Muutoksia

"Se päivä on siis vihdoinkin tullut, Susan, jolloin lähdemme takaisin

rauhalliseen kotiimme", virkkoi Florence oivalliselle Nipperilleen.

Susan veti syvään henkeään, johon toimitukseen sisältyi voimakas ja

vaikeasti määriteltävä mielenpurkaus, ja vastasi ilmaistuaan tunteitaan

vielä tekoyskällä: "Hyvin rauhalliseen tosiaankin, Floy-neiti.

Epäilemättä erittäin rauhalliseen."

"Kun olin lapsi", jatkoi Florence miettiväisesti hetkisen kuluttua,

"näitkö koskaan sitä herraa, joka on matkan vaivasta huolimatta tullut

tänne ratsain tervehtimään minua — luullakseni kolme kertaa, Susan?"

"Kolme kertaa, neiti", vastasi Nipper. "Kerran kun olitte kävelemässä

noiden Skett —"

Florence katsahti häneen ystävällisesti, ja neiti Nipper korjasi.

"Sir Barnetin ja hänen rouvansa ja nuoren herran kanssa, aioin sanoa,

neiti. Ja senjälkeen kahtena iltana."

"Kun olin lapsi, ja vieraita kävi isän luona, näitkö koskaan sitä

herraa meillä, Susan?" kysyi Florence.

"En tosiaankaan voi sanoa koskaan nähneeni", vastasi Susan

muisteltuaan. "Kun rakas äitiparkanne kuoli, Floy-neiti, olin minä

nähkääs juuri tullut taloon, eikä minun olinpaikkani ollut siinä

kerroksessa."

"Sinun oli tosiaankin vaikea tietää, keitä talossa kävi", myönsi

Florence yhä miettiväisenä. "En tullut sitä ajatelleeksi."

"Niin, neiti, mutta me puhelimme talonväestä ja vieraista", virkkoi

Susan, "ja minä kuulin monenlaista, vaikka hoitajatar, joka oli talossa

ennen rouva Richardsia, teki minun saapuvilla ollessani epämiellyttäviä

huomautuksia 'pikku ruukuista', joilla myös on korvat, mutta se täytyi

panna juopottelemisen syyksi", huomautti Susan anteeksiantavasti,

"minkä takia hänet sitten erotettiinkin toimestaan".

Florence, joka oli asettunut akkunan ääreen ja nojasi kasvojaan

käteensä, istui katsellen ulos ja näytti tuskin kuuntelevan, mitä Susan

sanoi.

"Joka tapauksessa muistan, neiti, että tuo sama herra Carker oli

melkein, jollei ihan, yhtä tärkeä henkilö isällenne silloin kuin

nytkin. Siihen aikaan sanottiin usein, että hän johti kaikkia isänne

liikeasioita Cityssä, oli kaiken etunenässä, ja että isänne otti hänen

sanojaan huomioon enemmän kuin kenenkään muun, ja suokaa anteeksi,

Floy-neiti, niin hän helposti saattoikin tehdä, sillä hän ei koskaan

välittänyt kenenkään toisen puheista! Sen minä kyllä käsitin, niin

ruukku kuin olinkin."

Susan, jonka mieleen palasi muisto rouva Richardsin edellä olleen

hoitajattaren loukkauksesta, pani selvän painon sanalle "ruukku".

"Eikä herra Carker ole vieläkään joutunut epäsuosioon, neiti", jatkoi

Susan, "vaan on säilyttänyt paikkansa ja luottamuksensa isänne

sydämessä, päättäen siitä, mitä Perch aina puhuu meidän väelle talossa

käydessään. Ja vaikka Perch on maailman typerin ja kelvottomin olento,

Floy-neiti, eikä kukaan voi kärsiä sitä miestä hetkeäkään, tietää

hän sentään jokseenkin hyvin, mitä Cityssä tapahtuu, ja sanoo, ettei

teidän isänne tee mitään ilman herra Carkeria, vaan jättää kaikki herra

Carkerille ja toimii herra Carkerin neuvojen mukaan ja pitää herra

Carkeria aina lähimpänä miehenään, ja minä uskon hänen uskovan (tuon

vetelimmän kaikista Percheistä), että teidän isänne jälkeen on Intian

keisari vain kuin syntymätön lapsi herra Carkerin rinnalla."

