Neiti Tox ei aavistanut mitään sellaisista omituisista Dombeyn taloon
liittyvistä ilmestyksistä kuin telineistä ja tikapuista ja miehistä,
joiden päähän oli sidottu nenäliina ja jotka tuijottivat sisään
akkunoista kuin lentävät aaveet tai kummalliset linnut. Eräänä aamuna
tänä tapauksista rikkaana aikana hänellä oli aamiaispöydässä edessään
tavalliset ruokalajinsa, nimittäin palanen ranskanleipää, tuore muna
(tai ainakin tuoreeksi väitetty), pieni kannullinen teetä, johon
oli sekoitettu pieni hopealusikallinen mainittua yrttiä neiti Toxia
varten ja samoin pieni hopealusikallinen teekannua varten — jollainen
päähänpisto huvittaa hyviä taloudenhoitajattaria. Syötyään hän meni
yläkertaan jatkamaan lintuvalssiaan klaveerilla, kastelemaan ja
hoitelemaan kasvejaan, pölyttämään pikku kapistuksiaan ja jokapäiväisen
tapansa mukaan laatimaan pienestä vierashuoneestaan Prinsessan aukion
kukkakoria.
Hän varusti itsensä vanhalla parilla hansikkaita, jotka olivat
kuolleitten lehtien väriset ja joissa hän oli tottunut suorittamaan
nämä askareensa — toisin ajoin ne olivat kätkössä ihmisten katseilta
pöytälaatikossa — ja ryhtyi järjestelmällisesti työhönsä. Hän
aloitti lintuvalssilla. Sitten hän meni luonnollisen ajatusyhtymän
vaikutuksesta katsomaan lintuaan — hyvin korkeahartiaista
kanarialintua, vanhaksi käynyttä ja kurtistunutta, mutta kimeä-äänistä
laulajaa, jollaiseksi Prinsessan aukio sen hyvin tunsi. Senjälkeen
seurasivat järjestyksessä pienet porsliiniesineet, paperiset
koristukset ja muut sentapaiset. Niin hän saapui aikanaan kasvien
luokse, joita tavallisesti oli leikattava sieltä täältä saksilla
jostakin neiti Toxille hyvin tärkeästä kasviopillisesta syystä.
Tänä aamuna neiti Toxilta kului pitkä aika, ennenkuin hän ehti
kasviensa luokse. Ilma oli lämmin, tuuli etelässä. Prinsessan aukionkin
yllä leijaili kesän henkäys, joka käänsi neiti Toxin ajatukset maalle.
Prinsessan Vaakuna nimisen hotellin juomanlaskija oli tullut ulos
vesikannuineen ja suihkuttanut vettä yltyleensä aukiolle, mikä antoi
ruohottuneelle kentälle tuoreen tuoksun — suorastaan kasvamisen
tuoksun, niinkuin neiti Tox sanoi. Auringon pilkahdus tunkeutui kapeana
juovana leveältä kadulta kulman takaa, savunväriset varpuset hyppelivät
sen ylitse edestakaisin näyttäen kirkkaammilta sen kohdalla tai
kylpivät siinä kuin joessa ja muuttuivat ihaniksi varpusiksi, joilla
ei ollut mitään termistä savupiippujen kanssa. Hotellin akkunoihin
oli kuvattu inkiväärioluen ylistykseksi tarinoita, joissa esitettiin
janoisia vieraita hukkuneina kuohuihin tai lentelevien korkkien
huumaamina. Kaupungin ulkopuolella niitettiin jossakin heinää myöhään,
ja vaikka tuoksulla oli pitkä matka kuljettavana ja monta vastatuoksua
kestettävänä köyhäin asumusten ohitse kulkiessaan (palkitkoon Jumala
ne arvoisat herrat, jotka väittävät ruttoa esi-isäimme viisauden
mukaiseksi ilmiöksi ja panevat pikku kykynsä toimimaan, jotta nuo
asunnot pysyisivät niin kurjina), leijaili se kuitenkin heikosti
Prinsessan aukiolle, kuiskaillen luonnosta ja sen terveellisestä
ilmasta, samoin kuin se voi leijailla tyrmiin ja vankiloihin,
yksinäisten ja rasitettujen luokse, huolimatta raatiherroista ja
ritareista, jotka nyökkäilevät viisaasti, väittäen pyörivän maailman
pysyvän paikallaan.
Neiti Tox istuutui akkunan edessä olevalle penkille ja ajatteli hyvää
isävainajaansa — herra Toxia, tullivirkamiestä — ja lapsuuttaan, jonka
hän oli viettänyt merisatamassa keskellä melkoista tervamäärää ja
jonkinmoista maalaisluontoa. Hän heltyi muistelemaan entisaikaisia
niittyjä, jotka olivat täynnä voikukkia kuin ylösalaisin käännetyt
taivaankannet kultaisine tähtineen. Niinikään johtui hänen mieleensä,
kuinka hän oli solminut kukkakahleita nuorille nankinivaatteisiin
puetuille ihailijoille, jotka olivat vannoneet hänelle ikuista
uskollisuutta, ja kuinka nuo kahleet olivat pian kuihtuneet ja
murtuneet.
