Oli keskikesän aika. Aurinko oli juuri mennyt mailleen. Ainoastaan
etäällä taivaan rannalla näkyi siitä vielä muutamia valonheijastuksia.
Sverker oli pitkän aikaa mietteisiin vaipuneena istunut huoneensa
akkunan ääressä. Hänen kasvojensa totisesta ilmeestä voi nähdä, että
hän mielessään pohti jotakin suurta tuumaa; aijetta, joka vaati miehen
mieltä ja joka heti oli pantava toimeen.
Äkkiä hän hypähti ylös istuimeltaan, kuten olisi saanut jonkun
mielijohteen ja läheni pientä seinään tehtyä ovea sekä katosi sen
kautta. Kuului miten hänen nopeat askeleensa kaikuivat kiertoportaiden
kiviastuimilla.
Nyt hän seisoi kuistilla ja nojautuen sen rintamustaan hän kaikuvalla
äänellä huusi alas linnanpihaan:
-- Halfdan!
Muuan akkuna avautui jäykillä saranoillaan.
-- Kuulin äänesi, herra!
-- Hyvä. Käske laittaa "Vindsvale" purjehduskuntoon. Tahdon
huomisaamuna purjehtia meren yli. Kaikkien seuralaisteni tulee auringon
noustessa olla paikoillaan. Oletko käsittänyt minua?
-- Kyllä, herra, oli vastaus ja akkuna sulkeutui jälleen.
Sverker seisoi tuokion, kuten olisi illan ihanuus häntä hurmannut ja
antoi katseensa liidellä allaan olevan kauniin maiseman yli. Mutta yhtä
nopeasti hän jälleen heräsi haaveilustaan. Hänen sielussaan vallitsi
voimakkaammat vaikuttimet kuin mitä kaunis ympäristö voi saada aikaan.
-- Olenpa näyttävä, hän itsekseen tokasi heristäen nyrkkiin puristettua
oikeaa kättänsä pilviä kohti, että Pohjolan-mies voi tehdä mitä tahtoo,
vaikkapa kaikki Saksan ritarit ja aatelismiehet sitä vastustaisivat.
Ja vahingonilon kuvautuessa hänen kasvoilleen hän jälleen palasi
huoneesen, jonka hän juurikään oli jättänyt. Sulkiessaan
kiertoportaille vievää ovea, hän samassa näki vastakkaisesta ovesta
astuvan huoneesen noin 12-vuotiaan nuorukaisen, joka oli vaaleakutrinen
ja kaunis kuin kevät, sinisilmäinen ja ruusuposkinen. Hän tuli
kiireesti Sverkerin luo, joka oli istuutunut, hypähti tämän polvelle,
kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja virkkoi:
-- Isä, taasenko lähdet ulos tuon vihaisen meren aalloille?
-- Kuka sinulle on sen sanonut, poikani?
-- Sitä ei kukaan ole tehnyt, mutta väkesi tuolla alhaalla puhelivat
kiukkuisia sanoja sinusta ja kosintoretkistäsi ja tuosta saksalaisesta
joukkueesta, ja minä käsitin että sinulla taaskin on pitkä matka
edessäsi, kuten niin usein ennenkin.
-- Niin, Edvin, sinä olet liian kauvan ollut äidin hoitoa vailla ja
tätä tahdon sinulle hankkia. Muistathan vielä oman äitisi, minun
rakkaan Margitini. Muistathan vielä miten hellästi hän sinua piti
sylissään pitkinä talvi-iltoina ja kertoi sinulle esi-isien reippaista
urotöistä, Pohjolan uskollisuudesta. Etkö vielä kerran tahtoisi olla
onnellinen kuten silloin, sillä näen, ettet enää sitä ole, senjälkeen
kun hän on poissa?
-- Isä, en ole kiittämätön kaikesta hyvästä mitä hän minulle osotti,
mutta olisin paljon onnellisempi, jos enemmän olisit minun seurassani
ja unhoittaisit kaikki tuolla kaukana olevat.
Hän sysäsi tylysti pojan sylistään.
-- Tuon sinä olet kuullut joltakin toiselta.
Poika aikoi itku kurkussa rientää ulos. Sverker kuitenkin yllätti hänet
ja tarttui häntä käsivarteen.
-- Pysy alallasi ja sano minulle suoraan, kuka on sinuun pannut moisia
mietteitä.
-- Niin on Halfdan minulle sanonut.
Synkkä pilvi vilahti Sverkerin otsalle, mutta hän ei puhunut mitään.
Sitten hän uudelleen otti pojan polvilleen ja virkkoi:
-- Olet kenties oikeassa. En ole kovin usein seurustellut kanssasi.
Mutta tiedäthän että huolenpitoni sinusta on ollut ja on mitä hellin.
Kerran kun tulet suureksi, olet kokeva, että miehellä on muutakin
tehtävää kuin pakista lasten kanssa. Mene nyt levolle, sillä yö on
pitkälle kulunut, ja ole vakuutettu siitä, että isäsi ajattelee sinusta
hyvää ja alati on edistävä todellista onneasi.
Hän nosti poikasen varovasti lattialle ja saattoi hänet ovelle. Kun he
erosivat toisistaan, poika katsahti rukoilevasti isäänsä ja sanoi:
-- Hyvää yötä ja onnellista matkaa. Äitiäni et sinä kuitenkaan ikinä
ole voiva korvata vieraalla naisella.
* * * * *
Saksalaisen kauppalaiva "Sturm'in" kannelle oli tänä iltana kokoontunut
iloinen seurue. Viini valui virtoinaan, puheet ja nauru raikuivat
kauvas.
Hyvin arvoisa laivuri Ulfried Vogel seisoi parhaillaan kääntyneenä
vieraaseensa, Porvoon linnapäällikkö Sverkeriin Suomesta ja puheli
tälle sanoja, jotka tätä nähtävästi miellyttivät. Hän lupasi, että
ennenkuin kevätaurinko olisi sulattanut kinokset, hän laskisi maihin
Porvoonjoen suulla tuoden muassaan aluksessaan Sverkerin lemmityn,
vaikkapa tytön isän viha purkautuisikin hänen ja hänen miestensä päälle
tuntuvampana kuin tähän saakka oli tapahtunut. Hän ei, jos siksi tuli,
pelännyt näitten ritarien viekkautta ja juonia, niitä hän jo oli saanut
tarpeeksi kokea, ja Kettelriedin vihanpurkaus haihtui nimettömiin, kun
hän vain otti katsoakseen miestä suoraan silmiin. Hän kehoitti miehiään
kohottamaan maljansa rakkaiden pohjoismaisten vieraidensa kunniaksi,
joilta sekä hän että hänen väkensä olivat kaikkea hyvää saaneet
nauttia, ja Sverker käski myös väkensä yhtyä tähän maljaan
arvossapidetyn Hansan uskollisten ja urhoollisten miesten kunniaksi.
Esitettyyn maljaan yhtyivät sekä ruotsalaiset että saksalaiset
äänekkäällä riemulla. Yksi kummaltakin puolelta: nimittäin Halfdan ja
nuori kauppias Fuchs, eivät kuitenkaan kohottaneet lasejaan, vaan
nakkasivat ne päinvastoin laivanpartaan yli mereen; isäntä ja hänen
ylhäinen vieraansa saivat heiltä myös varsin vähän ystävällisiä
silmäyksiä.