Florence kuuli nyt joka ainoan sanan, sillä hän oli alkanut tarkata

Susanin puhetta eikä enää tuijottanut hajamielisesti ulos akkunasta,

vaan katseli kamarineitoaan.

"Niin, Susan", virkkoi hän, kun nuori neito oli lopettanut, "hän on

varmasti isän suosiossa ja myös hänen ystävänsä".

Florencen mieltä oli tämä ajatus askarruttanut jo muutamia päiviä.

Niillä kahdella vierailulla, jotka Carker oli tehnyt ensimmäisen

käyntinsä jälkeen, hän oli esiintynyt luottavaan ja tuttavalliseen

tapaan — pitänyt oikeutenaan olla salaperäinen ja vihjaileva

kertoessaan, ettei laivasta vieläkään kuulunut mitään, ja suopeasti

määräillä Florencen asioissa — mikä sai tytön kummastelemaan ja

teki hänet levottomaksi. Hän ei voinut mitenkään torjua tätä

käytöstä tai vapauttaa itseään Carkerin hänen ympärilleen vähitellen

kutomasta verkosta, sillä se olisi vaatinut jonkinlaista taitoa ja

elämänkokemusta, joka olisi vetänyt vertoja Carkerin taitavuudelle,

mutta se puuttui Florencelta. Tosin Carker ei ollut sanonut mitään

muuta kuin että laivasta ei ollut tullut mitään uutisia ja että hän

pelkäsi pahinta, mutta Florencea vaivasi kovin se, kuinka Carker oli

saanut selville, että hän oli niin huolissaan tuon laivan kohtalosta,

ja miksi hänelle saatiin viitata siihen niin salaperäisesti.

Tämä Carkerin käytös ja Florencen tottumus niin usein pohtia sitä

ihmetellen ja levottomana vaikutti vähitellen siihen suuntaan,

että Carker sai kiusallisen tenhovoiman Florencen ajatuksissa.

Tätä epämääräistä vaikutelmaa ei hälventänyt sekään, että Florence

koetti selvästi muistella hänen piirteitään, ääntään ja käytöstään,

saadakseen hänet todellisen ihmisen tasolle, jolla ei voinut olla sen

suurempaa lumousta kuin muillakaan. Eikä Carker kuitenkaan koskaan

katsonut häneen tylyn tai vihamielisen näköisenä, vaan hymyili aina

ystävällisesti.

Sitten Florence taas muisteli vakavaa aikomustaan päästä isän suosioon

ja päätöstään uskoa itse tietämättään olevansa syynä heidän kylmään

ja vieraaseen suhteeseensa. Ja silloin hän myös palautti mieleensä,

että tuo herra oli isän läheinen ystävä, ja mietti tuskaisin sydämin,

saattoiko hänen oma taipumuksensa tuntea vastenmielisyyttä ja pelkoa

Carkeria kohtaan johtua samasta onnettomasta luonteenpiirteestä, joka

oli vieroittanut isän rakkauden hänestä ja jättänyt hänet niin yksin.

Hän pelkäsi asian olevan niin ja toisinaan oli siitä varmakin. Mutta

hän päätti koettaa vapautua tästä väärästä tunteesta, vakuutteli

mielessään, että hänen isänsä ystävän osoittama huomio tuotti hänelle

kunniaa ja rohkaisi häntä, ja toivoi tarkkaamalla kärsivällisesti

Carkeria ja luottamalla häneen saavansa ohjatuksi vertavuotavat

jalkansa sille kiviselle tielle, joka päättyi hänen isänsä sydämeen.