Ikkunapenkillä istuessaan ja katsellessaan varpusia ja
auringonpilkahdusta hän ajatteli myös hyvää äitivainajaansa,
hänen hyveitään ja luuvaloaan. Ja kun Prinsessan aukiolle saapui
vääräsäärinen ja raakaääninen mies, joka kantoi päänsä päällä raskasta
vasua, niin että hänen hattunsa mykertyi kuin mustaksi sämpyläksi, ja
huusi kaupaksi kukkiaan niin kovalla äänellä, että hänen pienet ujot
satakaunonsa värisivät joka huudon kajahtaessa, ikäänkuin hän olisi
ollut jättiläinen kaupittelemassa pikku lapsia, silloin valtasivat
kesämuistot niin voimakkaasti neiti Toxin mielen, että hän pudisti
päätänsä ja mutisi, että varmaankin hänen täytyi hyvin vanhentua,
ennenkuin itse huomasikaan — mikä tuntuikin todennäköiseltä.
Sitten hänen ajatuksensa harhailivat Dombeyhin, luultavasti siksi,
että majuri oli palannut kotiin vastapäätä olevaan asuntoonsa ja juuri
tervehtinyt häntä akkunastaan. Mitä muuta syytä saattoi neiti Toxilla
olla liittää Dombey kesämuistoihinsa ja kukkakahleisiinsa? Olikohan hän
yhtään pirteämpi? ajatteli neiti Tox. Olikohan hän alistunut kohtalon
määräyksiin? Menisikö hän koskaan enää naimisiin ja kenen kanssa siinä
tapauksessa?
Punastus — ilma kun oli lämmin — levisi neiti Toxin kasvoille, kun hän
tätä miettiessään käänsi päätänsä ja näki piirteensä kuvastimessa.
Toisen kerran hän punastui nähdessään pienten kärryjen saapuvan
Prinsessan aukiolle ja suuntaavan kulkunsa suoraan hänen ovelleen.
Neiti Tox nousi, tarttui nopeasti saksiinsa ja päästyään siten vihdoin
kasviensa luokse puuhaili hyvin innokkaasti niiden kanssa rouva Chickin
astuessa sisään.
"Mitä minun suloiselle ystävälleni kuuluu!" huudahti neiti Tox
käsivarret ojennettuina.
Jonkin verran mahtavuutta saattoi huomata neiti Toxin suloisen ystävän
käytöksessä, mutta hän suuteli neiti Toxia ja vastasi: "Kiitos, hyvää,
Lucretia. Samaa toivon kuuluvan sinullekin. Hem!"
Rouva Chickiä vaivasi omituinen yksitavuinen yskä, jonkinlainen alku
tai johdanto yskimisen taitoon.
"Tulette hyvin varhain, rakkaani — se on perin ystävällistä", jatkoi
neiti Tox. "Oletteko syönyt aamiaista?"
"Kiitos, Lucretia, olen", vastasi rouva Chick. "Söin varhain
aamiaista" — tämä kelpo nainen näytti puhuessaan olevan hyvin utelias
tarkastelemaan Prinsessan aukiota eri puolilta — "veljeni kanssa, joka
on tullut kotiin".
"Hän on toivoakseni paremmassa voinnissa, rakas ystävä", sopersi neiti
Tox.
"Kiitos, hän voi paljon paremmin. Hem!"
"Rakkaan Louisani täytyy olla varovainen, kun on tuollainen yskä",
huomautti neiti Tox.
"Ei se merkitse mitään", vastasi rouva Chick. "Se ennustaa vain ilman
vaihdosta. Täytyy uskoa, että tulee muutos."
"Ilmanko?" kysyi neiti Tox viattomasti.
"Kaiken", vastasi rouva Chick. "Tietysti meidän täytyy. Tämä on
vaihdoksien maailma. Kuka tahansa hämmästyttäisi minua kovasti,
Lucretia, ja muuttaisi kokonaan käsitykseni hänen järjenlahjoistaan,
jos koettaisi väittää vastaan tai välttää niin päivänselvää asiaa.
Vaihtelu!" huudahti rouva Chick ankaran filosofisesti. "Hyväinen aika,
mikä sitten ei muuttuisi! Silkkimatokin, joka varmaankaan ei vaivaa
itseään sellaisilla asioilla, muuttuu lakkaamatta kaikenlaisiksi
odottamattomiksi esineiksi."
