Carker nousi samaan aikaan kuin leivonen ja lähti ulos kävelemään.
Hänen mietteensä — ja hän mietti kulmakarvat kireällä — näyttivät
tuskin lentävän niin korkealla kuin leivonen tai edes nousevan siihen
suuntaan. Päinvastoin ne pysyttelivät maanpinnalla ja kaivelivat pölyä
ja matoja. Mutta ei mikään ilmassa näkymättömänä livertelevä lintu
ollut kauempana ihmissilmän ulottuvilta kuin Carkerin ajatukset.
Hänellä oli ilmeensä niin täydellisesti vallassaan, että harvat
saattoivat täsmällisin sanoin lausua siitä muuta kuin että hän
hymyili tai mietti. Nyt hän mietti kiinteästi. Mitä korkeammalle
leivo nousi, sitä syvemmälle hän vaipui ajatuksiinsa. Leivosen
antaessa liverryksensä kuulua entistä selvemmin ja voimakkaammin, hän
vaipui yhä vakavampaan ja syvempään hiljaisuuteen. Vihdoin leivon
syöstessä alas suinpäin täysin rinnoin livertäen ja laskeutuessa hänen
viereensä vihreään vehnään, joka aaltoili aamutuulen huojuttamana
kuin vedenpinta, hän heräsi mietteistään ja katseli ympärilleen niin
kohteliaan ja lempeän hymyn levitessä äkkiä hänen kas voilleen kuin
hänellä olisi monta katselijaa lepytettävänä. Hän ei luopunut siitä
sittenkään, vaikka oli näin herännyt mietteistään, vaan kirkasti
kasvonsa kuin ajatellen, että niiden rypyistä muuten voisi jotakin
päätellä. Sitten hän lähti astelemaan eteenpäin ja hymyili yhä kuin
harjoitellakseen.
Ehkä pitäen silmällä ensi vaikutelmaa Carker oli puettu hyvin
huolellisesti ja sirosti tänä aamuna. Vaikka hän aina oli jonkin
verran muodollinen vaatetuksessaan, jäljitellen suurta päällikköään,
jäi hän kuitenkin jäykkyydessä takapajulle Dombeysta, osittain kenties
siksi, että hän ymmärsi sen olevan naurettavaa, osittain koska hän
niin menettelemällä ilmaisi käsittävänsä eron ja välimatkan heidän
välillään. Jotkut sanoivatkin häntä tässä suhteessa hänen jäisen
isäntänsä ilmeiseksi, mutta ei kovin imartelevaksi lisäselitykseksi.
Mutta maailma on halukas tulkitsemaan asiat väärin, eikä Carker ollut
vastuussa sen ilkeästä taipumuksesta.
Puhtaana ja kukoistavana, ihonväri tavallistakin vaaleampana, hän
asteli siroin askelin pitkin niittyjä, vihreitä nurmikenttiä ja
lehtokujia, kunnes tuli aamiaisen aika. Sitten hän lähti takaisin
oikotietä, tuuletti hampaitaan ja virkkoi samalla ääneen: "Nyt siis
tapaamaan toista rouva Dombeyta!"
Hän oli harhaillut ulos kaupungista ja palasi sinne miellyttävää
kävelytietä pitkin, johon lehtipuut loivat synkän varjon ja jonka
vierellä oli siellä täällä penkkejä sen varalta, että joku halusi
levätä. Koska tätä tietä ei yleensäkään käytetty paljon ja koska se
tänä varhaisena aamuhetkenä näytti kovin yksinäiseltä ja rauhalliselta,
oli se yksinomaan Carkerin hallussa tai ainakin hän luuli sen
olevan. Niinpä hän asteli joutilaan henkilön tavalla, jolla on vielä
kaksikymmentä minuuttia käytettävänään saapuakseen päämäärään, vaikka
sinne helposti ehti kymmenessäkin, suurten puunrunkojen välissä jättäen
pitkän rivin askelia näkyviin kasteiseen maahan.
Mutta hän huomasi erehtyneensä otaksuessaan, ettei lehdossa ollut
ketään muuta, sillä kiertäessään puunrungon takaa, jonka kova
kuori oli kuhmuinen ja poimuinen kuin sarvikuonon tai jonkin ennen
vedenpaisumusta eläneen hirviön nahka, hän huomasi odottamatta erään
olennon istuvan läheisellä penkillä, jonka hän juuri oli aikeissa
sivuuttaa.
Se oli aistikkaasti puettu, erittäin kaunis nainen. Hänen tummat ylpeät
silmänsä olivat luodut maahan, ja hänen mielessään näytti riehuvan
jokin intohimo tai taistelu. Sillä istuessaan siinä pää kumarassa hän
pureskeli alahuultaan, rinta kohoili, sieraimet värisivät, pää vapisi,
mielikarvauden kyyneliä näkyi hänen poskillaan, ja hänen jalkansa
polki sammalta rajusti kuin hän tahtoisi musertaa sen tyhjiin. Mutta
melkein sama vilkaisu, joka ilmaisi nämä seikat Carkerille, näytti
hänelle myöskin, kuinka tuo nainen nousi seisomaan halveksivan,
väsyneen ja ikävystyneen näköisenä ja lähti kävelemään pois, jolloin
hänen kasvoissaan tai ryhdissään ei enää ilmennyt muuta kuin huoletonta
kauneutta ja ylpeää ylenkatsetta.
Tätä olentoa oli myöskin tarkastellut ryppyinen ja hyvin ruma eukko,
ulkoasultaan ei oikeastaan mustalainen, vaan pikemmin siihen kirjavaan
kiertolaisjoukkoon kuuluva, joka harhailee ympäri maata kerjäten,
varastellen, paikaten kattiloita tai punoen kaislamattoja, milloin
mitäkin. Sillä kun kaunotar nousi seisomaan, kohosi myös tämä hänen
vastakohtansa maasta — melkein kuin maan sisästä — ja asettui hänen
tielleen.
"Sallikaa minun ennustaa kohtalonne, kaunis rouva", sanoi eukko
naksutellen leukapieliään, ikäänkuin pääkallo olisi tahtonut tunkeutua
näkyviin hänen keltaisen nahkansa alta.
"Voin ennustaa sen itsekin", kuului vastaus.
"Niin, niin, kaunis rouva, mutta ei oikein. Ette ennustanut sitä oikein
äsken istuessanne tuolla. Minä osaan. Antakaa minulle hopearaha,
kaunis rouva, niin ennustan kohtalonne oikein. Kasvoissanne kuvastuu
rikkautta, kaunis rouva."
"Tiedän sen", vastasi nainen ja astui hänen ohitseen synkästi hymyillen
ja ylpein askelin. "Tiesin sen jo ennen."
