Juhana Wilhelm Snellmanin näin ensimäisen kerran kun, vastikään
ylioppilaaksi tultuani, erään toverin kanssa syyskuulla 1862 kävin
ilmoittautumassa hänen luennoilleen.
Mutta tuntematon hän ei minulle sitäkään ennen ollut. Isäni oli
hänestä ja hänen toimistaan puhunut. He olivat olleet tovereita Oulun
triviaalikoulussa ja sittemmin hyviä ystäviä ylioppilas-aikana. Mitä
Snellmanin elämäkerrassa mainitaan hänen ja isäni olosta Paraisissa
kesällä 1827, siitä oli isäni muun ohessa kertonut, muistellen kuinka
hyvin hän suoriutui Snellmanin toimittamasta tutkinnosta, joka koski
1734 vuoden lain sisällystä, ja kuinka oli hukkumaisillaan kun
uhkarohkeasti sukeltaen etsi Snellmanin mereen heittämää rahaa ja
sen lopulta löysikin. Isäni puheista olin myös saanut jonkinlaisen
käsityksen siitä, mikä mies Snellman nyt oli, ja selvemmäksi tämä
käsitykseni kävi erään puheen kautta, jonka etevä opettajani,
tohtori J.K. Lampén kerran aivan sattumalta kimnaasin luokalla piti
Snellmanin aatteista ja toimista. Isälläni oli kyllä Snellmanin
"Litteraturbladet"; mutta sitä ei koulupojan luettavaksi tarjottu.
Tiesin, että Snellman oli ankara mies, ja olin sen tähden hiukan
peloissani kun toverini kanssa astuin hänen vastaanotto-huoneeseensa.
Snellman seisoi keskellä lattiaa. Mitään karhuntaljaa ei silloin vielä
ollut oven vieressä, niinkuin myöhempinä aikoina, eikä isännän siis
vielä ollut syytä tulijoille huudahtaa: "Varokaa käpäliä!" Vaan me
saimme häiritsemättä astua professorin eteen, ja ystävällisesti hän
meitä kätteli. Kun olin nimeni ilmoittanut, kysyi professori, olinko
Kalle Löfgrenin poika, ennenkuin olin ehtinyt sanoa terveiset isältäni,
niinkuin aikomus ja käsky oli. Nyt sain ne lausua vasta tuohon
kysymykseen vastattuani.
Istumaan ei meitä pyydetty. Ilmoitimme aikomuksemme käydä professorin
luennoilla. Toverilleni, joka oli varttuneempi kuin minä ja professorin
silmissä arvattavasti myöskin näytti henkisesti kehittyneemmältä, ei
tuon ilmoituksen johdosta mitään sanottu. Mutta minun puoleeni kääntyi
Snellman, lausuen:
"Turhaa on sinun tulla minun luennoilleni. Et niistä kuitenkaan
vielä mitään ymmärtäisi. Lue ensin latinaa ja historiaa ja käy
näiden aineitten luennoilla. Sittemmin voi sinulle vasta olla hyötyä
filosofian lukemisesta."
Noloksi, kovin noloksi kävin poikaparka, joka luulin olevani kylläkin
kypsynyt filosofian tajuamiseen. Mutta eihän tässä sopinut ruveta
inttämään vastaan. Professori nyykähytti päätään hyvästiksi; me
kumarsimme ja läksimme. Vaan jo lähtiessäni nousi minussa kapinan
henki: päätin varoituksesta huolimatta kuitenkin käydä Snellmanin
luennoilla. Ja niin teinkin syyslukukauden ensimäisestä luennosta
alkaen.
Olin huomaavinani vienon hymyn suuren opettajan huulilla, kun hän minut
kuulijainsa joukossa näki. Ja useita vuosia myöhemmin, kun muistutin
Snellmania tuosta tottelemattomuudestani, nauroi hän makeasti ja lausui:
"Oikein teitte". [Snellman ei minua silloin enää sinutellut.] "Mitä
sellaisista neuvoista. Itsehän jokainen paraiten tietää, mihin pystyy
ja kykenee. Ei niistä ikinä mitään tule, jotka muiden neuvoihin
turvautuvat ja niitä sokeasti noudattavat."