"Louisa ystäväni keksii aina niin onnellisia vertauskuvia", virkkoi
lempeä neiti Tox.
"Olette kovin ystävällinen, Lucretia, sanoessanne niin ja varmaan
ajatellessannekin", sanoi rouva Chick vähän lauhtuneempana.
"Toivoakseni ei meillä kummallakaan tule koskaan olemaan aihetta
huonontaa käsitystämme toinen toisestamme, Lucretia."
"Minä olen varma siitä", vastasi neiti Tox.
Rouva Chick yskähti kuin ennenkin ja piirteli päivän varjonsa
norsunluisella päällä kuvioita matolle. Neiti Tox, joka kokemuksesta
tunsi kelpo ystävättärensä ja tiesi, että hän jonkin pienen väsymyksen
tai kiusan sattuessa oli taipuvainen ärtyneeseen puhetapaan, käytti
hetken hiljaisuutta hyväkseen vaihtaakseen puheenaihetta.
"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", virkkoi neiti Tox, "mutta näinköhän
vilahdukselta herra Chickin vaunuissa?"
"Hän on siellä", myönsi rouva Chick, "mutta olkaa hyvä ja antakaa
hänen pysyä siellä. Hänellä on sanomalehtensä, ja hän pysyy täysin
tyytyväisenä ainakin pari tuntia. Jatkakaa vain kukkienne hoitoa,
Lucretia, ja sallikaa minun istua tässä ja levätä."
"Louisani tietää", huomautti neiti Tox, "että niin hyvien ystäväin
kesken kuin me olemme ei ole puhettakaan mistään kursailusta. Senvuoksi
—" Senvuoksi neiti Tox ei lopettanut lausettaan sanoilla, vaan teolla.
Hän veti taas käsiinsä hansikkaat, jotka oli riisunut, otti sakset ja
alkoi leikata ja typistellä lehtiä niin tarkasti kuin suurennuslasilla
katsellen.
"Florence on myös palannut kotiin", virkkoi rouva Chick istuttuaan
jonkin aikaa mitään puhumatta, pää toiselle puolelle kallistuneena
ja piirrellen päivän varjollaan kuvioita lattiaan, "ja hän on nyt
tosiaankin jo liian vanha viettääkseen enää sitä yksinäistä elämää,
johon hän on tottunut. Siitä ei voi olla mitään epäilystä. Minä
tuntisin tosiaankin hyvin vähän kunnioitusta sellaista henkilöä
kohtaan, joka tahtoisi puolustaa toisenlaista käsitystä. Jos
koettaisinkin, en voisi kunnioittaa häntä. Niin suuressa määrin emme
voi hallita tunteitamme."
Neiti Tox myönsi sen välittämättä kovin paljon väitteen
ymmärrettävyydestä.
"Jos hän on kummallinen tyttö", jatkoi rouva Chick, "ja jollei veljeni
Paul voi olla oikein tyytyväinen hänen seuraansa kaikkien niiden
surullisten tapahtumien ja kauheiden pettymysten jälkeen, niin mitä
siihen on sanottava? Että Paulin on tehtävä ponnistus. Että se on hänen
velvollisuutensa. Meidän sukumme on aina ollut siitä tunnettu, että se
on ponnistellut. Paul on perheen pää, melkein sen ainoa jäljellä oleva
edustaja — sillä mitä minä olen — minä en merkitse mitään —"
"Rakas ystävä", muistutti neiti Tox.
Rouva Chick kuivasi silmiään, jotka olivat hetkiseksi täyttyneet
kyynelillä, ja jatkoi:
"Ja hänen velvollisuutensa on siis enemmän kuin milloinkaan ennen
tehdä ponnistus. Ja vaikka se, että hän on tehnyt ponnistuksen,
vaikuttaa minuun järkytyksentapaiselta — sillä minä olen kovin heikko
ja hupsu luonteeltani, mikä ei suinkaan tuota kenellekään onnea — usein
toivonkin, että sydämeni olisi marmoria tai katukivi —"
"Suloinen Louisani", nuhteli taas neiti Tox.
"Niin minulle tuottaa kuitenkin iloa, kun tiedän hänen olevan niin
uskollisen itselleen ja Dombey-nimelleen, kuten luonnollisesti aina
tiesinkin hänen olevan. Toivon vain", lisäsi rouva Chick vähän ajan
kuluttua, "että toinenkin olisi sen nimen arvoinen".
Neiti Tox otti pieneen vihreään kastelukannuun vettä ruukusta, ja
kun hän sen tehtyään sattumalta käänsi katseensa, hämmästyi hän niin
kovasti rouva Chickin kasvoille levinneestä merkitsevästä ilmeestä,
että laski pienen vesikannunsa toistaiseksi pöydälle ja istuutui sen
viereen.
