Milloinka alkoi kotikoulu, jossa äiti oli opettajana, sitä en osaa
sanoa, enkä liioin mitä opetusjärjestelmää siinä noudatettiin. Sen
vain muistan, että ruotsia lukea osasin ja vähän kirjoittaakin, kun
7-vuotiaana kouluun jouduin.
En ollut mitään koulua sitä ennen nähnyt, ja kammottava mielikuva
minulla mokomasta laitoksesta oli. Kun huomenna oli ensimäinen
kerta kouluun mentävä, näin yöllä unta, että minut vietiin
isohkoon huoneeseen, jonka sisusta kauttaaltaan oli kiiltävällä
staniooli-paperilla verhottu, seinät, katto, lattia ja kaikki
huonekalut. Niin liukas oli lattia, että lankesin nenälleni.
Minut pantiin neiti S.E. Lindebergin pikkulasten kouluun. Se sijaitsi
siinä pienessä kivirakennuksessa, mikä, vaikka se epäilemättä on
Viipurin vanhimpia taloja, vielä seisoo paikallaan vastapäätä
katolilaista kirkkoa sen kapean ja jyrkkämäkisen poikkikadun,
Vesiporttikadun varrella, joka Kuningattaren- eli Katariinankadulta
vie alas Karjakadulle. Rakennus on kahden kerroksen korkuinen, mutta
asuinhuoneita on vain yläkerrassa: sali, jonka ikkunat ovat pihan
puolella, salin takana kaksi huonetta, kummassakin ikkuna kadulle
päin, puusta kyhätyn rappukäytävän vieressä puolipimeä keittiö ja
saman käytävän toisella puolella — ainakin silloin — kauheasti haiseva
hyyskä, joka tuoksuansa laajalle levitti. Salissa oli koulu, toisessa
huoneessa asui neiti Lindeberg itse ja toinen oli vuokrattu kahdelle
kimnasistille, jotka sinne ja sieltä kulkivat koulusalin kautta.
Opetusaineina olivat sisäluku, laskennon alkeet, kaunokirjoitus,
pieni katkismus; muita en muista. Tarpeetonta on mainita, että opetus
kävi ruotsiksi, arvattavasti sillä kuuluisan hyvällä kielellä, jota
"Viipurin ruotsiksi" sanottiin. Mutta eräässä poikkeustapauksessa tuli
oppilaiden puhua saksaa. Milloin tunnilla tahtoi päästä ulos, täytyi
lausua: "Erlauben sie mir heraus?"
Neiti Lindeberg oli jotenkin pitkä ja hyvin laiha, silloin ehkä 35
vuoden ikäinen, teräväkasvoinen, iho kellahtava. Mieleeni on erittäin
painunut se hänen pitkä ja laiha kätensä, jossa tunnilla melkein aina
oli puinen tavuupuikko, millä hän viittaili ja lukijaa ohjasi. Sama
käsi se myöskin joskus tarttui minun niinkuin muidenkin oppilaiden
niskatukkaan, ja siinä lieneekin pääsyy, miksi se niin erityisesti on
mieleeni painunut. Muuten pidettiin neiti Lindebergiä taitavana lasten
opettajana silloisen mallin mukaan. Ja että hän oli jalo nainen, sen
osoitti hän esim. sillä, että, vaikka itse oli köyhä, otti kasvatikseen
erään turvattoman orpopojan. [Tämä orpo oli Viktor Hoving, josta
sittemmin tuli varakas liikemies ja joka nuorena kuoli Roomassa,
testamentin kautta säädettyään suurimman osan omaisuudestaan Suomen
Taideyhdistykselle.]
Tässä yhteiskoulussa olin kaksi vuotta. Merkillistä kyllä en
silloisista koulutovereistani ainoatakaan muista näöltään enkä
nimeltään. Utukuvana vain häämöittää eräs punatukkainen tyttö.
