Lapsuuteni aikana oli minulla kaksi kotia: toinen Viipurin kaupungissa
ja toinen maalla, kahdeksan virstan päässä kaupungista. Kesällä asuimme
jälkimäisessä, muulloin edellisessä.
Viipurin varsinainen kaupunki oli silloin luja linnoitus, vahvojen
vallien ympäröimä, joista nyt vain vähäinen osa meren puolella enää
on seisomassa. Näillä valleilla on lapsuuteni muistojen maailmassa
tärkeä sija, sillä kotitaloni oli jotenkin lähellä merenpuolista
vallia, eikä myöskään kaukana siitä osasta varustuksia, joka halkaisi
sen niemen, millä silloinen kaupunki sijaitsi. Kesällä ei ollut
luvallista valleille nousta, ainakaan joka paikkaan; vahtisotamiehet
ajoivat yrittäjät pois. Mutta enhän minä kesällä kaupungissa ollutkaan.
Talvella ei valleja vartioitu yhtä tarkasti. Silloin olivat niiden
rinteet lasten mieluisia mäenlaskupaikkoja, ja ahkerasti niitä
sellaisina käytettiin. Syystalvella menivät vallikaivannot jäähän
aikaisemmin kuin Salakkalahti ja tarjosivat siten aikaista tilaisuutta
luistelemiseen. Keväällä puhkesivat kukat aikaisemmin kuin muualla
vallien tuulelta suojelluilla ja päivänpuolisilla rinteillä, ja siellä
oli lasten kukkatarha silloin.
Vastapäätä kotitaloani, kapean Keisarinkadun toisella puolella oli ja
on vieläkin suomalaisen eli, kuten yleisesti sanotaan, "Suomen kirkon"
kellokastari, joksi aikanaan on muodostettu yksi niistä torneista,
mitkä kuuluivat kaupungin vanhimpaan linnoitukseen, joka ei ulottunut
kauemmas kaakkoispuolella, ja joista torneista toinenkin vielä on
seisomassa, "ympyriäinen torni" lähellä ruotsalais-saksalaista kirkkoa.
Tuota kellokastaria minä suuresti kunnioitin, kun jo paitaressuna
olin saanut tietää, kuinka vanha se oli. Se oli mielikuvitukseni
keskipiste, satumaailmani kuningas. Ja kun kelloa siinä soitettiin,
kuului sen jotenkin heikko ääni aavemaiselta, milloin se kirkollista
virkaansa toimitti, ja pelottavan kaamealta, kun se ilmoitti tulipalon
kaupungissa riehuvan. En muista tuossa tornissa lapsena käyneeni kuin
yhden ainoan kerran ja silloinkin luvattomasti. Sen portaat olivat
jyrkät ja ränstyneet, jonka tähden kiellettiin lapsia sinne menemästä.
Vähän matkan päässä kellokastarista on mainittu "Suomen kirkko",
entinen mustamunkkien luostari, joka lapsuuteni aikana oli jokseenkin
samassa kunnossa kuin nyt. Ympäristö vain on nyt siivompi. Silloin oli
kirkon takana laaja alue mitä kurjimmassa tilassa. Se lienee ennen
ollut ainakin osaksi luostarin puutarhana, ja joitain rakennuksiakin
näkyy siellä olleen, koska siellä täällä oli perustuskivi-kasoja.
Multa oli arvattavasti käytetty viereisen vallin vahvistamiseen,
sillä paljaina törröttivät kiviroukkiot ja kallionkielet. Mutta
siinä tilassa, missä tämä alue silloin oli, tarjosi se oivallista
leikkipaikkaa varttuneemmille poikaviikareille, siellä kun oli hyvä
tilaisuus käydä intiaani-sotaa, esiintyä rosvoina tai turkkilaisina.
Kirkon lähintä taustaa, joka oli tasoitettu ja siivo, käytettiin
kesäisin ja syksyisin koulupoikien pallonlyöntikentäksi.