"Rakas Louisa", sanoi neiti Tox, "tuottaisikohan teille pienintäkään
tyydytystä, jos uskaltaisin huomauttaa tuon väitteen johdosta, että
vaatimattomalta osaltani pidän suloista veljentytärtänne joka suhteessa
erittäin lupaavana?"
"Mitä te tarkoitatte, Lucretia?" vastasi rouva Chick käyden yhä
juhlallisemmaksi sävyltään. "Mihin väitteeseeni te viittaatte, rakas
ystävä?
"Siihen toivomukseen, että hän olisi nimensä arvoinen, rakas ystävä",
vastasi neiti Tox.
"Jollen ole ilmaissut ajatustani kyllin selvästi, Lucretia", virkkoi
rouva Chick kärsivällisesti, "on syy tietysti minun. Minulla ehkä
ei ole mitään muuta syytä puhua asiasta laisinkaan kuin se läheinen
ystävyys, joka on vallinnut välillämme ja jota ei mikään saa rikkoa
tai häiritä, niinkuin hartaasti ja luottavasti toivon. Ja miksi siis
menettelisin toisin? Siihen ei ole mitään syytä, se olisi mieletöntä.
Mutta nyt tahdon ilmaista ajatukseni selvästi, Lucretia, ja senvuoksi,
palatakseni äskeiseen huomautukseeni, minun täytyy sanoa, että se ei
suinkaan ollut tähdätty Florenceen."
"Vai ei!"
"Ei", toisti rouva Chick lyhyesti ja päättävästi.
"Suokaa anteeksi, rakas Louisa", pyysi hellä ystävätär, "mutta minä en
nähtävästi ole ymmärtänyt sitä. Pelkään olevani hidasjärkinen."
Rouva Chick katseli ympärilleen huoneessa ja kadun ylitse. Hän
tarkasteli kasveja, lintua, vesikannua, melkein kaikkea näkyvissä
olevaa, mutta ei neiti Toxia. Vihdoin hän vilkaisi neiti Toxiin,
ohimennen luodessaan katseensa lattiaan, ja virkkoi tuijottaen samalla
mattoon kulmakarvat koholla:
"Puhuessani siitä, että pitäisi olla Dombey-nimen arvoinen, Lucretia,
tarkoitan veljeni Paulin toista vaimoa. Uskon jo ilmaisseeni
viittauksilla, joskaan en selvillä sanoilla, joita nyt käytän, että
veljeni aikomus on mennä uusiin naimisiin."
Neiti Tox nousi kiireesti tuoliltaan, riensi kasviensa luokse ja ryhtyi
leikkelemään runkoja ja lehtiä yhtä kovakouraisesti kuin parturi
leikkaa tukkaa köyhäintalon hoidokeilta.
"Mutta toinen kysymys on, voiko hänen uusi vaimonsa täydelleen ymmärtää
osakseen tulleen kunnian", jatkoi rouva Chick ylpeällä äänensävyllä.
"Toivoakseni niin käy. Meidän velvollisuutemme on ajatella hyvää
toisistamme tässä maailmassa, ja minä toivon hänen ymmärtävän. Minulta
ei ole kysytty neuvoa. Jos minulta olisi kysytty, olisi neuvoni
epäilemättä otettu ynseästi vastaan, ja senvuoksi on äärettömän paljon
parempi, ettei kysytty. Olen oikein mielissäni siitä, että on menetelty
näin."
Neiti Tox leikkeli yhä kasvejaan pää painuksissa. Rouva Chick puheli
edelleen pudistellen tuon tuostakin tarmokkaasti päätänsä kuin uhmaten
jotakin.
"Jos veljeni Paul olisi neuvotellut kanssani, niinkuin hän on toisinaan
tehnyt — tai paremminkin, niinkuin hänellä joskus oli tapana tehdä,
sillä hän ei tietenkään tee sitä nyt enää, ja sitä pidänkin vastuuni
huojennuksena", virkkoi rouva Chick hermostuneesti, "sillä minä
kiitän taivasta siitä, etten ole mustasukkainen" — taas hän vuodatti
kyyneleitä — "niin, jos veljeni Paul olisi tullut luokseni ja sanonut:
'Louisa, mitä ominaisuuksia neuvoisit minua vaatimaan vaimoltani?'
olisin varmasti vastannut: 'Paul, sinun tulee pitää silmällä perhettä,
kauneutta, arvokkuutta ja sukulaissuhteita'. Näitä sanoja olisin
käyttänyt. Minut olisi saanut viedä senjälkeen suoraa päätä vaikka
mestauslavalle", lisäsi rouva Chick ikäänkuin se olisi ollut hyvin
todennäköinen seuraus, "mutta niin minä olisin sanonut. Olisin sanonut:
'Paul! Menetkö sinä toistamiseen naimisiin ilman perhettä! Menetkö
naimisiin ilman kauneutta! Menetkö naimisiin ilman arvokkuutta! Menetkö
naimisiin ilman sukulaissuhteita! Ei kukaan muu kuin mielipuoli voisi
uneksiakaan niin järjetöntä!'"
