En osaa sanoa minä vuonna ensimäistä kertaa Joroisissa kävin. Lienen
silloin ollut 8-vuotias. Äidin ja veljieni kanssa sinne matkustimme
kolmen hevosen vedettävissä katetuissa vaunuissa. Matkalla oli paljon
vastuksia siitä, että kyytihevoset, jotka eivät olleet tottuneet
kolmivaljakkona kulkemaan ja joille länget ja mäkivyöt olivat
liian väljät, eivät vaunuja tasaisesti vetäneet. Tuon tuostakin ne
seisattuivat, varsinkin ylämäessä, jolloin vaunut pyrkivät pyörimään
taaksepäin, minkä estämiseksi vanhin veljeni aina riensi asettamaan
kiviä takapyöräin alle.
Isoisän kartano, Braseborg, sijaitsi niemellä, jonka muodosti pitkä ja
leveä Saimaan vesistöön kuuluvan Joroisselän lahti ja siihen laskeva
joki, mikä kartanon kohdalla oli niin leveä, että se järveltä näytti.
Lahden pohjukka on sittemmin pitkältä maatunut sen kautta, että parin
kilometrin päässä siitä oleva isonpuolinen Valvatos-järvi v. 1861
Pappilanjärven kautta raivasi itselleen tien tähän lahteen ja sen
pohjukan hyvin laajalta täytti kaivamansa uoman soralla. Kirkolta
on Braseborgiin noin 2 kilometrin matka, ihan suoraa tietä, jonka
kummallakin puolella oli parhaasta päästä peltoja ja niittyjä. Puita ei
saanut koko niemellä kasvaa muualla kuin kartanon pienessä puutarhassa,
sillä majuri Aminoff rakasti laajaa näköalaa.
Päärakennus oli keskeltä kaksikerroksinen, alakerta vaatimattomasti
sisustettu talon omaa väkeä varten, yläkerta ylellisesti komea
vieraitten varalle. Navettaan mahtui noin sata elukkaa ja talliin
ainakin kolmekymmentä hevostapa niin suuri lieneekin hevosten luku
ollut, sillä majuri oli innokas hevosmies.
Isoäitini, o.s. Ehrnrooth, oli kuollut äitini syntyessä, mutta
lempeästi oli äitiäni ja hänen kaksi vuotta vanhempaa sisartaan
hoitanut ja kasvattanut heidän emintimänsä o.s. von Born, jolla ei
omia lapsia ollut ja jota nuo sisarukset aina rakkaana äitinään
pitivät. Ja herttainen "mummi" oli hän tytärpuoltensa lapsille. Hän oli
silloin vielä reipas rouva eli "armo", joksi palvelusväki häntä sanoi.
Mutta talouden toimiin hän ei saanut koskea, niitä hoiti palkattu
naishenkilö. Ja muutoinkin oli hän omassa kodissaan syrjäytetyssä ja
surkuteltavassa asemassa. Vaikka elivät saman katon alla, olivat mies
ja vaimo ikäänkuin erossa toisistaan. Äitini mieltä nämä olot pahasti
painoivat ja häntä estivät useammin isänsä luona käymästä.
Hämäriä ovat yleensä muistoni tältä matkalta ja ensimäisestä olostani
Joroisissa. Ainoastaan pari seikkaa minä selvästi muistan.
Isoisän omassa hallussa oli kaksi huonetta suuren salin takana. Toisen
huoneen seiniä koristivat Sandelsin, v. Döbelnin, Adlercreutzin y.m.
1808-09 vuosien sodan sankarien muotokuvat. Kun me lapset aamulla
kävimme sanomassa isoisälle "hyvää huomenta" ja illalla "hyvää yötä"
tuli meidän myös kumartaa noille kuville. Silloin kirkastuivat majurin
tavallisesti synkät kasvot.
