei saa viedä Suomen rajojen ulkopuolelle, ja että tämän
sotaväen päällikkökuntana ja miehistönä tulee olemaan yksinomaisesti
Suomen miehiä. Niinikään olisi vaadittava, että suomi määrätään Suomen
sotaväen komentokieleksi.
Yrjö Koskinen otti kirjoittaakseen sarjan kirjoituksia tähän suuntaan,
joista ensimäinen ilmestyi siinä numerossa, missä yllämainittu arm.
käskykirje julaistiin, ja toinen pian sen jälkeen.
Samaan aikaan oli Hels. Dagbladissa asevelvollisuusasiasta
kirjoituksia, jotka ylimalkain kävivät samaan suuntaan kuin U.
Suomettaren artikkelit, mutta pysyivät yleisemmissä piirteissä.
Huomautettiin, että perustuslailliselta kannalta katsoen ei voi
olla mitään epäilystä siitä, että ainoastaan molempien perusvaltain
myötävaikutuksella sotalaitos-asian laillinen ratkaisu muulle
kuin ruotujakolaitoksen tai värväyksen pohjalle täällä voi tulla
kysymykseen. "Emme voi torjua ajatusta yleisestä asevelvollisuudesta
muodossa tai toisessa, vaikkapa ehkä silloin ajattelisimmekin jonkun
pienemmän ruotujakoisen kantaväen säilyttämistä." Asevelvollisen
sotaväen palvelus olisi järjestettävä niin, että asevelvollisia ei
pakoiteta kasarmielämään, joka heidät eroittaa muusta kansasta. Ei
missään tapauksessa saa tulla kysymykseen rekryytin-otto arvalla.
Viitataan Porvoon valtiopäiväin päätöksiin, jotka koskevat vapautusta
pakollisesta sotaväen-otosta, yksinomaan suomalaista päällikkökuntaa ja
miehistöä sekä Suomen sotaväen käyttämistä vain omassa maassa.
Pari viikkoa mietittyään katsoivat virallisetkin lehdet asiakseen
kosketella asevelvollisuusasiaa. Ruotsalaisessa virallisessa lehdessä
oli siitä kirjoitus helmikuun 6 päivänä ja suomalaisessa ilmautui
sama kirjoitus seuraavana päivänä lyhennetyssä muodossa. Pidetään
nuhdesaarna Hels. Dagbladille ja U. Suomettarelle, jotka muka olivat
"erehdyttäneet yleisön käsitystä tästä Suomen kansalle niin tärkeästä
kysymyksestä" ja esitetään sitten "asian oikeaksi valaistukseksi" mitä
sotalaitosasiasta ajateltiin ja päätettiin Porvoon valtiopäivillä.
Asia kerrotaan aivan samalla tavalla kuin U. Suometar oli sen
kertonut, mutta väitetään, että se valtiopäiväin päätös, että Suomen
sotaväen paällikkökuntaan ja miehistöön ei otettaisi muita kuin
Suomen kansalaisia ja ettei tätä sotaväkeä saisi käyttää ulkopuolella
Suomen rajoja, on tuiki mitätön. Ei kielletä, että säädyt Porvoon
valtiopäivillä tekivät semmoisen päätöksen; mutta arvellaan, että se ei
merkitse mitään, on kaikkea laillista voimaa vailla, koska hallitsija
ei koskaan sitä vahvistanut eikä mitään "vakuutuksia" siihen suuntaan
antanut, kuten väitetään Hels. Dagbladin ja U. Suomettaren sanoneen.
Näihin virallisten lehtien väitteisiin vastattiin U. Suomettaressa
kirjoituksella, joka oli Jaakko Forsmanin kirjoittama. Mutta tämä
vastaus ei päässyt julkisuuteen. Painoasiamies lehden pidätti ja
painohallitus, johon vedottiin, määräsi painoksen takavarikkoon
otettavaksi. Kun minun onnistui pelastaa yksi kappale tätä painosta
ja se vielä on minulla tallella eikä mikään nyt enää estä sanotun
kirjoituksen julkaisemista, otan sen tähän, jättäen pois vain
ensimäisen kappaleen, jossa virallisten lehtien kirjoitusten sisällys
kerrotaan.