"Mitä! Ettekö anna minulle mitään?" huusi eukko. "Ettekö anna minulle
mitään, jotta kertoisin teille kohtalonne, kaunis rouva? Paljonko
sitten annatte, jotten kertoisi sitä? Antakaa minulle jotakin, tai
huudan sen jälkeenne!" vaakkui eukko käheästi.
Carker, jonka läheltä kaunotar juuri oli aikeissa poiketa polulle,
nosti hattuaan hänen astuessaan ohitse ja kehoitti vanhaa eukkoa
pysymään siivolla. Kaunotar kiitti häntä väliintulosta taivuttamalla
päätään ja jatkoi sitten matkaansa.
"Antakaa sitten te jotakin minulle, tai muuten huudan sen hänen
jälkeensä!" kirkui eukko nostaen käsivartensa ja työntäen pois Carkerin
ojennetun käden. "Tai kuulkaa", lisäsi hän alentaen äkkiä ääntään,
katsellen Carkeria vakavasti ja näyttäen yhdessä hetkessä unohtaneen
raivonsa esineen, "antakaa minulle jotakin, tai muuten huudan teidän
jälkeenne".
"Minunko jälkeeni, eukko!" vastasi Carker pistäen käden taskuun.
"Niin", vastasi eukko tarkastellen häntä kiinteästi ja pitäen
kuihtunutta kättään ojennettuna. "Minä tiedän!"
"Mitä te tiedätte?" kysyi Carker heittäen hänelle hopearahan.
"Tiedättekö, kuka tuo kaunis nainen on?"
Liikutellen suutaan kuin sadussa mainittu merimiehen vaimo, jolla oli
kastanjoita helmassaan, ja kurtistellen otsaansa vihaisen näköisenä
kuin noita, joka turhaan pyysi niistä muutamia, eukko otti hopearahan
maasta ja peräytyi kuin äyriäinen tai joukko äyriäisiä, sillä hänen
vuorotellen avautuvat ja sulkeutuvat kätensä olisivat voineet esittää
kahta äyriäistä ja hänen kurttuiset kasvonsa niiden lisäksi puolta
tusinaa. Sitten hän kyyristyi vanhan puun kuhmuiselle juurelle, veti
myssynsä sisältä esiin lyhyen mustan piipun, sytytti sen tulitikulla ja
poltteli äänettömänä, katsellen tuikeasti kysyjään.
Carker nauroi ja kääntyi kuin lähteäkseen.
"Hyvä on!" virkkoi eukko. "Yksi lapsi kuollut, ja yksi elää, yksi vaimo
kuollut ja yksi vaimo tulee. Menkää katsomaan häntä!"
Vasten tahtoaankin Carker katsahti taakseen ja pysähtyi. Eukko,
joka ottamatta piippua suustaan mutusteli ja mumisi puhuessaan kuin
keskustellen jonkin näkymättömän tuttavan kanssa, osoitti siihen
suuntaan, johon Carker oli menossa, ja nauroi:
"Mitä te sanoitte, vanha noita?" kysyi hän.
Eukko mumisi ja kakisteli kurkkuaan ja poltteli, osoittaen yhä
eteenpäin, mutta pysyi vaiti. Tokaistuaan jäähyväiset, jotka eivät
suinkaan olleet kohteliaat, Carker jatkoi matkaansa, mutta poistuessaan
metsästä ja katsahtaessaan taakseen vanhan puun juurelle saattoi yhä
nähdä sormen osoittavan eteenpäin ja luuli taas kuulevansa eukon
huutavan: "Menkää katsomaan häntä!"
Hänen saapuessaan hotelliin oli kaikki valmistelut hienon aterian
varalta suoritettu loppuun. Dombey, majuri ja aamiainen odottivat
naisia. Epäilemättä on yksilöllisellä luonteenlaadulla paljon
merkitystä sellaisissa asioissa, mutta tässä tapauksessa ruokahalu
voitti hellemmät tunteet, sillä Dombey oli hyvin kylmä ja tyyni,
kun taas majuri ihan suitsusi ja kohisi kiihkeästä jännityksestä.
Vihdoin alkuasukas avasi oven, ja hetkisen kuluttua ilmestyi erittäin
kukoistava, mutta ei kovin nuorekas nainen, jonka raukea astunta pitkin
käytävää oli vienyt tovin aikaa.
"Hyvä herra Dombey", virkkoi nainen, "pelkään meidän myöhästyvän,
mutta Edith on ollut jo ulkona valitsemassa soveliasta maisemaa
piirrosluonnosta varten ja antanut minun odottaa. Te kaikkein
vilpillisin majuri, kuinka voitte?" jatkoi hän ojentaen puhutellulle
pikkusormensa.
"Rouva Skewton", sanoi Dombey, "sallikaa minun esitellä teille ystäväni
Carker". Vaistomaisesti Dombey pani "ystävä" sanalle erikoisen painon
kuin ilmaistakseen, että esitetty henkilö sai hänen luvallaan hyötyä
sellaisesta viittauksesta. "Olettehan kuullut minun mainitsevan herra
Carkeria."
"Kovin hauska tutustua", virkkoi rouva Skewton herttaisesti.
Carkerkin oli tietysti ihastunut. Olisiko hän ollut Dombeyn vuoksi
ihastuneempi, jos rouva Skewton olisi ollut (niinkuin hän ensin oli
luullut) se Edith, jonka maljan he olivat juoneet edellisenä iltana?
"Mutta missä ihmeessä Edith on?" huudahti rouva Skewton katsellen
ympärilleen. "Yhä vielä ovella antamassa Withersille määräyksiä
taulujen kehystämisestä! Hyvä herra Dombey, tahdotteko olla niin
ystävällinen —"
Dombey oli jo lähtenyt häntä hakemaan. Hetken kuluttua hän palasi
taluttaen samaa aistikkaasti puettua ja erittäin kaunista naista, jonka
Carker oli tavannut puiden varjossa.
"Carker —" aloitti Dombey, mutta huomattuaan heidän jo tuntevan
toisensa vaikeni hämmästyneenä.
"Olen tälle herralle kiitollisuudenvelassa siitä, että hän äsken
pelasti minut eräästä tunkeilevasta kerjäläisestä", sanoi Edith
kumartaen ylpeästi.
"Olen kohtalolle kiitollinen siitä, että se soi minulle tilaisuuden
suorittaa pikku palveluksen henkilölle, jonka palvelijana oleminen
tekee minut ylpeäksi", virkkoi Carker kumartaen syvään.
Kun Edithin silmät viipyivät hänessä hetkisen ja sitten painuivat
lattiaan, näki Carker niiden kirkkaassa ja tutkistelevassa
katseessa epäilyksen, ettei hän ollut saapunut heidän äskeiselle
kohtauspaikalleen vasta silloin, kun oli sekaantunut kerjäläisnaisen
sanoihin, vaan oli salaa tarkastellut jo aikaisemmin. Ja toisaalta
Edith heti tajusi Carkerin katseesta, ettei hänen epäluulonsa ollut
aiheeton.
