Ylioppilaaksi tulin, kuten A.E. Arppen antama ylioppilaskirjani
todistaa, syyskuun 22 p. 1862. Silloin suoritettiin ylioppilastutkinnot
säännöllisesti syksyllä, eikä niinkuin nyt keväällä. Nyt tulevat
nuorukaiset oppia höyryävin päin suorastaan leivin-uunista yliopiston
tutkijain eteen. Silloin oli melkoinen osa kootusta oppivarastosta
kolmen kuukauden väliajalla jo ehtinyt haihtua, sillä harvapa lienee
jaksanut tai viitsinyt suloisella kesälomalla uudelleen kursseja
kerrata. Ei se ainakaan minun mieleeni juolahtanut.
Kultaseppä Mellinin myymälästä lyyrät ostettiin ja kadulle riennettiin
niitä koko maailmalle näyttämään. Vaikkei vastaleivottuja ylioppilaita
silloin vielä kukitettu eikä "maitolakkejakaan" käytetty, oli kuitenkin
helppo uudet "cives" vanhoista eroittaa. Sen vaikutti edellisten
silmäin säteilevä loiste ja pään omituinen asento, joka osoitti, että
sen kannettavana oli jotain outoa.
Meitä tuli Viipurin siviili-kimnaasista tällä kertaa kahdeksan miestä,
sillä kimnaasin lakkauttamisen johdosta olivat opettajat valmistaneet
toisenkin luokan oppilaille tilaisuuden suorittaa päästötutkinnot,
ja kaikki me samana päivänä lyyrät saimme. Illalla oli tavanmukaiset
tulijaispidot eli -juomingit Kaivohuoneella. Tervehdyspuheen
tulokkaille piti maisteri Wilh. Lavonius, ja iloinen oli mieliala.
Laseja silloisen tavan mukaan ahkerasti kallisteltiin.
Lapsuudesta asti oli lääkärin ammatti minulle häämöittänyt
tarkoitusperänä, johon oli pyrittävä. Kodissani oli Haartmanin
"Husläkaren" (Kotilääkäri), jota jo pikkupoikana uteliaasti luin,
milloin sen käsiini sain. Se tapahtui salaa, sillä arvasin että
vanhempani eivät sallisi minun sitä lukea, siinä kun oli paljon
sellaistakin, joka ei suinkaan lapsen luettavaksi soveltunut.
Kimnasistina ollessani lähetti vanhin veljeni minulle Helsingistä
useita lääkeopillisia väitöskirjoja, joita lueskelin, vaikka tuskin
puoltakaan niiden sisällyksestä ymmärsin. Nyt yliopistoon tultuani
seisoin tienhaarassa, jossa ratkaiseva päätös oli tehtävä. Isäni
tahtoi että lukisin lakimieheksi, arvellen minulla olevan hyvät
edellytykset menestymiseen sillä alalla. Kun hänellä oli joku
vaikea asia hovioikeudessa käsiteltävänä, oli hän joskus huvikseen
asian minulle esittänyt ja sitten kysynyt, mitenkä minä järkeni
avulla sen ratkaisisin. Ja hänen mielestään olin useimmiten oikeaan
osannut. Mutta lakimiehen ura ei minua houkutellut. Minussa keskenään
taistelivat halu päästä lääkärinä sairaita ja kärsiviä auttamaan ja
taipumus kirjailijan toimeen, jossa paraiten voisin suomalaisuuden
asiaa palvella. Olin kahdella päällä, enkä kohta voinut lopullista
päätöstä tehdä. Menin ensin fysillis-matemaattiseen tiedekuntaan,
aikoen ruveta kemiallisia opintoja harjoittamaan, mutta päättäen
samalla käydä Snellmanin luennoilla. Vaan jo muutaman viikon kuluttua
jätin kemian sikseen ja aloin lukea latinaa pureskellen kovaa palaa.
Latina ei ollut opetusaineena siviilikimnaasissa ja se, mitä koulussa
ennen olin tätä vaikeata kieltä oppinut, oli jo ehtinyt melkoisessa
määrässä unohtua. Oli melkein a:sta aloitettava, ja sitkeyttä
siinä kysyttiin. Dosentti J.A. Söderholmin johdolla harjoittelin
syyslukukaudella latinan kirjoittamista kääntämällä ja sitten
professori Brunérin johdolla kevätlukukaudella, jonka alussa siirryin
historiallis-kielitieteelliseen tiedekuntaan, aineita kirjoittamalla.