Ja onneksi minulle tottelemattomuuteni oli. Jos olisin neuvoa
noudattanut, niin en koskaan olisi saanut Snellmanin suullista opetusta
kuulla, hän kun jo seuraavana keväänä senaattoriksi nimitettiin ja
siten jätti opettajatoimensa yliopistossa.
* * * * *
Erottuaan senaatista v. 1868 ei Snellman muutamiin vuosiin kirjoittanut
mihinkään sanomalehteen. [Senaattorina ollessaan oli hän, milloin
katsoi tarpeelliseksi kääntyä yleisön puoleen, julaissut kirjoituksensa
ruotsinkielisessä virallisessa lehdessä.] Mutta v. 1872 alkoi hänen
tunnettu nimimerkkinsä esiintyä Morgonbladetissa, ja vuodesta 1876
alkaen oli hän kuolemaansa asti yksi tämän lehden ahkerimpia avustajia,
kirjoittaen useimmiten ilman nimimerkkiä.
Kun Morgonbladetin silloinen päätoimittaja Aug. Hagman viimeksi
mainitun vuoden lopussa, väsyneenä rasittavaan sanomalehtityohön,
tahtoi erota lehden toimituksesta, syntyi Snellmanissa se tuuma, että
Uusi Suometar ja Morgonbladet olisivat siten yhdistettävät, että niitä
hoitaisi sama toimitus ja molempien sisällys olisi sama, toisessa
suomen ja toisessa ruotsin kielen muodossa.
Eräänä päivänä kutsutti Snellman minut luokseen ja esitti tuon
tuumansa. Hänellä oli valmis suunnitelma. Minusta piti tulla noiden
molempien lehtien päätoimittaja. Avustajiksi saisin suuren joukon
eteviä kirjailijoita, jotka nimiltään mainittiin. En niitä kaikkia enää
muista; mutta joukossa olivat ainakin Yrjö Koskinen, A. F. Granfelt,
Th. Rein, A. Meurman, Julius Krohn, K.F. Ignatius, O. Donner, Jaakko
Forsman, J.J.F. Perander, Alb. Forssell, A. Almberg sekä veljekset J.R.
ja E. Aspelin. Ellen väärin muista mainittiin myöskin Z. Topelius.
Ne olisivat kaikki minun komennettavinani. Jokaisen piti kirjoittaa
mistä ja milloin minä vain käskin. Mitä suomeksi kirjoitettiin,
se oli alkuperäisenä pantava Uuteen Suomettareen ja ruotsinnoksena
Morgonbladetiin, mitä ruotsiksi, se alkuperäisenä jälkimäiseen ja
suomennoksena edelliseen. Kaikki toimisto-työ, ulkomaan osasto, uutiset
y.m., oli tietysti suoritettava molemmin kielin.
Koetin osoittaa, kuinka hankala ja käytännössä mahdoton sellainen
toimitus tulisi olemaan, kuinka monihenkistä toimituskuntaa se vaatisi;
kuinka vaikeata olisi saada kunnollisia ja luotettavia kääntäjiä ja
varsinkin sellaisia, jotka pystyisivät hyvin kääntämään suomesta
ruotsiksi; kuinka epävarma ja epäsäännöllinen se apu oli, jota saatiin
ulkopuolelta varsinaista toimituskuntaa; kuinka raskaaksi kahden
erikielisen lehden toimituksen järjestäminen ja valvonta kävisi
päätoimittajalle, ja kuinka minun heikot voimani eivät mitenkään
kestäisi tässä toimessa, johon ei minulla kykyäkään ollut.