"Kieltämätön tosi on, ettei hallitsija ole juhlallisesti tai missään
julkisessa asiakirjassa vahvistanut tätä säätyjen päätöstä Suomen
sotaväen vapauttamisesta marssimasta ulkopuolelle isänmaan rajoja yhtä
vähän kuin muitakaan siihen kuuluvia seikkoja. Mutta tämä asianhaara ei
voi kuitenkaan riistää tältä päätökseltä laillista voimaa, sillä kun
Keis. Majesteetti kerran itse teossa asetti sotalaitosasian säätyjen
päätöksen mukaan, oli hän myöskin sillä aivan selvästi hyväksynyt
tämän päätöksen sen kokonaisuudessa; ja kaikissa sen kohdissa. Niin
paljon tietää lapsikin meidän perustuslaillisista oloista, että,
kun säädyt Keis. Majesteetin esityksen johdosta tekevät jonkun
päätöksen, niin hänen Majesteettinsa joko hylkää päätöksen ja silloin
ei tule päätetystä asiasta mitään, tai myöskin hyväksyy sen — ja
silloin pääsee tämä päätös kokonaisuudessaan lailliseen voimaan.
Meidän perustuslakimme ei salli sitä, että hallitsija valikoitsemalla
hyväksyisi muutamat kohdat eräästä päätöksestä ja hylkäisi muutamat
ja rupeaisi sillä lajilla uusia lakia voimaan panemaan. Vaan hänen
on ne kokonaisuudessaan joko hyväksyminen tai hylkääminen. Nyt on
Keisari Aleksanteri I hyväksynyt Porvoon valtiopäiväin päätöksen
sotalaitoksesta, koska hän juuri säätyjen päätöksen mukaan asetti maan
sotalaitoksen vakanssiveroineen päivineen. Tästä seuraa aivan selvästi
ja perustuslain mukaisesti, että mainittu hallitsija armollisesti on
hyväksynyt tämän päätöksen sen kokonaisuudessa, siis kaikki ne kohdat
ja ehdot, jotka säädyt olivat päätökseensä liittäneet, ja siis myöskin
ne kohdat tässä päätöksessä, ettei Suomen sotaväkeä saada viedä Suomen
rajain ulkopuolelle ja että tähän väkeen pitää kuuluman ainoastaan
Suomen miehiä. Sillä jos silloinen korkea hallitsija ei olisi tahtonut
hyväksyä esim. näitä viime-mainittuja, nyt puheen-alaisia kohtia, jotka
eroittamattomasti liittyvät säätyjen lausuntoon sotalaitos-asiasta,
niin olisi siitä ollut perustuslaillinen seuraus, että koko
sotalaitos-asia olisi jäänyt entiselleen, eikä siis olisi voitu asettaa
esim. vakanssiveroa sotaväen kustantamisen sijaan.
