Olen näissä muistelmissani maininnut monta lapsuuden ja nuoruuden
ystävää. Mutta uskollisimmista on kaksi jäänyt mainitsematta, Hektor
ja Kastor. Ne eivät eläneet yht’aikaa. Toinen elosti 1850-luvun
keskivaiheilla, toinen sen loppupuolella ja seuraavan kymmenluvun
loppuun asti. Eri rotua ne myöskin olivat, erikarvaiset ja
eriluontoiset.
Hektorin vanhemmista oli toinen nähtävästi ollut jäniskoiran rotua
ja toinen jotain isompaa, rotevampaa lajia. Se oli ruskea- ja
sileäkarvainen, pitkäkoipinen ja luppakorvainen, jommoisia jäniskoirat
meillä tavallisesti ovat, mutta isompi ja rakenteeltaan vahvempi.
Silmät suuret ja älykkäät, milloin haaveellisen sameat, milloin
säteilevän kirkkaat.
Pikku penikkana Fredrik veljeni ja minä sen saimme, sitä vaalimme,
kasvatimme ja rakastimme. Ja uskollinen ystävä siitä tuli. Molempiin
meistä oli se yhtä kiintynyt. Mutta minun seurassani se paremmin
viihtyi siitä syystä, että olin liikkuvaisempi kuin veljeni, enemmin
oleskelin ulkona, juoksentelin, hommailin ja peuhasin. Monet konstit
se oppi: istui, hyppäsi jotenkin korkealla pidetyn kepin yli,
"apporttasi", oli koskematta sokeripalaan ennen kuin siihen luvan
sai, piti samaista herkkua tyynesti turvallaan kunnes sai käskyn
heittää sen ilmaan ja sitten kaapata suuhunsa, y.m. Juoksi mielellään
hevosena, päitset päässä ja ohjaksia totellen, kun vain ei ollut
mitään vedettävänä. Mutta vetojuhdaksi se vastahakoisesti taipui.
Sille hankittiin täydelliset valjaat, länget, mäkivyöt, vemmel.
Talvella se valjastettiin kelkan ja kesällä pienten nelipyöräisten
kärryjen eteen, mitkä olivat siksi isot, että minä, joka silloin olin
noin kymmenvuotias, mahduin niihin istumaan. Rapatilassa ollessamme
vedätin joskus Hektorilla ja noilla kärryillä hiekkaa niiden pienten
puutarhojen käytäville, joissa siellä puuhailin ja joista ennen olen
kertonut. Juhtana ollessaan oli Hektor aina tyytymättömän näköinen. Jos
olisi osannut puhua, olisi se varmaankin sanonut: "olkoon menneeksi,
koska sinä, Viktor ystävä, niin tahdot; mutta eihän tämä tällainen
toimi koiran virkaan kuulu". Kuinka voimakas se oli, osoittaa seuraava
tapaus.
Oli kaunis kevätpäivä. Lumi ja jää oli kaupungin kaduilta jo
suurimmaksi osaksi sulanut. Mutta pohjoispuolella olevien talojen
katveessa oli vielä siksi paljon iljannetta, että reki siinä luisti.
Olin Hektorin valjastanut kelkan eteen ja mentiin ajamaan tuota
iljannetta myöten. Fredrik veli juoksi edellä, jotta hevoseni pysyisi
oikealla tolalla. Mutta sinne ilmautui eräs iso vieras koira, joka
Hektoria nuuski ja ärsytti. Tämä suuttui, vieras pelästyi ja lähti
kiitämään käpälämäkeen. Hektor perässä, lennättäen kelkkaa ja minua
huimaavaa vauhtia paljaita katukiviä myöten pitkän matkan päähän.
Kelkan rauta-anturat tulta iskivät, vaan Hektor ei ollut millänsäkään.
Kuorma ei sen intoa vähimmässäkään määrässä hillinnyt. Mutta
vihollinen, jolla ei mitään kuormaa ollut, jäi tietysti saavuttamatta.
Hektor ei koskaan pyrkinyt tai jäänyt yöksi huoneisiin, vaan meni
aina, kaupungissa sekä maalla nukkumaan hevostallin ylisille, missä se
kaivautui heiniin. Rapatilassa tehtiin sille yömajaksi sievä ja mukava
koppi ja koetettiin jos jollain tavoin totuttaa sitä siinä nukkumaan.
Mutta turhaan. Jos se pantiin kahleisiin, jotta kopissa pysyisi, ulvoi
se koko yön.
Surkean lopun sai Hektor parka. Se oli talvella polttopuita hakemaan
lähteneen tallirengin kanssa mennyt Rapatilaan ja jäänyt sinne yöksi,
jolloin susi sen tappoi ankaran ottelun jälkeen. Minun ja koko talon
suru oli suuri.