* * * * *
Siirryin sitten n.s. "Ståhlbergin kouluun", jonka oli perustanut
Viipurin kimnaasin silloinen rehtori K.H. Ståhlberg, mutta jonka
johtajana nyt oli pastori K.H.J. Ignatius, tunnettu toimittamistaan
"Lukemisista Suomen kansalle". Tämä yksityinen koulu vastasi osaksi
silloisia valtion alialkeiskouluja, mutta sen ohjelma oli kaiketi
laajempi, koska oppilaat, suoritettuaan siinä kaksivuotisen kurssin,
pääsivät suoraan kimnaasin toiselle luokalle. Kimnaasinko? kysynee
lukija kummastellen. Niinpä niin. Viipurissa olivat siihen aikaan
ylialkeiskoulun neljä luokkaa ja kimnaasin kolme luokkaa yhdistettyinä
seitsenluokkaiseksi opistoksi, jolla oli kimnaasin nimi ja arvo.
Toista samallaista opistoa ei maassamme ollut, sillä muualla olivat
ylialkeiskoulut ja kimnaasit erillään.
Ståhlbergin koulu sijaitsi pastori Ignatiuksen tahi oikeastaan hänen
poikansa omistamassa pienessä talossa Vahtitornikadun varrella, lähellä
kaupungin vanhaa tuomiokirkkoa, joka silloin oli ja valitettavasti
vielä nytkin on venäläisen sotaväen muonamakasiinina. Koulun hallussa
oli yksi ainoa huone, joka ei ollut suuren suuri eikä pienen
pieni, mutta nykyisen kouluhygienian sääntöjen mukaan oli aivan
liian ahdas noin 30-lukuiselle oppilasjoukolle. Eteinen kyllä oli
olemassa, mutta sitä ei käynyt lämmittäminen, jonka vuoksi oppilaiden
päällysvaatteetkin saivat oleskella tuossa ahtaassa kouluhuoneessa.
En muista että huoneen ikkunoita koskaan olisi välitunneilla avattu
ilmanvaihtoa varten, eikä seinissä siihen maailman aikaan mitään
ilmaläpiä ollut. Raitista ilmaa ei kouluhuoneeseen siis päässyt muulla
tavoin kuin ulko-oven kautta, milloin se avattiin. Ja johtaja itse,
jolla oli useimmat tunnit koulussa, oli — keuhkotautinen. Sellaiseen
kouluun tuskin kukaan tätä nykyä lastansa panisi. Mutta Ståhlbergin
koulussa istui silloin virkamiesten ja varakkaiden liikemiesten poikia,
joita ei tahdottu panna alialkeiskouluun, missä he muka joutuisivat
huonoon seuraan. Terveys-oppi ei vielä ollut jalansijaa saanut. Vaan
terveinä Ståhlbergin koulun oppilaat pysyivät, eivätkä tietääkseni
yhteenkään heistä keuhkotaudin-basillit pystyneet.
Opetusvälineitä ei koulussa muistaakseni ollut muita kuin solakka
rottinki, jonka toinen pää oli kädensijaksi kierretty, ja joka tämän
kädensijan nojassa riippui keskelle peräseinää lyödystä naulasta, ollen
siten aina oppilaiden silmäin edessä rangaistuksen uhkana, ahkeruuteen
ja tottelevaisuuteen kehoittajana. Usein ei sitä tarvinnut käyttää; sen
pelkkä läsnäolo vaikutti tehokkaasti.
Opetus kävi sen ajan tavalliseen tapaan: läksyt luettiin ulkoa ja
papatettiin opettajalle vuoron mukaan. Ei tullut kysymykseenkään, että
opettaja läksyä valmistaisi tai luetun sisällystä selittäisi. Jotka
eivät ymmärtäneet, mitä olivat lukeneet — ja niitä olivat useimmat —,
he jäivät sitä käsittämättä. Kova pala oli varsinkin iso katkismus
kysymyksineen ja vastauksineen. Moni sai saman läksyn moneen kertaan
uudestaan, kunnes sanat oikeassa järjestyksessä suusta sujuivat,
älykoppaan silti tunkeutumatta. Surkeata tosiaan on ajatella silloista
kouluopetusta, kun lasten aivoja vaivattiin pelkällä ulkoluvulla
eikä heidän käsityskykyänsä yritettykään kehittämään. Etenkin koulun
alimmilla asteilla oli tuo opetustapa jotenkin hedelmätön.