Snellman tuon tuostakin keskeytti puheeni. Äreällä äänellä hän väitti,
että kaikki, mitä minä sanoin, oli pelkkiä verukkeita, laiskan miehen
estelyjä. Nykyisen nuoren sukupolven miehet ovat saamattomia ja
laiskoja melkein kaikki. Ei ole heissä innostusta eikä mielen lujuutta;
eivät saa mitään aikaan. Eivät kelpaa sanomalehti-miehiksi mokomat.
Toista maata oli esim. Lars Hierta Ruotsissa, Aftonbladetin perustaja
ja monivuotinen toimittaja. Hän teki työtä kuin mies. Kun hän ei enää
jaksanut kirjoittaa istualta, kirjoitti hän seisaalta ja kun ei enää
jaksanut seista, laskeutui hän polvilleen ja kirjoitti siinä asennossa.
Sain miettimisen ja katumisen aikaa seuraavaksi päiväksi, jolloin minun
oli tultava takaisin.
Poistuin ja palasin seuraavana päivänä.
Sama suunnitelma ja samat väitteet Snellmanin puolelta, sama äreä
ääni ja sama katkera tyytymättömyys minuun ja koko silloiseen nuoreen
sukupolveen. Minun puoleltani samat selitykset hänen tuumansa
toteuttamisen mahdottomuudesta.
En muista, kuinka monta kertaa eri päivinä tuo väittely uusiintui,
kunnes Snellman vihdoin luopui kaksoislehti-tuumastaan ja rupesi
minulta kyselemään, kuka kelpaisi ja voitaisiin saada Morgonbladetin
päätoimittajaksi Hagmanin jälkeen. Ehdotin muutamia henkilöitä.
Mutta ei niistä kukaan Snellmanille kelvannut. Jokaisella oli joku
heikko puoli ja puute. Joko ne olivat liian taitamattomia tai liian
epäkäytännöllisiä taikka tarvittiin niitä muuhun työhön. Satuinpa
muiden muassa ehdottamaan yhden Snellmanin omista pojista, joka joskus
oli kirjoittanut Morgonbladetiin ja osoittanut taipumusta tällaiseen
työhön.
Hänen nimensä mainittuani, rupesi Snellman kiivain askelin ja ääneti
astumaan edestakaisin huoneensa toisesta päästä toiseen ohimennessään
aina minuun tylysti katsahtaen. Sitä kesti kotvan aikaa. Sitten
seisattui hän eteeni, lausuen:
"Oletteko hullu? Oletteko tosiaan hullu? Kelpaisiko sanomalehden
päätoimittajaksi mies, joka käy yötakissa ja tohvelit jalassa? Oletteko
hullu?"
Huomaten ällistyksenä lisäsi hän leppyneellä äänellä: "Te varmaankaan
ette koskaan käytä yötakkia ettekä tohveleita."
Siihen päättyi neuvottelumme. Morgonbladetin päätoimittajaksi tuli
maisteri K.V. Forsman (nykyinen kansakouluntarkastaja Kaskisten
piirissä), joka siinä toimessa oli vain yhden vuoden, minkä kuluttua
Aug. Hagman jälleen päätoimittajaksi rupesi.
* * * * *
Oli Wilhelmin päivä v. 1881, Snellmanin nimipäivä. Vanhan tavan mukaan
kävi ylioppilaita aamulla laululla tervehtimässä kunnioittamaansa
ja rakastamaansa suurmiestä, ja heitä seurasi, niinikään vanhan
hyvän tavan mukaan, joukko Snellmanin entisiä oppilaita. Niinkuin
samana päivänä aina ennenkin piti Snellman nuorisolle asuntonsa
portailta ytimekkään ja innostuttavan puheen, ja viimeisen laulun
vaiettua tapahtui mitä ei ennen ollut Wilhelmin päivänä tapahtunut,
se nimittäin, että Snellman kutsui koko kokoontuneen nuorison ja sitä
seuranneet entiset oppilaansa tulemaan hänen asuntoonsa. Sinne meni
miehiä niin paljon kuin huoneisiin mahtui ja niiden joukossa minäkin.