"V.L. koettavat nähtävästi antaa koko asialle sen muodon, ikäänkuin
olisi hallitus voinut tässä sotalaitosasiassa omin mielin päättää ja
että ainoastaan tahdottiin kuulustella säätyjen mielipiteitä, jotka
eivät kuitenkaan millään tavalla voineet hallitsijaa sitoa. V.L. eivät
ole lausuneet semmoista ajatusta suoraan, mutta se on seurauksena
niiden muista väitteistä. Tämmöinen ajatus on kuitenkin kaikkea
perustusta vailla, joka nähdään siitäkin, että sotalaitos-asia Porvoon
valtiopäivillä sisälti myöskin veroitus-asian, nimittäin vakanssiveron
asettamisen. Jospa vakanssivero ei ollutkaan mikään uusi verokuorma,
koska se maksettiin hajoitetun sotaväen kustannusten sijaan, niin oli
se kuitenkin veroitus-asia, josta 'Ruotsin kansalla on kieltämätöin
oikeus Kuninkaan kanssa keskustella, sovitella, kieltää ja suostua',
kuten sanat kuuluvat Yhdistys- ja Vakuutuskirjassa vuodelta 1789. Siis
oli hallituksen välttämätön tarvis saada säätyjen myötävaikutusta
ja suostumusta sotilasuran järjestämisessä ja oli toiselta puolen,
kun se asian toimeen-panemiseen ryhtyi, perustuslaillisesti sidottu
säätyjen asiasta tehdyn päätöksen kautta. Siinä ei ollut, kuten jo
olemme koettaneet osoittaa, hallituksen muuta ehtoa, kuin hylätä tämä
päätös tykkänään ja jättää asia entiselleen taikka hyväksyä päätös sen
kokonaisuudessa. Tämä onkin teossa tapahtunut, kun kerran hallitus on
pannut säätyjen päätöksen toimeen.
"Se kyllä on asian selvyydelle haitallinen seikka, ettei hallitus ole
missään julkisesti vahvistanut Porvoon valtiopäiväin päätöstä nyt
puheenalaisessa ja muissa siihen kuuluvissa kohdissa. Mutta tämä on
kuitenkin jokseenkin luonnollinen asia, sillä sotaväen asettamisen
asia pantiin lepäämään 50 vuodeksi ja sentähden ei ollut mikään
käytännöllinen tarve antaa ulos jotakin asetusta, joka olisi sisältänyt
tarkkoja määräyksiä kaukaisessa vastaisuudessa asetettavan sotaväen
oikeuksista ja velvollisuuksista. Mutta tämä puute, joka ainakin
on jonkunmoinen vaillinaisuus itse lainsäätämisen muodossa, ei voi
kuitenkaan, kuten yllä-sanotusta näkyy, tehdä mitättömäksi ja turhaksi
Porvoon valtiopäiväin päätöstä Suomen sotaväen järjestämisestä ja sen
oikeudesta sotia ainoastaan omassa maassaan."
Ennenkuin painohallitus kokoontui tätä kirjoitusta tarkastamaan ja
siitä tuomionsa antamaan, menin minä sanotun hallituksen silloisen
puheenjohtajan, valtioneuvos Arppen puheille, selittääkseni hänelle,
että viralliset lehdet olivat väärin esittäneet U. Suomettaren
kirjoitusten sisällyksen ja että tämän lehden sen tähden pitäisi saada
niille vastata.
Arppen asuntoon saavuttuani, tuli hän minua vastaan salin ovelle ja
siirtyi sitten vähän tuonnemmaksi, jotta minä pääsin astumaan kynnyksen
sisäpuolelle. Nimeäni ei minun tarvinnut mainita, kun tiesin hänen
minut tuntevan. Enkä olisi ehtinytkään itseäni esitellä, sillä kohta
kynnyksen yli päästyäni kysäsi tuo mahtava herra tylyllä äänellä: "Mitä
asiaa?"
Ilmoitin asiani ja huomautin erittäin siitä, että viralliset lehdet
väittävät U. Suomettaren sanoneen, että Porvoon valtiopäivillä
annettiin säädyille "vakuutuksia" Suomen sotaväen kansallisesta
kokoonpanosta ja sen tehtävästä palvella ainoastaan omassa maassa,
vaikka U. Suometar vain on sanonut, että nämä ehdot sisältyvät säätyjen
päätökseen Suomen sotalaitoksesta.
Herra valtioneuvos oli jo U. Suomettaren vastauksen lukenut. Sanoi
sen olevan pelkkää arvotonta koukuttelua (advokatyr), jommoista
painohallitus tällaisessa asiassa ei voi sallia. On tarpeetonta ja
vahingollista, että sanomalehdet sekaantuvat asevelvollisuusasiaan.