Neiti Tox lakkasi leikkelemästä ja kuunteli tarkkaavasti pää yhä
kasvien keskelle painettuna. Ehkä hän ajatteli, että tässä johdannossa
ja rouva Chickin lämmössä oli toivoa.
"Niin minä olisin puhunut", jatkoi järkevä rouva, "koska luulen, etten
ole hullu. Tosin en lainkaan vaadi, että minua pidettäisiin erittäin
älykkäänä henkilönä — vaikka luulen joidenkin ihmisten olleen kyllin
kummallisia pitääkseen minua sellaisena. Henkilö, jota niin vähän
imarrellaan kuin minua, joutuisi siitä pian harhakäsityksiin, mutta
olen kuitenkin varma siitä, etten ole suorastaan hullu. Ja jos minulle
sanottaisiin", vakuutti rouva Chick sanomattoman halveksivasti,
"että veljeni Paul Dombey voisi koskaan ajatellakaan mahdolliseksi
liittää elämäänsä henkilöön — en välitä keneen" — hän pani näille
sanoille terävämmän ja pontevamman painon kuin millekään toisille
— "jolla ei olisi näitä ominaisuuksia, loukattaisiin sitä vähäistä
ymmärrystä, jonka Jumala on minulle antanut, yhtä paljon kuin jos
minulle sanottaisiin, että olen syntynyt ja kasvatettu norsuksi, kuten
minulle mahdollisesti pian sanotaankin", lisäsi hän alistuvasti. "Se ei
ollenkaan hämmästyttäisi minua. Minä odotan sitä."
Tätä seuranneen lyhyen vaitiolon aikana neiti Toxin sakset kilahtivat
kerran pari, mutta hänen kasvojaan ei vieläkään näkynyt, ja hänen
aamupukunsa liikahteli levottomasti. Rouva Chick vilkaisi häneen
syrjäsilmällä kasvien lomitse ja jatkoi äänellä, josta ilmeni
vilpitön vakaumus ja se käsitys, että mitään muuta ei voinut pitää
mahdollisenakaan:
"Senvuoksi veljeni Paul on tehnytkin, mitä sopi odottaa ja mitä
jokainen arvasi hänen tekevänkin, jos hän astuisi jälleen aviosäätyyn.
Tunnustan, että se hämmästyttää minua jonkin verran, vaikka se onkin
minulle mieluista, sillä Paulin lähtiessä maalle ei minulla ollut
aavistustakaan, että hän kiintyisi keneenkään maalla, niinkuin hän
varmasti ei ollut kiintynyt kaupungissa. Mutta tämä liitto näyttää
olevan kuitenkin erittäin onnistunut joka suhteessa. Olen täysin varma
siltä, että äiti on hyvin säädyllinen ja hieno nainen, eikä minulla ole
pienintäkään oikeutta moittia sitä, että hän asettuu heidän luokseen
asumaan. Se on Paulin asia eikä minun — ja mitä Paulin morsiameen
tulee, olen nähnyt vain hänen kuvansa, mutta se on kerrassaan
kaunis. Hänen nimensäkin on kaunis", virkkoi rouva Chick pudistaen
päätänsä pontevasti ja korjaten asentoaan. "Edith on mielestäni yhtä
harvinainen kuin hienokin. Senvuoksi en laisinkaan epäile, Lucretia,
että mielellänne kuulette vihkiäisten tapahtuvan jo hyvin pian.
Tietysti se on teistä hauskaa, ja teitä varmasti ilahduttaa tämä muutos
veljeni oloissa, kun hän on ollut teitä kohtaan niin ystävällinen ja
huomaavainen monta kertaa."
Neiti Tox ei vastannut mitään, vaan tarttui vapisevin käsin pieneen
vesikannuun ja katseli ympärilleen jäykästi kuin miettien, mitä
huonekalua sen sisällys parhaiten hyödyttäisi. Kun ovi avautui neiti
Toxin tunteitten ollessa näin ratkaisevassa kohdassa, säpsähti
hän, purskahti kovasti nauramaan ja vaipui sisään tulevan henkilön
syliin. Onneksi hän ei huomannut kuitenkaan rouva Chickin suuttunutta
ilmettä eikä majuria, joka seisoi akkunassaan kadun toisella puolella
tähystäen kiikarillaan ja jonka kasvoja ja koko vartaloa paisutti oikea
paholaisen iloisuus.
