Toista vuotta ylioppilaana oltuani sain joululomalla eräältä Viipurin
lääkäriltä sen kamalan tuomion, että minussa muka oli keuhkotaudin
alku. Oikeanpuolista keuhkoa ahdisti hengittäessäni. Helsingissä sitten
tutkitutin rintani professori J. Pippingsköldillä. Hänkin sanoi siinä
jotain vikaa olevan, mutta tuberkuloosin oireina hän ei sitä pitänyt.
Määräsi sairasvoimistelua ja lääkkeen sekä käski minun seuraavana
kesänä mennä johonkin valtameren rannalla olevaan kylpylaitokseen.
Tätä käskyä noudattaen läksin kesällä 1864 Ruotsin länsirannikolle,
Lysekilin kylpylaitokseen, missä isäni ja vanhin veljeni ennen olivat
olleet. Matkatoveriksi sain ylioppilas Oskar af Heurlinin, ja matkalla
yhtyivät seuraamme Leppävirtain kirkkoherra, provasti Valle sekä hänen
poikansa, maisterit A. ja K. Valle.
Yhdessä Tukholman merkillisyyksiä, museoita y.m. kolme päivää
katseltuamme, jatkoivat Vallet matkaansa, mutta Heurlin ja minä
jäimme vielä Tukholmaan, kun minut oli kutsuttu päivälliselle
hovioikeudenneuvos Monteliuksen perheeseen, jossa entisen opettajani,
rehtori K. W. Ahrenbergin pyynnöstä olin käynyt viemässä häneltä
terveisiä vanhalle ystävälleen.
Minua, joka olin tottunut näkemään sitä ylellisyyttä, millä meidän
maassamme korkeampien virkamiesten asunnot useimmiten ovat sisustetut
ja kalustetut, oudostutti tuon arvokkaan ruotsalaisen virkamiehen
pieni ja vaatimaton, vaikka kodikas, sievä ja hyvää järjestystä
osoittava asunto. Sain sittemmin tietää, että virkamiehillä Ruotsissa
silloin yleensä oli niukemmat palkat kuin Suomessa ja että heidän
ei ollut tapana elää yli varojensa, niinkuin meillä valitettavasti
on ollut ja vieläkin usein on laita. Hyvin miellyttävä oli koko
perhe. Sen vanhimmasta pojasta, joka silloin oli nuori ylioppilas, on
tullut kuuluisa mies muinaistieteen alalla, Oskar Montelius on nyt
valtioantikvaarina.
Tukholmasta Göteborgiin matkustimme Heurlin ja minä hitaasti
kulkevalla, joka asemalle ja melkein joka pysäkille seisattuvalla
sekajunalla, jotta meillä olisi parempi tilaisuus tutustua outoihin
seutuihin. Pari seikkailua tapahtui tällä matkalla, joita en malta olla
kertomatta.
Puhuimme keskenämme suomea. Eräällä asemalla astui vaunu-osastoomme,
jossa ei muita matkustajia ollut, kaksi nuorta herras-neitosta. Kauvan
kummastellen kuunneltuaan puhumaamme outoa kieltä, tulivat he siihen
päätökseen, että me olimme italialaisia. Heurlin olikin etelämaalaisen
näköinen, tummasilmäinen, mustatukkainen ja ruskea-ihoinen. Päästyään
vakuutetuiksi siitä, että me emme suinkaan ruotsia ymmärtäneet,
rupesivat nuo tyttö-parat matalalla äänellä puhumaan asioista,
jommoisista tytöt vain keskenään juttelevat, eivätkä koskaan miesten
kuullen. Mutta eräällä asemalla olin minä lähtenyt ulos vaunuista,
Heurlinin jäädessä paikalleen, ja palatessa satuin astumaan toverini
varpaille. Hän kiljahti ja alkoi minua torua — ruotsiksi. Tytöt
kalpenivat, rupesivat itkemään, peittäen silmänsä, ja seuraavalla
asemalla siirtyivät he toisiin vaunuihin.
