Suomi oli varmaankin ensimäinen kieli, jota lapsena sopertelin.
Ensimäinen hoitajani, vanha Vappu, ei muuta kieltä osannut, ja molemmat
vanhempani puhuivat hyvin suomea, toinen kun oli kotoisin Oulusta ja
toinen Savosta. Mutta ruotsia isä ja äiti keskenään käyttivät, ja pian
he lienevät ruvenneet sillä kielellä minuakin puhuttelemaan. Sain
sittemmin venäläisen "niänjkan", joten opin venättäkin solkkaamaan.
Puhuin siis lapsena yhtaikaa kolmea kieltä, mutta arvattavasti kaikkia
yhtä puutteellisesti, ne kun lapsen aivoissa kaiketi sekaantuivat
toisiinsa. — Kouluun tultuani pääsi ruotsi yhä enemmän voitolle,
varsinkin kun suomi koulun alimmilla asteilla ei silloin ollut
opetusaineenakaan. Vasta ylialkeiskoulun kolmannella luokalla ruvettiin
suomen kielioppia ja erästä suomenkielistä kertomuskirjaa lukemaan.
Vaan ei tästäkään opetuksesta suurta apua ollut, sillä opettajana
oli tällä ja neljännelläkin luokalla, jolla Kalevalaakin luettiin,
tuo ennen mainitsemani hajamielinen tohtori. Siviilikimnaasissa oli
suomi opetusaineena muistaakseni vain ensimäisellä luokalla. Kenraali
v. Kothen ja hänen oikkujansa noudattava silloinen senaatti eivät
katsoneet suomenkielen taitoa vastaisille hallinnon virkamiehille yhtä
tarpeelliseksi kuin venäjän, ranskan ja saksan kielten. Opettajana oli
maisteri A.G. Corander, joka oppilaille saneli toimittamansa suomen
lauseopin tärkeimmät säännöt, mikä ei vielä ollut painosta ilmestynyt.
Suomen kielen kirjoittamista ei minun aikanani koulussa ollenkaan
harjoitettu.
Mikä minut jo koulupoikana ollessani "fennomaaniksi" teki, sitä en
osaa varmuudella sanoa. Ehkäpä sen alkuaan vaikutti se sääli, joka
minussa syntyi nähdessäni kuinka vaikeata suomenkielisistä perheistä
lähteneille tovereilleni oli ruotsinkielisten läksyjen oppiminen ja
ymmärtäminen. Aloin aavistaa, että kieliolot maassamme eivät olleet
oikealla kannalla.
Erityinen tapaus sai sitten minulle selvemmäksi suomalaisuuden aatteen.
Käydessään keväällä 1858 kotimaassaan kuoli A.I. Arvidsson Viipurissa,
ja minä muutamien koulutoverieni kanssa kannoin hänet hautaan.
Luonnollistahan oli, että silloin kuulustelin, mikä mies Arvidsson oli.
Sain kuulla hänen ikimuistettavat sanansa: "Ruotsalaisia emme voi olla,
venäläisiksi emme tahdo tulla; olkaamme siis suomalaisia." Ja ne sanat
painuivat syvälle mieleeni.
Kimnasisti-aikanani ilmestyivät Julius Krohnin "Kuun tarinat".
Tekijä oli minulle tuttu mies, hän kun oli ollut vanhimman veljeni
koulutoveri ja kodissamme käynyt. Ylpeilin siitä, että tämän oivallisen
kirjan oli tehnyt viipurilainen ja tuttavani. Ja minussa syntyi se
ajatus, että minäkin tulevaisuudessa ehkä voisin suomalaisuuden ja
suomalaisen kirjallisuuden hyväksi jotain aikaansaada, jos suomen
kielen kunnollisesti oppisin. Ryhdyin joutoaikoina suomennostyötä
tekemään, ja eräällä joululomalla, kun Julius Krohn oli vanhempiensa
luona Viipurissa, vein erään suomennokseni hänen luettavakseen. Hän
ystävällisesti sitä tarkasti ja minua kehoitti jatkamaan.