Ja niin hyvin edistyin, että jo saman kevätlukukauden lopussa voin
latinaksi suorittaa pro-exercitio-kirjoituksen, samaan aikaan kuin
ne edellisenä syksynä ylioppilaiksi tulleet toverit, jotka olivat
läpikäyneet klassillisen kimnaasin. Mutta kylläpä olinkin saanut
voimiani ponnistaa.
Näin väljemmille vesille päästyäni kävin hauskempia aineita lukemaan,
etupäässä historiaa, estetiikkaa ja mitä korkeimpaa arvolausetta varten
suomen kielessä ja kirjallisuudessa kandidaatti-tutkinnossa vaadittiin.
Snellman oli jo senaatissa eikä siis enää luennoinut. Ahkerimmin kävin
Fr. Cygnaeuksen luennoilla, säännöllisesti ainakin kolme vuotta. Kaksi
tuntia viikossa hänen oli selittäminen noita kivenkovia pykäliä F. Th.
Vischerin laajassa teoksessa "Aesthetik oder Wissenschaft des Schönen",
ja kaksi tuntia luki hän kirjallisuushistoriaa. Edellinen tehtävä ei
ollut hänelle mieluista. Moneen kertaan hän ivallisesti puhui siitä
dialektiikan pakkoröijystä, johon Vischer kauneuden muodot kuristaa.
Varsinaiset selitykset tavallisesti supistuivatkin hyvin vähiin ja
luento poikkesi asioihin, jotka olivat jotenkin höllässä yhteydessä
selitettävien pykälien kanssa. Mutta juuri nuo poikkeamiset antoivat
näille luennoille erityisen viehätyksen ja arvon, sillä niiden kautta
kuulijat perehtyivät Cygnaeuksen omaan käsitykseen kauneuden luonteesta
ja ilmauksista. Kirjallisuushistorialliset luennot olivat lennokkaat
ja syväaatteiset. — Z. Topeliuksen luennoilla kävin eri erin.
Ylimääräisenä professorina ollessaan luennoi hän Suomen pakanuuden ajan
historiasta, ja jo silloin kuuluin minä hänen kuulijakuntaansa, joka
siihen aikaan vielä oli hyvin harvalukuinen. Ahlqvistin luennoilla olin
silloin kun hän suomen kielen rakennetta selitti. O. Toppeliuksen ja
Th. Reinin luentoja myöskin jonkun aikaa kuuntelin.
Kevättalvella 1867 olin opinnoissani niin pitkälle päässyt, että
aloitin tutkintojen suorittamisen. Mutta ne keskeytti isäni äkillinen
sairastuminen, jonka johdosta matkustin Viipuriin. Kun minun sitten
syksyllä olisi pitänyt uudestaan tutkinto-töihin ryhtyä, mutta jo olin
päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, niin pälkähti päähäni
se ajatus, että minulle kandidaattitutkinnon suorittamisesta ei ole
mitään käytännöllistä hyötyä ja että paremmin aikaani käytän, jos
ryhdyn harjoittamaan vapaita opintoja ja etupäässä sellaisia, jotka
voivat olla suoranaiseksi hyödyksi ja avuksi vastaisessa työssäni
sanomakirjallisuuden alalla. Tentit jäivätkin sillä kertaa sikseen.
Lueskelin jos jotakin: valtio- ja yhteiskuntaoppia, taloustiedettä,
jopa kuivaa kameraaliakin ja 1734 vuoden lakia. Ja tätä mieluista
opiskelemista jatkui kaksi vuotta.
Lukuvuonna 1868-69 en asunutkaan Helsingin kaupungissa, vaan parin
kilometrin päässä sieltä Hörnebergin huvilassa Sörnäisissä, joka alue
ei silloin vielä kaupunkiin kuulunut. Olin tovereilleni ja tuttavilleni
sanonut lähteväni Pariisiin. Olostani Hörnebergissä eivät tietäneet
muut kuin isäni ja emintimäni, maisteri K. Fr. Eneberg, joka siellä
kanssani asui, sekä hänen vanhempi veljensä, vastainen senaattori
Wald. Eneberg ja viipurilainen ylioppilas G. Balthasar, jotka tuon
tuostakin kävivät meitä erakkoja tervehtimässä ja joista jälkimäinen
toimitti perille ne kirjeet, mitkä muka olin Pariisista kirjoittanut.