Tultuamme Sköfden kaupungin asemalle, kysyin minä junailijalta,
kuinka kauvan juna siellä seisoo. Ymmärsin hänen vastauksensa niin,
että odotusaikaa oli kaksikymmentä minuuttia. Ja siihen luottaen
läksimme kaupunkia katselemaan. Mutta kun palasimme asemalle, oli
juna jo kymmenen minuuttia sitten jatkanut matkaansa. Junailija oli
sanonut: "sju minuter" (7 minuuttia), ja minä kuulin hänen sanovan:
"tjugu minuter". Niin pahasti oli ruotsalaisten laulavaan ääntämiseen
tottumaton korvani pettynyt. Vaan ei "hätiä mitiä". Noin puolen
tunnin kuluttua oli pikajuna saapuva, joka pian saavuttaisi meidän
etana-junamme. Söimme aseman ravintolassa hyvän aterian, nousimme
pikajunaan ja pääsimme ennen pitkää entisille sijoillemme, missä
kapineemme olivat koskematta.
Göteborgiin myöhään illalla saavuttuamme, tuli meitä vastaan
eräs vanhanpuolinen herrasmies, joka ystävällisesti tervehtien
ilmoitti, että provasti Valle poikineen, jotka samana päivänä olivat
laivalla lähteneet Lysekiliin, oltuaan yötä hänen asunnossaan,
häntä olivat pyytäneet käymään asemalla meitä vastaanottamassa ja
samaan majataloon viemään. Petosta aavistamatta seurasimme tuota
herrasmiestä. Ajomatkasta ei tahtonut loppua tulla. Mutta viimeinkin
pysähtyivät vaunut erään pienen kivirakennuksen eteen. Pimeitä
rappusia myöten noustiin kolmanteen kerrokseen, jossa isäntä vei
meidät pieneen, salintapaisen vieressä olevaan, hyvin yksinkertaisesti
kalustettuun huoneeseen. Siinä olivat muka Valletkin yötä olleet.
Kovin arveluttavalta kaikki näytti, mutta isäntä vain vakuutti totta
puhuvansa. Tuskin olimme saaneet matkakapineet tuohon huoneeseen
kannetuiksi, kun jotenkin siivottomasti puettu emäntä sinne saapui,
ilmoittaen että hän oli samaisen huoneen luvannut eräälle herralle,
joka juuri oli tulossa. Toinen meistä saisi kuitenkin maata huoneen
toisessa sängyssä, mutta toiselle tehtäisiin yösija salissa, missä
myöskin isäntä ja emäntä tulisivat nukkumaan salin perällä olevassa
leveässä sängyssä. Jo loppui malttimme, ja isäntä sai kuulla kunniansa.
Tahdoimme lähteä pois johonkin hotelliin. Mutta isäntä selitti, että
keskellä yötä oli mahdotonta saada ajuria täällä laitakaupungilla.
Meidän täytyi siis alistua ja tyytyä kohtaloomme. Heurlin jäi tuon
vieraan herran kanssa kamariin ja minun osakseni tuli salin sohva.
Neljänneksi tuotiin saliin vaunuissaan makaava lapsi, joka olisi
parkumisellaan untani häirinnyt, jos suuttumukselta olisin unta saanut.
Aamulla läksimme pois, maksettuamme ne pari kruunua, jotka yösijasta
otettiin. Rosvoluolaan emme olleet joutuneet. Anteeksi nöyrästi pyysi
isäntä, sanoen köyhyyden tähden täytyvänsä hankkia yövieraita.
Lysekilissä karkasimme Vallelaisten kimppuun, kysyen kuinka he olivat
voineet meidät saattaa niin kurjaan kortteeriin. He ällistyivät. Olivat
Göteborgissa majailleet eräässä hyvässä hotellissa, eivätkä tietäneet
meidän "Bauernfängeristä" mitään. Ja selittämättömäksi arvoitukseksi
jäi, mistä tuo petkuttaja oli saanut tietonsa provasti Vallesta sekä
Heurlinin ja minun tulosta.