Toisin oli maastaan karkoitetun alkuasukkaan laita, joka sai syliinsä
pyörtyvän neiti Toxin, tullessaan kohteliaasti kysymään hänen
vointiaan (noudattaen tarkoin majurin ilkeitä ohjeita), ja samalla
vesikannun sisällyksen kenkäänsä. Nämä molemmat tapaturmat yhtyneinä
siihen tietoisuuteen, että häntä tarkasteli vihainen majuri, joka oli
uhannut häntä tavallisella hänen ruumiinsa joka luuhun kohdistuvalla
rangaistuksella, jollei kaikki kävisi määräysten mukaan, muuttivat
hänet liikuttavaksi henkisen ja ruumiillisen hädän kuvaksi.
Muutamien silmänräpäysten ajan tämä onneton muukalainen puristi neiti
Toxia sydäntään vasten niin tarmokkaasti, että se oli merkillisenä
vastakohtana hänen neuvottomalle ilmeelleen, ja sillaikaa naisparka
tiputti hänen päälleen hitaasti viimeiset pisarat pienestä
vesikannustaan kuin mies olisi jokin arka ulkomainen kasvi (niinkuin
hän olikin), joka melkein voisi kukoistaa hiljaisen sateen valuessa.
Kun rouva Chick vihdoin malttoi kylliksi mieltään sekaantuakseen
asiaan, käski hän alkuasukkaan laskea neiti Toxin sohvalle ja
poistua. Se tapahtuikin kiireesti, minkä jälkeen rouva Chick ryhtyi
virvoittelemaan pyörtynyttä.
Mutta rouva Chickin käytöksessä ei voinut huomata mitään siitä
hellästä huolenpidosta, joka on tavallinen Eevan tyttärissä
heidän hoivaillessaan toisiaan, ei mitään siitä pyörtymisen
vapaamuurariudesta, joka heidät tavallisesti liittää toisiinsa
salaperäisillä sisarussiteillä. Päinvastoin hän menetteli kiduttajan
tavoin, joka herättää uhrinsa tietoisuuteen ennenkuin jatkaa
kidutustaan (niin ainakin tehtiin entisinä aikoina joiden häviämistä
kaikki todelliset miehet pahoittelevat). Sillä tavoin hän käytteli
hajupulloa, taputti käsiä, pirskoitteli kylmää vettä kasvoille ja
suoritti muut hyviksi todetut toivutuskeinot. Ja kun neiti Tox vihdoin
avasi silmänsä ja vähitellen palasi elämään ja tajuihinsa, vetäytyi
rouva Chick pois kuin rikollisen luota ja tarkasteli häntä, kääntäen
päinvastaisiksi Tanskan entisen murhatun kuninkaan sanat, enemmän vihan
kuin surun vallassa.
"Lucretia!" virkkoi rouva Chick. "Minä en koeta salata, mitä tunnen.
Silmäni ovat äkkiä auenneet. Enpä olisi uskonut tätä, vaikka itse
pyhimys olisi minulle sen ilmaissut."
"Minä olen niin hupsu, etten voi pyörtymiselle mitään", änkytti neiti
Tox, "mutta pian jaksan paremmin".
"Niinpä kyllä, pian paremmin, Lucretia!" toisti rouva Chick
sanomattoman pilkallisesti. "Luuletteko minua sokeaksi? Kuvitteletteko
minun elävän toista lapsuuttani? En, Lucretia! Olen teille hyvin
kiitollinen!"
Neiti Tox loi ystävättäreensä rukoilevan, avuttoman katseen ja painoi
nenäliinaa kasvoilleen.
"Jos joku olisi kertonut tämän minulle eilen", jatkoi rouva Chick
mahtavasti, "tai edes puoli tuntia sitten, niin luulen melkein, että
olisin tuntenut kiusausta lyödä hänet maahan. Lucretia Tox, minun
silmäni ovat auenneet äkkiä. Suomukset ovat pudonneet silmistäni.
Luottamukseni sokeus on hävinnyt, Lucretia. Sitä on väärinkäytetty ja
petetty, mikään verukkeiden esittäminen ei enää vetele, sen vakuutan."
"Voi, mihin te viittaatte niin julmasti, rakas ystävä?" kysyi neiti Tox
kyyneltensä lävitse.
"Lucretia", vastasi rouva Chick, "kysykää omalta sydämeltänne. Minun
täytyy pyytää teitä olemaan käyttämättä niin tuttavallista nimitystä
kuin äsken. Minulla on jäljellä jonkun verran itsekunnioitusta, vaikka
te ehkä ajattelette toisin."
"Oi, Louisa!" huudahti neiti Tox. "Kuinka voitte puhua minulle niin?"
"Kuinka voin puhua teille niin?" toisti rouva Chick, joka turvautui
tavallisesti tällaisiin toistamisiin saadakseen aikaan musertavimman
vaikutuksen silloin, kun hänellä ei ollut mitään erikoisia perusteita,
joihin olisi voinut turvautua. "Puhua teille niin! Te voitte tosiaankin
käyttää sellaisia sanoja!"
