Kesällä 1860 ei isäni ollut poikiensa kanssa Joroisissa. Hän oli
edellisenä talvena mennyt uusiin naimisiin ja oleskeli nyt Vääräkosken
tilalla, josta hänen vaimonsa oli toisen puolen perinyt eräältä
enoltaan ja jonka toisen puolen isäni sittemmin lunasti.
Emintimäni, Sofie v. Wendland, oli isän puolelta tanskalaista tai
holsteinilaista sukuperää, mutta Viipurissa syntynyt suomalaisesta
äidistä. Miksi isä oli Tanskasta Suomeen muuttanut, se seikka on
salaperäisyyden huntuun verhottuna; tyttärellä ei siitä varmaa tietoa
ollut. Nuorena upseerina oli v. Wendland palvellut Tanskan sotaväessä
Köpenhaminassa, josta hän sittemmin siirtyi venäläiseen sotaväkeen ja
pääsi linnamajuriksi Viipuriin. Syynä tähän siirtoon lienee ollut joku
rakkauden suhde hänen ja erään ruhtinaallisen naishenkilön välillä,
jonka johdosta tuo nuori upseeri, joka kuuluu olleen erinomaisen komea
mies, kotimaastaan karkoitettiin, kun hänelle ensin oli hankittu virka
Venäjän sotaväessä. Emintimäni naimisiin mennessä ei hänen isänsä enää
elänyt.
Meitä veljeksiä isämme naimisiin meneminen ei miellyttänyt. Ventovieras
oli meille tuo 30-vuotias emintimä. Mutta ennen pitkää opimme hänessä
tuntemaan hienosti sivistyneen, älykkään ja jalomielisen naisen, johon
ystävyyden siteillä kiinnyimme. Molemmat veljeni olivat tavallaan jo
lentäneet ulos kotipesästä, oleskellen lukukausina Helsingissä opintoja
yliopistossa harjoittamassa; minä yksin olin vielä varsinaisesti kotiin
kuuluva.
Vuonna 1862 vietin ensimäistä kesää Vääräkoskella. Sinne on 16|
kilometrin matka Viipurista Pietariin päin. Kartano sijaitsee
Perojoen rannalla, päärakennus puutarhan ympäröimänä erillään muista
rakennuksista. Talon kohdalla on joki levinnyt lammen muotoiseksi,
missä on kaksi saarta, isommassa mylly, jota käyttää noin kaksi
metriä korkean kosken toinen haara. Toinen, puutarhan puolella oleva
haara virtaa siihen rakennetun padon yli ja sitten kuohuen, kohisten
kivikkopohjaa myöten jotenkin pitkän taipaleen. Lammentapaisen
yläpuolella on pieni koski, ja tällaisia koski- ja virtapaikkoja on
samassa joessa aina jonkun välimatkan päässä useita. Niistä enemmän
tuonnempana.
Kun minä Vääräkoskelle tulin, oli toinen mainituista saarista, se
joka on päärakennuksen ikkunain edessä, aivan alkuperäisessä luonnon
tilassa, niin tiheän metsikön vallassa, ettei ihminen siellä liikkumaan
päässyt, ja ranta osaksi liejuinen. Harvoin lienee ihmisjalka sinne
eksynyt, sillä siltaa ei ollut. Ensimäiseksi työkseni otin tämän saaren
siivoamisen, liikojen ja viallisten puiden ja pensaiden poistamisen,
käytävän laittamisen, liejuisen niemekkeen täyttämisen ja suojakivillä
varustamisen. Saatuani sen kuntoon, rakennutti isä saaresta sillat
joen kummallekin rannalle, jotenka tuo sievä saari nyt tuli puutarhan
yhteyteen ja joen toisella puolella, puutarhasta ennen erillään
ollut ruokakasvitarha myöskin siihen liittyi. — Muuta en sinä kesänä
saanut puutarhatyön alalla aikaan. Mutta kun minä, seuraavana kesänä
oltuani Rautalammilla suomen kieltä paremmin oppimassa ja kesällä 1864
Lysekilin kylpylaitoksessa Ruotsissa terveyttäni parantamassa, sitten
kolme kesää perätysten taas vietin Vääräkoskella, jatkoin innokkaasti
samaista työtä. Niinpä kartanon puolelta myllysaarelle vievän sillan
korvasta raivasin kävelytien pitkin kosken jyrkkää ja kivistä rantaa
tämän saaren toisella rannalla olevalle uimahuoneelle, teetin sillan
kosken toisen haaran poikki ja tein pulskan puiston käytävineen,
turvepenkkeineen sen toisella puolella säilyneeseen metsikköön. Minun
työni kautta laajeni Vääräkosken puisto entisestään melkein toista
vertaa isommaksi.
Ja toisessakin työssä olin yhtä innokas: koskien perkaamisessa ja
koskenlaskijan toimessa.
Kuten jo mainitsin, on Perojoki Vääräkosken alueella koskirikas.