Se on estettävä. Sen saakoon U. Suometar kuitenkin nyt sanoa, että
viralliset lehdet ovat erehtyneet väittäessään sen puhuneen Porvoon
valtiopäivillä annetuista vakuutuksista mainitsemieni ehtojen
täyttämisestä.
Pään nyykkäys ilmoitti, että minun oli poistuminen. Ja minä läksin
puuhaamaan uutta painosta päivän lehdestä, koska painohallituksen
tarkastettavaksi alistetun painoksen kohtalo oli selvillä. Ensimäisen
sivun ladelmasta otettiin pois tuo otsakkeella "Tarpeellista selitystä"
varustettu vastaus virallisille lehdille ja tyhjä sija täytettiin
ilmoituksilla sekä puolen palstan pituisella, kirjoituksella, jossa
lyhyesti mainittiin, mitä viralliset lehdet olivat väittäneet sekä
lausuttiin, että U. Suometar ei ole puhunut annetuista vakuutuksista,
vaan ainoastaan säätyjen tekemistä päätöksistä, ja ettei se nytkään ole
voinut virallisten lehtien antamain selitysten johdosta päästä toiseen
käsitykseen kuin sillä on ollut, koska ne tosiasiat, jotka viralliset
lehdet mainitsevat, olivat U. Suomettarelle jo ennen tunnetut ja se
juuri niihin oli lausuntonsa perustanut.
Painohallituksen päätös saatiin vasta myöhään illalla, ja se oli
sellainen, ettei tuo valmiiksi laitettu toinenkaan painos kelvannut.
Paitsi artikkelia oli sanottu hallitus myöskin pyyhkäissyt neljä riviä
lehden kolmannelta sivulta, Jyväskylästä lähetetystä kirjeestä, jossa
sanottiin, että sanoma arm. käskykirjeestä yleisen asevelvollisuuden
toimeenpanemisesta Suomessa "oli aivan odottamaton koko Suomen
kansalle, ja se tuottaa mielikarvautta monelle niistä, joiden pitää
jättää kotonsa, talonsa ja omaisuutensa ja mennä sotapalvelukseen".
Kolmaskin sivu oli siis paikattava, ja U. Suometar ilmestyi vasta
seuraavana aamuna.
Hels. Dagblad ei myöskään saanut asiallisesti vastata virallisille
lehdille. Se painos, missä vastaus julaistiin, meni sensuurin kitaan,
ja saman kohtalon alaiseksi joutui Folkvännenkin yrittäessään
kirjoittaa asevelvollisuus-asiasta. Selvää oli, ettei Suomen
sanomalehtien enää sallittu kirjoittaa mitään siitä tärkeästä asiasta,
johon kaikkien kansalaisten huomio oli kiihkeästi kiintynyt, eivätkä
ne sittemmin moneen vuoteen koko asiasta mitään omia ajatuksia
lausuneetkaan. Selaillessani U. Suomettaren seuraavia vuosikertoja en
ole niistä löytänyt ainoatakaan kirjoitusta asevelvollisuudesta ennen
kuin lokakuulla 1876.
Mutta venäläiset lehdet kyllä väliin kajosivat meidänkin
asevelvollisuus-asiaamme, vaatien melkein täydellistä yhtäläisyyttä
Venäjän ja Suomen sotalaitosten välillä. Osoitukseksi siitä suunnasta,
mihin näiden lehtien lausunnot kävivät, mainitsen tässä pääkohdat
eräästä kirjoituksesta, jonka Pietarissa ilmestyvä ja silloin
vaikutusvaltainen "Golos-lehti" julkaisi kohta sen jälkeen kun arm.
käskykirje asevelvollisuuden toimeenpanemisesta Suomessa oli annettu.