Kastarin kanta-isä lienee ollut bernhardilaista rotua, mutta monta
polvea oli varmaankin välillä ollut. Se oli kookas, pitkäkarvainen,
musta muutoin, otsassa vain valkoinen viiva ja toinen koipi niinikään
osaksi valkoinen. Silmät pienet, mutta terävät.
Senkin pentuna saimme, pienenä pallerona. Olin sen tullessa noin
14-vuotias ja koetin sitä opettaa tekemään samat konstit kuin Hektor
aikanaan oli osannut. Vaan se oli turhaa työtä. Kastor katseli minua
vain vakavasti silmiin ikään kuin olisi arvellut: älä hassuttele, veli
kulta. Ei se älytön ollut, päinvastoin hyvinkin viisas; mutta joutavia
temppuja se ylenkatsoi, pitäen virkanaan talon vartioimista sekä
totista seurustelua talonväen kanssa.
Sillä oli hyvin säännölliset tavat. Tarkasti piti se silmällä milloin
aamukahvi meille pojille vietiin ja seurasi silloin aina palvelijaa
meidän huoneeseen. Sen piti saada kahvista osansa, ja se saikin
viimeiset tipat kummastakin kupista, teevadille kaadettuina. Huoneissa
se ei kauan viihtynyt. Sen mieluisin olinpaikka kaupungissa sekä
maalla oli portin suu, missä se istui tai makasi. Jos vieras tuli, ei
se haukkunut eikä murahtanut, seurasi häntä vain kintereillä siksi
kun joku talon väestä vieraan kohtasi, ja vieraan lähtiessä se häntä
portille saattoi. Määräaikoina saapui se keittiöön ruokaansa saamaan.
Kun kaupungissa joku talon väestä läksi ulos kävellen tai ajaen, juoksi
Kastor aina vartijana perässä. Se saattoi isännän hovioikeuteen,
pojat kouluun, palvelijat asioille, tallirengin vedennoudantaan. Ei
se ollut keneenkään meistä erityisesti kiintynyt, vaan kohteli meitä
kaikkia puolueettomalla ystävyydellä. Maalla, s.o. Vääräkoskella, se
ei katsonut yksityisten henkilöiden vartioimista yhtä tarpeelliseksi
kuin kaupungissa, arvellen kaiketi, ettei heitä siellä rauhallisissa
oloissa mikään vaara uhannut, ja seurasi sen tähden harvoin ketään
ulkopuolelle talon piiriä. Mutta jos varustuksista arvasi, että oltiin
menossa kaupunkiin, silloin se häntäänsä heiluttaen juoksi edeltäpäin
jonkun matkaa kaupunkia kohti. Sillä laputtaminen kaupungin ja
Vääräkosken välillä oli paras huvitus, jota se ei koskaan laiminlyönyt,
milloin siihen vain tilaisuutta tarjoutui. Vielä silloinkin kun ikä
painoi, jalat olivat kangistuneet ja Kastor parka ei enää jaksanut
juosta tuota 16½ kilometrin matkaa, teki se usein rohkeat yritykset.
Juoksi niin pitkälle kuin voimat sallivat, seisattui sitten surullisen
näköisenä, poikkesi tien viereen ja odotti siellä siksi kun kaupungista
palattiin, vaikkapa iltamyöhään asti. Kotiin tultuaan kovin uupuneena
näytti se kuitenkin iloiselta ja ylpeältä ikäänkuin olisi itse luullut
kaupungissa käyneensä tai ainakin tahtonut kotiväelle sitä uskotella.
Jo nuorena ollessaan oli Kastor saanut päähänsä omituisen vian. Toinen
puoli päälakea kohosi ja laskeutui joka hetki säännöllisesti niinkuin
sitä olisi liikuttanut voimakas valtasuoni. Omituisuutena oli sillä
sekin, että se kyljellään maatessansa tuon tuostakin rajusti liikutti
koipiaan, juosten unissaan.
Vanhuutensa viimeisinä vuosina vietti Kastor kesät talvet
Vääräkoskella, ja siellä se nukkui kuoleman uneen noin 14-vuotiaana.
Se haudattiin siihen puistoon, minkä minä olin raivannut kosken toisen
haaran takana olevaan metsikköön.
* * * * *
On olemassa paljon kertomuksia hevosten ihmeteltävästä muistista.
Niihin voin lisätä seuraavan.
Lapsuuteni kodeista kertoessani olen maininnut, että äitini isä
Joroisista lähetti vanhemmilleni lahjaksi kaksi kaunista hevosta.