Lysekil oli silloin vielä vaatimaton kylpypaikka, mutta oli jo hyvän
maineen saavuttanut taitavan ja miellyttävän ylilääkärinsä, professori
Churmanin kautta. Pääosan kauppalasta muodosti n.s. "vanha kauppala",
korkean vuoren suojaan syntynyt ryhmä merimiesten ja kalastajain
asuntoja, pieniä, mutta yleensä siivoja rakennuksia, joiden välitse
kiemurteli mutkikas ja hyvin kapea katu. Uudessa osassa oli niinikään
vain yksi katu, sekin vielä jotenkin lyhyt ja taloja vain siellä
täällä. Kylpylaitos oli samalla paikalla kuin nytkin, mutta erillään
kauppalasta, ainoastaan muutamien asuinrakennusten ympäröimänä.
Nykyistä yleistä puistoa ei ollut olemassa, ja puitten varjoa tarjosi
kylpyvieraille vain eräs yksityisen henkilön omistama puisto.
Mutta hauskempi oli kylpyvieraiden elämä Lysekilissä silloin kuin
nyt, jolloin kauppala on kasvanut kaupungiksi ja kylpylaitoksineen,
seurahuoneineen, ravintoloineen kehittynyt Ruotsin ylimysten ja
rahapomojen huvituspaikaksi. Silloin nousi kylpyvieraiden luku
kesän kuluessa muutamiin satoihin, nyt se kohoaa tuhansiin. Silloin
tutustuivat melkein kaikki kylpyvieraat keskenään, muodostaen ikäänkuin
suuren perheen; nyt syntyy vain pieniä venekuntia ennestään tuttavien
kesken tai olelee itsekukin muista erillään.
Me suomalaiset olimme kaikkien suosiossa. Suomalaisten "kurssi" oli
siihen aikaan Ruotsissa yleensä paljoa korkeampi kuin tätä nykyä,
ehkäpä etupäässä siitä syystä, että meikäläiset silloin olivat siellä
harvinaisempia vieraita kuin viime aikoina. Ukko Valle oli puhelias ja
rattoisa seurustelija, ylioppilas Heurlin nuorten tyttöjen hemmikki
ja lemmikki, hän kun oli "intressantin" näköinen ja tyttöjen parissa
hyvin viihtyi. Häneen rakastui eräs nuori ruotsalainen neitonen niin
hurjasti, että hän, kun Heurlin ennen minua läksi kotimatkalle, minulle
itkusilmin lausui, että hän nyt tahtoisi kuolla. Yhteisiä purjehdus-
ja muita huviretkiä tehtiin taajaan. Kerran viikossa kokoontui nuoriso
erääseen pieneen saliin tanssimaan ja kisailemaan. Muuten purjehtiminen
rannikkolaisten hauskoilla ja tanakoilla pursilla oli jokapäiväistä ja
parasta huvitusta.
Entäs minun rintatautini, kuinka sen kävi? Professori Churman ei
hänkään saanut selville, mikä vika keuhkoissani oli. Määräsi kylpyjä
ja sairasvoimistelua sekä käski juomaan punssia aamusta alkaen ja
pitkin päivää niin paljon kuin päihtymättä juoda voin. Mutta minäpä
en tyytynytkään professorin lausuntoon, vaan tutkitutin rintani
alilääkärilläkin, nuorella lääketieteen kandidaatilla, joka jo silloin
tuttavapiiriini kuului.
Ja tämä nuori mies löysi vian, jota moni vanha lääkäri ei ollut
löytänyt. Hän selitti, että oikeanpuolisen keuhkon kärki oli kasvanut
kiinni, josta ahdistus aiheutui. Sairasvoimistelija sai erityiset
määräykset siitä, mitä liikkeitä hänen oli minulle annettava, jotta
irtautuminen vähitellen tapahtuisi. Jo parin viikon kuluttua ahdistus
huomattavasti helpotti, ja Lysekilistä lähtiessäni en sitä enää
tuntenut. Ylilääkärin määräyksiä tietysti myöskin noudatin, kylpien
ja punssia juoden, joka juoma kuitenkin ennen pitkää rupesi minua
niin ilettämään, että pyysin ja sain luvan lopettaa sen nauttimisen.
Siitä asti on punssin juominen, jopa näkeminenkin ollut minulle hyvin
vastenmielistä.