Kun oli laulettu muutamia lauluja ja mietoa viinimaljaa maisteltu,
poistuivat vieraat; mutta sitä ennen oli isäntä kutsunut kahdeksan
noista entisistä oppilaistaan palaamaan päivälliselle. Nämä kahdeksan
olivat professorit Th. Rein, O. Donner, Jaakko Forsman ja J.J.
F. Perander, lehtori Julius Krohn, dosentti E. Böök ja maisteri
Aug. Hagman sekä allekirjoittanut, joka edusti oppilaiden nuorinta
ikäluokkaa.
Paitsi meitä oli päivällispöydässä vain isäntä itse, hänen lapsensa
ja vanhimman poikansa morsian. Alussa vallitsi iloinen mieliala.
Isäntä oli herttaisella tuulella, jota kuitenkin pyrki häiritsemään se
seikka, että lihaliemi hänestä oli liian suolaista. Hän kertoi hauskoja
juttuja, muun muassa seuraavan:
Senaattorina ollessaan oli hän eräältä saksalaiselta pomo-tuttavaltaan
saanut kunnialahjaksi laatikollisen hyvin vanhaa ja kallisarvoista
Rein-viiniä. Siitä oli juotu vain pari pullollista, kun ei sattunut
talossa olemaan juhlatilaisuutta sellaista, jossa olisi niin kallista
viiniä sopinut tarjota. Kellarissa makasi laatikko pulloineen
koskematta monta vuotta. Tapahtui sitten erään naispalvelijan häät,
jotka vietettiin isännän asunnossa. Hän oli estettynä itse saapuvilla
olemasta, ja ulos mennessään oli hän sille senaatin vahtimestarille,
joka sai toimekseen esiintyä isännän sijaisena, antanut luvan ottaa
kellarista viiniä määrätystä paikasta ja tarjota sitä häävieraille.
Jonkun ajan perästä ilmautui isännälle sopiva tilaisuus tuon kalliin
viinin käyttämiseen. Itse hän meni kellariin sitä noutamaan. Mutta
laatikko olikin tyhjä; kaikki pullot poissa. Selville saatiin, että
mainittu vahtimestari erehdyksestä oli ottanut nuo kalliit pullot ja ne
häävieraille tyhjentänyt. — Aika oli jo ehtinyt sulattaa harmin, jotta
Snellman nyt saattoi nauraa vahingolleen.
Päivällisen loppupuolella tapahtui mielialan muutos. Isäntä
kävi vakavan näköiseksi, ja piti sitten puheen, joka ei koskaan
unohdu niiltä, jotka saapuvilla olivat. Hän loi lyhyen silmäyksen
vaiherikkaaseen elämäänsä, kiitti entisiä oppilaitaan hänelle aina
osoitetusta ystävyydestä ja pyysi heitä tekemään hänelle sen viimeisen
palveluksen, että he hänen poikiensa kanssa kantavat hänet hautaan. Hän
sanoi tuntevansa, että tämä oli hänen viimeinen nimipäivänsä.
Profeetallisella varmuudella nämä sanat lausuttiin, ja kosteiksi ne
kaikkien silmät saivat. Hetki oli surullisen juhlallinen, eikä tämä
tunnelma pian haihtunut. Se seurasi meitä lähtiessämme.
Ja ennustus toteutui. Vajaan kolmen kuukauden kuluttua, heinäkuun 4
päivänä, nukkui kansamme suuri opettaja kuoleman uneen kesä-asunnossaan
Danskarbyn talossa Kirkkonummella, mistä yllämainitut hänen entiset
oppilaansa — paitsi professori Donner ja dosentti Böök, jotka matkoilla
ollen eivät voineet saapua hautajaisiin — saman kuun 7 päivänä
kävivät noutamassa hänen ruumiinsa "Lotta Svärd" höyrylaivalla. He
myös vainajan poikien kanssa arkun kantoivat ensin metsäpolkua myöten
laivaan, kaupungin rannalla ruumisvaunuihin sekä sitten vaunuista
kirkkoon ja hautausmaalle.