Nuorempi Eneberg ei kuitenkaan ollut erakkona niin täydellisesti
kuin minä, sillä hänellä oli opetustunteja eräässä koulussa, jonka
tähden hänen täytyi kaupungissa käydä. Minä en koko lukuvuoden aikana
ollut kaupungissa kuin yhden ainoan kerran, silloin kun rouva Hedvig
Ch. Raa ensi kerran esiintyi Leana, johon juhlatilaisuuteen en
malttanut olla menemättä — naamioituna. En tuota erakkoelämää koskaan
ole katunut, sillä paljon tuli siellä tyyssijassa työtä tehdyksi.
Siellä myös järjestin muistoonpanoni siitä Viipurin vanhan linnan
tutkimuksesta, jonka olin edellisenä kesänä suorittanut, ja kirjoitin
sen kertomuksen samasta linnasta, mikä kuvilla varustettuna on julaistu
"Historiallisessa Arkistossa". — Hörnebergin huvilan silloin omisti
kauppias Rob. Ahrenius, joka oli naimisissa tunnetun tanssin-opettajan
Alina Frasan kanssa.
Oleskeltuani kesällä 1869 Keuruulla, asetuin seuraavana syksynä taas
Helsinkiin. Olin ottanut suomentaakseni Eemil Nervanderin "Honkain
tarinat" ja ryhdyin nyt tähän työhön. Sitä tehdessäni minut kutsuttiin
eräänä iltana tulemaan Uuden Suomettaren toimistoon, joka oli silloisen
toimittajan, maisteri A. Almbergin (Jalavan) ja kahden hänen toverinsa
asunnossa Borgströmin talossa Maariankadun varrella, takapihan
puolella. Ilmoitettiin että Almberg vuoden lopussa eroaa toimittajan
virasta, ja tahdottiin neuvotella minun kanssani, suostuisinko minä
siihen toimeen rupeamaan. Toimistoon tullessani olivat siellä koossa
lehden etevimmät avustajat ja kannattajat Yrjö Koskinen, Jaakko
Forsman, F.W. Rothstén, Wald. Jahnsson, O. af Heurlin y.m., ja tietysti
toimittaja itse. Yrjö Koskinen esitti asian. Vastasin että minua
suuresti epäilytti suoraa päätä ruveta pääkaupungissa ilmestyvän ja
suomalaisen puolueen johtavana äänenkannattajana esiintyvän lehden
päätoimittajaksi, kun minulla oli niin vähän kokemusta tällä työalalla,
mutta että, jos kokeneempaa ja taitavampaa toimittajaa ei ollut
saatavissa, suostuin yrittämään sillä ehdolla, että saisin tehokasta
avustusta niiltä, jotka nytkin lehteen kirjoittivat. Tämä avustus
luvattiin, ja niin oli asia ratkaistu.
Mutta kokouksesta mennessämme lausuivat Yrjö Koskinen ja Jaakko Forsman
minulle sen toivomuksen, että sentään suorittaisin kandidaattitutkinnon
ennen kuin Uuden Suomettaren toimittajaksi rupean. Se olisi itselleni
edullista ja lehden arvoon nähden suotava. Jälkimäinen huomautti, että
arvonimi "entinen ylioppilas" kuului niin pahalta. Olinhan jo lukenut
tuohon tutkintoon tarpeelliset kurssit, eikä niiden kertaaminen kovin
pitkää aikaa vaatisi. Almberg ehkä suostuisi pysymään toimittajana
siksi kun olisin tutkinnon suorittanut. Pyysin miettimisen aikaa, jonka
kuluessa Jaakko ystäväni alituisesti minua ahdisti ja lopulta sai minun
taipumaan. Almberg oli puolestaan suostunut toimitustyötä toistaiseksi
jatkamaan.
Nyt alkoi ankara työ, kun en puoleen kolmatta vuoteen ollut
tutkintoläksyjä lukenut. Ei riittänyt 8-tuntinen työpäivä; se venyi
useimmiten 12-tuntiseksi, jopa väliin pitemmäksikin. Erityinen vaiva
syntyi minulle siitä, että tutkinto-vaatimukset äskettäin olivat
muuttuneet siten, että oman tiedekunnan-osaston viiden aineen lisäksi
oli tullut kaksi toisen osaston ainetta. Onneksi olin kouluaikana ollut
ahkera kasvien tutkija, jotenka arvolauseen hankkiminen kasvitieteessä
ei ollut kovin vaikeata. Matematiikka, kemia, fysikka tai eläintiede
olisivat, vaikka olinkin niitä koulussa lukenut, vaatineet liian
pitkää aikaa. Valitsin hätätilassa aivan uuden aineen, tähtitieteen.
