Olen jo maininnut, että isäni oli Oulusta kotoisin. Siellä ja muualla
Perä-Pohjolassa oli hänellä suku suuri, laji laaja. Oulussa oli veli
kauppiaana ja kunnallisneuvosmiehenä; siellä myös nuorin sisar,
lapseton leski, sekä toisen sisaren neljä lasta, joiden molemmat
vanhemmat olivat kuolleet. Kemissä asui vanhin sisar, leski hänkin,
vanhimman tyttärensä kanssa, Raahessa tämän tätini toinen tytär ja
Tervolassa kolmas, molemmat naimisissa.
Äitini kuolemaa seuraavana kesänä ei isäni tahtonut Rapatilassa olla,
vaan läksi poikineen noita sukulaisiaan tervehtimään. Matkustettiin
kesäkuun alussa 1856 Kuopion kautta, joka matka kesti kuusi
vuorokautta. Hyvin huonossa kunnossa olivat siihen aikaan useimmat
majatalot tällä pitkällä välillä, varsinkin Savossa, mutta maantiet
yleensä hyvät. Kun tullaan Oulun lääniin, muuttuu luonto hyvin
yksitoikkoiseksi. Paljon soita ja rämeitä. Tie kulkee muutamissa kohdin
monta kilometriä aivan suoraan kuin linjaalia myöten.
Oulun kaupunki oli mielestäni hauska ja kaunis kylä, ja herttaisesti
meitä kaukaisia vieraita siellä kohdeltiin sekä ahkerasti kestittiin.
Isällä oli siellä hyvin paljon nuoruuden ystäviä ja tuttavia,
joiden luona käytiin ja kutsuvieraina oltiin. Merikoski kuohuineen,
lohipatoineen, jommoisia en ennen ollut nähnyt ja koko tuo Oulujoen
mahtava virta painoi lapsenmieleeni haihtumattomat kuvat; mutta
erittäin ihailin n.s. Hupisaaria lukemattomine pikkukoskineen, jotka
saaret silloin olivat alkuperäisessä luonnontilassaan, jota ihmiskäsi
ei vielä ollut ehtinyt turmella.
Oulussa oltiin silloin vilkkaassa laivanrakennustyössä. Telakat oli
taas saatu kuntoon englantilaisten poltettua ne itämaisen sodan aikana.
Moni oululainen kauppahuone omisti siihen aikaan useita isoja laivoja,
jotka kulkivat kaukaisia vesiä, ja laivat tuottivat tervakaupan ohessa
niille suuret rikkaudet. Mahtavia olivat silloin Bergbomin, Franzénin,
Granbergin, Snellmanin, Cannelinin y.m. kauppahuoneet. Siinä isossa
huoneessa, mikä tätini talossa oli meidän veljesten hallussa, oli
kymmenkunta laivankuvaa ja pari sirotekoista laivain pienoismallia,
muistoksi niistä laivoista, jotka tädin miesvainaja oli omistanut.
Yksi nais-serkuistani oli kihloissa kapteeni Goluboffin kanssa, joka,
ollen Ouluun majoitetun kasakkaväen päällikkönä, toista vuotta oli
siellä asunut, oppinut ruotsia melkein virheettömästi puhumaan sekä
sivistyneenä ja hyvin miellyttävänä miehenä saavuttanut kaupunkilaisten
suosion. Hän ei kärsinyt, että häntä ja hänen miehiään venäläisiksi
sanottiin. Donin kasakkaheimo piti silloin ja pitänee vieläkin itseään
eri kansallisuutena. Sen ratsumiehet eivät olleet väen-oton kautta
hankittuja sotureita, niinkuin muu Venäjän sotaväki siihen aikaan,
vaan asevelvollisia erityisen paikallisen lain mukaan. Hevoset olivat
miesten omia. Hauskaa oli kuulla Goluboffin kertomuksia oloista
ja elämästä hänen kaukaisessa kotimaassaan, jotka hän etelämaisen
vilkkaudella esitti. [Seuraavana syksynä vihittiin nuori pariskunta
ensin Oulussa luterilaisen kirkon sääntöjen mukaan ja sittemmin
Viipurin venäläisessä kirkossa, jolloin he olivat matkalla kapteenin
kotimaahan. Sieltä he palasivat jo jonkun kuukauden kuluttua. Goluboff
oli omasta pyynnöstään jälleen komennettu Suomeen, jossa hän sitten
palveli noin kymmenen vuotta, ensin jälleen Oulussa ja myöhemmin
Torniossa.]