Neiti Tox nyyhkytti säälittävästi.
"Kuinka kauheata on ajatella!" huudahti rouva Chick, "että te
olette levännyt käärmeen tavoin veljeni liedellä ja kiemurrellut
minun kauttani melkein hänen luottamukseensa, Lucretia, niin että
olette uskaltanut salaa hautoa itsekkäitä suunnitelmia ja ajatella
mahdolliseksi, että hän naisi _teidät!_ Laupias taivas, moisen
ajatuksen nurinkurisuus saa melkein unohtamaan kuinka ilkeää petosta se
on ollut", lisäsi rouva Chick ivallisen arvokkaasti.
"Voi, Louisa, älkää lausuko niin kauheita sanoja", rukoili neiti Tox.
"Kauheita sanoja", toisti rouva Chick. "Kauheita sanoja! Eikö ole
tosiasia, Lucretia, että äsken juuri ette kyennyt hillitsemään
tunteitanne minunkaan nähteni, jonka silmät teidän on onnistunut niin
täydellisesti sokaista?"
"Minä en ole ensinkään valittanut", vastasi neiti Tox nyyhkyttäen,
"enkä sanonut mitään. Jos teidän uutisenne ovat jonkin verran vieneet
minulta voimia, Louisa, ja jos olen joskus epämääräisesti kuvitellut
herra Dombeyn tuntevan jotakin erikoisempaa minua kohtaan, niin ette
suinkaan _te_ moiti minua siitä."
"Hän sanoo kai pian", virkkoi rouva Chick kääntyen alistuneen ja
vetoavan näköisenä kaikkien huonekalujen puoleen, "hän sanoo kai — sen
arvaan — että minä olen yllyttänyt häntä!"
"En tahdo moittia, rakas Louisa, enkä valittaakaan. Mutta omaksi
puolustuksekseni —"
"Niin", huudahti rouva Chick katsellen ympärilleen huoneessa ja
hymyillen ennustajan tavoin, "nyt hän sanoo sen. Sen kyllä tiesin.
Sanokaa se vain. Sanokaa se suoraan! Olkaa avomielinen, Lucretia Tox",
virkkoi rouva Chick epätoivoisen kovaa, "mitä muuten lienettekin".
"Omaksi puolustuksekseni", änkytti neiti Tox, "teidän epäystävällisiä
sanojanne vastaan, rakas Louisa, tahtoisin vain kysyä, ettekö ole usein
suosinut sellaista kuvitelmaa ja sanonutkin, että kuka tietää, vaikka
se toteutuisikin?"
"On olemassa kohta, jossa kärsivällisyys muuttuu naurettavaksi, jollei
suorastaan rikolliseksi", sanoi rouva Chick nousten seisomaan, ei
sillä tavoin kuin olisi aikonut jäädä seisomaan lattialle, vaan kuin
ponnahtaakseen korkealle yläilmoihin. "Minä voin sietää paljon, mutta
en liikaa. En tiedä, mikä taikavoima minuun vaikutti tänään tullessani
tähän taloon, mutta minulla oli aavistus — synkkä aavistus", jatkoi
rouva Chick väristen, "että jotakin tapahtuisi. Ja se aavistus kävi
toteen, Lucretia, kun monivuotinen luottamukseni nyt on yhdessä
silmänräpäyksessä haihtunut, kun silmäni ovat äkkiä auenneet ja näen
teidät oikeassa hahmossanne. Lucretia, minä olen erehtynyt pitäessäni
teitä ystävänä. Parempi on meille kummallekin, että koko juttu päättyy
tähän. Toivon teille hyvää nyt ja aina vastakin. Mutta henkilönä, joka
tahtoo olla tosi itseään kohtaan omassa vaatimattomassa asemassaan,
millainen se asema lieneekin — ja veljeni sisarena — ja veljeni vaimon
kälynä — ja veljeni tulevan anopin sukulaisena avioliiton kautta — ja
saanen kai lisätä: Dombeyna — en voi nyt enää muuta kuin toivottaa
teille hyvää huomenta."
Nämä sanat, jotka lausuttiin pistävän lempeästi ja joita kannatti
siveellisen suoruuden ylevä leima, veivät puhujan ovelle. Siinä hän
taivutti päätänsä ikäänkuin jokin ylevä henki tai marmorinen kuvapatsas
ja vetäytyi sitten ajoneuvoihinsa etsiäkseen vahvistusta ja lohtua
herransa ja puolisonsa Chickin sylistä.
