Tuo uusi "toimituspaikka" eli toimisto oli minun yksityinen asuntoni
Palmqvistin perillisten talon toisessa kerrassa, josta olin vuokrannut
kaksi huonetta. Erityisen toimistohuoneen vuokraamista eivät Uuden
Suomettaren varat silloin eivätkä moneen aikaan vast’edeskään sallineet.
Muutto oli helposti tehty, sillä muuta omaisuutta ei Uudella
Suomettarella ollut kuin eräs sanomalehti-hyllyillä ja parilla
laatikolla varustettu, pahasti huojuva pulpetti, joka sijoitettiin
etuhuoneeni ikkunan eteen. Kirjastoa ei ollut nimeksikään, eipä edes
Suomen valtiokalenteria. Toimitukselle tilatut sanomalehdet hyvin
mahtuivat noille pulpetin hyllyille. Kotimaassa ei siihen aikaan kovin
monta sanomalehteä ilmestynyt ja rajantakaisia oli tilattu ainoastaan
"Pietarin Sanomat", "S:t Petersburger Zeitung" ja "Stockholms Dagblad".
Helsingissä ilmestyivät paitsi paria aikakauskirjaa, Lähetyssanomia
ja virallisia lehtiä, "Helsingfors Dagblad", "Hufvudstadsbladet" ja
"Folkvännen", Turussa "Sanomia Turusta" ja "Åbo Underrättelser",
Viipurissa "Ilmarinen" ja "Viborgs Tidning", Hämeenlinnassa
"Hämäläinen", Tampereella "Tampereen Sanomat", Porissa "Satakunta"
ja "Björneborgs Tidning", Oulussa "Oulun Viikkosanomat", Vaasassa
"Vasabladet" ja "Österbotten", Kuopiossa "Tapio", Jyväskylässä
"Keski-Suomi" ja "Kansanlehti" sekä Porvoossa "Borgåbladet". Muita en
muista, ja tuskinpa lienee useampia ollutkaan.
Moni arvellee, että pienen sanomalehden toimittaminen on hyvinkin
helppo työ. Eihän siihen paljoa mahdu; vähällä vaivalla kai sen vähän
kokoon saa, mitä kahdentoista palstan täyttämiseen tarvitaan. Mutta
pahasti erehtyy se, joka niin arvelee. Hän ei ota huomioon sitä
vaikeata seulomis-työtä, jota sellaisen lehden toimittaminen vaatii,
jos mieli saada sitä edes jossain määrin tarkoitustansa täyttäväksi.
Asiain esittäminen supistuneessa ja kuitenkin selvässä muodossa
on yleensä vaikeampaa kuin niiden laveampi esittely. Ison lehden
toimittajan ei tarvitse joka hetki punnita mitä ottaa mitä jättää,
sillä palstain täytteestä ei sanomalehdillä koskaan ole puutetta, ei
suurilla eikä pienillä.
Tähän maailman aikaan niin pieni ja niin harvoin ilmestyvä sanomalehti,
kuin U. Suometar v. 1870 oli, ei voisi yrittääkään esiintymään minkään
puolueen pää-äänenkannattajana. Mutta silloin se oli mahdollista.
Yleisön vaatimukset eivät olleet suuria ja valtiollinen sekä
yhteiskunnallinen toiminta maassamme kulki vielä niin hitaasti ja
liikkui siksi ahtaissa piireissä, että pienikin sanomalehti kutakuinkin
kykeni asiain kulkua seuraamaan ja saamaan äänensä kuuluville
päivän tärkeimmissä kysymyksissä. Pääkirjoitusten sepittämisessä on
U. Suomettarella alusta alkaen ja koko elin-aikanaan ollut eteviä
avustajia eri aloilla. Ahkerimmat niistä olivat minun ensivuotenani
Yrjö Koskinen, Jaakko Forsman ja Th. Rein. Kiitollisuudella muistelen
sitä tehokasta apua, jota Rein, kun lehden muut avustajat juuri
toimittajaksi tultuani olivat lähteneet kesäksi maalle, antoi minulle
neuvoilla ja työllä. Hän oli silloin jostakin syystä melkein koko kesän
kaupungissa ja kävi usein toimistossa monasti toruen ja puhkuen, kun
minä jossain asiassa olin tyhmästi menetellyt tai jotain laiminlyönyt.