Jo tällä enslmäisellä matkallani Ruotsissa tein sen havainnon, että
suuri yleisö siellä on kummastuttavan välinpitämätön oman maansa
sekä ulkomaiden valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä.
Ani harvoin niistä seuroissa keskusteltiin, ja oudoksuen katseltiin
sitä, joka yritti niistä puhumaan. Häntä pidettiin ikäänkuin rauhan
häiritsijänä. Uusimmasta ruotsalaisesta kaunokirjallisuudesta
joskus keskustelua syntyi; mutta enimmiten kilpailtiin, varsinkin
herrain seuroissa, joutavien juttujen kertomisessa ja sukkeluuksien
laskettelemisessa. Vaikka siihen aikaan Ruotsin ja Norjan väli oli
hyvin kireä maaherra-kysymyksen johdosta, ja sanomalehdissä siitä
paljon kirjoitettiin, en saanut ketään ruotsalaista tuttavaani siitä
lausumaan mielipidettään asiallisemmassa muodossa kuin siinä, että koko
asia vain oli "vrövliä" norjalaisten puolelta.
Matkasuunnitelmaani kuului käynti Vermlannin suomalaisten luona. Mutta
siitä valitettavasti ei tullut mitään, kun sairasvoimistelun tähden
tulin viipymään Lysekilissä paljoa kauemmin kuin aikomus alkuaan oli.
Syksy oli jo tullut ja ilma muuttunut sateiseksi, jotenka liikkuminen
Vermlannin metsäseuduilla olisi käynyt liian vaivaloiseksi. Päätin siis
suunnata matkani suoraan kotia kohti. Kuten mainitsin, oli Heurlin
aikaisemmin matkustanut kotimaahan, ja Vallet olivat lähteneet jo ennen
häntä. Yksin oli minun siis palaaminen.
Lähdin laivalla Göteborgiin ja sieltä kanavatietä Tukholmaan.
Mutta matkalla tahdoin käydä laajasta ja kauniista näköalastaan
kuuluisalla, Venern-järven rannalla olevalla Kinnekullen vuorella.
Sen laivan, millä Göteborgista kuljin, oli matkallaan Carlstadiin
määrä poiketa Lidköpingin kaupunkiin, josta sanotulle vuorelle on
muutaman peninkulman maamatka, mikä minun olisi täytynyt kyydillä
kulkea. Mutta kuultuaan aikeeni, tarjoutui kohtelias kapteeni viemään
minut laivallaan vuoren läheisyydessä olevan kylän edustalle, vaikka
hänen sitä varten oli tehtävä melkoinen mutka säännöllisestä reitistä.
Kiitollisuudella tietysti siihen suostuin.
Kun kylää lähestyi höyrylaiva, joka siellä ei ennen ollut käynyt,
riensi rannalle koko kylän väki, vanhat, nuoret ja lapset, ja laivan
vihellettyä työnnettiin vene vesille tulevaa vierasta noutamaan.
Rannalle päästyäni minua uteliaasti katseltiin kuin mitäkin ulkomaan
eläintä, mutta suurta kunnioitusta osoittaen. Ilmoitin tahtovani päästä
vuorella olevaan majataloon. Kilvan tartuttiin matkakapineisiini ja
kannettiin ne jyrkkää polkua myöten. Kun puhuttelin miehiä, sieppasivat
he kohta lakit päästään. Tämä kaikki minua ihmetytti, jopa harmittikin,
kun en osannut arvata, mitä se tiesi ja tarkoitti.
Kun olin saapunut majataloon, joka oli hyvin yksinkertainen tavallisen
talonpoikaisasunnon kaltainen, panin heti maata, edellisenä yönä kun
olin nukkunut vain pari tuntia ja olin kovin väsynyt. Herättyäni jonkun
tunnin kuluttua, näin että majatalon ympärille oli kokoontunut jotenkin
paljon ihmisiä, joista jotkut tirkistelivät sisään ikkunoista. Soitin
pöydällä olevaa kelloa, ja syvästi niiaten tuli majatalon emäntä.