Nimittäin kuvaannollisesti puhuen, sillä Chickin sylin täytti
sanomalehti kokonaan. Tämä herra ei myöskään katsahtanut puolisoonsa
muuta kuin salavihkaa. Eikä hän koettanut laisinkaan lohduttaa.
Lyhyesti sanoen, hän luki vain ja hyräili laulunpätkiä, vilkaisten
välillä salaa puolisoonsa virkkamatta sanaakaan, hyvää tai pahaa tai
välinpitämätöntä.
Sillä välin rouva Chick istui kuohuksissaan ja kaula pystyssä
nyökäytellen päätänsä kuin vieläkin lausuisi juhlallista
jäähyväiskaavaansa Lucretia Toxille. Vihdoin hän virkkoi ääneen: "Voi,
kuinka leveälle silmäni ovat tänään auenneet!"
"Kuinka leveälle silmäsi ovat auenneet, rakkaani!" toisti Chick.
"Älä puhu minulle!" huudahti rouva Chick. "Jos hennot nähdä minut
tällaisessa kunnossa kysymättä mikä minua vaivaa, olisi sinun paras
vaieta iäksi."
"_Mikä_ sinua vaivaa, rakkaani?" kysyi Chick.
"Ajattele, että hän on hautonut niin halpamaista ajatusta kuin
liittymistä meidän perheeseemme menemällä naimisiin Dombeyn kanssa!"
virkkoi rouva Chick puhellen kuin itsekseen. "Ja leikkiessään
hevosta rakkaan lapsen kanssa, joka nyt on haudassa — se ei koskaan
miellyttänyt minua silloin — hän koetti pyrkiä petollisesti
päämääräänsä! Tahtoisinpa tietää, eikö hän koskaan pelännyt, että
hänelle voisi tapahtua jotakin. Hän saa tosiaankin kiittää itseään
onnelliseksi, jollei mitään tapahdu."
"Minä olin siinä uskossa, rakkaani", virkkoi Chick hitaasti,
hierottuaan nenänvarttaan hetkisen sanomalehdellään, "että sinä olit
ollut samalla kannalla tähän aamuun asti ja pitänyt sitä varsin
sopivana asiana, jos se vain olisi saatu toteutumaan".
Rouva Chick puhkesi heti kyyneliin ja sanoi puolisolleen, että jos hän
tahtoi polkea vaimoaan jaloillaan, oli hänen paras tehdä se nyt.
"Mutta Lucretia Toxin kanssa olen selvittänyt asiat", virkkoi rouva
Chick annettuaan tunteilleen täyden vallan muutamien minuuttien ajaksi
Chickin suureksi kauhuksi. "Minä voin luopua Paulin luottamuksesta
henkilön vuoksi, joka — niinkuin toivon ja uskon — ansaitsee sen
ja jonka Paul on täysin oikeutettu panemaan Fanny-paran tilalle,
jos tahtoo. Minä voin sietää senkin, että Paul ilmoittaa minulle
kylmällä tavallaan sellaisen muutoksen suunnitelmissaan eikä kysy
minulta pienintäkään neuvoa, ennenkuin kaikki on päätetty ja
järjestetty, mutta petosta en voi sietää, ja Lucretia Toxin kanssa olen
selvittänyt asiat. Parempi on, että näin kävi", jatkoi hän hurskaan
alistuvaisena, "paljon parempi. Olisi kulunut pitkä aika, ennenkuin
olisin voinut sopia hänen kanssaan tämän jälkeen, enkä tosiaankaan
tiedä, kun Paulista nyt tulee niin ylhäinen ja nuo ihmiset ovat
arvohenkilöitä, olisiko Lucretia Tox ollut oikein edustava ja eikö hän
olisi saattanut vahingoittaa minua. Kohtalo valvoo kaikkea, kaikki
kääntyy parhain päin, minua on koeteltu tänään, mutta yhtä kaikki, minä
en siitä välitä."
Rouva Chick kuivasi silmänsä näiden kristillisten tunteitten täyttäessä
hänen sydämensä, siveli rypyt pois puvustaan ja istui sellaisen ihmisen
näköisenä, joka tyynesti kestää vääryyden. Chick, joka epäilemättä
tunsi arvottomuutensa, käytti hyväkseen ensimmäistä tilaisuutta
poistuakseen vaimonsa seurasta kadunkulmassa ja käveli tiehensä
vihellellen, hartiat hyvin korkealla ja kädet housuntaskuissa.
Sillä välin neiti Tox-parka, joka — millainen liehakoitsija ja
kuokkavieras hän lieneekin ollut — oli ainakin rehellinen ja uskollinen
ja aina pysynyt moittijansa vilpittömänä ystävänä, koko sydämestään
vaipuneena Dombeyn suuruuden palvomiseen, kasteli pannaan julistettuna
kasvejaan kyynelillä ja tunsi, että Prinsessan aukiolle oli tullut
talvi.