"Tosiaankin", huudahti rouva Skewton, joka oli käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen tarkastellakseen Carkeria lornettinsa lävitse ja
tyytyväisyydekseen todennut (niinkuin hän kuuluvasti kuiskasi
majurille) hänen olevan pelkkää sydäntä, "tosiaankin, tämäpä on
ihastuttavimpia sattumia, mitä koskaan olen kuullut. Edith kulta, siinä
näkyy niin selvän kohtalon viittaus, että tekisi melkein mieli panna
kädet ristiin rinnalle ja sanoa samoin kuin jumalattomat turkkilaiset:
Ei ole olemassa muuta koin — mikä se nyt onkaan — se ja se, ja se ja se
on hänen profeettansa!"
Edith ei suvainnut mitenkään korjata tätä kummallista koraanin
lausetta, mutta Dombeystä tuntui tarpeelliselta tehdä muutamia
kohteliaita huomautuksia.
"Minulle tuottaa suurta iloa", virkkoi hän kömpelön ritarillisesti,
"että minulle niin läheisellä henkilöllä kuin Carkerilla on ollut
kunnia ja onni tehdä edes pieni palvelus rouva Grangerille". Dombey
kumarsi hänelle. "Mutta minulle tuottaa jonkin verran mielipahaa
ja tekee minut tosiaankin kateelliseksi Carterille" — hän pani
vaistomaisesti korkoa näille sanoille ikäänkuin tuntien, että niihin
ehdottomasti sisältyi kerrassaan hämmästyttävä väite — "kateelliseksi
Carkerille, ettei minulla itselläni ollut sitä kunniaa eikä onnea".
Dombey kumarsi taas. Edith pysyi liikkumatta, paitsi että nyrpisti
huultaan.
"Totta vie", huudahti majuri puhjeten puhumaan nähdessään tarjoilijan,
joka oli tullut ilmoittamaan aamiaisen olevan valmiina, "minusta
on kerrassaan omituista, ettei ihmisellä ole kunniaa ja onnea
ampua kaikkia tuollaisia kerjäläisiä pään lävitse joutumatta siitä
vastuuseen. Mutta tässä tarjoan käsivarren rouva Grangerille, jos
hän tahtoo suoda J.B:lle sen kunnian, että tarttuu siihen; ja suurin
palvelus, minkä Joe voi suorittaa teille juuri nyt, on taluttaa teidät
pöytään!"
Näin sanoen majuri ojensi käsivartensa Edithille. Dombey talutti rouva
Skewtonia, ja Carker asteli viimeisenä hymyillen seurueelle.
"Olen tosiaankin iloinen, herra Carker", huomautti rouva Skewton
aamiaisen aikana tarkastettuaan häntä lornetillaan vielä toisen kerran
hyväksyvästi, "että olette järjestänyt käyntinne tänne niin sopivaan
aikaan. Nythän voitte tulla mukaan retkellemme, joka varmasti on
ihastuttava!"
"Mikä retki tahansa olisi ihastuttava sellaisessa seurassa", vastasi
Carker, "mutta uskon, että se muutenkin on hauska".
"Oi!" huudahti rouva Skewton raukean haltioituneena, "linna on
hurmaava! Tulee mieleen Keskiaika — ja muuta sellaista — mikä on niin
kerrassaan hienoa. Ettekö ole hurjasti ihastunut Keskiaikaan, herra
Carker?"
"Tavattomasti", vastasi Carker.
"Niin lumoavia aikoja!" huudahti Kleopatra. "Niin täynnä uskoa! Niin
voimakkaita ja tarmokkaita! Niin maalauksellisia! Niin täydelleen
poikkeavia kaikesta jokapäiväisestä. Laupias taivas! Jospa meille
säilyisi hiukankaan enemmän olemassaolon runoutta näinä hirveinä
aikoina!"
Koko ajan puhuessaan rouva Skewton tarkasteli tutkivasti Dombeyta, joka
katseli Edithiä. Tämä puolestaan kuunteli, mutta ei nostanut kertaakaan
silmiään.
"Me pidämme niin hirveästi kiinni todellisuudesta, herra Carker",
huomautti rouva Skewton, "eikö niin?"
Harvoilla ihmisillä oli vähemmän syytä surkutella todellisuuden
tavoittelua kuin Kleopatralla, jolla oli omassa olennossaan niin paljon
väärää kuin suinkin oli mahdollista elävälle ihmiselle. Mutta sittenkin
Carker valitteli mainittua aikaa ja myönsi meidän olevan siinä
suhteessa kerrassaan paatuneita.
"Linnan maalaukset ovat jumalallisia!" sanoi Kleopatra. "Toivoakseni
olette ihastunut tauluihin?"
"Vakuutan teille, rouva Skewton", virkkoi Dombey, arvokkaasti auttaen
konttoripäällikköään, "että Carkerilla on erittäin hyvä aisti,
suorastaan luontainen vaisto arvostelemaan maalaustaidetta. Hän on
itsekin melkoisen etevä taiteilija. Rouva Grangerin maku ja taito
tulevat varmasti tuottamaan hänelle suurta iloa."
"Hitto vieköön!" huudahti majuri Bagstock, "minun käsitykseni mukaan te
olette ihme, herra Carker, ja osaatte kaikkea."
"Uskotte liian paljon minusta, majuri Bagstock", virkkoi Carker
hymyillen kainosti. "Minä kykenen vain hyvin vähään. Mutta herra Dombey
jakelee niin avokätisesti kiitostaan pienimmällekin jokapäiväiselle
taidolle, joka minun kaltaiseni miehen on melkein välttämättä
hankittava, kun hän taas itse toisenlaisessa asemassaan on niin
paljon sen yläpuolella, että —" Carker kohautti olkapäitään jättäen
ylistyksensä kesken eikä lausunut enää sanaakaan.
Koko aikana Edith ei ollut nostanut silmiään paitsi kerran sivumennen
vilkaistakseen äitiinsä, kun tämän hehkuva henki pukeutui kovin
yltiöpäisiin sanoihin. Mutta Carkerin lakatessa puhumasta hän katsahti
Dombeyhin. Sitä kesti vain hetkisen, mutta hänen kasvoilleen ilmeni
tuokioksi halveksivaa ihmetystä, mikä ei jäänyt huomaamatta eräältä
koko seurueelle hymyilevältä katselijalta.
Dombey tapasi Edithin katseen juuri sen siirtyessä pois ja käytti
tilaisuutta hyväkseen pidättääkseen sitä.
"Olette kovaksi onneksi jo usein käynyt Warwickissa?" virkkoi Dombey.
"Joitakin kertoja."
"Pelkäänpä, että käynti siellä teistä tuntuu ikävältä?"
"Ei, ei suinkaan."