Noin 700 sivun kurssin suoritin vajaan kahden viikon kuluessa, saaden
ystävällistä opastusta tähtitieteellisessä observatoorissa amanuensina
palvelevalta osakuntatoveriltani maisteri Wilh. Fabritiukselta. Tentin
alkaessa piti professori Krueger puheen, sanoen havainneensa, että
hänen ainettaan pidettiin hätävarana, ja ilmoittaen vaativansa että
kurssi kunnollisesti osataan. Tutkittavana oli meitä yht’aikaa kuusi
miestä. Viisi sai reput, mutta näiden joukossa en ollut minä.
No niin. Toukokuun viimeisenä päivänä 1870 oli minulla julkinen
kandidaatti-tutkinto. Olin päässyt kuusi kuukautta kestäneestä
kiirastulesta, ja seuraavana päivänä ryhdyin Uutta Suometarta
toimittamaan.
* * * * *
Kun minä yliopistoon tulin, olivat osakunnat virallisina
yhdistyksinä lakkautetut. Niiden tehtävät ja oikeudet oli siirretty
ylioppilas-tiedekunnille, joihin itsekuhunkin kuuluivat kaikki samaan
tiedekuntaan ilmoittautuneet ylioppilaat. Osakunta-laitos oli muka
synnyttänyt puolueellisuutta ja leväperäisyyttä kurinpito-asioissa.
Jopa lienee tätä laitosta siihen aikaan katsottu valtiollisestikin
epäilyttäväksi. — Yliopiston nuorisoa ei tuo muutos miellyttänyt.
Ylioppilas-tiedekuntain rinnalla pysyivät osakunnat toimessa
yksityisinä ja vapaaehtoisina yhdistyksinä. Mutta aikaa myöten muutamat
niistä hajosivat, ja näiden joukossa oli myöskin viipurilainen osakunta.
Kun tätä osakuntaa siis ei ollut olemassa, pyrin ja pääsin minä
"isän oikeudella" pohjalaiseen osakuntaan. Siinä oli tähän aikaan
suuri joukko lahjakkaita jäseniä, joiden toivottiin vahvistavan sitä
mainetta, että pohjalainen osakunta on antanut ja antaa kansallemme
paljon eteviä miehiä. Ja moni heistä onkin nämä toiveet toteuttanut.
Mainittakoon niistä Otto Donner, Frith. Perander, Kaarlo Bergbom,
Gustaf Johansson, veljekset Jaakko ja Ernesti Forsman, Wald. ja K.
Fr. Eneberg sekä N.J. ja G.E. Fellman, J.R. Aspelin, Emil Nervander,
Rob. Hermanson, J.W. Runeberg, J.W. Calamnius, E.A. Forssell, Aug.
Hagman. Puheenjohtajana oli silloin maisteri Calamnius, hauska, innokas
ja toimelias mies. Vaikka minä tässä osakunnassa sain monta hyvää
ystävää, joihin elämäni taipaleella olen ollut läheisesti kiintynyt,
en kuitenkaan siellä viihtynyt. Minua tympästytti se ylpeyden henki,
mikä riivasi niitä osakuntalaisia, jotka eivät itse mitään olleet, vaan
ylpeilivät osakuntansa vanhalla maineella ja muiden ansioilla. Tuon
tuostakin sain minä näiltä samaisilta tovereilta kuulla pistosanoja
siitä, etten ollutkaan oikea pohjalainen. Heitettiinpä minulle joskus
venäläisiä sanoja, muistutukseksi siitä, että olin Venäjän puolelta
kotoisin.
Oltuani vain toista vuotta pohjalaisena, ryhdyin muutamien
viipurilaisten toverieni kanssa puuhaamaan viipurilaisen osakunnan
perustamista. Vastuksena oli se, että viipurilaisia ylioppilaita
siihen aikaan oli hyvin vähän, johon olivat syynä ne muutokset, joiden
alaisina Viipurin koulut viime aikoina olivat olleet. Vv. 1858 ja 1859
ei tuosta vanhasta koulukaupungista tullut ainoatakaan ylioppilasta,
ja niiden luku, jotka siviilikimnaasi seuraavina kolmena vuonna
ylioppilaiksi leipoi, supistui kaikkiaan kahdeksaantoista. Uuteen
osakuntaan saatiin näin ollen ainoastaan noin kolmekymmentä jäsentä,
joista eivät edes kaikki olleet Viipurin läänistä kotoisin tai siellä
koulua käyneitä. Vanhimmat niistä, jotka siihen liittyivät, olivat
maisteri Wilh. Lavonius ja dosentti Th. Rein, jotka kuitenkin hyvin
harvoin kokouksissa kävivät. Julius Krohn muistaakseni katsoi erityistä
viipurilaista osakuntaa tarpeettomaksi ja meni vähän myöhemmin
perustettuun savokarjalaiseen osakuntaan. Ensimäisenä puheenjohtajana
oli ylioppilas Reinh. Hirn ja sittemmin monta vuotta maisteri vapaah.