Kun mummin huoneissa kävin — hänellä ja hänen kälyllään, isoisän
vanhalla naimattomalla, hyvin kuihtuneella sisarella oli niitä
yhteisesti kaksi —, avasi mummi usein jonkun niistä isoista arkuista,
jotka asetettuina lattialle seiniä vastaan muodostivat suurimman osan
huoneitten kalustosta, ja otti siitä makeisia, mitkä olivat ties
kuinka vanhoja muistoja häistä, ristijäisistä, hautajaisista tai
muista juhlallisuuksista. Niiden alkuperä aina tarkoin selitettiin.
Bornin suvun omituisuutena kuuluu olleen halu säästää kaikenmoista
pikkutavaraa, ja se omituisuus oli mummillani hyvin kehittynyt. Nuo
monet arkut varmaankin parhaasta päästä sisälsivät sellaista vanhaa
tavaraa. En koskaan päässyt niihin kurkistamaan, vaikka mieli teki.
* * * * *
Kertoessani ensimäisestä käynnistäni Oulussa olen jo maininnut, että
sieltä palatessamme joksikin aikaa pysähdyimme Joroisiin. Isoisän
hovissa oli kaikki entisellään. Hän oli yhtä innokas hevosmies
kuin ennenkin. Tallissa oli kymmenkunta mitä komeinta rotuhevosta,
työhevosten suurta joukkoa lukuun ottamatta, se kun oli työssä
tai laitumella. Joskus päästettiin tallihevoset kartanon avaralle
pihamaalle vapaasti telmimään, ja hauskaa oli niiden temppuja
katsella. Majuri istui tai seisoi kuistin portailla nelijalkaisille
ystävilleen leipää syöttäen. Tallissa, joka oli valoisa ja puhdas
kuin sali, oli hänellä mukava nojatuoli, missä hän yhtä päätä saattoi
istua tuntikausia katselemassa kuinka hevosia su'ittiin, pestiin
ja ruokittiin. Tallin päällikkönä oli eräs Örnberg niminen renki,
johon majuri kaikissa asioissa rajattomasti luotti ja joka oli häntä
palvellut nuoruudestaan asti. Tätä miestä nuo hevoset tottelivat
kuin sirkus-hevoset opettajaansa. Kukaan muu ei voinut niitä hillitä
eikä ajurina varmasti ohjata. Ajamassa niillä kävivätkin vain majuri
itse ja Örnberg. Työhevosiaankaan ei majuri mielellään antanut
meidän vieraitten käytettäväksi, milloin johonkin oli ajettava,
vaan käski hankkimaan hevosia jostain torpasta, joita kartanoon
kuului kolmekymmentäkaksi. Mutta näinä päivinä sattui hän olemaan
niin hyvällä tuulella, että itse tarjosi meille kaksi kaunista
oritta lähtiessämme käymään Järvikylän Grotenfeltien luona. Toinen
valjastettiin kahden-istuttavain ja toinen yhden-istuttavain kiesien
eteen. Kun matkalle lähdettiin, oli Örnberg kasvattejaan taltuttamassa
sekä majuri itsekin saapuvilla, ja silloin kävi kaikki tietysti hyvin.
Isä ajoi vanhemman veljeni kanssa leveissä kieseissä edellä ja Fredrik
veljeni ajurina ja minä taka-istuimella toisissa jälessä. Iloisesti
hirnuen, mutta konstailematta oriit juoksivat. Mutta kun tultiin sille
suurelle portille lähellä kirkkoa, joka oli majurin valtakunnan rajan
merkkinä, silloin alkoi peli. Minun porttia avatessani rupesivat oriit
tanssimaan, hyppimään. Päästiin kuitenkin portin toiselle puolelle.
Vaan siellä sattui, oriiden telmiessä, jälessä kulkevien kiesien toinen
aisa koskemaan edellä kulkevain pyörään. Fredrik veljeni ajamat orit
pillastui, kiesit keikahtivat kumoon, ajaja retkahti maahan ja orit
karahti kiitämään eteenpäin omin valloin, saaden ajopelit oikeaan
asentoon, mutta heittäen ne mennessään tuon tuostakin kujan aitoja
vastaan. Lähdettiin karkuria takaa ajamaan, ja pian se löydettiin.