"Oh, sinä olet kuin serkkusi Feenix, Edith kulta", huomautti rouva
Skewton. "Hän on käynyt Warwickissa ainakin viisikymmentä kertaa, mutta
jos hän tulisi Leamingtoniin huomenna — toivoisinpa, että hän tulisi,
rakas enkeli — menisi hän sinne taas seuraavana päivänä."
"Mehän olemme kaikki innokkaita, äiti, eikö niin?" virkkoi Edith
kylmästi hymyillen.
"Ehkä liian paljon pysyäksemme rauhallisina, rakkaani", vastasi hänen
äitinsä, "mutta emme valita. Meidän omat tunteemme palkitsevat meidät.
Jos, niinkuin serkkusi Feenix sanoo, miekka kuluttaa — mikä se nyt taas
onkaan —"
"Ehkä huotran", sanoi Edith.
"Juuri niin — huotran vähän liian nopeasti, johtuu se siitä, että se on
kirkas ja hehkuva, senhän tiedät, kultaseni."
Rouva Skewton päästi pienen huokauksen, jonka tarkoituksena oli heittää
varjo sen lyhyen puumiekan pinnalle, jonka huotrana hänen herkkä
pintansa oli. Sitten hän kallisti päänsä toiselle puolelle Kleopatran
tapaan ja katseli miettivän ja hellän näköisenä rakasta lastaan.
Edith oli kääntänyt kasvonsa Dombeyhin päin silloin, kun tämä ensiksi
puhutteli häntä, ja pysynyt siinä asennossa äitinsäkin kanssa
keskustellessaan ikäänkuin pitäen mielenkiintonsa vireillä siltä
varalta, että Dombeylla olisi hänelle vielä jotakin sanomista. Tässä
yksinkertaisessa kohteliaisuudessa oli jotakin melkein uhmaavaa,
ikäänkuin se olisi suoritettu pakosta tai kauppana, johon hänen oli
vasten tahtoaan suostuttava. Sen pani jälleen merkille sama mies, joka
hymyillen tarkasteli koko seuruetta, ja johtui muistelemaan Edithiä
sellaisena kuin oli hänet ensiksi nähnyt silloin, kun hän luuli
olevansa yksin puiden keskellä.
Kun Dombeylla ei ollut mitään muuta sanottavaa, ehdotti hän — aamiainen
oli nyt lopussa ja majuri täynnä kuin jättiläiskäärme — että he
lähtisivät. Vaunut, jotka Dombey oli tilannut, odottivat ovella. Niihin
asettuivat molemmat naiset, majuri ja Dombey. Alkuasukas ja kalpea
miespalvelija kiipesivät ajajanistuimelle, Towlinson jäi taakse, ja
Carker ratsasti perässä.
Hän pysytteli noin sadan metrin päässä vaunuista ja tarkkasi niitä koko
matkan ajan kuin itse olisi kissa ja vaunuissa istuvat neljä henkilöä
hiiriä. Katsahtaessaan tien toiselle tai toiselle puolelle — pitkin
etäistä maisemaa sileine aaltomaisine kukkuloineen, tuulimyllyineen,
vaimoineen, niittyineen, papupeltoineen, luonnonkukkineen,
talonpoikaispihoineen, heinäpieleksineen ja metsiköstä kohoavine
kirkontorneineen — tai ylös aurinkoiseen ilmaan, jossa perhoset
liitelivät hänen päänsä ympärillä ja linnut livertelivät laulujaan —
tai alas, missä puiden varjot sekaantuivat yhteen ja loivat värisevän
maton tielle — tai eteenpäin, missä tien yli kurottautuvien puiden
holvit näyttivät hämäriltä, saaden vain vähän valoa lehtien lomitse —
hän piti aina yhtä silmännurkkaansa suuntautuneena Dombeyn selvästi
näkyviin, häneen päin käännettyihin kasvoihin ja hatunsulkaan, joka
nuokkui huolettomasti ja halveksivasti heidän välissään hyvin samaan
tapaan kuin hän oli nähnyt ylpeiden silmäluomien painuvan varsinkin
silloin, kun se henkilö, joka nyt istui vaunuissa vastapäätä, kiinnitti
huomionsa kauniisiin kasvoihin. Vain yhden ainoan kerran Carker
hellitti terävän katseensa näistä olennoista, ja se tapahtui silloin,
kun hän hypättyään pensaiden ylitse ja nelistettyään erään pellon
poikki kerkisi perille ennen vaunuja, ollakseen auttamassa naisia alas
vaunuista. Silloin Carker hetkiseksi kohtasi Edithin katseen hänen
ensimmäisessä hämmästyksessään, mutta koskettaessaan häntä pehmeällä
valkoisella kädellään huomasi sen taas suuntautuvan ylitseen samoin
kuin aikaisemminkin.
Rouva Skewton oli päättänyt ottaa Carkerin haltuunsa ja näyttää
hänelle linnan ihanuuksia, tahtoen samalla pidellä kiinni myös majurin
käsivarresta. Viimemainitulle parantumattomalle ja runouden asioissa
kaikkein vääräoppisimmalle olennolle tekisi hänen mielestään sellainen
seura hyvää. Tämä järjestely antoi Dombeylle tilaisuuden saatella
Edithiä, kuten hän tekikin astellen heidän edellään huoneiden lävitse
juhlallisin ja mahtavin askelin.
"Oi noita suloisia menneitä aikoja, herra Carker", virkkoi
Kleopatra, "ihanine linnoituksineen, rakkaine vanhoine tyrmineen,
kidutuskammioineen, romanttisine kostoineen, maalauksellisine
rynnäkköineen ja piirityksineen ja muine viehätyksineen, jotka tekevät
elämän todella hurmaavaksi! Kuinka hirveästi olemmekaan turmeltuneet!"
"Niin, me olemme surkuteltavasti rappeutuneita", myönsi Carker.
Omituista heidän seurustelussaan oli se, että rouva Skewton
kesken innostustaankin ja Carker kohteliaisuudestaan huolimatta
tarkastelivat kumpikin Dombeyta ja Edithiä. Niin eteviä kuin molemmat
olivatkin seurustelukyvyiltään, puhuivat he senvuoksi jonkin verran
hajamielisesti ja umpimähkään.
"Meillä ei ole lainkaan uskoa jäljellä", huomautti rouva Skewton,
heristäen ryppyistä korvaansa, sillä Dombey puhui jotakin Edithille.
"Me emme enää usko rakkaisiin vanhoihin ritareihin, jotka olivat
peräti viehättäviä olentoja — tai rakkaisiin vanhoihin pappoihin,
jotka olivat mitä sotaisimpia miehiä — tai edes tuon verrattoman
Elisabeth-kuningattaren aikoihin, jonka kuvan näemme seinällä ja jonka
hallituskausi oli niin kultaista aikaa. Suloinen olento! Hän oli
pelkkää sydäntä! Ja tuo hänen lumoava isänsä! Toivon teidän olevan
haltioissanne Henrik kahdeksannen vuoksi!"