O. af Schultén, jonka aikana minä olin varapuheenjohtajana.
Jäsenten vähälukuisuudesta huolimatta oli osakunnan elämä ja toiminta
varsin vilkasta. Melkein säännöllisesti ilmestyi kokouksissa luettava
käsinkirjoitettu sanomalehti, jonka sisällys kuitenkin useimmiten
oli heikkoarvoinen. Esitelmiä, joiden johdosta tavallisesti syntyi
keskustelu, pidettiin usein. Viikkokokouksissa kävi kaikki vielä
ruotsiksi, sillä useimmat osakuntalaiset eivät riittävästi suomea
osanneet. Mutta vuosijuhlissa pidettiin suomenkielisiäkin puheita.
Paitsi varsinaista vuosijuhlaa, joka oli maaliskuun 5 päivänä — sen
merkkipäivän muistoksi, jona Viipurin läänin jälleen-yhdistämistä
muuhun Suomeen valmistamaan asetettu komitea ensi kerran kokoontui v.
1812 — vietettiin entisen viipurilaisen osakunnan tavan mukaan juhlan
tapaista myöskin marraskuun 30 päivänä "Viipurin pamauksen" muistoksi,
parhaasta päästä leikillisellä ohjelmalla. Nälkäkeväänä 1868 ei
vuosijuhlaa vietetty, vaan sen kustannuksia vastaava rahasumma koottiin
nälkää kärsiville. — Viikkokokoukset pidettiin Ekbergin kahvilassa,
jossa osakunnan käytettävänä tavallisesti oli vain yksi huone, joskus
kaksi.
Ylioppilas-tiedekunnat viettivät kituvaa elämää, ainakin useimmat. Fr.
Cygnaeus, joka oli historiallis-kieliopillisen tiedekunnan dekanus,
sekä tämän tiedekunnan kuraattorit (ensin C. G. Estlander, sittemmin
Th. Rein) tekivät kyllä parastaan herättääkseen siinä jonkinlaista
vireyttä, mutta huonolla menestyksellä. Kokouksiin saapui tavallisesti
vain toista kymmentä miestä, joista useimmat olivat toisilleen
ventovieraita. Keskustelu-aineita esitettiin, mutta harvoin mitään
keskustelua syntyi muiden kuin dekanuksen ja kuraattorin välillä.
Huomiota nostivat vain ne useimmiten erinomaisen kauniit puheet, mitkä
Cygnaeus piti niille, jotka tiedekunnan jäseniksi otettiin. Kaksi
vuotta olin minä tämän ylioppilastiedekunnan pöytäkirjanpitäjänä,
joka oli sangen helppo virka, kun pöytäkirja tavallisesti tuli hyvin
lyhyeksi. Se suosio, mikä tässä toimessa ollessani Cygnaeuksen puolelta
osakseni tuli, on hauskimpia muistoja yliopisto-ajaltani.
"Pariisista" ja Keuruulta palattuani syksyllä 1869 olivat
ylioppilas-tiedekunnat lakkautetut, ja osakuntalaitos oli taas pystyyn
päässyt entisine tehtävineen ja oikeuksineen. Viipurilaisen osakunnan
inspehtoriksi määrättiin professori Wilh. Lagus ja kuraattoriksi
vapaah. O. af Schultén. Kun silloin olin tutkintohommissa, ei minulla
ollut aikaa käydä tämän virallisen osakunnan kokouksissa kuin pari
kertaa. Ensimäistä kertaa siellä ollessani aloin keskustelussa puhua
suomea, katsoen välttämättömäksi, että vihdoinkin tehtäisiin loppu
ruotsinkielen yksinvallasta tässäkin osakunnassa. Mutta monta sanaa en
ehtinyt saada sanotuksi ennen kuin pöytäkirjan pitäjä (nimi jääköön
mainitsematta) heitti kynän kädestään ja ilmoitti, että hän, koska
ruotsi oli osakunnan virallinen kieli, ei katsonut velvollisuudekseen
pitää pöytäkirjaa suomea puhuttaessa. Ei häntä kuitenkaan kannattanut
kukaan. Osakunta päätti, että suomi sen kokouksissa oli yhtä luvallinen
kuin ruotsi, ja muistaakseni järjestettiin asia niin, että valittiin
toinen mies suomenkielistä pöytäkirjaa pitämään. Minä sain siis jatkaa,
ja siitä alkaen lienee viipurilaisessa osakunnassa aina puhuttu
molempia kieliä.