Toisen tunnustuksen suomen kielen oppimisen harrastuksesta sain
kimnaasin kolmannelle luokalle päästessäni. Tohtori Wolmar Schildt
(Kilpinen) oli suomentamaansa ja "venykkeillä" painattamaansa
Runebergin "Nadeshdaa" maamme oppikouluille lähettänyt yhden kappaleen
itsekullekin, annettavaksi sille koulun oppilaalle, joka innokkaimmin
suomen kielen oppimista harrasti, ja Viipurin siviilikimnaasin osaksi
tullut kappale lukukauden päättäjäisissä minulle annettiin.
Ylioppilaaksi tultuani päätin seuraavana kesänä asettua Rautalammille
hyvää suomea kansan suusta oppiakseni. Paavo Korhosen ja Pentti
Lyytisen runot olivat tälle pitäjälle tuottaneet sen maineen, että
siellä puhdasta ja sointuvaa suomea puhuttiin. Ennen minua ja minun
tovereitani oli siellä jo oleskellut useita ylioppilaita kansan kieleen
perehtyäkseen, niiden joukossa myöskin Julius Krohn. Meitä lähti
sinne nyt keväällä 1863 yksin matkoin kolme miestä, ylioppilaat Oskar
Sallmén, Nikolai Selin ja minä, ja myöhemmin saapuivat vapaaherrat Otto
af Schultén ja Reinhold Munck. Hinkkalan taloa Konneveden rannalla oli
meille majataloksi suositeltu, siellä kun pari vuotta sitten oli asunut
neljä viipurilaista ylioppilasta, jotka olivat olleet oloonsa hyvin
tyytyväiset.
Tähän taloon ei silloin vielä ollut ajotietä. Maantielle oli neljä
"suden virstaa" metsätaivalta, huono kivikko-polku vain. Jos tavaraa
oli kuletettavana, niin ei sinne päässyt kesällä muulla neuvoin kuin
veneellä, jolloin oli soudettava monen kilometrin matka. Kirkolle,
jonne oli lähes kaksi peninkulmaa, pyhäpäivinä aina kulettiin pitkällä
kirkkoveneellä, mihin mahtui ainakin kolmekymmentä henkeä. Konnekoski
oli menomatkalla noustava hinaamalla ja palatessa laskettava, joka oli
vaarallinen tehtävä. Niinpä oli eräänä kesänä muuan kirkkovene koskessa
mennyt kumoon ja pari kymmentä henkeä yht’aikaa hukkunut.
Hinkkala oli ennen ollut herraskartanona, sen ollessa Forstén-suvun
hallussa. Nyt sen omistivat talollinen Kaapro Kukkonen ja hänen
veljenpoikansa Juho, edellinen arvokas, älykäs ja kirjallisuutta
harrastava mies, silloin vain 56 vuoden vanha, mutta kivulloinen. Me
ylioppilaat olimme pahemmassa kuin pulassa Kaapro Kukkosen kanssa
keskustellessamme, sillä hän muisti kaikki, mitä oli lukenut, ja
valtiollisista sekä yhteiskunnallisista asioista oli hänellä selvemmät
ja kypsyneemmät mielipiteet kuin meillä. Ja hän lausui ajatuksensa
selvästi, sujuvasti ja pontevasti. Olisi valittu tuomiokunnan
edustajaksi valtiopäiville, mutta kieltäytyi heikon terveytensä tähden.
Lukuisa oli talonväki. Kaapro-isännän ja hänen hyväntahtoisen emäntänsä
monista lapsista oli kotona kaksi täysikäistä poikaa ja 18-vuotias
tytär, ja Juho-isännällä oli muistaakseni viisihenkinen perhe.
Meidän ylioppilaiden hallussa oli sali ja kamari toisessa talon
kahdesta asuinrakennuksesta. Salin toisella puolella oli vanhemman
isännän tyttären Maria Loviisan huone, jossa ahkerasti kävimme, meidän
kun oli hauska jutella tämän vakavan, avomielisen ja lahjakkaan tytön
kanssa, jota me kaikki suurimmalla kunnioituksella kohtelimme.