Niin heittelehti suloinen Florence myrskyävällä epäilyksen ja toivon

merellä, sillä hän ei voinut kysyä neuvoa keltään näyttämättä syyttävän

isäänsä. Syvällä hänen alapuolellaan ui Carker kuin suomuinen

merihirviö ja piti häntä silmällä.

Kaikesta tästä tuli Florencelle uusi syy toivoa olevansa taas kotona.

Hänen yksinäiseen elämäänsä sopi paremmin arka toivo ja epäilys, ja

hän pelkäsi toisinaan, että hän poissa ollessaan menettäisi onnellisen

tilaisuuden osoittaa rakkautta isälle. Lapsiparka olisi voinut tässä

suhteessa rauhoittua, mutta hänen hylätty rakkautensa värisi hänen

rinnassaan ja lenteli kuin harhaileva lintu unissakin kotiin, asettuen

isän olkapäälle.

Walteria hän ajatteli usein. Voi, kuinka usein silloin, kun yö oli

synkkä ja tuuli puhalsi talon ympärillä! Mutta toivo pysyi vahvana

hänen rinnassaan. Nuoren ja lämminsydämisen on kovin vaikea,

niinkin kovien kokemusten jälkeen kuin Florencella oli ollut,

kuvitella nuoruutta ja hehkua tukahdutetuksi heikon liekin lailla ja

elämänkirkkauden pimenevän yöksi keskipäivällä. Usein hän vuodatti

kyyneleitä Walterin kärsimysten vuoksi, mutta harvoin hänen luultua

kuolemaansa surren eikä koskaan kauan.

Hän oli kirjoittanut vanhalle laivakojeiden kauppiaalle, mutta ei ollut

saanut mitään vastausta. Tällä kannalla olivat Florencen asiat sinä

aamuna, jolloin hän oli iloisena lähdössä kotiinsa, vanhaan yksinäiseen

elämäänsä.

Tohtori ja rouva Blimber, mukanaan (vastoin tahtoaan) arvossapidetty

suojattinsa, nuori Barnet, olivatko palanneet Brightoniin, jossa tämä

nuori herra ja hänen kumppaninsa, matkalla Parnassuksen vuorelle

epäilemättä jo olivat ryhtyneet opintojansa jatkamaan. Loma-aika oli

päättynyt, useimmat huvilan nuorista vieraista olivat lähteneet, ja

Florencen pitkä vierailu oli lopussa.

Mutta vielä oli yksi vieras, joka tosin ei asunut talossa, mutta

osoitti huomaavaisuuttaan perheelle alituisesti ja yhä uskollisena,

nimittäin Toots. Uudistettuaan muutamia viikkoja sitten tuttavuuden,

joka hänellä oli ollut onni solmia Skettles nuoremman kanssa samana

iltana kuin hän oli katkaissut Blimberien kahleet ja liidellyt

vapauteen sormuksineen, hän kävi talossa joka toinen päivä ja jätti

eteisessä oikean pinon käyntikortteja palvelijalle, kerrassaan niin

paljon, että tämä toimitus vastasi korttien jakelemista vistipelissä.

Toots oli myöskin hankkinut kuusiairoisen purren siinä kekseliäässä ja

rohkeassa tarkoituksessa, ettei perhe unohtaisi häntä (kuitenkin on

syytä otaksua, että tämä keino oli kotoisin Kukonpojan tuotteliaista

aivoista). Aluksen miehistönä oli Kukonpojan meritaitoisia ystäviä

ja perämiehenä itse tämä kuuluisa henkilö, jolla oli sitä varten

kirkkaanpunainen ruiskumiehen takki ja joka oli kätkenyt alinomaisen

sinelmänsä vihreän suojuksen peittoon. Ennen tämän kulkuvälineen

hankkimista Toots oli kysynyt Kukonpojalta erästä oletettua asiaa,

nimittäin: jos Kukonpoika rakastaisi nuorta Mary-nimistä naista ja

olisi päättänyt hankkia oman veneen, niin minkä nimen hän sille

antaisi? Kukonpoika vastasi vannoen muutamia kertoja juhlallisesti,

että hän nimittäisi sen joko Polliksi tai Kukonpojan Iloksi. Kehittäen

edelleen tätä ajatusta Toots päätti syvän miettimisen ja pitkäaikaisen

keksimisvaivan jälkeen panna purtensa nimeksi "Tootsin Ilo", mikä olisi

hieno kohteliaisuus Florencelle ja sitä lajia, ettei kukaan, joka tunsi

heidät molemmat, voinut olla antamatta sille arvoa.