Se oli pysähtynyt kirkon vieressä olevan pitäjäntuvan eteen ja
seisoi siinä liikkumatta, mutta vavisten ja pärskyen. Kiesit olivat
venytetyn hanurin näköiset, linjaalit kun olivat pahasti toisistaan
eronneet; repaleina oli jalkapeite ja etusuojus. Mikä nyt neuvoksi? Jos
palattaisiin ja majuri saisi tapahtumasta tiedon, niin suuttuisi hän
silmittömästi. Lähellä oli nimismiehen asunto. Mentiin sinne, saatiin
lainata toiset kiesit, ja ystävällisesti otti nimismies pitääkseen
huolta särkyneiden ajopelien korjaamisesta. Ikäänkuin onnettomuudesta
viisastuneina käyttäytyivät molemmat oriit nyt siivosti. Jatkettiin
matkaa Järvikylään ja palattiin sieltä ilman mitään seikkailua. Vaikka
jo oli keskiyö, seisoi majuri kuistin portailla kun me ajoimme kartanon
takapihalle. Vaan hän ei huomannut mitään outoa. Örnbergille salaisuus
uskottiin, ja hän otti asian onnelliseen loppuun ajaakseen, viedäkseen
nimismiehen kiesit salaa takaisin ja samaten tuodakseen korjatut
ajopelit kotiin. Majuri ei koskaan saanut mitään vihiä seikkailustamme
ja oli arvattavasti ylpeä siitä, että niin hyvin olimme osanneet hänen
oriitansa hallita.
Mummi ja Ulla täti jatkoivat yksitoikkoista elämäänsä, edellinen sukkia
kutoen ja muita käsitöitä tehden, jälkimäinen kädet ristissä istuen ja
tuon tuostakin virkistäen itseään nuuska-annoksella. Harvoin he ulkona
kävivät, Ulla täti tuskin muulloin kuin kirkossa käydessään. Mummi oli
puhelias, mutta täti istui aina ääneti, ellei häntä kiusattu, jota
ilkeyttä me poika-viikarit joskus harjoitimme, pyytäen häneltä nuuskaa,
kun hän hyvään aikaan ennen atriain alkamista omalta puoleltaan siirtyi
saliin, aina samalle tuolille istumaan.
Päivänsäteenä oli talossa minua viisi vuotta nuorempi tyttö, äitini
serkun tytär Josefiina Kumlin, isoisän lemmikki, jonka kautta sain
isoisältä kultakellon vitjoineen. Kello on jo aikoja sitten laannut
tehtäväänsä toimittamasta; mutta kultavitjat ovat vielä nytkin
kaulassani, missä joka päivä ovat viisikymmentäkaksi vuotta olleet ja
toivottavasti tulevat olemaan niin kauan kuin kellonvitjoja tarvitsen.
Jo tällä kertaa Braseborgissa ollessani solmittiin ystävyyden side
minun ja kartanossa pysyväisenä ruotuvaivaisena olevan sokean Matin
välillä. Hän lienee silloin ollut noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen.
Ei hän koskaan ollut päivän valoa nähnyt, oli sokeana syntynyt. Mutta
iloinen ja tyytyväinen hän aina oli. Varsinaisena toimena oli hänellä
voin kirnuaminen, joka tapahtui veivaamalla ratasta, mikä pani kirnussa
olevan monihaaraisen männän pyörimään. Tätä yksitoikkoista työtä
tehdessään hän alati lauleskeli, milloin ei kukaan häntä puhutellut.
Joutohetkinään hän lauluansa kanteleen sävelillä säesti, ja silloin
loistivat hänen kasvonsa, vaikka silmät tylsinä olivatkin. Minä kerroin
hänelle maailman kauneudesta, josta hänellä ei mitään käsitystä
ollut. Kirkossa hän kävi joka pyhä, tavallisesti jalkaisin sauvansa
opastamana. Uimassa oli hän usein veljieni ja minun kanssa, menemättä
tietysti syvemmälle, kuin että jalat pohjaan ulottuivat.