Suomen kielen puhuminen oli 1860-luvulla ja varsinkin sen alkupuolella
yliopisto-piireissä niinkuin muissakin keskuuksissa täällä
pääkaupungissa vielä hyvin harvinaista. Hartaatkin suomalaisuuden
ystävät puhuttelivat toisiaan ruotsiksi. Useimmat olivat
ruotsinkielisistä kodeista lähteneet, kaikki ruotsalaista koulua
käyneet, ja moni heistä oli vasta myöhemmällä iällä suomea oppinut,
sitä kuitenkaan täydellisesti hallitsematta. Perhekielenä oli suomi
silloin tuskin muissa "yläluokan" (käyttääkseni myöhemmin keksittyä
sanaa) kodeissa kuin Yrjö Koskisen ja Julius Krohnin perheissä. "Vanhat
rehelliset", Ahlqvist, Tikkanen ja Polén, puhuivat ainakin vaimojensa
kanssa pelkkää ruotsia. Lönnrotin perheessä, joka kuitenkin jo oli
muuttanut pois Helsingistä, oli niinikään ruotsi kotikielenä. Silloisia
kielioloja kuvaavana mainittakoon, että "Suomettaren" toimistossa
lehden toimittajat tavallisesti kuuluivat puhuvan ruotsia keskenään.
Kenenkä toimesta "Suomen kielen ystäväin" seura perustettiin, sitä en
tiedä, sillä se oli jo olemassa kun minä ylioppilaaksi tulin. Julius
Krohnin välityksellä pääsin minäkin siihen. Kokoukset pidettiin silloin
Arkadia-teatterin lämpiössä epämääräisinä aikoina ja jotenkin harvoin.
Naisia ei seuraan kuulunut, miehiä vain, joista useimmat olivat
yliopiston opettajia tai oppilaita. Mitään ohjelmaa ei kokouksissa
ollut. Tarkoituksena olikin vain suomen kielen puhuminen ja keskinäinen
seurustelu, joka silloisen tavan mukaan tapahtui toti- ja punssi-lasien
ääressä. Niistä vanhemman polven miehistä, jotka näissä kokouksissa
muistan tavanneeni, mainittakoon, paitsi noita "vanhoja rehellisiä" ja
Julius Krohnia, Yrjö Koskinen, P. Hannikainen, K. Slöör, C.G. Borg,
Ferd. Ahlman, A. Törneroos (Tuokko), F.W. Rothstén, F. Pantsar ja B. F.
Godenhjelm.
Tämä "Suomen kielen ystäväin" seura sulautui syystalvella 1864
perustettuun "Suomalaiseen seuraan", jolla oli laajempi ohjelma,
vaikka senkin päätarkoituksena oli edistää suomenkielen käytäntöä
sivistyneessä seurustelussa. Siihen kuului naisiakin ja se kokoontui
kerran viikossa Kleinehn ravintolassa. Kaikissa iltamissa saatiin
kuulla laulua ja soittoa ja nuoriso sai tanssia. Joskus pidettiin
esitelmiäkin. Kevättalvella 1865 seura O.W. Gröneqvistin (Vilhon)
alotteesta pani toimeen kaksi seuranäytelmää Kaivohuoneella,
joissa esitettiin Th. Körnerin "Syyn sovitus" ja P. Hannikaisen
"Silmänkääntäjä". Kuinka kauan tämä seura oli olemassa, sitä en muista,
vaan pitkä-ikäinen se ei ollut. Nälkävuosien lamauttava vaikutus lienee
siihen ollut syynä.