Lojuen tulipunaisella pieluksella hienossa veneessään jalat ylhäällä

Toots oli soudattanut itseään jokea ylös päivä päivältä ja viikko

viikolta ja kuljeskellut edestakaisin sir Barnetin puutarhan

lähettyvillä, käskenyt venemiestensä tehdä jyrkkiä mutkia soutaessaan,

jotta hän olisi paremmin näkynyt sir Barnetin akkunoissa mahdollisesti

katseleville, ja antanut _Tootsin Ilon_ suorittaa sellaisia temppuja,

että rantaseutujen asukkaat ihmettelivät. Mutta milloin tahansa

Toots näki ihmisiä sir Barnetin puutarhassa joen rannalla, oli hän

kulkevinaan ohitse mitä omituisimpien ja epätodennäköisimpien sattumain

vuoksi.

"Hyvää päivää, Toots", sanoi sir Barnet tavallisesti heiluttaen kättään

nurmikentällä, jolloin viekas Kukonpoika ohjasi veneen likelle rantaa.

"Hyvää päivää, sir Barnet", vastasi Toots. "Kuinka kummallista, että

näen teidät täällä!"

Näin Toots aina sanoi ovelasti, ikäänkuin talo ei suinkaan olisi ollut

sir Barnetin, vaan jokin autio rakennus Niilin tai Gangeksen rannalla.

"En ole milloinkaan näin hämmästynyt!" huudahti Toots lisäksi. "Onko

neiti Dombey täällä?"

Joskus tuli silloin Florence näkyviin.

"Diogenes voi oikein hyvin, neiti Dombey", virkkoi Toots.

"Kävin siellä tänä aamuna kysymässä."

"Kiitoksia oikein paljon", kuului vastaukseksi Florencen ystävällinen

ääni.

"Ettekö tule maihin, Toots?" kysyi sir Barnet. "Tulkaahan nyt, ei kai

teillä ole kiirettä. Tulkaa tervehtimään meitä."

"Eipä ole väliä, kiitoksia paljon!" vastasi Toots punastuen. "Luulin

vain, että neiti Dombey ehkä kuulisi mielellään jotakin Diogeneesta.

Hyvästi!" Ja Toots-parka, jonka teki niin kovin mieli noudattaa

kutsua, mutta joka ei kuitenkaan uskaltanut, antoi tuskaisin sydämin

Kukonpojalle merkin, ja niin lähti _Ilo_ pois, halkoen vettä kuin nuoli.

Florencen lähtöaamuna pursi keinui erikoisessa juhla-asussa

puutarhaportaiden luona. Mennessään alakertaan lausumaan jäähyväisiä,

puheltuaan Susanin kanssa, hän tapasi Tootsin odottamassa

vierashuoneessa.

"Hyvää huomenta, neiti Dombey", sanoi Toots perin hämmentyneenä, kuten

hän aina oli saadessaan tavata Florencen, "kiitoksia paljon, minä

jaksan oikein hyvin ja toivoakseni tekin, ja samoin Diogeneskin eilen.

Ehkä te haluaisitte näin kauniilla ilmalla palata kotiin vesitse, ja

purressani on mainiosti tilaa myös kamarineidolle."

"Olen kovin kiitollinen teille", vastasi Florence epäröiden, "mutta

oikeastaan en sentään tahtoisi".

"No, eipä sillä väliä", sanoi Toots. "Hyvästi!"

"Ettekö odota, kunnes rouva Skettles tulee?" kysyi Florence

ystävällisesti.