Minun erityinen ystäväni oli vanhempi Kaapro-isännän kotona olevista
pojista, Hinkkalan nykyinen isäntä, runoseppänä tunnettu Albert
Kukkonen, joka on minua noin kuusi vuotta vanhempi. Hän jo silloinkin
runoja sepitteli ja joutoaikoina uutterasti luki kirjoja ja
sanomalehtiä, johon hänellä oli hyvä tilaisuus, isällä kun oli jotenkin
runsasvarainen kirjasto ja taloon tuli "Suometar" sekä ainakin kolme
muuta sanomalehteä. Minä häntä opetin murtolukuja laskemaan, ja yhdessä
me haaveilimme suomalaisuuden edistyksestä ja kansamme tulevaisuudesta.
Toinen, jonka kanssa usein seurustelin, oli torppari Kalle Gråsten.
Hän osasi muistista sanella muutamia Kalevala-runojen katkelmia sekä
paljon Lyytisen ja Ihalaisen runoja, ja puhuessaan käytti hän runsaasti
sananlaskuja. Panin ne tarkkaan paperille, mutta valitettavasti se
vihkonen, johon ne kirjoitin, katosi minulta sitten Helsingissä
selittämättömällä tavalla.
Meidän ylioppilaiden kesken oli sellainen sopimus, että sen, joka
Hinkkalassa otti ruotsia puhuakseen, piti maksaa sakkoa muistaakseni
25 penniä kerralta. Näitä sakko-rahoja karttui ensi aikoina jotenkin
runsaasti, kun yksi meistä, vapaah. Schultén, tullessaan oli hyvin
heikko suomalainen ja sen tähden usein itse eksyi ja muita eksytti
ruotsia puhumaan. Mutta erinomaisen hyväpäinen kuin oli, oppi hän ennen
pitkää suomeksi toimeen tulemaan, ja sakkorahojen lisääntyminen kävi
silloin hitaammin. Schulténia sanottiin Hinkkalassa ja naapuritaloissa
"kirjaherraksi" siitä syystä, että hän aina liikkui sanakirjat
kainalossa ja niistä puhuessaan apua haki.
Hyvä meidän oli olla ja tyytyväisiä oltiin, vaikka ruokalista oli
hyvin yksitoikkoinen. Huttu, tattariryynipuuro ja viili vaihtelivat.
Kalaruoka oli herkkua, milloin Ahti suvaitsi alamaisiaan meille antaa.
Perunat oli pakkanen talvella pilannut, ja leivässä, milloin sitä oli
talon omista rukiista leivottu, oli kitkerä maku, kun halla edellisenä
kesänä oli ruisvainioilla vieraillut. Meitä varten käytiin kuitenkin
Kuopiosta parempia jauhoja ostamassa.
Elettiin kuin salolaiset ainakin. Järveen uimaan juostiin aamulla
vuoteelta noustua paitasillaan, ja illoin saunasta Aatamin puvussa.
Vanha emäntä meitä useimmiten sinutteli kuin omia poikiaan. Jos minä,
joka aina olen ollut aamuntorkku, en ollut vuoteelta noussut, kun
emäntä aamulla kahvia toi, niin veti hän peitteen pois päältäni ja, jos
satuin vielä nukkumaan, kädellään lyödä räpsähytti minua pehmeimmälle
paikalle.
Kolmissa häissä olivat "Hinkkalan maisterit" tervetulleina
kutsuvieraina. Ensimäiset pidettiin eräässä Hinkkalan torpassa, toiset
varakkaassa naapuritalossa ja kolmannet mahtavassa herraskartanossa
lähellä kirkonkylää. Edellisissä noudatettiin vielä monia vanhan kansan
häätapoja, joita en ennen ollut nähnyt ja jotka olivat hyvin hauskoja,
ja kauhean usein syötiin, jotta oli ruokaan läkähtyä. Naapuritalon
häissä tarjottiin parhaana virvokkeena punssin nimellä pikimustaa
juomaa, joka valmistettiin siten, että pataan kaadettiin vettä,
siirappia ja rommia, mikä sekoitus sitten tulella kiehutettiin. Minun
oli mahdoton nauttia tätä juhlajuomaa; soveliaalla hetkellä kaasin
kuppini sisällyksen ulos avonaisesta ikkunasta.