Samaan aikaan toimi toinenkin seura eli yhdistys, johon minä niinikään
kuuluin. Sen oli ylioppilaiden keskuudessa perustanut Eemil Nervander
ja sitä sanottiin "Arkadia-yhdistykseksi" sen johdosta, että kokoukset
melkein aina pidettiin Arkadia-teatterin lämpiössä. Tarkoituksena oli
kirjallis-taiteellinen toiminta. Kokouksissa lausuttiin tai luettiin
julki runoelmia ja muuta kaunokirjallisuutta, soitettiin ja laulettiin
uusia sävellyksiä, y.m. Runoilijoina esiintyivät etupäässä Nervander
itse ja K. Fr. Eneberg, pianonsoittajina Kaarlo Bergbom, veljekset L.
ja A. Homén sekä H. Lagermarck, viulunsoittajina veljekset V. ja J.
Ekroos, laulajina L.A. Achté sekä veljekset K. ja M. Paldani. Suuria
tuumia Nervander tässä piirissä suunnitteli kotimaisen kirjallisuuden
ja taiteen edistämiseksi. Tämän yhdistyksen vaikutuksesta, mutta
sen ulkopuolella olevien henkilöiden välityksellä saatiin aikaan,
että ennen Shakespearen syntymän 300-vuotisjuhlaa ilmestyi v. 1864
ensimäinen tämän runokuninkaan draaman suomennos, Kaarlo Slöörin
taidolla tekemä Macbetin käännös. Seuraavana syksynä perustettiin
yhdistyksessä erityinen "suomalainen osasto", jonka puheenjohtajaksi
tuli J.V. Calamnius ja jonka erityistarkoituksena oli suomenkielisen
kaunokirjallisuuden viljeleminen ja suomalaisen kaunotieteellisen
sanaston sepittäminen. Muistaakseni tämä osasto, jonka sihteerinä minä
jonkun aikaa toimin, pysyi hengissä kauemmin kuin emä-yhdistys, joka
minulle tuntemattomista syistä hajosi keväällä 1865. Harvalukuinen oli
tämä osasto; Aspelin-Haapkylä Suomalaisen teatterin esihistoriassa
luettelee vain seitsemän miestä, mutta kyllä meitä sentään useampia
oli. Mainitsematta ovat häneltä jääneet ainakin Frith. Perander, Alb.
Forssell ja K. Fr. Eneberg.
Kun katovuosien kamala sarja oli päättynyt, virkosivat uuteen voimaan
ne harrastukset, jotka edellä mainitsemissani toimissa olivat
ilmenneet. Lokakuun 15 päivänä 1869 perustettiin se suuri "Suomalainen
seura", jonka vaikutus kansallisen hengen ja kotimaisen taiteen
elpymiseen tuli olemaan niin tehokas. Sitä on tosin etupäässä pidettävä
tuon ensimäisen samannimisen seuran jatkona, mutta uuden seuran
monipuolisen ja laajasuuntaisen toiminnan kautta pääsivät jatkumaan
myöskin ne kirjallis-taiteelliset pyrinnöt, jotka Arkadia-yhdistys oli
yliopiston nuorison keskuudessa virittänyt.
Kolme vuotta kuuluin minä suomalaisen seuran johtokuntaan, ollen sen
sihteerinä ja rahastonhoitajana sekä siten keskellä sitä hehkuvan
innostuksen kannattamaa työtä, jota tämä seura kolmine osastoineen
teki. Mieleni lämpiää sitä aikaa muistellessani. Mutta turha on minun
ruveta seuran suurenmoisesta toiminnasta kertomaan. Sen tehtävän on
Aspelin-Haapkylä mestarin tavalla ja seikkaperäisesti suorittanut. Ja
tämän muistelma-luvun puitteisiin mahtuukin vain seuran ensimäinen
toimintavuosi, minä kun jo v. 1870 yliopistosta erosin.
Seuraan pyrkivien oli ilmoittautuminen minulle, ja täydet markkinat oli
määrätunteina huoneessani seuran perustamisen jälkeisinä viikkoina,
jäsenluku kun kohta nousi noin 500:aan. Monesta pyrkijästä oli paljon
vaivaa, heille kun täytyi selittää, mimmoinen ohjelma tulee olemaan,
saadaanko kokouksissa tanssiakin, pääseekö jäseneksi kuka hyvänsä
säätyyn katsomatta, y.m. Tuntemattomille en saanut pääsylippuja antaa
ennen kuin olin johtokunnan mieltä kysynyt.
Johtokunnan kokoukset pidettiin vuorotellen Ahlqvistin, Krohnin, O.