Kotikartanomme oli aikaisimpina lapsuuteni vuosina alaltaan jotenkin
pieni. Mutta sittemmin yhdistettiin siihen naapurilta ostettu puisto,
jossa kasvoi suuri joukko hedelmäpuita ja -pensaita, enimmäkseen
omenapuita monta eri lajia. Tämä puisto oli sitten minun ja toisen
naapuritalon poikain mieluisin olinpaikka. Keväällä siellä puuhattiin
puhdistus- ja multaustöissä, talvella sinne tehtiin lumi-ukkoja ja
lumilinnoja, syksyllä hedelmiä poimittiin ja syötiin, puissa kavuttiin,
lankunpäistä majoja rakennettiin.
Äitini oli hyvin heikko. Ei häntä tietääkseni vaivannut mikään
erityinen tauti, yleinen heikkous vain. Harvoin kävi hän ulkona, vielä
harvemmin vieraissa, ja aniharvoin oli meillä vieraita. Hän nukkui,
mitään vaivoja kärsimättä, kuoleman uneen jouluaattona 1855 minun
ollessani 12-vuotias. Hellä äiti hän oli ja rakkaana hän muistossani
elää.
Isä oli lapsuuteni aikana terve ja reipas mies, mutta kaupungissa
virkatoimissa ollessaan alituisessa työssä. Kun ei ollut
hovioikeudessa, istui hän työpöytänsä ääressä, kirjoitellen tai
asiakirjoja lukien, aamuvarhaasta iltamyöhään. Työhuoneen ovi oli aina
suljettuna, ja kun se avattiin tuli vastaan sakea savupilvi, sillä
ahkerasti isä piippua poltti.
Koko perhe oli harvoin koossa muulloin kuin atrioidessaan sekä
sunnuntai- ja pyhäpäivinä isän saarnaa lukiessa.
Lapsia oli meitä neljä poikaa, joista kuitenkin nuorin, minua kolme
vuotta nuorempi, kuoli jo viiden vuoden ikäisenä. Vanhin, Oskar, oli
minua seitsemän vuotta vanhempi ja siis aika mies minun rinnallani,
jotenka hän pysyi minulle jotenkin vieraana. Toisen veljeni Fredrikin
ja minun välillä ei iän eroa ollut täyttä kahta vuotta. Mutta ei
hänestäkään ollut minulle toveriksi, sillä hän oli aina hyvin hiljainen
ja umpimielinen, ei leikkinyt koskaan, luki ahkerasti läksyjään ja
satukirjoja sekä myöhemmin romaaneja. Minä olin vilkasluontoinen, pian
läksyt suoritin ja ulos riensin kun vain pääsin.
Jokapäiväiset toverini olivat naapuritalon kaksi poikaa, Aksel ja
Viktor Ahrenberg, vanhempi niistä sangen vallaton, mutta hyväsydäminen
miehen-alku. Hän se kujeet keksi ja sai usein selkäänsä isältään.
Hänellä oli taipumus teknillisiin töihin, ja kun siihen aikaan
sähkölennätinlaitos oli uutta maassamme, niin oli sentapainen laitos
myös hankittava meidän ja Ahrenbergin talon välille. Mutta hyvin
yksinkertainen johto siitä tuli. Seililankaa myöten vedettiin toisella
langalla paperilappu, johon sähkösanoma oli kirjoitettu, toisesta
päästä toiseen. Mieluinen ajanvietto oli katoilla oleskeleminen, mistä
maailmaa avarammalta nähtiin. Kumma kyllä ei kukaan meistä niskaansa
taittanut.
Rapatila oli vanhempieni maatilan nimi. Mutta ennen, kuin rupean siitä
ja olostani siellä kertomaan, tahdon mainita, kuinka tämä maatila,
niinkuin kaupunkitalokin, meidän omaksi joutui.