Kirkolla käydessämme meidät aina ystävällisesti kutsuttiin joko
provasti Langin pappilaan taikka nimismies Östlingin taloon, joissa
molemmissa oli nuorisoa, neitosia muistaakseni edellisessä viisi ja
jälkimäisessä kaksi.
Tuon tuostakin olimme Hinkkalan vanhemmalle isännälle tarjonneet
osan täyshoidosta suoritettavastamme maksusta. Mutta hän ei tahtonut
kuulla puhuttavankaan siitä; lausui vain, että kylläpä siitä sovitaan,
kun eron hetki on käsissä. Ja kun tämä hetki sitten puolenkolmatta
kuukauden kuluttua tuli, sain minä toimekseni suorittaa velkamme.
Isännällä oli kyyneleet silmissä. Ei hän tahtoisi meiltä mitään maksua
ottaa, kun tiesi, että meidät oli sinne tuonut rakkaus suomalaiseen
kansaan, jota valmistauduimme palvelemaan sen omalla kielellä.
Pitäisihän suomalaisten talonpoikainkin puolestaan jotain uhrata
suomalaisuuden edistämiseksi. Mutta viime vuoden huono sato oli
saattanut hänen taloutensa siihen tilaan, että hän nyt oli pakoitettu
jotain maksua ruoastamme ottamaan. En enää muista mitä hän hengeltä
määräsi, vaan mitättömän pieni se summa oli, enkä mitenkään saanut
häntä enempää ottamaan.
Juhlallinen oli eron hetki. Liikutettuna piti isäntä kauniin
jäähyväispuheen, toivottaen meille onnea elämän taipaleella, menestystä
työssämme isänmaan ja kansan hyväksi.
* * * * *
Kun olin päättänyt ruveta sanomalehden toimittajaksi, katsoin
tarpeelliseksi vielä kerran lähteä kesäksi johonkin paikkakuntaan,
missä hyvää suomea puhuttiin, aikoen samalla matkalla myös tehdä
muinaistieteellisiä tutkimuksia, joita siihen aikaan harrastin.
Valitsin Keuruun pitäjän, tietäen että niillä seuduin kulkee raja
länsi- ja itämurteiden välillä, jotka siellä ovat sekaantuneet
toisiinsa, niinkuin kirjakielessäkin on tapahtunut.
Matkustin keväällä 1869 ensin Päijänteen Kärkisten salmelle, jonka
läheisyydessä lehtori K.A. Gottlundin antaman tiedon mukaan sijaitsi
ainoa Suomen sisämaassa löydetty "laivakumpu", laivan muotoon tehty
muinaisaikainen hautakumpu. Etsin vuorta, sillä Gottlundin piirustuksen
mukaan oli tuo kumpu vuoren kukkulalla. Vaan vuorta en likimailla
missään nähnyt. Sattumalta hakemani paikan kuitenkin löysin. Tuo
merkillinen muinaismuisto on matalalla törmällä jotenkin likellä
salmen rantaa. Piirustin siitä kuvan, joka nyt on historiallisessa
museossa. Jämsän ja Korpilahden metsissä ja saarissa sitten kävin
katselemassa niitä "Hiiden kansan" rakentamia roukkioita, joita
siellä paljon on olemassa, isoja ja pieniä, mutta joista pienimmät
eivät lienekään tuon muinaiskansan hautakumpuja, vaan lappalaisten
tai kalastusretkillä olleiden suomalaisten tulensijoja. Isoista
kummuista oli usea osaksi hajoitettu, arvattavasti aarteen-etsijäin
toimesta. Minä en näistä ainoatakaan avannut, kun en katsonut olevani
täysin pätevä niitä tutkimaan. Merkitsin vain niiden olopaikat
muistiinpano-kirjaani. Ainoastaan yhden pienen kummun eräässä Jämsän
saaressa oppaani avulla hajoitin, löytämättä siitä muuta kuin tuhkaa ja
hiilen muruja. Keuruullakin muinaisjäännösten etsimistä jatkoin. Niitä
karttui siten luettelooni muistaakseni noin 70, minkä luettelon sitten
Helsingissä annoin muinaismuistoyhdistyksen silloiselle sihteerille
J.R. Aspelinille, joka sitä on käyttänyt teoksessaan "Suomen asukkaat
pakanuuden aikana". Useita kiviaseitakin tällä matkalla sain.