"Ihailen häntä hyvin paljon", myönsi Carker.
"Niin karski!" huudahti rouva Skewton, "eikö ollutkin? Niin jyrkkä.
Niin aitoenglantilainen. Ja katsokaapa millainen taulu hänestä on
maalattu — pienet tirkistelevät silmät ja hyväntahtoinen leuka!"
"Ah, hyvä rouva!" huudahti Carker seisahtuen äkkiä, "mutta kun on puhe
tauluista — katsokaahan tuota sommitelmaa! Mikä taulukokoelma voi koko
maailmassa tarjota tuon vertaista?"
Näin sanoen hän osoitti oviaukon kautta Dombeyta ja Edithiä, jotka
seisoivat toisen huoneen keskellä kahden.
He eivät vaihtaneet sanaa tai katsettakaan. Seisoen yhdessä käsi
kädessä he näyttivät olevan kauempana toisistaan kuin jos meri olisi
heidät erottanut. Molempien ylpeydessäkin oli ero, joka loitonsi
heidät toisistaan edemmäksi kuin jos toinen olisi ollut koko
luomakunnan ylpein ja toinen nöyrin olento, Dombey itsetyytyväisenä,
taipumattomana, kaavamaisena, kovana, Edith kauniina ja suloisena,
mutta täydelleen kylmäkiskoisena itseään, Dombeyta ja kaikkea muuta
ympärillään olevaa kohtaan, halveksien omaa viehätysvoimaansa
nyrpistämällä ylpeästi kulmakarvojaan ja huultaan, ikäänkuin se
olisi hänelle vastenmielinen koriste tai puku. Niin epämukaisilta
ja vastakkaisilta he näyttivät, niin täydelleen nurjan sattuman
ja huonon onnen takomien kahleitten toisiinsa liittämiltä, että
vilkas mielikuvitus olisi voinut ajatella seinillä riippuvien
kuvien hämmästyvän tästä luonnottomasta yhdistelmästä ja katselevan
sitä, kullakin oma ilmeensä kasvoillaan. Jurot ritarit ja sotilaat
tarkastelivat heitä äreän näköisinä. Muuan kirkonmies käsi kohotettuna
syytti heitä pilkasta, kun sellainen pari saattoi tulla Jumalan
alttarin eteen. Maisemain tyynet vedenpinnat, joiden syvyyksistä
aurinko kuvastui, kyselivät, eikö ollut hukuttautumisen mahdollisuutta,
jollei muuta pelastuskeinoa ollut jäljellä. Rauniot huusivat: "Katsokaa
tänne ja nähkää, mitä me olemme kahlittuina hävittävään aikaan!"
Eläimet, jotka luonnostaan olivat toisilleen vihamielisiä, ahdistivat
toisiaan opiksi heille. Lemmen jumalat pakenivat pelästyneinä, eikä
marttyyrikuolemaa esittävissä historiallisissa maalauksissa ollut
sellaista tuskaa näkyvissä.
Sittenkin rouva Skewton oli niin ihastunut nähdessään tämän ryhmän,
johon Carker kiinnitti hänen huomionsa, ettei malttanut olla
puoliääneen ihmettelemättä, kuinka suloinen ja sielukas se oli. Edith,
joka kuuli sen, katsahti taakseen, ja närkästyksen puna kohosi hänen
kasvoilleen hiusmartoon asti.
"Rakas Edithini tietää, että ihailin häntä juuri", virkkoi Kleopatra
koskettaen melkein arasti tyttärensä selkää päivänvalollaan. "Suloinen
kultani!"
Taas Carker näki saman taistelun, jonka katselijaksi oli niin
odottamatta joutunut lehdossa. Taas hän näki ylpeän ikävystymisen ja
välinpitämättömyyden leviävän Edithin kasvoille ja verhoavan ne kuin
pilveen.
Edith ei kohottanut silmiään häneen, vaan tehden niillä tuskin
huomattavan käskevän liikkeen näytti kehoittavan äitiään tulemaan
lähemmäksi. Rouva Skewton katsoi parhaaksi ymmärtää tämän vihjauksen,
tuli nopeasti hänen luokseen molempine ritareineen ja pysytteli siitä
lähtien tyttärensä likellä.
Kun mikään ei enää hajoittanut Carkerin tarkkaavaisuutta, alkoi hän
puhella tauluista, valikoida parhaita niiden joukosta ja osoittaa
niitä Dombeylle. Koko ajan hän samalla ilmaisi luontaista ihailuaan
Dombeyn suuruutta kohtaan ja sydämellistä alttiuttaan sovittamalla
hänen kaukoputkensa lasit oikealle kohdalle tai etsimällä luettelosta
selityksiä tai pitämällä hänen keppiään. Nämä palvelukset eivät tosin
johtuneet alkuaan Carkerista, vaan itse Dombeysta, joka mielellään
näytti esimiehyyttään sanomalla hillityn käskevästi ja huolettomalla
äänellä: "Carker, olkaa niin hyvä ja auttakaa minua", ja hymyilevä
herra täyttikin aina käskyn kerkeästi.
He tarkastivat taulut, seinät, variksenpesän ja kaiken muun, ja
koska he yhä vieläkin olivat pieni seurue ja majuri pysyi jokseenkin
syrjässä, ollen uninen ruuansulatuksen kestäessä, kävi Carker
puheliaaksi ja hupaiseksi. Alussa hän enimmäkseen kääntyi rouva
Skewtonin puoleen, mutta kun tämä tunteellinen nainen ensimmäisen
neljännestunnin kuluttua oli joutunut niin haltioihinsa, ettei voinut
tehdä muuta kuin haukotella (ne olivat niin täydellisiä runollisen
innostuksen tuotteita, huomautti hän selittääkseen tätä ihastuksen
purkamistapaa), suuntasi hän huomaavaisuutensa Dombeyhin. Tämä ei
virkkanut juuri muuta kuin sattumalta "Juuri niin, Carker", tai
"Tosiaankin, Carker", mutta äänettömästi hän kehoitti Carkeria
jatkamaan ja hyväksyi mielessään täysin hänen käytöksensä. Hänestä
oli näet paikallaan, että joku puhui, ja hän otaksui, että Carkerin
huomautukset, jotka olivat tavallaan kuin pääliikkeen haaraosastoja,
saattoivat huvittaa rouva Grangeria. Carker, joka osasi olla erittäin
hienotunteinen, ei kertaakaan ollut niin rohkea, että olisi puhutellut
Edithiä suoranaisesti, mutta Edith näytti kuuntelevan, vaikkei
keltaakaan vilkaissut häneen. Kerran pari, kun Carker erikoisesti
osoitti nöyryyttään, välähti Edithin kasvoilla heikko hymy, ei valon,
vaan synkän varjon kaltainen.