Käydessäni Ståhlbergin koulua syttyi suuri itämainen sota. Viipurissa
oli paljon venäläistä sotaväkeä, joka talossa joukko sotureita
majoitettuna. Koulupojatkin joutuivat sotaiselle tuulelle, ruveten
sotaleikkejä harjoittamaan. Ja meillä Ståhlbergiläisillä oli mainio
harjoituskenttä: yllä mainitun entisen tuomiokirkon aukea ympäristö
ja sen vieressä oleva kallionkieli, jonka yläpuolella kellotorni
seisoo. Talvella rakennettiin tuolle kallionkielelle vahva lumilinna,
jonka omistamisesta ahkerasti ja uljaasti taisteltiin, oppilaat kun
jakautuivat kahteen ryhmään: venäläisiin ja vihollisiin. Minä olin
venäläisjoukon päällikkö. Taisteluissa oli minulla sapeli vyöllä
ja pukeutunut olin erään toverin "kaprokkiin", joka oli varustettu
pystykauluksella ja siten upseerin pukua muistutti. Kuumia nuo
taistelut usein olivat, jopa vertakin joskus vuosi.
Mainitsematta en voi olla, että minä toista vuotta puheena-olevassa
koulussa ollessani toimitin kerran kuukaudessa ilmestyvää
käsinkirjoitettua sanomalehteä, jota halukkaasti luettiin
koulutoverieni piirin ulkopuolellakin, kunnes kukin numero oli käynyt
niin repaleiseksi, ettei sitä enää lukea voitu. Tämä lehti sisälsi muun
hyvän ohessa virallisia kertomuksia merkillisimmistä "taisteluista
Kellotornivuorella" ja luettelot urhoollisimmille sotureille annetuista
kunniamerkeistä.
* * * * *
Kimnaasiin tulin v. 1855, siis 11-vuotiaana, kuten yllä mainitsin,
suoraan toiselle luokalle. Kimnasisteilla oli siihen aikaan univormu:
tummansinisestä verasta tehty puku, nutussa mustasamettinen pystykaulus
ja kaksi riviä lyyran kuvalla koristettuja kullattuja nappeja. Arvaa
sen, miten kahden kyynärän pituisen poikanaskalin rinta paisui, kun hän
sai noin komeaan asuun pukeutua ja kimnasistin arvonimeä kantaa, joka
onni ei tullut muiden samanikäisten Suomen poikain osaksi, kuin niiden,
jotka Viipurissa koulua kävivät, sillä muuallahan pääsi kimnasistiksi
vasta ylialkeiskoulun suoritettuaan ja siis 15:nnen ikävuoden korvissa.
Ei tuota pukua kuitenkaan arki-elämässä kulutettu; sitä käytettiin vain
vieraissa käydessä, tutkinnoissa ja muissa juhlatilaisuuksissa.
Opetusohjelmakin Viipurin kimnaasin alaluokilla poikkesi siitä
lukujärjestyksestä, jota ylialkeiskouluissa noudatettiin. Venäjän
kielellä oli edellisillä paljoa suurempi sija. Toisella luokalla
luettiin venäjäksi yleistä historiaa ja kolmannella maantietoa.
Läksyksi annettiin kulloinkin kymmenkunta riviä, jotka tietysti ulkoa
luettiin. Ei opettaja läksyä antaessaan eikä sitä kuulustellessaan
selittänyt, mitä nuo rivit tiesivät, ja aniharva oppilas niistä
omin voimin selvän sai. Mitä hyötyä tästä historian ja maantiedon
opetuksesta siten oli, on helppo arvata, eikä oppikirjoista lukuvuoden
kuluessa monta sivua ehditty suorittaa. Minä osaan vieläkin ulkoa
lasketella muutamia lauseita venäjänkielisestä historian oppikirjasta,
mutta niiden sisällys selvisi minulle vasta myöhemmällä iällä, ja
kuitenkin oli minulla ollut venäläinen "niänjkä" eli lapsenhoitaja,
[Lapsuuteni aikana oli Viipurissa tapana n.s. "paremmissa perheissä"
pitää venäläisiä, enimmiten Muolan pitäjän Kyyrölän kylästä kotoisin
olevia tyttöjä lapsenhoitajina, ei muka oikeastaan sen vuoksi,
että lapset oppisivat puhumaan venättä, vaan sitä varten, että he,
totuttuaan ääntämään tuota vaikeata kieltä, sitten helpommin oppisivat
muita vieraita kieliä puhumaan.] jotenka venäjän puhekieli ei ollut
minulle koulussa ollessani vieras.