* * * * *
Kun kolmannen kerran, keväällä 1858, Joroisiin tulin, jäädäkseni sinne
isän ja veljieni kanssa koko kesäksi, ei isoisää enää ollut olemassa.
Hän oli nukkunut kuoleman uneen maaliskuulla samana vuonna.
Kuten lapsuuteni kodeista kertoessani mainitsin, pidettiin majuri
Aminoffia hyvin rikkaana. Kuollessaan omisti hän Joroisten pitäjässä
yhdysviljelyksessä olevat Braseborgin ja Stendalin ratsutilat sekä Ylä-
ja Ala-Immolan perintötilat ja erään niistä erillään, jossain Saimaan
saaressa olevan tilan, joka oli lampuodin hallussa, ynnä Leppävirtain
pitäjässä toisen puolen Oravikosken sahasta. Muutamia vuosia ennen
oli hän myynyt Juhanalan kartanon sahoineen, jo aikaisemmin oli hän
omistanut muitakin sahoja ja maatiloja. Arvopapereita tiettiin hänellä
olevan melkoiset määrät, venäläisiä ja Saimaan kanavan obligatsioneja.
Kun majuri sairastui, käski hän suosikkinsa Örnbergin kiireimmän kautta
yötä myöten ajamaan Viipuriin, tuodakseen isäni sieltä. Jonkun päivän
kuluttua saapuikin isäni; mutta sillä välin oli potilas menettänyt
puhetaitonsa ja käynyt niin heikoksi, ettei kyennyt kirjoittamaankaan.
Tuskissaan vain kädellänsä viittaili erääseen suuntaan ja jo seuraavana
yönä hän kuoli.
Isäni velvollisuus oli nyt ottaa vainajan omaisuus huostaansa.
Rahoja oli talossa kaikkiaan noin sata ruplaa; niistä suurin osa
eräässä salalaatikossa. Mutta arvopaperia ei löydetty ainoatakaan,
vaikka kaikki paikat tarkoin tutkittiin vainajan huoneissa ja niiden
ulkopuolellakin. Vainajan viittaamassa suunnassa oli pellolla vanha
kellari, joka jo kauan oli ollut käyttämättä. Arveltiin että salainen
aarreaitta ehkä oli tämän kellarin yhteydessä. Se hajoitettiin ja
ympäristökin tutkittiin, mutta ei sieltäkään mitään löydetty. Ja
vielä tänäkin päivänä on majuri Aminoffin arvopaperien säilytyspaikka
tietämättömissä. Vaan ehkäpä se vielä joskus sattumalta löytyy.
Seuraavana vuonna kuoli mummi.
Majurin perillisiä oli kuusi: me kolme veljestä ja kolme serkkua.
Toistaiseksi jäi meidän perintömme jakamatta isäni hoidon alaiseksi.
Ainoastaan muille henkilöille testamentissa tehdyt säädökset
suoritettiin. Omituisuutena mainittakoon, että testamentti määräsi
mummin veljenpojalle, senaattori J.A. von Bornille muun ohessa kaksi
talon vanhinta hevosta ja vanhimmat vaunut. Isäni, pesän selvittäjänä
ehdotti, että ne korvattaisiin rahasummalla, mutta siihen ei senaattori
suostunut, vaan vaati, että testamentin sanoja noudatettaisiin. Nuo
hevoset ja vaunut näin minä sittemmin monta vuotta Helsingin kaduilla.
Maatilojen hoitajaksi hankittiin Ruotsista eräs hyvillä todistuksilla
varustettu herrasmies, joka kyllä osoittikin olevansa taitava
maanviljelijä, mutta myös osasi panna rahoja runsaasti liikkeelle. 1860
vuoden sato oli huono ja seuraavan vuoden vielä huonompi. Tulot eivät
kustannuksia korvanneet, ja tilat sen vuoksi myytiin polkuhintoihin.