Silloin ei vielä katsottu välttämättömäksi, että joka numerossa
oli pääkirjoitus. Ja kerrassaan mahdotonta olikin aina saada
sellaista tuohon pieneen lehteen mahtumaan. Kun esim. oli julaistava
seikkaperäinen selostus jostakin yleisestä kokouksesta tai
juhlatilaisuudesta, kirje ulkomaalta tai joku pitkähkö lähetetty
kirjoitus, silloin ei mitenkään saanut pääkirjoitukselle sijaa. Ja
kun heinäkuun keskipaikoilla syttyi ranskalaissaksalainen sota, jonka
vaiheista yleisö tahtoi saada tuoreita ja tarkkoja tietoja, silloin
kävi tilan ahtaus kerrassaan tuskastuttavaksi. Sotakertomukset usein
anastivat toisen puolen koko lehdestä, jotta muut osastot täytyi
supistaa mitä vähimpään määrään.
Harvoin olen eläessäni niin hikoillut kuin näitä sotakertomuksia
kirjoittaessani, sillä suomalainen sotasanasto oli silloin vielä
niin köyhä ja puutteellinen, että tuon tuostakin esiintyi sanoja,
joille en suomalaista vastinetta keksinyt ja jotka sen tähden täytyi
kiertämällä kaartamalla sivuuttaa. Omia sähkösanomia ei U. Suometar
jaksanut kustantaa. Ne lainattiin aamu- ja virallisista lehdistä.
Kesällä ei ollut minulla mitään apua noiden pitkien sotakertomusten
kirjoittamisessa. Mutta syksystä alkaen sain avukseni siinä työssä
joksikin aikaa maisteri Erkki Almbergin.
Uutis-osasto oli siihen aikaan kaikissa maamme sanomalehdissä
jotenkin laiha. Virastomme olivat vielä virkavallan sulettuja
pyhäkköjä. Hallituksen ja keskusvirastojen toimista harvoin saatiin
muita tietoja kuin mitä virallisissa lehdissä suvaittiin ilmoittaa,
ja ne tavallisesti supistuivat virkanimityksiin ja -eroihin,
asetuksiin, julistuksiin, käskyihin ja kieltoihin. Jos olisi jonkun
sanomalehtimiehen päähän pistänyt mennä senaatin toimituskuntain
virkamiehiltä tiedustelemaan, mitä asioita senaatissa käsiteltiin tai
mitä siellä jostakin asiasta oli päätetty, niin olisi toimituskunnan
vahtimestari varmaankin saanut käskyn taluttaa ulos mokoman röyhkeän
uskalikon. Ja niinpä olisi keskusvirastoissakin tapahtunut. Vaikka
Hels. Dagblad oli silloisen senaatin epävirallinen äänenkannattaja,
ja lehden päätoimittaja Lagerborg senaattorien hyvä ystävä, sai
tämäkin lehti vain ani harvoin urkituksi erityisiä tietoja hallituksen
toimenpiteistä. Ainoastaan yliopisto ja tuomiokapitulit sekä muutamat
lääninhallitukset ja kaupunkien viranomaiset sanomalehdille tietoja
toimistaan antoivat.
Kokousten selostukset, jotka nyt antavat sanomalehtien toimituksille
niin paljon työtä ja vaativat niin paljon tilaa, eivät silloin vaivaksi
käyneet, sillä seurojen ja yhdistysten luku oli vielä vähäinen. [Ei
vielä osattu tehdä eroa yhdistysten ja yhtiöiden välillä. Edellisetkin
"yhtiöiksi" sanottiin. Esim. muinaismuistoyhtiö ja kasvatusopillinen
yhtiö.] Tarkat selostukset annettiin U. Suomettaressa vain Suomalaisen
kirjallisuuden seuran, Kasvatusopillisen yhdistyksen, Suomalaisen
seuran ja Muinaismuistoyhdistyksen kokouksista.
Vaikka U. Suomettarella ei vielä ollut mitään vakinaisia
kirjeenvaihtajia tai asiamiehiä maaseuduilla, tuli toimitukselle
runsaasti kirjeitä eri seuduilta. Kirjoittajista olivat useimmat
pappeja tai kansakoulunopettajia, mutta moni koulunkäymätönkin
kirjoitti, "koska ei kukaan kykenevämpi ole meidän kunnastamme tietoja
antanut". Enimmät kirjeet olivat pitkiä ja jakaantuivat tavallisesti
kolmeen osaan: johdantoon, asialliseen esitykseen ja loppulausuntoon.