Tärkeänä välikappaleena opetuksessa ja kurinpidossa tämän koulun
alimmilla luokilla oli n.s. "klobba", tukeva koivunvirpi-putsukka,
jommoinen aina oli luokkahuoneessa, tavallisesti opettajan pöydällä.
Kämmenille sillä lyödä läimähytettiin. Ei sitä kaikki opettajat
käyttäneet; mutta joukossa oli sen ahkeriakin käyttäjiä, ja moni
laiska, kovapäinen tahi pahankurinen oppilas sai tuontuostakin kokea
virpien notkeutta ja omien kämmeniensä ihon kestävyyttä. Ahkerin
putsukan heiluttaja oli historian ja maantiedon opettaja. Kun hän
oli pahalla tuulella, antoi hän oppilaalle, jonka oli seinäkartalla
jotain paikkaa osoitettava, putsukan käteen kartan luo lähtiessä, ja
jos tehtävä ei onnistunut, oli klobba ja kämmen kohta opettajalle
ojennettava. Mutta klobbaa ei sentään pahasti pelätty. Kammottavampia
olivat ne hurjat tukkapöllyt, joihin joku opettaja kiivastuessaan
ryhtyi saaden kouraansa koko tukun onnettoman uhrinsa hiuksia. Ja vielä
raa'empiakin rangaistukin käytettiin. Niinpä muuan opettaja kerran
tarttui erään oppilaan housujen pulleimpaan kohtaan ja heitti hänet
suin päin mustaa taulua vastaan. Ihme vain, ellei tuo poika-parka siitä
mitään ruumiinvikaa saanut.
Oppilaiden suosikki oli latinan opettaja, tunnettu runoilija J.G.
Leistenius. Hän oli leikkisä mies, kuten hänen runoelmansakin
osoittavat, ja leikkisä oli hänen opetustapansakin, Klobbaa
hän muistaakseni ei koskaan käyttänyt, vaan hänellä oli omat
rangaistustemppunsa. Lievin rangaistus oli "stut på magen" (tolloa
vatsalle). Se suoritettiin siten, että hän otti rangaistavan
polvilleen, painoi hänen takaraivonsa toisen käsivartensa nojaan
Ja köykäisellä kädellä taputteli vatsaa. Toinen rangaistusaste oli
"suutarina olo" ja kolmas "räätälinä olo". Luokkahuoneessa olevassa
kaapissa, jossa säilytettiin oppilaiden kirjoitus- y.m. tarpeet, oli
kaksi osastoa päällekkäin. Suutariksi tuomittu pantiin alaosastoon
ja räätäliksi tuomittu nostettiin yläosastoon, ja siellä he saivat
asianmukaisessa asennossa istua tunnin loppuun asti. Näin rangaistut
olivat häpeissään, sillä he joutuivat koko luokan naurun alaisiksi,
ja varmaa on, että nämä rangaistukset vaikuttivat tehokkaammin kuin
klobban iskut. Erityisissä tapauksissa käytti Leistenius toisia
rangaistuskeinoja. Huomattuaan kerran, että eräs luokan viimeisellä
penkillä istuva, pahasti änkyttävä oppilas "lunttasi" (salaa luki
läksyä kirjasta), kysyi hän, mikä kirja oppilaalla siellä oli auki.
Tämä vastasi: "De ä' min bib-bib-bib-liska" (se on Piplian historiani).
"Tuo se tänne." Se tuotiin, mutta olikin Strelingin latinan kielioppi.
Rangaistukseksi asetettiin syyllinen seisomaan mustan taulun eteen,
kirja ylöspäin ojennetussa kädessä, ja milloin Leistenius merkin antoi,
tuli pojan lausua: "De här ä' min bib-bib-bib-liska."