Kamala kohtaus tapahtui serkkujeni perheessä pari päivää sen jälkeen,
kun me olimme Ouluun saapuneet. Nuorin tytöistä, noin 18-vuotias,
joutui äkkiarvaamatta mielenvikaiseksi. Eräänä aamuna meni hän,
vuoteelta noustuaan, kenenkään huomaamatta paitasillaan ulos ja
kapusi tikapuita myöten talon katolle, mistä häntä ei millään neuvoin
tahdottu saada alas tulemaan. Vihdoin se kuitenkin onnistui. Raivoisa
hän ei ollut. Ja kun isäni oli päättänyt juhannukseksi lähteä Kemissä
asuvan sisarensa luo ja toivottiin, että kotioloista pois joutuminen
parantaisi tuon tyttö-paran, niin otettiin hänet mukaan tälle matkalle,
jolle minäkin pääsin. Matkalla ei ollut hänestä muuta vastusta kuin se,
että hän, kun hevoset seisautettiin tiellä olevien porttien avaamista
varten, tavallisesti astui alas vaunuista ja vastahakoisesti tuli
takaisin.
Tuolla lyhyellä matkalla Oulusta Kemiin oli silloin kuusi
lauttapaikkaa, pisin Oulujoen suun poikki. Ei ollut vielä siltoja
kaupungista joen toiselle rannalle, vaan lautalla kierrettiin
Linnasaaren alipuolitse. Yhdessä niistä muista vuolaista virroista,
joiden yli lautalla mentiin, oli pilvisellä säällä vesi niin
pikimustaa, että se mieleen johdatti Tuonelan joen.
Kun juhannusaattona saavuimme Kemijoen rannalle, oli ilma niin kolkko,
että hampaat suussani kalisivat, vaikka talvitamineissa olin. Kävi
vinha tuuli samaan suuntaan kuin joen vahva virta. Lauttamiehet eivät
tahtoneet uskaltaa lähteä viemään meitä toiselle rannalle. Ei ollut
enää kuin noin kahden virstan matka tätini asunnolle; mutta näyttipä
siltä kuin emme sinne sinä iltana pääsisikään. Lopulta lauttamiehet
kuitenkin taipuivat, kun isäni itse lupasi auttaa soutamisessa ja pari
muuta soutajaa lisäksi hankittiin. Ja onnellisesti kulku kävi, vaikka
eräällä hetkellä varsin arveluttavalta näytti. Perille määräaikana
päästiin. Ilosta loistavat silmät meidät tervetulleiksi ilmoittivat;
mutta juhannusaurinko ei suvainnut vilahdukseltakaan näyttäytyä.
Tätini asunto oli korkealla törmällä Kemijoen varrella. Suuremmoinen
näköala. Joki on sillä kohdalla toista kilometriä leveä. Koskina se
kuohuu useitten saarien lomitse, asettuen alempana vuolaaksi virraksi,
tuonnempana taas kuohuja nostaakseen. Kirkkaalla ilmalla on tämä
näköala kauniimpia meidän kauniissa maassamme.
Aseman ihanuus lienee osaltaan ollut syynä siihen, että tämä pieni
talo, vaikka pappila oli läheisyydessä, valittiin keisari Aleksander
I:sen levähdys- ja päivällispaikaksi hänen matkustaessaan Kemin
pitäjän kautta v. 1819. Talo oli jo silloin nimismies Ståhlbergin omana
ja emäntänä siinä tätini, joka nuorena kuuluu olleen sangen kaunis.
Keisari oli erittäin mieltynyt tätini valmistamaan suomuurain-hilloon
ja iloissaan kun sai tätä hilloa matkaeväiksikin. Vastalahjaksi antoi
hän emännälle hyvin kallisarvoisen, monilukuisilla hohto- ja muilla
jalokivillä koristetun kultaisen kantasormuksen, jonka omistamisesta
tätini syystä ylpeili ja joka minulle moneen kertaan näytettiin.