Kysyin mitä varten tuo ihmisjoukko oli kokoontunut ja mitä ikkunoista
katseltiin. Yhä niiaten vastasi emäntä, että olivat tulleet katselemaan
minua, ulkomaan prinssiä. Purskahdin makeaan nauruun ja ilmoitin
olevani suomalainen ylioppilas, enkä mikään prinssi. Mutta sitä ei
emäntä ottanut uskoakseen. Ylioppilaanko tähden tänne olisi poikennut
höyrylaiva, joka muutoin pitkän matkan päässä ohitse kulkee? Ruotsinkin
prinssit väliin liikkuvat muka ylioppilaina ja milloin milläkin
valenimellä, ja osannevathan ulkomaiden prinssit samoin menetellä,
saadakseen paremmin rauhassa olla. Jos olen suomalainen, niin olen
kaiketi suomalainen prinssi. Ylioppilas en missään tapauksessa ole,
sillä nehän kulkevat jalkaisin matkalaukku selässä. Eivät tepsineet
mitkään vastaväitteeni. Prinssi minä vain olin.
Päivällisen syötyäni — emäntä tietysti tarjosi mitä parasta talossa
oli —, sain oppaan, joka vei minut vuoren korkeimmalle kukkulalle ja
niiden suurten aateliskartanoiden puistoihin, jotka vuoren rinteellä
sijaitsevat. Suuremmoinen on näköala Kinnekullelta, mutta aivan
erilainen kuin Suomen korkeilta vuorilta. Toisella puolella aava,
mereltä näyttävä, melkein saareton Venern-järvi, toisella rajaton
viljelty tasanko erivärisine ruutuineen, joita eri viljalajit
muodostavat. Metsää tasangolla vain siellä täällä, ikäänkuin saarina
tuossa viljaruutujen meressä. Yhdellä taholla metsäinen selänne
kaukaisella taivaanrannalla.
Bonde-suvun kauniissa puistossa kävellessäni huomautti oppaani,
että kreivi oli kotona ja että minun sentään pitäisi käydä häntä
tervehtimässä. Tämän johdosta rupesi minua peloittamaan se ajatus,
että tuo lapsellinen prinssi-juttu ehkä vielä pääsee noiden
kartanon-herrainkin korviin ja minä saatan joutua ties mihinkä ikävään
asemaan. En sen vuoksi jäänytkään yöksi Kinnekullelle, vaan hankin
kyytimiehen, joka yötä myöten vei minut Törebodan asemalle, joka on
Götan kanavan vieressä ja josta laivalla jatkoin matkaani Tukholmaan.
Saatuaan tietää, että minä olin suomalainen, kysyi Kinnekullelta
saamani kyytimies, osaavatko kaikki suomalaiset loitsia. Sanoi
kuulleensa että osaavat ja että se usko on yleinen Ruotsin rahvaassa.
Selitin että loitsuja kyllä vielä luetaan ja noitiin luotetaan
syrjäisissä Suomen seuduissa, mutta että leviävä valistus vanhan
taika-uskon jätteet yhä enemmän hävittää. Vaan tämä selitys ei
näyttänyt kyytimiestä rauhoittaneen. Hän minua pelkäsi, jota osoitti
esim. se, että hän, joka ensin oli ajanut hyvin verkalleen, niinkuin
Ruotsissa yleensä on tapana, kuultuaan että olin suomalainen alkoi ajaa
niin hurjasti, että minun täytyi pyytää häntä säälimään hevostaan,
matkaa kun muistaakseni oli neljä peninkulmaa. Mutta pyynnöstäni ei
mitään apua ollut. Tuo nuorenpuolinen kyytimies vain arasti minuun
katsahti yön pimeydessä. Vasta kun Törebodan kauppala lähestyi, näytti
hän tyyntyvän ja pyysi minua lahjoittamaan hänelle jonkun oudolta
näyttävän esineen, jonka voisi sanoa saaneensa suomalaiselta noidalta
ja jolla saattaisi tuttaviaan ja varsinkin tyttöjä peloittaa. Ostin
hänelle eräästä kaupasta ruman lapsenlelun, mikä lienee ollut savikukon
virkaan aiottu.
Valistus ei siihen aikaan vielä ollut yhteiseen kansaan Ruotsissa
syvälle tunkeutunut.