Jos ne olisi kaikki sellaisinaan julaistu, niin olisivat ne melkein
koko lehden täyttäneet. Täytyi niitä sen tähden armottomasti seuloa ja
karsia. Johdanto ja loppulausunto pyyhkäistiin kohta ja asiallinenkin
esitys lyhennettiin. Se vaati aikaa ja työtä, mutta tärkeäksi
katsottiin, että läheinen yhteys lehden ja lukijakunnan välillä
pidettiin vireillä, ja sen tähden koetin, mikäli mahdollista, saada
joka numeroon pari maaseutukirjettä.
Tuo kirjeitten seulonta, karsinta ja muokkailu ei tietysti kirjoittajia
miellyttänyt. Moni suuttui pahanpäiväisesti ja ilmoitti toimitukselle
tyytymättömyytensä kovin sanoin. Hauskana tyytymättömyyden purkauksena
mainitsen, että kun Kilpinen (Wolmar Schildt) oli päättänyt lakkauttaa
Jyväskylässä toimittamansa "Kansanlehden", johon lähetetyt kirjoitukset
korjaamatta, karsimatta otettiin sellaisina kuin ne toimitukselle
tulivat, eräs "Kansan mies" lehden viimeisessä numerossa haikeasti
valitti, että, jos U. Suomettarelle kirjoituksen lähettää ja se sattuu
lehteen pääsemään, lähettäjä "ei enää tunne sitä omakseen".
Matin "Kirjeet Helsingistä" eivät vielä olleet alkaneet, mutta tuon
tuostakin oli lehdessä noin palstan pituinen, leikilliseen muotoon
kyhätty katsaus viime päivien tapahtumiin. Näistä katsauksista
sittemmin Matin kirjeet kehittyivät.
Jatkuvalle novellille koetettiin saada tilaa ainakin kerta viikossa.
Minun toimittajaksi tullessani oli E.F. Jahnssonin kirjoittama
novelli "Herra Niilo" loppumaisillaan. Heinäkuulla alkoi E.
Nervanderin "Uotilan isäntä", jonka minä tekijän ruotsinkielisestä
käsikirjoituksesta suomensin. Aiheenkin tähän novelliin olin minä
tekijälle antanut. Se perustuu tositapaukseen, jonka isäni oli minulle
kertonut.
Ilmoitukset eivät suurta tilaa anastaneet. Niitä oli tavallisesti
vain toista palstaa, joskus puoli. Ei ollut lehdellä omaa
konttoriakaan. Tilaukset kaupungista ja ilmoitukset vastaanotettiin
Hufvudstadsbladetin konttorissa, jonka lehden kirjapainossa U. Suometar
silloin painettiin. Latojia oli ainoastaan kaksi, taituri oppilaineen,
joille täytyi käsikirjoituksia säännöllisesti pitkin viikkoa syöttää.
U. Suomettaren pahin kilpailija oli Suomen Virallinen Lehti, se kun
ilmestyi kolme kertaa viikossa ja maksoi koko vuodelta vain viisi
markkaa postimaksuineen, mutta kaksipäiväinen Uusi Suometar Helsingissä
kahdeksan markkaa ja maaseudulla kymmenen. Tuota kilpailijaa toimitti
silloin jotenkin huolellisesti maisteri K. Slöör, ja tekstiä siihen
mahtui enemmän kuin myöhempinä aikoina, jolloin ilmoitukset ovat
anastaneet melkein koko tilan. Se saattoi siis uutislehtenäkin
tyydyttää vaatimattomia lukijoita, ja tilaajia sillä olikin runsaasti.
Muistaakseni oli virallisten lehtien tilaushinta äskettäin entisestään
alennettu, jotta ne paremmin voisivat kilpailla yksityisten
sanomalehtien kanssa. Että ne tuottivat valtiolle tappiota noin 75,000
markkaa vuosittain, se oli tietysti hallituksen mielestä vähäpätöinen
asia.
Tuon kilpailun johdosta virallisen lehden kanssa täytyi U.