Myllykoskelta alaspäin lienee viime vuosisadalla ennen minua veneellä
kulkenut tuskin kukaan muu, kuin ehkä sahapuiden uittajat joskus. Mutta
minä hankin itselleni pienen, vaan tanakan veneen, jolla eräänä päivänä
sauvomalla läksin koematkalle. Vaikeata kulku oli. Joka koskessa ja
kovemmassa virrassa tarttui vene kivien väliin, mutta irti sentään aina
pääsin tavalla tai toisella. Muutamissa paikoin oli puita kaatunut joen
poikki, ja niiden alitse pujottautumisessa tai poikki hakkaamisessa
oli kova työ. Pääsin eteenpäin pari kilometriä, Vääräkosken rajan
ulkopuolelle, kunnes jouduin vihaselta näyttävälle koskelle, jonka
valtaan en uskaltanut antautua. Ja uteliaisuuteni olikin jo tyydytetty.
Käänsin veneeni kotia kohti, ja nyt pahimmat ponnistukset alkoivat, kun
oli vastavirtaa sauvottava ja koskia noustava. Vaan kaikki ponnistukset
runsaasti palkitsi matkan viehätys. Koko tuolla pitkällä matkalla ei
ollut ainoatakaan ihmisasuntoa. Olin yksin jylhän luonnon keskellä,
erämaan juhlallisessa hiljaisuudessa, jota vain lintujen iloinen laulu
ja koskien kohina keskeytti. Aamiaisen jälkeen olin matkalle lähtenyt
ja vasta illalla kotia ehdin märkänä, väsyneenä ja nälkäisenä, mutta
hyvin tyytyväisenä hauskaan retkeeni. Ja eheänä oli mies sekä vene.
Päätin ruveta noita koskia ja virtapaikkoja perkaamaan, kunnollista
veneväylää laittamaan, ja sitä työtä kesti kauvan, sillä ani harvoin
sain Fredrik veljeni minua auttamaan ja työmiesten apua en tahtonut
käyttää, kun työ ei silloin olisi ollut omaa tekoa. Kun väylä vihdoin
oli valmis, luisti vene aika kyytiä myötävirtaa alaspäin ja vain
suvantopaikoissa tarvitsi sauvomalla kulkea. Jotenkin nopeasti ja
tasaisesti kävi paluumatkakin, sillä perkaustyössä olin sauvomiseen
niin tottunut, että venettä täydellisesti hallitsin. Ensimäinen retkeni
kesti ainakin kahdeksan tuntia; nyt suoritettiin meno- ja paluumatka
parissa tunnissa. — Milloin vieraita Vääräkoskelle tuli, tarjouduin
heitä yksitellen viemään koskenlasku-matkalle, ja ne, jotka uskalsivat
tulla, olivat ihastuksissaan oudosta retkestään.
Niistä vieraista, jotka useimmin uskoivat henkensä minun ja veneeni
valtaan, mainitsen erään naisen, joka muistossani kunnioitettuna ja
rakkaana elää. Eräänä kesänä vieraili Vääräkoskella pari kuukautta
överstinrouva E. von Wendland, emintimäni vanhemman veljen puoliso.
Hän oli ylhäistä sukua, Sevastopolin puolustajan, insinöörikenraali
Schilderin tytär, joka naimisiin mennessään oli keisari Aleksander
II:sen hovissa palvelevana hovineitinä. Mutta sukuylpeyttä ei hänessä
ollut vähimmässäkään määrässä. Vaatimaton, suora ja herttainen hän oli
esiintymisessään, valistuneen ja hienotunteisen naisen perikuva. Kaunis
hän ei ollut, mutta kasvot olivat miellyttävän ilmeikkäät ja vartalo
komea. Meistä tuli hyvät ystävät. Illoin hän minua opetti pianon
säestyksellä laulamaan. Hän soitti mainiosti, kuin taiteilija ainakin.
Isäni oli vuoteen 1867 asti hyvin terve ja voimakas. Vääräkoskella
hän vietti samallaista maamiehen elämää kuin ennen Rapatilassa. Mutta
keväällä mainittuna vuonna kohtasi häntä halvaus, joka, vaikka hän
siitä toipui, kuitenkin oli hänen voimansa niin murtanut, että kirves,
lapio, ojat ja niittyjen pensaat sittemmin saivat hänen puolestaan
rauhassa olla. Ulkona hän kuitenkin vielä ahkerasti liikkui, varsinkin
Vääräkosken komeassa metsässä, jota hän silmäteränään suojeli. Siitä ei
saatu kaataa muita kuin viallisia tai kuivettuneita puita.
Emintimäni oli reipas emäntä, alituisessa puuhassa aamusta iltaan,
milloin kasvitarhassa, milloin missäkin talouden toimessa, ja aina
oli hän hyvällä tuulella ja teki parastaan muitakin hyvälle tuulelle
saattaakseen.
Kun velipuoleni Kalle oli siksi varttunut, ettei hän enää erityistä
hoitoa tarvinnut, oli hän aina minun kintereilläni. Vartioi tarkkaan,
etten minä vain pääsisi ilman häntä ulos pujahtamaan. Ja hauska ja
vilkas lapsi hän oli. Minua hän ehdottomasti totteli, vaikka muutoin
kyllä vallaton oli. Kerran oli meidän molempien hullusti käydä. Eräänä
syyspäivänä minulle ilmoitettiin, että pyyparvi oleskeli metsässä noin
kolmen kilometrin päässä kartanosta. Olin silloin vielä pyssymies.