Äitini isä, majuri G. Aminoff, oli hyvin omituinen mies, ylpeä,
itsepäinen ja oikullinen. 1808-09 vuosien sodassa oli hän palvellut
majoitusmestarina Savon prikaatissa, mutta sodan päätyttyä ruvennut
maanviljelijäksi ja sahaliikkeen harjoittajaksi, ja hyvin rikkaana
häntä pidettiin, rikkaimpana koko Savossa. Isäni oli sepänpoika
Oulusta. Kun hän äitiini tutustui ja rakkaus heidän kesken syttyi,
oli isäni v.t. tuomarina siinä tuomiokunnassa, mihin kuului myöskin
Joroisten pitäjä, jossa majurin "hovi" sijaitsi. Majuri oli nuoreen
tuomariin mieltynyt ja suostui hänet vävykseen ottamaan, mutta sillä
jyrkällä ehdolla, että saisi hänet adopteerata ja siten aatelissäätyyn
ylennetyksi. Isäni löi tuon ehdon leikiksi, sanoen myöntyvänsä, jos
aatelisnimekseen saisi erään mainitsemansa hyvin ruman nimen - Mutta
majuri raivostui ja ajoi pellolle mokoman aatelisarvoa halveksivan ja
pilkkaavan miehen. Eikä mitenkään leppynyt; ei antanut suostumustaan
tyttärensä naimiskauppaan. Ja siihen aikaan oli isän suostumus
välttämätön, lain mukaan kun nainen ei saanut mennä naimisiin ilman
isänsä tai muun naittajansa lupaa. Täysvaltaiseksi pääsi naimaton
nainen silloin vain erityisen anomuksen ja hallitsijan armon kautta.
Tähän keinoon turvautui äitini, pääsi täysvaltaiseksi ja meni naimisiin
vastoin isänsä tahtoa. Missä vihkiminen tapahtui, sitä en muista
kuulleeni.
Isäni haki ja sai kanslistinviran Viipurin äsken perustetussa
hovioikeudessa. Nuori pariskunta asettui siis Viipuriin. Heidän siellä
jonkun aikaa elettyään, toi sen talon pihalle, missä he vuokralla
asuivat, majurin tallirenki kaksi kaunista hevosta, jotka majuri oli
vävylleen ja tyttärelleen lähettänyt. Ukko oli katumapäälle joutunut
ja ryhtyi tällä omituisella tavalla sovintoa hieromaan. Mutta miten
elättäisi pienipalkkainen ja varaton virkamies kahta hevosta sekä
suorittaisi muut niiden pitämisestä aiheutuvat kustannukset, ja mitä
noilla hevosilla tehtäisiin? Tallirenki sai viedä ne takaisin sinne,
mistä olivat tulleet. Vaan jonkun viikon kuluttua ilmautui samainen
tallirenki hevosineen jälleen, ja tällä kertaa tuli vaunutkin sekä
majurilta kirje, jossa ilmoitettiin, että majuri korvaa sen, mitä
hevosten pitäminen maksaa. Isäni vastasi kirjeeseen, huomauttaen kuinka
turhaa tuommoinen peli oli, kun hän ei hevosia tarvinnut, ei voinut
niitä käyttää. Tuli toinen kirje; käskettiin ostaa talo kaupungissa ja
kesäasunnoksi maatila lähellä kaupunkia. Tarpeelliset rahat saataisiin.
Ei auttanut muu: talo ostettiin ja maatila myös, ja nyt olivat
hevosetkin tarpeen. Sovinto oli rakennettu ja kehittyi helläksi väliksi.
Rapatila on paikalleen osattu nimi. Ei liene rapakiveä monen tilan
alueella niin viljalta kuin siellä on. Lähellä kartanoa oleva jotenkin
laaja ja korkea vuori on pelkkää rapakiveä, paikoittain niin murenevaa,
että lapsikin voi sitä sormillaan louhia. Samaa lajia ovat useimmat
kivet metsissä ja ahoilla. Porrasten laittaminen mainitun vuoren ja
erään hyvin ison kiven kylkiin oli yksi mielitöitäni.
Peltoja oli Rapatilassa silloin jotenkin vähän. Paras tulolähde oli
noin virstan pituinen ja yhtä leveä mustamulta-niitty, mikä ulottui
läheltä kartanoa likelle Suomenvedenpohjan rantaa, mistä sen eroitti
vain kapea laidunmaa. Tämä niitty kasvoi rehevää ja korkeata heinää,
vaikka sitä ei vielä koskaan oltu viljelty ja vain osaksi oli ojitettu.
Koko ala on varmaankin lahden vanhaa pohjaa, jotenka vesi muinoin
on noussut sen paikan lähettyville, missä kartano seisoo peltojen
ympäröimänä. Jälkeensä on Vellamo jättänyt suuren joukon tavattoman
isoja ja kirkasvesisiä lähteitä. Ja näiden ympärillä, ojien varsilla ja
muuallakin kasvoi runsaasti mesimansikoita, koreimpia ja makeimpia mitä
olla voi.