Uskonnon opettajana oli eräs korkeasti oppinut, mutta tavattoman
hajamielinen ja hyvin likinäköinen filosofian tohtori. Kun hänen,
voidakseen seurata oppilaan läksyn latelemista, täytyi pitää kirjaa
aivan nenänsä alla, ei hän nähnyt, että oppilaskin luki läksyn suoraan
kirjasta, ja se oli sääntönä. Kuria luokalla ei samainen tohtori
ollenkaan osannut pitää. Oppilaat tekivät hänen tunneillaan juuri
mitä tahtoivat. Oikein harmittaa muistellessa sitä hävytöntä peliä,
mitä oppilaat pitivät tuon hyväntahtoisen, mutta opettajan toimeen
kerrassaan kykenemättömän miehen kanssa.
Oppilaita oli suomen-, ruotsin-, saksan- ja venäjänkielisistä kodeista.
Kirjava joukko siis. Suomea kaikki osasivat, niinkuin lapset yleensä
Viipurissa silloin ja nytkin. Mutta opetuskielenä oli vielä ruotsi
kaikissa Suomen valtion kouluissa. Useat niistä oppilaista, joilla
oli toinen kotikieli kuin ruotsi, erosivat jo aliluokilta, tuo
vieras koulukieli kun tuotti heille niin suuria vastuksia ja ehkäisi
heidän edistyksensä. Kun minä tulin toiselle luokalle, istui siellä
viimeisenä luokalle jääneistä oppilaista noin 15-vuotias nuorukainen
Ilvonen. Vaivoin oli hän, vaikka ei suinkaan ollut hengenlahjoiltaan
heikoimpia, päässyt ensimäiseltä luokalta ja toiselle luokalle olisi
hän jäänyt kolmanneksi vuodeksi, ellei keväällä olisi merelle mennyt.
Suomenkielisistä kodeista lähteneistä luokkatovereistani yksi ainoa
jaksoi ponnistaa yliopistoon asti, runoilija Aleks. Rahkonen.
Kimnaasi sijaitsi kaksinkertaisessa valtion omistamassa
kivirakennuksessa Karja- ja Mustamunkkikatujen kulmassa, aivan
likellä n.s. Ympyriäistä tornia, joka nyt seisoo erillään keskellä
nykyistä kauppatoria, mutta silloin liittyi kaupunkia ympäröivään
varustusvalliin. Luokkahuoneet olivat yläkerrassa ja tarpeeksi tilavat,
vaikkapa eivät vastanneetkaan nykyajan vaatimuksia. Alakerrassa olivat
kirjastohuone sekä rehtorin ja yhden opettajan asunnot.
Kauan en saanut tällä erää kimnasistina olla, kaksi vuotta vain.
Tapahtui nimittäin v. 1857 se suuri mullistus, että Viipurin
seitsenluokkainen kimnaasi lakkautettiin ja sen sijaan perustettiin
tavallinen neliluokkainen ylialkeiskoulu ja kolmiluokkainen n.s.
siviilikimnaasi paroni K. von Kothenin keksimän kaavan mukaan. Alenin
siten kimnasistista pelkäksi koulupojaksi jälleen.
* * * * *
Kolmannen luokan kurssit lakkautetussa kimnaasissa ja uudessa
ylialkeiskoulussa eivät täydelleen vastanneet toisiaan. Jälkimäisessä
oli tällä luokalla luettava enemmän historiaa ja geometriaa kuin
mitä edellisessä oli suoritettu, Näin ollen eivät samaisen kimnaasin
kolmannen luokan oppilaat voineet suoraa päätä päästä ylialkeiskoulun
neljännelle luokalle. Heidän oli kesällä luettava lisää noita aineita
ja syksyllä suoritettava tutkinto niissä. Mutta tämä oikeus myönnettiin
vain kahdelle oppilaalle, joista minä olin toinen. Sitä katsottiin
puolueellisuudeksi, ja se pisti vihaksi. Miksi ei suotu samaa oikeutta
kaikille niille oppilaille, jotka, jos koulu-olot olisivat pysyneet
entisillään, olisi neljännelle luokalle ylennetty? Tämäkö seikka
vai pelkkä laiskuusko sen vaikutti, että minä en viitsinyt noita
kesäläksyjä kunnollisesti lukea, siihen kysymykseen en osaa vastata.