Äskenmainittuina vuosina asuimme veljeni ja minä taas kesällä
Joroisissa, ja hauska siellä oli olla. Tätä pitäjää sanottiin siihen
aikaan "pikku Pariisiksi". Siellä oli useita herraskartanoita, joissa
melkein kaikissa oli paljon nuorta väkeä, ja seurustelu oli hyvin
vilkasta. Neljässä kartanossa, Järvikylässä, Paajalassa (Ornevik)
Kotkassa ja Frugårdissa asui Grotenfeltejä, vanhoja ja nuoria,
Pasalassa leskivapaaherratar Rehbinder poikineen ja tyttärineen,
Puomilassa leskirouva Paldani, Koskenhovissa kruununvouti Sahlstein
ja kirkonkylässä nimismies Backman, joilla kaikilla oli suuret
perheet. Vierasvaraisessa isossa pappilassa oli niinikään nuorisoa.
Kun koko "sosieteetti" oli koossa, oli se tosiaan suurilukuinen, ja
kaunottariakin oli joukossa.
Fredrik veljeni ja minä olimme toisena kesänä Joroisiin lähtiessämme
Viipurissa ostaneet ison upseerinteltan, joka pystytettiin Braseborgin
pihalle ja jossa me ilman lämpimänä ollessa yöllä nukuimme. Rapatilassa
asuessamme hankittu purjevene niinikään Joroisiin tuotiin, ja ahkerasti
sitä siellä käytettiin, varsinkin Puomilassa, Joroisselän toisella
puolella käydessä, jonne äskenmainitun veljeni usein teki mieli erään
tummasilmäisen neidin tähden.
Kalastusretkiä joskus tehtiin, kerran suurella joukolla Leppävirtain
puolelle asti, jolloin meitä Varkauden tehtaalla rosvoina pidettiin,
eikä meille missään yösijaa annettu, jotta täytyi tyytyä ison
sikoläätin ylisiin, missä sattui heiniä olemaan. Syksyllä jänisparkoja
vainottiin, mutta useimmiten huonolla menestyksellä.
Vaan ei aikaa sentään pelkkiin huvituksiin käytetty. Rovastin
poikapuoli Th. Järnefelt ja minä pidimme toisena kesänä pitäjäntuvalla
koulua — en enää muista kuinka usein viikossa —, johon kokoontui
lähiseudulta melkoinen joukko poikia lukemista, kirjoittamista
ja laskentoa oppimaan. Ryhdyimme myöskin toimiin ensimäisen
kansankirjaston hankkimiseksi pitäjään. Tarpeellisten varain
hankkimiseksi toimitettiin rahankeräys ja muistaakseni iltamakin. Siten
kootuilla varoilla ostin minä sitten Viipurissa ensimäiset kirjat ja
perille lähetin.
Vielä on minun mainittava kuinka niiden komeain tallihevosten kävi,
jotka meille perinnöksi jäivät. Huonosti niiden kävi. Ainoastaan
kahdesta vaunuparista saatiin kunnolliset hinnat. Kaksi erinomaisen
kaunista raudikkoa ja uljaan mustan oriin vei Örnberg Pietariin
myytäväksi. Toisen raudikon jalka pahasti vioittui Pietarin kadulla ja
muut oriit saivat "patin" kauan tallissa seisoessaan, jotenka kaikki
menivät polkuhintoihin. Minun lemmikiltäni, liinaharja-oriilta taittui
jalka, kun tuo ruotsalainen tilain hoitaja sillä ajoi heikolla jäällä,
ja se oli tapettava. Toinen musta orit hirtettiin kengittäessä, sitä
kun ei saatu pysymään paikallaan muulla tavoin kuin että pää suitsilla
korkealle nostettiin ja nyt, Örnbergin sattumalta poissa ollessa, niin
pahasti pingoitettiin, että hevonen kuolleena kaatui maahan.