Keuruulla asetuin asumaan Viikin taloon, Keuruunselän läntisellä
rannalla, ja sinne toverikseni saapui Helsingistä ystäväni K. Fr.
Eneberg, runoilija ja vertailevan kielitieteen tutkija, joka v. 1876,
oltuaan ensin kuuluisan nuolenpääkirjoitusten selittäjän Oppert’in
oppilaana Pariisissa, matkusti itämaille opettajansa työtä jatkamaan,
mutta Palestiinaan ehdittyään siellä kuoli tai murhattiin. Viikissä
emme kauan viihtyneet, vaan muutimme samalla Keuruunselän rannalla
olevaan Uotilan taloon, jossa ennestään asuskeli ylioppilas J.H. Svan
(Päivärinta) ja jossa oli hauskempi isäntäväki kuin Viikissä. Mutta
sieltäkin oli meidän ennen pitkää muuttaminen, sillä Enebergin huono
vatsa ei sietänyt Uotilan emännän laittamaa ruokaa. Siirryimme muutaman
kilometrin päässä kirkolta olevaan lukkarinleski Andelinin asuntoon,
jossa kielimestarinamme oli emännän vanhin poika, ylioppilas E. Andelin.
Kansan keskuuteen en Keuruulla joutunut niin usein kuin Rautalammilla
ollessani. Seurustelin parhaasta, päästä majatalojemme väen kanssa.
Valtiopäivämies J. Riihimäen luona kävimme kerran ja Jukolan talossa,
jonne oli pitkä vesi- ja jalkamatka, niinikään kerran. Melkein
joka sunnuntai olimme silloisen pitäjänapulaisen F. Bergrothin
Lehtiniemellä, jonka hienosti sivistyneen perheen luo silloin
tavallisesti kokoontui muitakin Keuruulla oleskelevia kesävieraita.
Siellä myöskin tapasin tulevan vaimoni, joka, oltuaan useita vuosia
eräässä asumakoulussa Ruotsissa, nyt oli tullut Keuruulle suomea
oppimaan. Minä en häntä silloin "pikiintyneen" silmillä katsellut,
mutta kyllä sen teki moni muu nuori mies, jonka johdosta minä, kun tuo
neitonen ennen meitä oli matkustanut pois, tekaisin seuraavan "Kesän
viimeisen ruusun" sävelillä laulettavan pilarunon:
Nyt Keuruun kesäkukka
Jo meiltä mennyt on,
Ja moni poika-rukka
On vallan onneton.
Ja kyynelvirta entää
Kuin koski silmistä,
Ja ajatukset lentää
Tuon ruusun jäljissä.
Kaunista, täyteläistä, mallikelpoista suomea kansa Keuruulla puhuu.
Se ei ole yhtä sanarikasta kuin kieli Savossa ja Karjalassa, mutta
säännöllisempää ja kirjakieltä lähempänä olevaa. Mainitsin jo,
että raja itä- ja länsimurteiden välillä kulkee Keuruun seuduilla,
ja se oli siihen aikaan vielä niin selvästi huomattavissa, että
Keuruunselän länsipuolella toinen murre oli voitolla, itäpuolella
toinen. Länsipuolella kuuli sellaisiakin länsimurteen omituisuuksia
kuin "semmottoinen"; itäpuolella, esim. syrjäisessä Asunnon kylässä,
lausuivat vanhat ihmiset "muaa", "tulukee" j.n.e., niinkuin savolaiset
ainakin.