Mainitsin myöskin, että ne ensi kerran Viipuriin tultuaan saivat
marssia takaisin Joroisiin ja sitten jälleen kulkea tuon 20 peninkulman
matkan, jonka jälkeen ne Viipuriin jäivät. Mutta koti-ikävä lienee
niitä vaivannut, halu päästä takaisin syntymäseuduilleen.
Oltuaan monta vuotta Viipurissa — muistelen kuulleeni viisi vuotta —,
pääsi toinen noista hevosista karkaamaan. Täyttä laukkaa juoksi se
ulos kaupungista ja Pietarin "lopotin" (esikaupungin) kautta suorinta
matkaa n.s. Karjalan maantielle, jota myöten Ruokolahden, Puumalan
ja Juvan pitäjien halki kuletaan Joroisiin. Arvattiin, että se oli
lähtenyt matkalle syntymäkotiinsa. Tallirenki lähti takaa ajamaan.
Kuulustellessaan tien varrella asuvilta, sai hän monessa paikassa
tietää, että musta hevonen oli ohitse juossut niin kovaa kyytiä, ettei
kenenkään mieleen juolahtanut yrittää ottamaan sitä kiinni. Niin kesti
takaa-ajoa Puumalan salmelle asti. Vuoksen poikki oli karkuri uinut,
mutta Puumalassa nousi sille tie pystyyn. Oli nähty sen kulkevan
rannalla, miettien uskaltaisiko lähteä uimaan tuon leveän salmen yli.
Ja siellä oli eräs mies sen kiinni saanut. Siten joutui se takaa-ajajan
käsiin.
Joka on kulkenut tuota tietä Viipurista Puumalan salmelle, hän tietää,
että tällä matkalla on useita tienhaaroja eri suunnille. Mutta karkuri,
joka moneen vuoteen ei ollut sitä tietä kulkenut ja silloinkin vain
kerran pohjoiseen suuntaan, ei oikealta tieltä eksynyt. Hevosen muistia
siinä tosiaan kysyttiin.
Omituinen eliö oli muutoinkin tuo samainen "Ukko", joksi sitä
sanottiin. Se oli aina vihainen ja tyytymätön. Ei sitä mitkään hyväilyt
tai herkut lepyttäneet; aina se pyrki puremaan sitä ihmistä, joka
uskalsi sitä lähestyä. Tallirenki oli sen kanssa pahemmassa kuin
pulassa. Mutta tavattoman väkevä hevonen se oli. Mainitsen erään
esimerkin.
Kuormien kuletuksessa on Viipurissa keväisin pahana vastuksena se pitkä
silta, "Turun silta", joka vanhasta kaupungista linnasaaren ohitse vie
Tervaniemelle eli "Pyhän Annan" kaupungin-osaan. Se paljastuu lumesta
ja iljanteesta paljoa aikaisemmin kuin kaupungin kadut ja ympäristön
maantiet, ja silloin saa siellä nähdä sydäntä särkevää eläinten
rääkkäystä, kun hevosia pakoitetaan vetämään raskaita rekikuormia tuota
paljasta siltaa myöten.
Eräänä keväänä oli Rapatilasta reellä tultu joitakin tavaroita
kaupungista noutamaan. Huonon kelin tähden oli reen eteen varmuuden
vuoksi valjastettu kaksi hevosta, ja Rapatilan työhevoset eivät
suinkaan olleet heikkoja. Mutta kun kuormalla sitten oli palattava
tuota paljasta siltaa myöten, niin huomattiin että kuorma oli
liian raskas kahdellekin hevoselle. Ajaja lähti hakemaan toista
vaunuhevosistamme avuksi, ja Ukko vietiin. Vaan tallirenki ei
pannutkaan sitä kolmanneksi, vakuuttaen että kyllä Ukko yksinkin
mokoman kuorman sillan yli vie. Työhevoset riisuttiin pois reen edestä
ja Ukko pantiin aisoihin. Se oli vihainen kuin ainakin, mutta näytti
samalla hyvin ylpeältä, oivaltaen mistä oli kysymys. Ja hyvää vauhtia
se lähti pitkin askelin harppaamaan niinkuin kuormana olisi ollut vain
säkillinen heiniä, ylenkatseellisesti silmäillen niitä tovereitaan,
joita nyt joutilaana sen rinnalla talutettiin. Eikä se kertaakaan
sillalla seisattunut.
Hyvissä voimissa pysyi Ukko noin 30 vuoden ikään asti. Mutta viimeisenä
elinvuotenaan pyrki se alamäessä, kun ohjakset kireillä pidettiin,
heittäytymään maahan, jonka tähden sitä oli mahdoton enää ajohevosena
käyttää. Se ammuttiin.