Minun erityinen tehtäväni Kemissä viikon päivät ollessamme oli tuon
onnettoman serkkuni vartioiminen, joka yleensä ei ollut vaikeata, koska
hän minun seurassani hyvin viihtyi. Mutta eräänä päivänä, kun minä joen
rannalta ongin, läksi hän huomaamattani omille teilleen ja oli pari
tuntia kadoksissa, kunnes nähtiin hänen keskellä tuota leveää virtaa
istuvan veneessä, jota souti vanhanpuolinen nainen. Tyttö oli eräästä
torpasta saanut tuon naisen viemään hänet joen toiselle rannalle, minne
hänellä muka oli asiaa. Kiireen kaupalla lähetettiin mies heitä takaa
ajamaan, ja kiltisti karkuri palasi.
Isäni oli koulupoikana ja ylioppilaana ollessaan usein kesällä
oleskellut sisarensa ja lankonsa luona Kemissä, ja niiltä ajoin
oli hänellä tuttavia siellä. Yksi näitä oli Akolan talon isäntä,
jonka luona käytiin. Minua, joka en ollut käynyt talonpoikain
taloissa muualla kuin Viipurin tienoilla, missä ne siihen aikaan
olivat hyvin vaatimattomasti rakennettuja ja sisustettuja, suuresti
ihmetytti se komeus, joka Akolassa vallitsi. Talossa oli kaksi upeata
asuinrakennusta, toinen omaa väkeä ja toinen vieraita varten. Sinne
tullessamme kuului edellisestä pianon soittoa. Soittaja oli talon
tytär, joka oli käynyt koulua Tukholmassa. Sanottiin olevan jotenkin
tavallista, että Kemilaakson suomalaiset lohi-pohatat kouluttivat
tyttärensä Tukholmassa, jossa he muka saivat paremman kasvatuksen
kuin kotimaan tyttökouluissa, joita siihen aikaan ei monta ollutkaan
ja jotka nekin tietysti kaikki olivat ruotsinkielisiä. Hienointa,
ylimysperheissä tavallista laatua oli Akolassa päivällispöytäkalusto
porsliineineen, hopeineen.
Samalla matkalla kävimme myös Torniossa, Haaparannassa ja Tervolassa.
Ensinmainitusta kaupungista, missä en sittemmin ole käynyt, vaikka
kolmilla valtiopäivillä olen sen edusmiehenä ollut, on minulla se
muisto, että siellä oli mäellä seisova jotenkin iso kirkko ja sen
matalan lahdelman rannalla, jota myöten Suomen ja Ruotsin välinen raja
kulkee ja joka Haaparannasta Tornion eroittaa, pari riviä matalia,
punaisiksi maalattuja ja osaksi hyvinkin ränstyneitä taloja. Kartoilla
on Tornion kaupunki tavallisesti joen itäisellä rannalla ja Haaparanta
läntisellä. Todellisuudessa ovat molemmat kaupungit joen nykyisen uoman
länsipuolella. Rajaa käytäessä oli Tornion kaupunki saaressa, mutta
joen toinen haara, joka tämän saaren _Ruotsin_ mantereesta eroitti, oli
minun siellä käydessäni jo maatunut niin, että siitä oli jälellä vain
tuo mainittu lahdelma ja siihen laskeva leveänpuolinen puro, jonka yli
vei rajapylväillä varustettu silta. Suoraa yhteyttä naapurikaupunkien
kesken välitti "pukkien" nojaan tehty kapea sillantapainen jalkamiehiä
varten.
Pistäydyimme Haaparantaankin, joka oli sievä kylä: uudet,
hauskannäköiset talot tuuheain puistojen ympäröiminä. Tein sen
havainnon, että Haaparannassa kuultiin puhuttavan suomea enemmän kuin
Torniossa.
Tornion jokilaakso on jotenkin taajaan asuttua seutua, ja varakkailta
talot siellä näyttivät, — lohien ansioksi luettava seikka.
Kun Tervolassa, jossa serkkuni mies oli erään sahan hoitajana,
viivyimme vain kaksi päivää, ei minulla sieltä ole muuta muistoa, kuin
että sahan luona ongin harreja ja olin katiskoita kokemassa hyvin
tiheässä kaislikossa.