Kun Warwickin linna vihdoinkin oli jokseenkin perinpohjin tutkittu
ja majuri lopen nääntynyt, puhumattakaan rouva Skewtonista, jonka
omituiset ilonilmaukset olivat käyneet herkeämättömiksi, käskettiin
taas vaunut esille ja he lähtivät ihailemaan muutamia lähiseudun
kauniita näköaloja. Dombey huomautti erästä niistä katseltaessa, että
rouva Grangerin kauniin käden siitä tekemä luonnos olisi hänelle hauska
muisto näin miellyttävästä päivästä, vaikka hänelle tosin ei ollut
välttämätön mikään keinotekoinen muisto (hän kumarsi kankeasti), koska
hän aina osaisi panna arvoa tälle retkelle. Kalpealla Withersillä
olikin kainalossaan Edithin luonnoskirja, ja rouva Skewton käski hänen
heti tuoda sen esille. Vaunut pysähdytettiin, jotta Edith saisi laatia
piirustuksen, jonka Dombey aikoi tallettaa aarteittensa joukkoon.
"Mutta pelkään vaivaavani teitä liiaksi", virkkoi Dombey.
"Ette suinkaan. Miltä kohdalta piirustan sen?" vastasi Edith kääntyen
häneen puoleensa yhtä väkinäisen kohteliaasti kuin ennenkin.
Dombey kumarsi taas niin, että hänen kaulaliinansa ratisi, ja sanoi
jättävänsä vaalin taiteilijan huoleksi.
"Mieluummin soisin teidän itse valitsevan", huomautti Edith.
"Sanokaamme sitten tästä", virkkoi Dombey. "Tämä näyttää sopivalta
kohdalta siihen tarkoitukseen, tai — Carker, mitä te ajattelette?"
Etualalla vähän matkan päässä sattui olemaan lehto, jokseenkin
samanlainen, jossa Carker oli kierrellyt aamulla. Erään puun alla oli
penkkikin kuten siellä, missä hänen kävelynsä oli aamulla keskeytynyt.
"Uskaltaisinko huomauttaa rouva Grangerille", virkkoi Carker, "että tuo
on hauskannäköinen — melkeinpä omituinen — näköala?"
Edith seurasi silmillään hänen ratsastuspiiskansa osoittamaan suuntaan
ja vilkaisi sitten nopeasti hänen kasvoihinsa. Esittelynsä jälkeen he
vaihtoivat nyt toisen silmäyksen, eikä se eronnut ensimmäisestä minkään
muun kuin selvyytensä puolesta.
"Pidättekö tuosta?" kysyi Edith Dombeylta.
"Se on ihastuttava", vastasi Dombey.
Vaunut ajoivat siis sille kohdalle, johon Dombey oli niin ihastunut.
Edith ei liikahtanutkaan istuimeltaan, vaan avasi luonnoskirjansa
tapansa mukaan ylpeän kylmäkiskoisesti ja aloitti työnsä.
"Kynäni ovat kaikki tylsiä", huomautti hän keskeyttäen työnsä ja
käännellen niitä.
"Sallikaa minun auttaa", pyysi Dombey. "Tai Carker osaa paremmin, koska
hän ymmärtää näitä asioita. Carker, olkaa hyvä ja teroittakaa nämä
rouva Grangerin kynät."
Carker ratsasti vaununoven luokse rouva Grangerin rinnalle, antoi
ohjasten pudota hevosen kaulalle, otti kumartaen ja hymyillen kynät
Edithin kädestä ja istui satulassa rauhallisesti teroittaen niitä.
Sen tehtyään hän pyysi lupaa pidellä niitä ja antaa yhden kerrallaan
rouva Grangerille sitä mukaa kuin kyniä tarvittiin. Näin Carker
viipyi hänen lähellään tehden monta huomautusta hänen erinomaisesta
taidostaan — etenkin puiden luonnostamisessa — ja katseli piirroksen
valmistumista. Dombey seisoi vaunuissa jäykkänä ja suojana kuin
erikoisesti kunnioitettava haamu ja katseli myöskin. Kleopatra ja
majuri kuhertelivat yhdessä kuin kaksi vanhaa kyyhkystä.
"Oletteko tyytyväinen tähän vai valmisteenko sitä vähän enemmän?" kysyi
Edith näyttäen luonnosta Dombeylle.
Dombey pyysi, ettei sitä muutettaisi, sillä se oli täydellinen.
"Se on verraton", huomautti Carker näyttäen kaikki punaiset ikenensä
kiitosta lausuessaan. "En osannut odottaa mitään niin kaunista ja
samalla niin harvinaista."
Tämä soveltui yhtä hyvin taiteilijaan kuin hänen luonnokseensa. Mutta
Carkerin käytös oli kaikin puolin avoin, ei ainoastaan hänen suunsa,
vaan hänen koko henkensäkin. Sellaisena hän pysyi myös silloin, kun
luonnos pantiin syrjään Dombeyn varalle ja piirustustarpeet talteen.
Sitten hän luovutti kynät (jotka Edith otti vastaan kylmästi kiittäen,
mutta suomatta katsettakaan), kiristi ohjaksia, peräytti hevosensa ja
alkoi taas seurata vaunuja.
Ratsastaessaan hän mahdollisesti ajatteli, että tämä mitätön luonnoskin
valmistettiin ja jätettiin omistajalleen, ikäänkuin siitä olisi
hierottu kauppaa ja sitten ostettu se, tai vaikka Edith oli suostunut
tähän pyyntöön niin auliisti, hänen kasvonsa olivat luonnoksen ylitse
kumartuneina tai sen aiheena oleviin etäisiin esineihin suuntautuneena
kuvastaneet ylpeätä naista, joka oli alentunut halpaan ja kurjaan
sopimukseen, mutta joka tapauksessa hän hymyili, ja samalla kun
hän näytti vapaasti katselevan ympärilleen nauttien ilmasta ja
ratsastuksesta, tarkasteli hän toisella silmännurkallaan vaunuja.
He tekivät retken Kenilworthin kuuluisille raunioille ja katselivat
vielä lisää eri maisemia. Rouva Skewton huomautti Dombeylle, että Edith
oli piirtänyt niistä useimmat, niinkuin herra Dombeykin itse jo oli
nähnyt hänen luonnoskirjastaan. Niin päättyi tämä huviretki, ja rouva
Skewton ja Edith vietiin asuntoonsa, jonne Kleopatra ystävällisesti
kutsui illaksi Carkerin yhdessä Dombeyn ja majurin kanssa kuuntelemaan
Edithin soittoa. Sitten herrat palasivat hotelliinsa päivälliselle.
Päivällinen oli eilisen jäljennös, paitsi että majurin riemu oli
lisääntynyt neljälläkolmatta tunnilla ja että hän oli vähemmän
salaperäinen. Edithin malja juotiin taas, Dombey tunsi jälleen
mieluisaa hämmennystä, ja Carker oli tulvillaan harrastusta ja
ylistystä.