"Ei, kiitos", vastasi Toots. "Ei ole lainkaan väliä."

Niin ujo oli Toots tällaisissa tapauksissa ja niin hämillään. Mutta kun

rouva Skettles tuli samassa sisään, valtasi Tootsin äkkiä halu kysyä,

mitä hänelle kuului, ja toivottaa hänelle hyvää vointia. Sitten Tootsin

oli mahdotonta lakata puristamasta hänen kättään, ennenkuin sir Barnet

ilmestyi, johon hän heti takertui epätoivoisen sitkeästi.

"Me menetämme tänään kotimme valon, herra Toots", virkkoi sir Barnet

kääntyen Florenceen päin.

"Oi, eipä sillä — tarkoitan, sehän on tiettyä", änkytti Toots

hämillään. "Hyvästi!"

Niin pontevasti kuin hän lausuikin jäähyväisensä, ei hän lähtenyt pois,

vaan seisoi paikallaan tuijottaen neuvottomana. Auttaakseen häntä

pulasta Florence lausui lady Skettlesille jäähyväiset moneen kertaan

kiitellen ja ojensi kätensä sir Barnetille.

"Saanko pyytää teitä, hyvä neiti Dombey, viemään parhaat terveiseni

arvoisalle isällenne?" kysyi sir Barnet saattaessaan vierastaan

vaunuihin.

Florencelle tuotti mielipahaa tämä tehtävä, sillä hänestä tuntui kuin

hän pettäisi sir Barnetia salliessaan hänen uskoa, että tyttärelle

osoitettu ystävällisyys oli myöskin osoitettu isälle. Mutta koska

hän ei voinut selittää asiaa, kumarsi hän ja kiitti. Ja taas hän

ajatteli, että synkkä koti, jossa häntä ei saatettu sillä lailla

ymmälle eikä muistutettu hänen suruaan, oli hänen luonnollinen ja paras

turvapaikkansa.

Ne hänen uusista tuttavistaan ja tovereistaan, jotka vielä olivat

jäljellä huvilassa, juoksivat sisältä ja puutarhasta sanomaan

jäähyväisiä. He olivat kaikki kiintyneet häneen ja erosivat hänestä

liikutettuina. Palvelijatkin tunsivat kaipausta hänen lähtiessään ja

tulivat kumartelemaan ja niiailemaan vaunujen oven eteen. Katsellessaan

ympärillään olevia ystävällisiä kasvoja ja nähdessään niiden joukossa

sir Barnetin ja hänen puolisonsa ynnä Tootsin, joka nauraa hihitti ja

tuijotti häneen kauempaa, Florence muisti sen illan, jolloin hän oli

palannut Paulin kanssa tohtori Blimberin luota, ja kun vaunut ajoivat

pois, olivat hänen kasvonsa kosteat kyynelistä.

Ne olivat surullisia, mutta samalla lohdullisiakin kyyneliä, sillä

kaikki hellemmät muistot liittyivät synkkään vanhaan taloon, johon

hän nyt palasi, ja tekivät sen hänelle rakkaaksi. Kuinka pitkä aika

siitä tuntuikaan olevan, kun hän oli vaeltanut hiljaisissa huoneissa,

kun hän oli viimeksi hiipinyt hiljaa ja arasti isäänsä tapaamaan,

kun hän oli tuntenut jokapäiväisen elämänsä pienimmässäkin toimessa

rakkaan vainajan juhlallista, mutta tyynnyttävää vaikutusta. Nämä

uudet jäähyväiset toivat sitäpaitsi mieleen Walter-raukan lähdön,

hänen katseensa ja sanansa sinä iltana, hänen suloisen hämmennyksensä,

hänen hellyytensä niitä kohtaan, jotka hänen oli jätettävä, ja hänen

rohkeutensa ja reippautensa. Walterin pikku tarina liittyi myös vanhaan

taloon ja kiinnitti hänen sydämensä siihen yhä lujemmin.