Vaan seuraus oli, että tutkinnossa sain repposet ja siis jouduin
entisten luokkatoverieni seuraan uuden koulun kolmannelle luokalle.
Ainoastaan tuo toinen etuoikeutettu pääsi neljännelle.
Kun mainitsen, että uuden ylialkeiskoulun rehtoriksi tuli lehtori K.
V. Ahrenberg, niin se tietää, että tämän koulun johto joutui etevän ja
tarmokkaan koulumiehen käsiin. Koulussa vallitsi erinomainen järjestys,
vaikka "klobba" oli jäljettömiin hävinnyt. Rehtorin pelkkä esiintyminen
hillitsi rajuimmatkin metelöitsijät ja hänen terävä katseensa sai
laiskatkin ponnistamaan voimiaan. Hänen katseessaan oli ikäänkuin
tenhovoima, peloittava ja käskevä. Opetustavassakin tapahtui huomattava
muutos. Ahrenberg itse oli johonkin määrin uuden ajan pedagoogi. Hän
sai oppilaansa harrastamaan opettamiaan aineita, ja hänen ponteva
persoonallisuutensa ja esimerkkinsä vaikuttivat nähtävästi muihin
opettajiin, joista useat olivat samat kuin vastaavilla luokilla
entisessä kimnaasissa. Hedelmätön ja kuolettava ulkoluku supistui
vähempään määrään. Opettajat eivät enää olleet pelkkiä läksyn
kuulustelijoita, vaan ainakin koettivat tehdä opetusta elävämmäksi.
Niinpä esim. tuo edellä mainittu hajamielinen tohtori, joka nyt opetti
suomen kieltä, teki parastaan selittääkseen kolmannen luokan oppilaille
vastaavat säännöt ja sananmuodot muissa suomensukuisissa kielissä, jopa
turkinkin kielessä.
Koulu oli muistorikkaassa rakennuksessa, entisessä piispantalossa,
joka sylenpaksuisine ulkoseinineen ja syvine ikkuna-komeroineen joka
hetki muistutti, että oltiin historiallisella pohjalla. Ensimäisen
luokan hallussa, se kun oli suurin, oli avara sali ja kolmannenkin
luokan huone tarpeeksi tilava; mutta muut luokkahuoneet olivat
jotenkin ahtaat. Mitään erityistä opettajain huonetta ei ollut, vaan
oleskelivat he välitunnilla ensimäisen luokan salissa, pihanpuolisen
ikkunan komerossa ja sen läheisyydessä. Eteistä ei myöskään ollut.
Päällysvaatteet ripustettiin toisen ja neljännen luokan huoneisiin,
joista toinen oli kouluhuoneiston toisessa ja toinen sen toisessa
päässä, siis ahtaimpiin huoneisiin, joka epäkohta valitettavasti ei
ollut vältettävissä.
Neljäs luokka oli oikeastaan kaksivuotinen, mutta saattoi sen läväistä
yhdenkin vuoden työllä, ja se onnistui minulle, epäilemättä sen vuoksi,
että kaksi vuotta kolmannella luokalla istuessani olin saanut tukevan
perustuksen.
* * * * *
Tulin nyt uudestaan kimnasistiksi, ja tällä kertaa sellaiseksi, joka
täydellä oikeudella voi tuota korkeata arvoa kantaa. Mutta omituista
laatua oli tämä kimnaasi, jommoisia kenraali v. Kothen, ollessaan
senaatin kirkollistoimituskunnan päällikkönä, oli saanut perustetuksi,
kaksi, toisen Viipuriin ja toisen Hämeenlinnaan.