Blomstedtin ja Bergbom-sisarusten kodeissa. Kun virallinen puoli oli
suoritettu, jatkettiin iltaa hauskalla seurustelulla, jota Bergbom
neronsa leimauksilla elähytti. Esimerkiksi hänen satumaisesta
muististaan kerron seuraavan kohtauksen. Kerran syntyi Ahlqvistin ja
Bergbomin välillä kiista siitä, kuinka Shakespearen kuvaama kuningas
Henrik III:n luonne oli käsitettävä. Oman käsityksensä tueksi Bergbom
ulkoa lateli, mitä kuningas eri kohtauksissa lausuu. Ahlqvist,
niinkuin me muutkin, ällistyneenä tuota esitystä kuunteli, ja kun se
oli päättynyt lausui hän: "Olet oikeassa. Ei sinun kanssas kukaan
tällaisissa asioissa jaksa väkikapulaa vetää."
Yliopisto-aikani muistelmiin kuuluvat myöskin ensimäiset askeleeni
aikakautisen kirjallisuuden alalla.
Kevätlukukaudella 1866 avustin Julius Krohnia "Maiden ja merien takaa"
nimisen kuvalehden toimittamisessa, kirjoittaen siihen m.m. suuritöisen
kertomuksen "Viipurin joutumisesta venäläisten valtaan", joka
parhaasta päästä perustuu Yrjö Koskisen edellisenä vuonna julkaisemiin
"Lähteisiin Ison Vihan historiaan". Tämän kirjoituksen johdosta jouduin
Yrjö Koskisen lähempään tuttavuuteen, ja se se oli, joka sai hänen
ajattelemaan minua, kun kolme vuotta myöhemmin oli hankittava Uudelle
Suomettarelle uusi toimittaja.
Kesällä 1868 toista kuukautta toimitin Viipurissa ilmestyvää "Viborgs
Tidningiä". Ystäväni maisteri Reinh. Hirn oli ottanut tuota lehteä
sanotun kesän aikana toimittaakseen, sen toimittajan, maisteri N.A.
Zilliacuksen oleskellessa maalla. Mutta Hirn sai esteen ja rukoilemalla
minua rukoili hänen sijaansa astumaan. Häntä auttaakseni suostuin.
Yksin kaiken työn suoritin, oikoluvunkin. Palkkaa sain sata markkaa,
jota suurena rahana pidin. En muista ilmestyikö lehti kaksi vaiko
kolme kertaa viikossa. — Keuruulla oleskelussani lähetin Kirjalliseen
Kuukauslehteen muutamia Schillerin runoelmain suomennoksia.
Epätäydelliseksi jäisi kuvaus yliopisto-ajastani, jos en mitään
mainitsisi ylioppilaiden silloisista elämäntavoista. Yleistä tuomiota
ei voi lausua niin monilukuisesta joukosta kuin ylioppilaskunta on.
Se on aina ollut ja tulee aina olemaan kirjava joukko, jossa on jos
mitäkin aineksia. Niistä kertomuksista päättäen, joita sai kuulla
entisten ylioppilaspolvien elämästä, olivat tavat minun aikanani
kyllä jo muuttuneet koko lailla parempaan päin. Mutta kehumista ne
eivät suinkaan sietäneet. Keskinäisessä seurustelussa oli väkijuomain
nautinto jotenkin yleinen. Osakuntien vuosijuhlissa ja muissa
juhlatilaisuuksissa tyhjennettiin toinen punssimalja toisen perästä, ja
seuraukset olivat pian näkyvissä. Turmiollinen oli se monen ylioppilaan
käyttämä tapa, että aamupuolella pistäydyttiin Kappeliin "mustaa
hevosta" (portviinin nimellä käypää sekoitusta) juomaan tai Cataniin
"stenborgareja" tahi "päivänsäteitä" ottamaan. Juoppoja, viinanhimon
orjia ei minun tuttavapiirissäni kuitenkaan ollut kuin ani harva;
juotiin vain sen tähden että se tapana oli.
Mitä erittäin viipurilaisiin tulee, ei heidän keskuudessaan enää
"Seehundeja" ollut, eivätkä he yleensä olleet niitä, jotka pahimmin
Bacchusta palvelivat. Mutta heissä oli päässyt leviämään toinen
paha tapa: kortinlyönti, jota eräissä "puulaageissa" ahkerasti
harjoitettiin. Viipurilaisten sanottiin esiintyvän teikkareina,
"snobbeina". Niinpä sain minä kerran eräältä minulle tuntemattomalta
länsisuomalaiselta ylioppilaalta pitkän kirjeen, jossa viipurilaisia
kiukkuisesti soimattiin heidän teikkarimaisuudestaan ja minua erittäin
siitä, että talvella esiinnyin turkissa, jossa oli majavannahka-kaulus.