Susan Nipperinkin sydän pehmeni sitä taloa kohtaan, jossa hän oli

elänyt niin monta vuotta, kun he nyt sitä lähestyivät. Niin synkkä kuin

se olikin ja niin ankaran oikeudenmukaisesti kuin hän sen synkkyyden

tuomitsikin, antoi hän sen melkein kokonaan anteeksi. "En kiellä sitä,

että näen sen taas mielelläni, neiti", virkkoi Nipper. "Ei siinä

paljon ole kerskailemista, mutta en sentään soisi sitä poljettavan tai

revittävänkään."

"Olethan iloinen saadessasi taas liikkua sen vanhoissa huoneissa?"

kysyi Florence hymyillen.

"Olen, neiti", myönsi Susan heltyen sitä enemmän taloa kohtaan, mitä

lähemmäksi he joutuivat. "En kiellä sitä, vaikka kaiketi jo huomenna

taas vihaan koko paikkaa!"

Florence puolestaan tunsi, että siellä oli suurempi rauha kuin muualla

ja parempi ja helpompi säilyttää salaisuutensa korkeiden synkkäin

seinäin suojaamana kuin viedä se mukaansa kirkkaaseen päivänvaloon ja

koettaa kätkeä sitä onnellisten ihmisten silmiltä. Parempi oli jatkaa

oman rakastavan sydämen tutkimista yksinään, kun vieraat rakastavat

olennot eivät masentaneet hänen mieltään. Helpompi oli toivoa ja

rukoilla ja rakastaa toisten välittämättä, kun sai uskollisesti ja

kärsivällisesti elää sellaisten muistojen rauhallisessa pyhäkössä

vaikkakin se mureni ja lahosi ja rappeutui hänen ympärillään, kuin

jossakin toisessa kuinka iloisessa paikassa tahansa. Hän toivotti

tervetulleeksi elämänsä vanhan lumotun linnan ja odotti hartaasti

kuulevansa synkän oven taas sulkeutuvan takanaan.

Sellaisten ajatusten täyttäminä he kääntyivät pitkälle ja hämärälle

kadulle. Florence ei istunut vaunujen sillä puolella, josta sopi

tähystellä kotia, ja kun välimatka heidän ja sen välillä pieneni,

katseli hän ulos akkunasta nähdäkseen kadun toisella puolen asuvia

lapsia.

Silloin hän äkkiä kääntyi kuullessaan Susanin huudahtavan.

"Hyväinen aika!" huusi Susan, "missä meidän talomme on?"

"Meidän talomme!" toisti Florence.

Susan veti päänsä sisään akkunasta, pisti sen taas ulos ja veti jälleen

sisään vaunujen pysähtyessä ja tuijotti ällistyneenä nuoreen emäntäänsä.

Taloa ympäröivät joka taholla kivijalasta kattoon asti monimutkaiset

rakennustelineet. Sen kohdalla peittivät leveää katua puoliväliin

tiili- ja kiviläjät, laastiröykkiöt ja puupinot. Tikapuita oli

nostettu seiniä vasten, työmiehiä kiipeili ylös alas, toisia puuhaili

seisten telineitten laudoilla; maalareita työskenteli sisällä;

suuria korupaperikääröjä purettiin ulko-ovella kuormarattaista, ja

verhoilijankin vankkurit olivat tietä tukkimassa. Ammottavista ja

rikkinäisistä akkunoista ei näkynyt huonekaluja missään huoneessa,

ei muuta kuin työmiehiä eri ammatteihinsa kuuluvine tarvekapineineen

kapuilemassa keittiöstä ullakolle asti. Sisällä ja ulkona samanlaista:

muurareita, maalareita, puuseppiä vasaroineen, saviseoksineen,

harjoilleen, kirveineen, sahoineen ja laastilapioineen, kaikki työssä

yhtaikaa täydessä vauhdissa.

Florence astui maahan vaunuista puolittain epäröiden, oliko tämä oikea

talo, kunnes näki Towlinsonin päivänpaahtamana seisomassa ovella häntä

vastaanottaakseen.