Ouluun palattuamme, jonne veljeni olivat jääneet, oleskelimme siellä
elokuun alkupuoleen asti, jatkaen sitä vilkasta seurustelua sukulaisten
ja isän vanhain tuttavien kanssa, joka ennen lähtöämme Kemiin oli
alkanut. Kotimatkalla pysähdyimme pariksi viikoksi Joroisiin, äiti
vainajani isän hoviin.
* * * * *
Kaksi kertaa olen sittemmin Oulussa käynyt.
Vanhin veljeni, joka silloin oli maisteri, oli keväällä 1859 kihlannut
erään Oulun kaunottaren, ja kesän tultua läksimme kaikki kolme veljestä
tuonne meille rakkaaksi käyneeseen Pohjolan kylään. Tutustuaksemme
samalla muihin maamme osiin, teimme pitkän kiertoretken, matkustaen
Lappeenrannan ja Hämeenlinnan kautta Tampereelle, sieltä Satakunnan ja
Etelä-Pohjanmaan halki Uuteen-Kaarlebyhyn sekä sitten pitkin rannikkoa
Ouluun.
Asuimme tällä kertaa setämme luona, joka meidän käytettäväksi oli
jättänyt hänen talossaan olevan pienemmän asuinrakennuksen. Setä,
yleisesti kunnioitettu ja kaupungin kunnallisissa asioissa innokkaasti
toimiva vanhus, oli naimisissa serkkunsa Sofia Wacklinin kanssa, mutta
heidän avioliittonsa oli lapseton.
Oulu oli meissä veljeksissä saanut kolme kavaljeeria lisää. Ja
taajaan oli siellä sinä kesänä tanssipitoja ja muita huveja, milloin
kaupungissa, milloin Raatin saaressa tai kaupunkilaisten omistamille
niittymaille rakennetuissa huviloissa.
Sedällänikin oli Kaukopellollaan huvila, mikä sisälsi äärettömän
suuren salin, johon mahtui koko Oulun "sosieteetti" ja joka oli
ikäänkuin rakennettu sedän nimipäivän, Laurin päivän viettoa varten,
jolloin tuo "sosieteetti" sinne miehissä ja naisissa kokoontui. Kuinka
huolellisesti kaikki oli näitä nimipäiviä varten varustettu, osoittaa
muun ohessa se, että sedän talon ylisillä kolmessa isossa laatikossa
säilytettiin monta kymmentä, ehkäpä satakunta merivahapiippua
varsineen, jotka piiput Laurin päivänä Kaukopellolle vietiin
miesvieraitten käytettäviksi, koska he siihen aikaan mieluimmin piippua
polttivat.
Että syötäviä, varsinkin lohiruokia, ja juotavia näissä pidoissa
runsaasti tarjottiin, siitä ei minun tarvinne mainita. Ilo oli
ylimmillään. Vanhuksetkin ottivat osaa piirihyppyihin ulkosalla, ja
usein leskisillä oltiin. Päivää jatkettiin Pohjolan valoisalla yöllä.
Purjehdusretkiäkin joskus tehtiin.
Harrastaen siihen aikaan kasvitiedettä, keräilin ja tutkin ahkerasti
kasveja, jotenka en aikaani sentään pelkkiin huvituksiin tuhlannut.
Kolmannen kerran kävin Oulussa kesällä 1877. Setäni oli äkkiä
sairastunut ja kutsui sähkösanomalla minut luokseen. Läksin matkalle
höyrylaivalla, sillä eihän rautatietä Ouluun silloin vielä ollut. Kun
perille pääsin, oli setä onneksi jo jalkeilla ja tauti ohi.
Oltuani Oulussa muutamia päiviä, matkustin perheeni luo, jolle olin
hankkinut kesäasunnon Keuruulla. Kulkiessani laivalla Oulusta Vaasaan,
tutustuin taiteilija Severin Falkmaniin, joka, vaikka hänen oli aikomus
kulkea laivalla Helsinkiin asti, nyt Vaasasta seurasi minua Keuruulle,
mistä sitten yhdessä vesiä myöten matkustimme Hämeenlinnaan ja sieltä
junalla Helsinkiin. Meidän kesken syntyi tällä matkalla ystävyys, joka
lämpimänä pysyi Falkmanin kuolemaan asti.