Kartanon päärakennus seisoo kalliolla, jolta rappuset johtivat
vanhojen, tuuheain puiden varjostamaan, marja- ja ruusupensaiden sekä
muiden kukkakasvien kaunistamaan puutarhaan. Ja tämän tarhan takapäässä
oli minulla erityinen ala, missä omin mielin sain raataa, käytäviä
laittaa ja istutuksia hoitaa. Toinenkin samallainen alue oli minulla
hevostallin takana. Olin lapsena niinkuin myöskin nuorukaisena ja
miehuuteni aikana ahkera puutarha- tai oikeastaan puistotyön tekijä.
[Kun v. 1890 kävin Rapatilassa näyttääkseni pojalleni lapsuuteni
rakkaat leikkipaikat, oli puutarha kokonaan hävitetty ja vasikkaha'aksi
jätetty. Minne minä olin tuon toisen erityispuutarhani raivannut,
siellä seisoi nyt uusi navetta. Tämä hävitys teki minuun niin
masentavan vaikutuksen, että kaikki muut paikat jäivät katselematta,
muutaman minuutin kuluttua kun läksin paluumatkalle.]
Vaikka kartano on niin kaukana lahden rannasta, kuin mainitun niityn
pituus osoittaa, oli päärakennuksen ikkunoista ja sen tilavalta
verannalta kuitenkin hyvin kaunis näköala. Suomenvedenpohjan selkä
näkyi leveänä hopeavyönä, jota myöten Saimaan kanavalle pyrkiviä ja
sieltä tulevia aluksia taajaan liikkui. Peltoja ympäröi kolmelta
puolelta tuuhea metsä, jonka keskeltä yllä mainittu korkea vuori
kohosi, eikä näköalaa suinkaan rumentanut niityn vihanta meri.
Yhtä ahkera kuin isäni kaupungissa ollessamme oli virkatoimissaan,
yhtä uuttera maamies oli hän maalle päästyään. Jo aamulla varhain
lähti hän ulos, lapio olalla ja kirves kädessä. Milloin korjaili ojia,
milloin raivasi pensaita tai liikoja puita pois niityltä, milloin
mitäkin puuhaili. Kun hän kerran oli kyntämässä maantien varrella
olevalla pellolla, kysyi häneltä eräs muualta tullut talonpoika,
oliko "asessyöri" kotona. Isä vastasi: "tässä hän on". Mutta
talonpoika, luullen kyntäjän pilaa laskevan, suuttui pahanpäiväisesti.
Oli syntymäisillään tappelu, vaan onneksi todellisuus sitä ennen
talonpojalle selvisi.
Pensaiden raivaamisessa minä ja Fredrik veljeni usein isää avustimme.
Miehen kirvestä en jaksanut heiluttaa, mutta minulle oli teetetty
pienempi kirves.
Ongella kävi isä joskus poikiensa kanssa. Lähdettiin anivarhain päivän
noustessa, ja paras onkimapaikka oli kahden pienen saaren, Kakskiven
ja Ykskiven ympäristö. Ennen kuin väljille vesille päästiin oli vene
vaivalla soudettava tiheän kaislikon läpi, joka rannasta alkaen
jotenkin pitkälle ulottui. Uimapaikaksi oli tämä liejuinen kotiranta
hyvin sopimaton, jonka tähden useimmiten käytiin uimassa naapuritalon,
Kaukolan, rannassa, minne matka ei ollut sanottavasti pitempi.
Viimeistä kesää Rapatilassa asuessamme olin kolmetoista-vuotias ja
omasta mielestäni jo aika mies. Silloin oli meillä veljeksillä oma
purjevene, jota ahkerasti Suomenvedenpohjalla viilettelimme, joskus
kaupunkiin asti. Ja silloin oli minulla myöskin oman varteni mitan
mukaan tehty viikate, jolla otin osaa heinäntekoon ja erityisesti
niitin heinän eräältä aholta. Ahoheinien korjaamisessa oli Fredrik
veljeni avullisena. Ne koottiin eri pielekseksi ja myytiin isälle
käypähinnan mukaan.
Jo toista vuotta oli äiti haudassa maannut. Isä ei enää viihtynyt
Rapatilassa. Se myytiin keväällä 1858.