Rouva Skewtonilla ei ollut muita vieraita. Edithin piirustuksia oli
ehkä vähän tavallista runsaammin kaikkialla huoneessa.
Kalpea palvelija Withers toi tavallista väkevämpää teetä. Harppu ja
piano olivat valmiina. Edith soitti ja lauloi, mutta ikäänkuin Dombeyn
tilauksesta, vaikka hänen äitinsä olikin sen ensin ottanut puheeksi.
"Edith kultaseni", virkkoi näet rouva Skewton puolisen tuntia teen
juonnin jälkeen. "Herra Dombey varmaankin kovasti haluaisi kuulla sinun
soittavan."
"Herra Dombey voi epäilemättä lausua sen itsekin, äiti."
"Olisin teille tavattoman kiitollinen", virkkoi Dombey.
"Mitä haluatte kuulla?" kysyi rouva Granger.
"Pianoa", sanoi Dombey epäröiden.
"Mitä vain haluatte. Te saatte itse määrätä."
Edith soitti siis aluksi pianoa, sitten harppua. Senjälkeen hän
lauloi ja suoritti kaikki yhtä kylmäkiskoisesti, jopa laulamiensa ja
soittamiensa kappaleiden valinnankin. Niin kylmä ja väkinäinen, vaikka
samalla hidastelematon ja täydellinen suostumus Dombeyn toivomuksiin,
joita esitettiin nimenomaan hänelle eikä kellekään toiselle, ei voinut
jäädä huomaamatta Carkerin teräviltä silmiltä, niin syventynyt kuin hän
näyttikin olevan lautapelin salaisuuksiin. Myöskin sen seikan hän pani
merkille, että Dombey ilmeisesti ylpeili vaikutusvallastaan ja näytteli
sitä mielellään.
Siitä huolimatta Carker pelasi niin hyvin — joitakin pelejä majurin
ja joitakin Kleopatran kanssa, jonka valppautta Dombeyn ja Edithin
seurustelun tarkkaamisessa ei yksikään ilves olisi voittanut —
että hänen arvonsa yhä nousi rouva Skewtonin suosiossa. Kun hän
hyvästellessään pahoitteli, että hänen oli seuraavana aamuna palattava
Lontooseen, lausui Kleopatra sen toivomuksen, että koska tunteitten
yhteyttä ei ollut tavattavissa joka päivä, tämä heidän kohtaamisensa ei
mitenkään saisi olla viimeinen.
"Samoin toivon minäkin, että pian taas tapaamme toisemme", virkkoi
Carker luoden merkitsevän katseen perällä istuvaan pariin ja seurasi
majuria ovesta ulos.
Dombey, joka oli lausunut juhlalliset jäähyväiset Edithille, teki
kumarruksen tai kumarruksentapaisen Kleopatran leposohvan puoleen ja
virkkoi matalalla äänellä:
"Olen pyytänyt rouva Grangerilta lupaa käydä häntä tervehtimässä
huomisaamuna — erään asian vuoksi — ja hän on määrännyt ajaksi kello
kaksitoista. Uskallanko toivoa saavani tavata teidät jälkeenpäin, rouva
Skewton?"
Kleopatra oli niin mielissään ja liikutettu tästä tietysti
käsittämättömästä puheesta, ettei osannut tehdä muuta kuin sulkea
silmänsä, pudistaa päätänsä ja ojentaa kätensä Dombeylle, joka —
tietämättä oikein mitä pitäisi tehdä — päästä sen irti.
"Tulkaa, Dombey!" huusi majuri katsoen sisään ovesta. "Hitto vieköön,
vanhan Joen tekisi kovin mieli ehdottaa muutosta Royal-hotellin nimeen.
Sitä pitäisi nimittää Kolmeksi Iloiseksi Vanhaksipojaksi meidän ja
herra Carkerin kunniaksi." Samalla majuri taputti Dombeyta selkään ja
iskettyään silmää hänen olkansa ylitse naisille, veren tulvahtaessa
peloittavasti hänen päähänsä, vei hänet mukanaan.
Rouva Skewton lepäsi sohvallaan, ja Edith istui ääneti loitompana
harppuineen. Leikitellen viuhkallaan äiti vilkaisi monta kertaa salaa
tyttäreensä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaan istui synkän ja
miettivän näköisenä, katse painuksissa.
Näin kului pitkä aika eikä vaihdettu sanaakaan, kunnes rouva
Skewtonin kamarineito ilmestyi tapansa mukaan valmistamaan häntä
vähitellen makuulle. Iltaisin tämä palvelijatar olisi paremminkin
voinut olla luuranko viikatteineen ja tuntilaseineen kuin nainen,
sillä hänen kosketuksensa oli kuoleman hipaisua. Maalattu olento
värisi hänen kättensä pitelyssä, vartalo kutistui kokoon, tukka
putosi pois, kaarevat mustat kulmakarvat muuttuivat mitättömiksi
harmaiksi tupsuiksi, kalpeat huulet vetäytyivät kurttuun, iho kävi
kalmankarvaiseksi ja irtonaiseksi. Kleopatran paikalle jäi vain vanha,
kulunut, keltainen, tutiseva punasilmäinen nainen, joka käärittiin kuin
kurja mytty tahraantuneeseen flanellipukuun.
Äänikin oli perin muuttunut, kun hän puhutteli Edithiä heidän jäätyään
kahden kesken.
"Miksi et kerro minulle, että hän tulee tänne huomenna sopimuksen
mukaan?" kysyi hän.
"Koska jo tiedät sen, äiti."
Kuinka ivallisesti hän painostikaan viime sanaa!
"Sinähän tiedät hänen ostaneen minut", jatkoi Edith. "Tai että
hän ostaa huomenna. Hän on harkinnut kauppaa, näyttänyt tavaraa
ystävälleen, onpa ylpeäkin siitä. Hän luulee sen vastaavan hänen
toiveitaan, se on saatavissa kyllin halvalla, ja hän ostaa sen
huomenna. Hyvä Jumala, että minun piti kokea tämäkin ja käsittää se!"
Jos puristaa yksiin kauniisiin kasvoihin sadan ylpeän ja intohimoisen
naisen tietoisen itsensäalentamisen ja palavan vihan, saa silmiinsä
saman näyn, joka tässä kätkeytyi kahden valkean värisevän käsivarren
väliin.
"Mitä tarkoitat?" virkkoi äiti vihaisena. "Etkö ole lapsesta alkaen —"
"Lapsesta!" huudahti Edith katsahtaen häneen. "Milloin minä olen
ollut lapsi? Mitä lapsuutta sallit koskaan minulle? Minä olin nainen
— viekas, salakavala, rahanhimoinen, miehiä pyydystelevä — ennenkuin
tunsin itseni tai sinut tai edes ymmärsin jokaisen oppimani uuden
tempun perussyyn ja kurjan tarkoituksen. Sinä synnytit naisen. Katso
häntä — nyt hän on ylpeytensä kukkuloilla."