"Ei suinkaan mitään ikävää ole tapahtunut?" kysyi Florence.

"Ei, neiti."

"Suuria muutoksia on tekeillä."

"Niin, neiti, suuria muutoksia", toisti Towlinson.

Florence astui hänen ohitseen kuin unessa ja kiirehti yläkertaan. Kauan

hämärinä pysyneissä vierashuoneissa oli nyt räikeä valo, korokkeilla

ja tikkailla miehiä paperimyssyt päissä. Hänen äitinsä kuva oli viety

pois muun irtaimiston keralla, ja sillä kohdalla, missä se oli ollut,

näkyi kalkkiin töherrettynä: "Tämä huone paneloidaan. Vihreätä ja

kultaa." Sisäportaat olivat täynnä hirsiä ja lankkuja samoin kuin talon

ulkopuolikin, ja suuri joukko levyseppiä ja lasimestareita nojaili eri

asennoissa holviakkunoita vasten. Hänen omaan huoneeseensa ei ollut

vielä koskettu, mutta ulkopuolella oli akkunan kohdalle pystytetty

hirsiä ja lautoja, jotka tukkivat päivänvalon. Hän meni hiljaa ylös

toiseen makuuhuoneeseen, jossa oli Paulin pikku vuode. Sinne tuijotti

paraikaa akkunasta tumma jättiläismäinen mies piippu suussa ja

nenäliina päähän sidottuna.

Täältä löysi Florencen Susan Nipper, joka oli lähetetty häntä

noutamaan, ja pyysi häntä tulemaan isän luokse, jolla oli hänelle asiaa.

"Kotona! Ja tahtoo tavata minua!" huudahti Florence väristen.

Susan, joka oli paljon enemmän hämillään kuin Florence itse, toisti

saamansa käskyn. Kalpeana ja kiihtyneenä Florence kiirehti alakertaan

epäröimättä hetkeäkään. Juostessaan portaita alas hän mietti,

uskaltaisiko suudella isäänsä. Hänen sydämensä kaipuu ratkaisi

kysymyksen, ja hän päätti niin tehdä.

Hänen isänsä olisi voinut kuulla Florencen sydämen tykytyksen, kun se

tuli hänen lähelleen. Hetken kuluttua se olisi sykkinyt hänen rintaansa

vasten —

Mutta Dombey ei ollut yksin. Huoneessa oli myöskin kaksi naista, ja

Florence pysähtyi. Hän taisteli niin kovasti liikutustaan vastaan,

että jollei hänen raju ystävänsä Di olisi rynnännyt sisään ja ollut

tukehduttaa häntä tervetuliaishyväilyillään — jolloin toinen naisista

vähän kirkaisi ja käänsi hänen huomionsa pois toisaalle — olisi hän

pyörtynyt lattialle.

"Florence", virkkoi hänen isänsä ojentaen kätensä niin jäykästi, että

se pidätti häntä loitolla, "mitä sinulle kuuluu?"

Florence tarttui hänen käteensä, painoi sen arasti huulilleen eikä

pidättänyt sitä, kun se vetäytyi pois ja ovea sulkiessaan kosketti sitä

yhtä hellästi kuin oli koskettanut Florencen kättä.

"Mikä koira tuo on?" kysyi Dombey tyytymättömänä.

"Se on — Brightonista."

"Jaha", virkkoi Dombey, ja pilvi varjosti hänen kasvojaan, sillä hän

ymmärsi tämän selityksen.

"Se on oikein lauhkea", sanoi Florence kääntyen luontaisen

ystävällisesti ja suloisesti molempien naisvieraitten puoleen. "Se on

vain iloinen nähdessään minut. Suokaa sille anteeksi."

Vilkaistessaan heihin hän huomasi, että se nainen, joka oli kirkaissut,

oli vanha ja istui tuolilla. Toinen nainen, joka seisoi lähempänä isää,

oli hyvin kaunis ja hieno.

"Rouva Skewton", virkkoi Dombey kääntyen vanhemman puoleen ja viitaten

kädellään, "tämä on tyttäreni Florence".