Suomettaressa antaa tarkat ja täydelliset tiedot "laillisista ja
virallisista ilmoituksista", luetella vuosihaastot, lainhuudatukset,
ala-ikäisiksi julistetut, konkurssit, julistettavat tuomiot,
kuoletukset, huutokaupat, haettavat virat, testamentti- ja
perintöasiat, velkojain kokoukset, "peräänkuulutukset" y.m. Eikä
virallisissa lehdissä silloin vielä merkitty monesko kerta mikin
kuulutus niissä julaistiin, vaikka esim. vuosihaaston määräaika luetaan
siitä päivästä, jona kuulutus on ollut kolmannen kerran julaistuna.
Oli sen tähden pidettävä erityistä kirjaa noista kuulutuksista, jotta
U. Suomettaressa osattaisiin sanoa mistä päivästä määräaika oli
luettava. Sillä, joka nyt toimittaa puheena olevaa osastoa, ei ole
mitään aavistusta siitä vaivasta ja ajanhukasta, jota samaisen osaston
toimittaminen 1870-luvulla tuotti.
Painohallituksen kanssa jouduin ensi kerran tekemisiin elok. 18
p. Uutisessa vapaaehtoisen palokunnan vuosijuhlasta mainittiin,
että viranomaiset olivat kieltäneet palokuntaa tässä juhlassa
käyttämästä sitä kunnialippua, minkä pääkaupungin naiset olivat
sille lahjoittaneet, ja lausuttiin kummastus siitä, että tangon
päässä liehuvaa, palokunnan merkillä koristettua riepua pelättiin.
Se oli nyt muka "sopimatonta moitetta". Painoasiamies pidätti lehden
ja painohallitus määräsi painoksen takavarikkoon otettavaksi. Näin
joutavista syistä sanomalehtiä siihen aikaan ahdistettiin. Ehkäpä
saan vast’edes tilaisuuden kirjoittaa eri muistelman sensuuri-oloista
1870-luvulla.
Tilaajia oli U. Suomettarella ensimäisenä vuonna 1869 noin 900. Mutta
minun toimittajaksi tullessani oli niiden luku alentunut noin 600:aan.
Ilmoitukset tuskin tuottivat 2,000 markkaa. Lehden taloudellinen tila
alkoi käydä arveluttavaksi, sillä tulot eivät kustannuksia korvanneet,
vaikka nämä eivät suinkaan suuria olleet. Toimituksen määräraha oli
kaikkiaan 2,000 markkaa; avustajat eivät saaneet kirjoituksistaan
mitään palkkiota. Painokustannukset olivat suhteellisesti paljoa
vähemmät kuin tätä nykyä, mutta paperi oli kalliimpaa, kun silloin ei
vielä osattu puuvanukepaperia valmistaa.
Marraskuulla tehty arviolasku osotti, että kuluvan vuoden tappio
nousisi ainakin pariin tuhanteen markkaan. Sen johdosta pidettiin
tohtori O. Blomstedtin luona kokous, jossa otettiin vakavan harkinnan
alaiseksi lehden lakkauttaminen. Alakuloinen oli kokouksen alussa
mieliala. Mutta vähitellen rohkeus nousi, sitä kun voimakkain sanoin
viritti etupäässä Blomstedt. Ja päätökseksi tuli, että lehteä ei
lakkauteta, vaan päinvastoin laajennetaan kolme kertaa viikossa
ilmestyväksi, jolloin toivottiin tilaajamäärän kasvavan ja ilmoituksia
runsaammin saatavan. Taloudellisen tilan turvaamiseksi päätettiin
perustaa kannatus-yhdistys, johon jäseniä koottaisiin maaseuduiltakin.
Kannatus-osuus tulisi olemaan 25 markkaa, mutta sama henkilö saisi
tietysti ottaa useampiakin osuuksia. Ilomielin erottiin.
Kansan "karttuisa käsi" ei siihen aikaan vielä ollut tottunut
ojentumaan sanomalehtien kannattamiseksi, ja olihan yleinen
varallisuuskin maassamme vielä hyvin heikko, varsinkin niiden
keskuudessa, jotka suomalaisuuden asiaa harrastivat. Suurilla
ponnistuksilla saatiin kannatusvarat nousemaan noin 3,500 markkaan,
joista suurin osa karttui Helsingistä. Ei ollut siis kovin vahva se
tuki, jonka nojalla U. Suometar lähti tointansa jatkamaan.