Valjastutin hevosen kärryjen eteen, otin Kalle veljen, joka silloin
oli 6-vuotias, mukaan ja ajoin huonoa metsätietä sinne, missä pyitä
sanottiin olevan. Oma pyssyni oli edellisenä talvena varastettu
huoneestani Vääräkoskella ja toista en vielä ollut tullut hankkineeksi,
vaan olin nyt lainannut isäni kaksipiippuisen tuliluikun, jota ei oltu
moneen vuoteen käytetty, mutta jota isä oli huolellisesti hoitanut,
jotta luulin sen olevan hyvässä kunnossa. Kun lähestyimme määräpaikkaa,
sidoin hevosen suitsien perillä puuhun kiinni, jätin pojan kärryihin,
käskien hänen pysyä siinä, ja läksin sinne päin, mistä pyyn vihellys
kuului. Vähän matkan päässä pyrähtikin pyy toisesta puusta toiseen.
Tähtäsin, laukaisin. Aika pamahduksen kuultuani, makasin selälläni
sammalikossa, pyssyn perät kädessäni. Piiput olivat räjähtäneet
sirpaleiksi ja lukkokin oli poissa. Ihmeen kautta oli henkeni
pelastunut. En saanut pienintäkään vammaa; kasvoissa ja käsissä oli
vain muutamia ruudin jyviä. En mitenkään osaa tätä ihmettä selittää.
Ehkä kaatuminen minut pelasti. Mutta olisihan kuitenkin sen käden, joka
pyssyä kannatti, pitänyt ruhjoutua. Ja kuinka olisi tuon poika-paran
käynyt, jos minä olisin sinne metsään kuollut. Eihän hän omin neuvoin
olisi kotiin päässyt.
Luulisipa, että tämä tapaus olisi minun saanut pyssyä kammoamaan.
Mitä vielä. Kerran myöhemminkin olin metsästämässä. Mutta se olikin
vihoviimeinen kerta. Ajettiin naapuritalon isännän kanssa koirilla
jäniksiä Vääräkosken metsässä. Seisoessani erään aukeaman vieressä,
tuli hyvin iso, melkein tavallisen koiran kokoinen "venäläinen"
jänis, jota koirat eivät silloin ajaneet, yht’äkkiä sakeasta metsästä
ja istuutui keskelle tuota aukeamaa, minuun suurilla keltaisilla
silmillään visusti tuijottaen. En hennonut sitä ampua. Katselimme
siinä toisiamme kotvan aikaa. Minusta tuntui kuin olisi tuo jänis
pitänyt minulle nuhde- ja varoituspuheen, sanoen: "miksi sinä, tunnoton
ihminen, vainoot meitä viattomia ja turvattomia metsän-eläjiä?"
Äännähdin, ja jänis läksi pois yhtä tyynesti kuin tullutkin oli. Sen
tapauksen jälkeen en ole jänistä enkä muitakaan eläviä ampunut.
En minä Vääräkoskella oleskellessani opintojani aivan laiminlyönyt.
Puutarha- ja perkaustöiden ja huvitusten lomassa luin historiaa,
estetiikkaa y.m., harjoittelin suomenkielistä kirjoitusta, jopa
kokeilin "Vänrikki Stoolin tarinain" suomentamisessa, johon
uhkarohkeaan yritykseen jo kimnasistina ollessani olin ryhtynyt, mutta
tietysti huonolla menestyksellä.
Viimeistä kertaa olin Vääräkoskella muutamia viikkoja kesällä
1873 vaimoni kanssa. Olimme äskettäin kadottaneet esikkomme, jota
haikeasti kaipasimme, emmekä siten olleet aivan alttiit kesän suloutta
nauttimaan. Painostavasti myöskin vaikutti isäni surkea tila. Hän oli
saanut toisen halvauksen, ei osannut enää ymmärrettävästi puhua eikä
mihinkään toimeen kyennyt. Käveli vain vaivoin huoneissa sauvansa
nojassa.
Kun isä seuraavana vuonna kuoli, joutui Vääräkoski emintimäni omaksi.
Hallittuaan sitä pari vuotta, hän sen myi harmittavan halpaan hintaan.
Kun kauppaa hierottiin, muistutin häntä tilan oivallisesta metsästä,
jota isä-vainaja niin huolellisesti oli säästänyt, ja neuvoin
asiantuntijalla luettamaan puut, jotta metsän arvo selville saataisiin.
Mutta hän ei neuvoani noudattanut, vaan luotti voutinsa vakuutukseen,
että 50 tuhatta markkaa oli runsas hinta niin hallan-arasta tilasta
kuin Vääräkoski on. Ja se myytiin tähän hintaan. Ostajat saivat hinnan
monin kerroin korvatuksi metsästä myymillään puilla. Nyt on tila
valtion varoilla lunastettu ja palstatilallisille jaettu. En luule
heidän siellä menestyvän haaskatun metsän ääressä.