"Ihastuttava kerrassaan", huomautti rouva sovittaen lornetin silmäänsä.

"Niin luonnollinen! Florence kulta, suutele minua, ole hyvä."

Florence teki niin ja kääntyi toiseen naiseen päin, jonka luona hänen

isänsä seisoi odottaen.

"Edith", sanoi Dombey, "tämä on tyttäreni Florence. Florence, tästä

rouvasta tulee pian äitisi."

Florence säpsähti ja loi silmänsä kauniisiin kasvoihin ristiriitaisten

tunteitten vallassa. Ne kyyneleet, jotka äidin nimi herätti,

taistelivat hetkisen hämmästyksen, uteliaisuuden, ihailun ja

selittämättömän pelon kanssa. Sitten hän huudahti: "Oi, isä, tule

onnelliseksi, tule oikein, oikein onnelliseksi koko elämäsi ajaksi!"

Senjälkeen hän vaipui itkien vieraan rintaa vasten.

Seurasi hetken hiljaisuus. Kaunis nainen, joka oli aluksi näyttänyt

epäröineen, oliko hänen lähestyttävä Florencea vai ei, painoi häntä

povelleen ja puristi kättään lujasti hänen vyötäisilleen ikäänkuin

rauhoittaakseen ja lohduttaakseen. Ei sanaakaan päässyt hänen

huuliltaan. Hän taivutti päänsä Florencea kohti ja suuteli hänen

poskeaan, mutta ei virkkanut mitään.

"Lähdemmekö katselemaan huoneita", ehdotti Dombey, "ja tarkastamaan,

mitä työmiehet tekevät. Olkaa hyvä, rakas rouva."

Hän ojensi käsivartensa rouva Skewtonille, joka oli katsellut Florencea

lornettinsa lävitse ikäänkuin suunnitellen mielessään, mitä hänestä

voisi saada valamalla häneen — luonnollisestikin omasta runsaasta

varastosta — vähän enemmän sydäntä ja luontoa. Florence nyyhkytti yhä

nuoren naisen syleilemänä ja piti kiinni hänestä, kun Dombey kuului

sanovan kasvihuoneessa:

"Kysykäämme Edithiltä. Mutta missä hän on?"

"Edith kulta!" huusi rouva Skewton, "missä sinä olet? Tietysti

etsimässä herra Dombeyta jostakin. Me olemme täällä, rakkaani."

Kaunis nainen päästi Florencen irti, painoi huulensa vielä kerran

hänen kasvoilleen, poistui kiireesti ja liittyi toisiin. Florence

jäi seisomaan samaan paikkaan onnellisena, surullisena, hilpeänä ja

kyyneleisenä itsekään oikein tietämättä miten tai kuinka kauan. Silloin

ilmestyi hänen uusi äitinsä taas ja sulki hänet syliinsä.

"Florence", virkkoi hän nopeasti, katsellen tyttöä silmiin hyvin

vakavasti. "Et suinkaan ala heti vihata minua?"

"Vihatako sinua, äiti?" huudahti Florence kietoen käsivartensa hänen

kaulaansa ja katsellen häntä samalla lailla.

"Hiljaa! Ajattele siis hyvää minusta", virkkoi kaunis rouva. "Ajattele,

että minä koetan tehdä sinut onnelliseksi ja että olen valmis

rakastamaan sinua, Florence. Hyvästi. Me tapaamme taas pian. Hyvästi.

Älä jää enää tänne."

Taas hän painoi Florencea rintaansa vasten — hän oli puhunut nopeasti,

mutta varmalla äänellä — ja Florence näki hänen menevän toisten luokse

viereiseen huoneeseen.

Nyt Florence alkoi toivoa voivansa oppia uudelta ja kauniilta

äidiltään, kuinka isän rakkaus oli saavutettava. Seuraavana yönä hän

näki unta, kuinka hänen oma äitinsä hymyili säteilevästi tälle toivolle

ja siunasi sitä. Uneksiva Florence-parka!