Puhuessaan hän löi kädellään kaunista rintaansa kuin olisi tahtonut
iskeä itsensä maahan.
"Katso minua, joka en ole koskaan tiennyt, mitä merkitsee omistaa
rehellinen sydän ja rakastaa. Katso minua, jota opetettiin punomaan
juonia toisten lasten vielä leikkiessä. Nuorena, mutta täytenä
mestarina vehkeilyssä, jouduin naimisiin miehen kanssa, josta en
vähääkään huolinut. Hän jätti minut leskeksi kuollen ennenkuin sai
käsiinsä perintönsä — hyvin ansaittu rangaistus sinulle! Niin, katso
minua ja sano sitten, mitä minun elämäni on ollut näinä kymmenenä
vuonna senjälkeen."
"Me olemme ponnistelleet parhaamme mukaan hankkiaksemme sinulle hyvän
naimiskaupan", vastasi äiti. "Se on ollut sinun elämääsi. Ja nyt olet
saavuttanut päämääräsi."
"Markkinoilla ei ole ainoatakaan orjaa tai hevosta niin näytelty ja
tarjottu ja tutkittu ja kehuttu, äiti, kuin minua näinä kymmenenä
häpeällisenä vuotena", herjasi Edith kasvot tulisina ja pannen joka
sanalle katkeran painon. "Eikö se ole totta? Eikö minusta ole tullut
kaikkien miesten puheenparsi? Eivätkö hupsut, irstailijat, nuoret
pojat, höperöt ukot ole liehitelleet minua ja yksi toisensa perästä
luopuneet minusta, koska sinä olit liian avomielinen viekkaudestasi
huolimatta, jopa liian vilpitön kaikkien petollisten temppujesi ohella,
kunnes olemme melkein joutuneet huonoon maineeseen? Enkö ole sallinut
katsella ja koskettaa itseäni", lisäsi hän silmien leimutessa, "melkein
kaikkialla Englannissa, jossa meidän seurapiirimme ihmisiä on ollut
koolla? Eikö minua ole metsästetty ja kaupittu joka paikassa, kunnes
viimeinen itsekunnioituksen kipinä on sammunut minussa ja inhoan
itseäni? Onko tämä ollut toinen lapsuuteni? Minulla ei ollut muuta sitä
ennen. Älä väitä, ainakaan tänä iltana, että asian laita on toisin."
"Sinä olisit voinut joutua hyviin naimisiin, Edith, ainakin
kaksikymmentä kertaa, jos olisit antanut jonkun verran rohkaisua",
virkkoi hänen äitinsä.
"En! Sen, joka ottaa minut tällaisena hylkytavarana kuin nyt olen
ja ansaitsenkin olla", vastasi Edith kohottaen päätänsä ja väristen
häpeästä ja kiihkeästä ylpeydestä, "sen täytyy ottaa minut, niinkuin
tämä mies tekee, minun tarvitsemattani virittää hänelle ansaa. Hän
näkee minut huutokaupassa ja arvelee sopivaksi ostaa minut. No
ostakoon! Kun hän tuli katselemaan minua — ehkä tekemään tarjousta —
vaati hän nähdäkseen luettelon kyvyistäni. Minä annoin sen hänelle.
Kun minun oli näytettävä hänelle jokin taitoni puolustaakseni hänen
kauppaansa ystävien silmissä, vaadin häntä sanomaan, mitä hän
halusi niistä, ja sitten tottelin. Enempää en tee. Hän tekee kaupan
vapaaehtoisesti täysin tietoisena tavaran arvosta ja rahansa vallasta.
Toivon, ettei hän siinä koskaan pety. Minä en ole kehunut tavaraa tai
tyrkyttänyt sitä hänelle. Et sinä myöskään, mikäli olen voinut sitä
estää."
"Sinä puhut omituisesti omalle äidillesi tänä iltana, Edith."
"Niin minustakin tuntuu vielä selvemmin kuin sinusta", virkkoi Edith.
"Mutta minun kasvatukseni on loppuun suoritettu jo kauan sitten.
Minä olen nyt liian vanha ja olen asteettain vaipunut liian syvälle
lähteäkseni uudelle tielle, pidättääkseni sinua ja auttaakseni itseäni.
Kaiken sen itua, mikä tekee naisen uskolliseksi ja hyväksi, ei ole
koskaan hoivattu minun rinnassani, eikä minulla ole mitään mihin
turvata silloin, kun itsehalveksiminen herää sydämessäni." Hänen
äänessään ilmeni liikuttavaa surumielisyyttä, mutta se hävisi hänen
jatkaessaan ivallisesti hymyillen: "Koska nyt olemme ylhäisiä ja
köyhiä, täytyy minun tyytyä siihen, että tulemme rikkaiksi tällaisilla
keinoilla. Muuta sanomista minulla ei ole kuin että olen pysynyt
uskollisena sille yhdelle päätökselle, jonka tekemiseen minulla on
voimaa — enkä ole houkutellut tätä miestä."
"Tätä miestä! Sinähän puhut kuin vihaisit häntä", huomautti äiti.
"Ja sinä kai luulit minun rakastavan", vastasi Edith seisahtuen
aikoessaan mennä huoneen poikki ja katsahtaen taakseen. "anonko
sinulle", jatkoi hän tuijottaen äitiinsä, "kuka jo tuntee meidät
perinpohjin ja näkee meidän lävitsemme ja kenen silmissä minulla on
vieläkin vähemmän itsekunnioitusta ja luottamusta kuin oman sisäisen
itseni edessä — niin syvälle tunnen vaipuneeni senvuoksi, että hän
tuntee minut?"
"Tämä on kai tarkoitettu hyökkäykseksi sitä raukkaa, onnetonta — mikä
hänen nimensä nyt onkaan — herra Carkeria vastaan", sanoi hänen äitinsä
kylmästi. "Jos sinulta puuttuu itsekunnioitusta ja luottamusta sen
miehen edessä (joka muuten tuntuu hyvin miellyttävältä), ei se kaiketi
paljoa vaikuta naimiskauppaasi? Miksi katselet minuun niin tylysti?
Oletko sairas?"
Edith antoi kasvojensa heti painua ikäänkuin niihin olisi pistetty,
ja hänen peittäessään niitä käsillään värisytti hänen koko olentoansa
hirveästi. Se meni kuitenkin pian ohitse, ja tavallisin askelin hän
poistui huoneesta.
Palvelijatar, joka olisi voinut olla kuoleman luuranko, ilmestyi
sitten uudelleen, talutti käsivarresta emäntäänsä, joka näytti
riisuneen ylvään käytöksensä muiden sulojen ohella ja pukeneen ylleen
halvautumisen flanellipuvun keralla, kokoili Kleopatran tähteet ja vei
ne toiseen huoneeseen, seuraavana aamuna taas eloon herätettäviksi.