Näiden opistojen erityinen tarkoitus oli virkamiehen alkujen
valmistaminen hallinnon toimiin. Vanhat klassilliset kielet, latina ja
kreikka, oli ohjelmasta poistettu ja niiden sijaan määrätty suurempi
tuntimäärä venäjän, ranskan ja saksan kielille sekä luonnontieteille
ja matematiikalle. Luettiin, paitsi eläin- ja kasvitiedettä, myöskin
kemiaa, geologiaa ja geognosiaa. Lainoppikin oli opetusalueena,
oppikirjana J. Ph. Palménin "Juridisk handbok för medborgerlig bildning".
Uutuutena kieliopetuksessa oli, että ranskan kielen opetus tapahtui
ranskaksi. Opettajaksi oli hankittu aitoranskalainen, ranskalaisesta
Sveitsistä kotoisin oleva I.A. Perret, joka alussa ei osannut ruotsia
juuri ollenkaan ja sittemminkin, kun jo kutakuinkin oli perehtynyt
tähän kieleen, opetuksessa parhaasta päästä käytti omaa kieltään
ja vähitellen totutti oppilaitakin sitä puhumaan. Lienee ollut
tarkoitus, että samaa järkevää tapaa noudatettaisiin muidenkin kielten
opetuksessa, mutta siitä ei tullut mitään.
Yleensä oli tässä opistossa hyvät opettajat. Etevimpinä mainittakoon
tohtori J.K. Lampén, uskonnon, psykologian ja logiikan opettaja, ja
maisteri J.H.Em. Nervander, joka opetti luonnontieteitä. He sekä
mainittu ranskalainen edustivat uudenaikaista pedagogista suuntaa,
joka vaatii oppilaiden käsityskyvyn kehittämistä eikä tyydy yksistään
läksyjen luettamiseen. Lampénin persoonallinenkin vaikutus oppilaisiin
oli tehokas, hän kun asettui heitä kohtaan toverilliselle kannalle ja
neuvoillaan heitä opasti.
Jos missään, olisi opetuksen pitänyt tässä koulussa pystyä oppilaiden
päähän, sillä niiden luku oli hyvin vähäinen. Kun minä sinne tulin, oli
meitä ensimäisellä luokalla kolme, toisella neljä ja kolmannella kuusi,
siis yhteensä kolmetoista oppilasta, eikä tämä luku seuraavinakaan
vuosina kasvanut, jonka tähden koko laitos lakkautettiin jo v. 1862,
jolloin minun luokkani, mikä silloinkin oli kolmimiehinen, pääsi
yliopistoon. Syynä oppilaiden vähälukuisuuteen oli etupäässä vanhain
kielten opetuksen puute, joka yliopistossa tuotti vastuksia niille,
jotka siellä tahtoivat harjoittaa historiallis-kielitieteellisiä tahi
jumaluusopillisia opintoja. Useista Viipurin koulupiirin kodeista
lähetettiin sen tähden pojat johonkin klassilliseen kimnaasiin.
Hiljaista ja siivoa oli elämä Viipurin siviilikimnaasissa verraten
siihen elämään, jota oppilaat maamme muissa kimnaaseissa vielä siihen
aikaan viettivät, tehden opettajilleen kaikenmoisia kepposia ja
esiintyen koulun ulkopuolella usein hyvinkin pahankurisesti. Kyllähän
mekin joskus toimitimme salaisia juominkeja, vaan se tapahtui ani
harvoin Ja jotenkin viattomassa muodossa. Mutta ehkäpä siivoutemme
vain oli luettava vähälukuisuutemme ansioksi. Yksi ainoa oppilas minun
aikanani joutui rangaistuksen alaiseksi, karsseriin.
Suuret toiveet näkyy parooni v. Kothenilla olleen hänen luomansa
uuden koulumuodon menestymisestä. Viipurin siviilikimnaasille
rakennettiin uusi, muhkea koulutalo, johon kuului kolme eri rakennusta.
Päärakennuksessa oli tilavat luokka-, kirjasto- ja kokoelmahuoneet sekä
rehtorin asunto, toisessa sivurakennuksessa hyvin avara voimistelusali
ja toisessa kemiallinen laboratoori, karsseri ja vahtimestarin asunto.
Tämän koulutalon peri sitten ruotsinkielinen lyseo, jonka seitsemän
luokkaa mahtui rakennusryhmään, joka oli aiottu kolmelle luokalle.