Koska Suomella on omat paikalliset lait ja laitokset sekä kansan
tavat ja maan luonto siellä ovat erilaiset kuin Venäjällä, myöntää
"Golos", että koko valtakuntaa varten määrättävistä asevelvollisuuden
yleisistä periaatteista voidaan Suomessa sallia joitakuita poikkeuksia
mitä tulee aikaan, jolloin palvelukseen on astuttava, kutsunnan
järjestykseen ja siihen tapaan, jolla arvanotto on toimitettava. Mutta
yleisistä pääsäännöistä ei saa sallia mitään poikkeuksia. Sama miesluku
tuhannelta on palvelukseen otettava ja palvelusaika armeijassa sekä
varaväessä säädettävä yhtä pitkäksi kuin Venäjällä. Suomen ja Venäjän
sotaväellä pitää olla samanlainen järjestys, yhteinen sotalaki, samat
kurinpitosäännöt ja yhteinen komento. Suomen miesten pitää mennä
palvelukseen Venäjän sisämaihin ja Venäjän miesten Suomen pataljooniin.
Tällainen sekoitus on välttämätön senkin vuoksi, että suomalaisten
siten on helpompi oppia sotatemput, komentosanat ja sotalakia, jota ei
missään tapauksessa saa olla olemassa muulla kuin venäjän kielellä.
Arm. käskykirjeen määräyksen mukaan asetettiin heti komitea eli
komissioni "asian valmistelevaa tutkimista varten". Mutta kutka
tähän komiteaan kuuluivat, sitä ei yleisö saanut tietää. Helmikuun 6
päivänä virallisissa lehdissä vain annettiin seuraava tieto: "H. ylh.
ministerivaltiosihteeri kreivi Armfelt ynnä salaneuvos, vapaaherra
Stjernvall-Walleen ja kenraaliluutnantti Indrenius palaavat näinä
päivinä takaisin Pietariin, sittenkun ne valmistelevat keskustelut ovat
päättyneet, joiden tarkoitus oli niiden ehkä löytyvien valtiovarain
tutkiminen, joita esitetyn asevelvollisuusasian toimeenpanemista varten
pitäisi ottaa huomioon, sekä niiden kustannusten arvaaminen, joita
tarkk'ampuja-pataljonain asettaminen Suomessa myötänsä tuonee." Muita
tietoja ei sittemminkään komitean toimista saatu kuin mitä huhuna
sanomalehdissä toukokuun alussa kerrottiin, mainiten että komitea
katsoi ruotujakolaitoksen hylättäväksi ja ehdotti, että asetettaisiin
tarkk’ampuja-pataljoonia, joihin miehistö arvalla otettaisiin
asevelvollisten joukosta. Samaan aikaan näkyy tuo ensimäinen komitea
hajonneen ja sijaan astui seuraavan kesäkuun alussa toinen, jonka
puheenjohtajaksi oli kutsuttu kenraaliluutnantti vapaah. B. Indrenius,
sekä jäseniksi, senaattorit K. Furuhjelm, C.H. Molander, ja vapaah.
J.A. von Born, kenraalimajuri G.R. Ehrnrooth, kreivi Aug. Armfelt,
vapaaherra H.G. Boije, valtioneuvos vapaah. J.G. von Bonsdorff,
kamarijunkkari J.R. von Taube, kollegiasessori W. Brummer, professori
C.G. von Essen, kauppaneuvos Levon ja valtiopäivämies J.E. Keto.
Alkuaan lienee ollut aikomus esittää ehdotus asevelvollisuus-laiksi
jo 1872 vuoden valtiopäiville. Mutta se kävi mahdottomaksi etupäässä
siitä syystä, että Venäjän asevelvollisuus-laki, jonka valmistumista
suomalaisen komitean oli odottaminen, valmistui ja julaistiin vasta
tammikuulla 1874. Siten lykkäytyi arm. esitys 1877-78 vuosien
valtiopäiville. Valtiosäätyjen ko'ossa ollessa sanomalehdetkin
asevelvollisuus-asiaa ahkerasti pohtivat, sensuurin estämättä.
Painohallituksen puheenjohtajana ei enää ollut valtioneuvos Arppe.