"Nöyrin palvelijanne, herra", sanoi majuri. "Hitto vieköön, ystäväni
Dombeyn ystävä on minunkin ystäväni. Hauska tutustua teihin!"
"Olen hyvin suuressa kiitollisuudenvelassa, Carker, majuri Bagstockille
hänen seurastaan", selitti Dombey. "Majuri Bagstock on tehnyt minulle
suuria palveluksia."
Konttoripäällikkö Carker, joka seisoi hattu kädessä, oli juuri
saapunut Leamingtoniin ja esitelty majurille, jolle hän nyt näytti
kaksinkertaista hammasriviään. Hän sanoi uskaltavansa olla niin rohkea
ja kiittää majuria oikein sydämensä pohjasta, kun oli saatu toimeen
niin suuri parannus herra Dombeyn ilmeessä ja mielialassa.
"Totta vie, herra", vastasi majuri, "minua ei kannata ollenkaan
kiittää, sillä minulle on myös tehty vastapalvelus. Sellainen suuri
mies kuin ystävämme Dombey", jatkoi hän alentaen ääntään, mutta ei niin
paljon, ettei asianomainen itse olisi kuullut hänen sanojaan, "ei voi
olla parantamatta ja jalostamatta ystäviään. Hän vahvistaa ja tukee
toista siveellisellä luonteellaan. Niin, sellainen on Dombey!"
Carker tarttui heti tähän lausuntoon. Siveellisellä luonteellaan —
juuri niin. Samoja sanoja hän oli itsekin aikonut käyttää.
"Mutta kun ystäväni Dombey", lisäsi majuri, "puhuu teille majuri
Bagstockista, täytyy minun pyytää lupaa oikaista häntä ja teitä. Hän
tarkoittaa sillä vain henkilöä, joka on pelkkä Joe — Joey B. — Josh
Bagstock — Joseph — karkea ja sitkeä vanha J., hyvä herra. Nöyrin
palvelijanne."
Se, että Carker tunsi erikoista ystävyyttä majuria kohtaan ja ihaili
tätä karkeutta, sitkeyttä ja pelkkyyttä, loisti hänen joka hampaastaan.
"Ja nyt on teillä ja Dombeyllä pohdittavana oikein hitonmoinen kasa
liikeasioita."
"Ei suinkaan, majuri", huomautti Dombey.
"Dombey", sanoi majuri tiukasti, "minä tiedän sen paremmin. Teidän
kaltaisenne mies — kauppamaailman kolossi — ei voi keskeyttää
asioitaan. Teidän hetkenne ovat kalliit. Tapaamme toisemme
päivällisaikaan. Sillä välin pysyy vanha Joseph poissa. Päivällinen
alkaa täsmälleen kello seitsemän, herra Carker."
Näin sanoen majuri lähti pois kasvot hyvin pullistuneina, mutta työnsi
päänsä heti taas ovesta sisään ja virkkoi:
"Suokaa anteeksi, Dombey, onko teillä mitään sanaa lähetettävänä
heille?"
Jonkin verran hämillään ja vilkaisten kohteliaaseen liikkeenhoitajaansa
Dombey pyysi majuria viemään hänen terveisensä.
"Hitto vie, Dombey!" huudahti majuri. "Teidän pitää lähettää jotakin
lämpimämpää, tai muuten ei vanha Joe ole laisinkaan tervetullut."
"Kunnioittavat terveiset siis, jos suvaitsette, majuri", virkkoi Dombey.
"Lempo soikoon", sanoi majuri samalla kun hänen hartiansa ja
paksut poskensa tärisivät pidätetystä naurusta, "lausukaa vieläkin
lämpimämpää!"
"No, sanokaa sitten — mitä itse tahdotte, majuri", huomautti Dombey.
"Meidän ystävämme on ovela, hyvä herra, ovela, hiton ovela", sanoi
majuri Carkerille oven raosta. "Niin on myöskin Bagstock." Mutta
keskeyttäen äkkiä naurunhihityksensä ja oikaisten itsensä täyteen
pituuteensa hän julisti juhlallisesti lyöden kädellä rintaansa:
"Dombey, kadehdin tunteitanne. Jumalan haltuun!" Sitten hän poistui.
"Tuosta herrasta on teille varmaankin ollut suuri hyöty", virkkoi
Carker katsellen hänen jälkeensä hampaat näkyvissä.
"Kerrassaan suuri", myönsi Dombey.
"Hänellä näyttää olevan täällä tuttavia", jatkoi Carker, "ja huomaan
hänen sanoistaan, että tekin otatte täällä osaa seuraelämään.
Tiedättekö", lisäsi hän kamalasti hymyillen, "minusta on kerrassaan
hauskaa, että seurustelette".
Dombey vastasi tähän liikkeenjohtajansa harrastuksen ilmaukseen
kiertelemällä kellonperiään ja taivuttamalla vähän päätänsä.
"Teidät on luotu seuraelämään", jatkoi Carker. "Kaikista ihmisistä,
joita tunnen, on luonto ja asema juuri teidät kaikkein selvimmin
tarkoittanut seuraelämään. Tiedättekö, usein olen ihmetellyt, että
olette sitä niin kauan välttänyt!"
"Minulla on ollut omat syyni, Carker. Olen elänyt yksin enkä ole
siitä välittänyt. Mutta teillähän on itsellänne hyvät taipumukset
seuraelämään, ja siksi lienette ihmetellyt sitäkin enemmän."
"Voi, minullako!" vastasi toinen ollen heti valmis halventamaan
itseään. "Minun kaltaiseni miehen laita on toisin. Minua ei voi verrata
teihin."
Dombey hypisteli kaulaliinaansa, käänteli päätänsä, yskähteli ja
katseli uskollista ystäväänsä ja apulaistaan joitakin hetkiä mitään
puhumatta.
"Minulla tulee olemaan ilo, Carker", virkkoi hän vihdoin sennäköisenä
kuin olisi nielaissut jonkin liian suuren palan, "esittää teidät minun
— majurin tuttaville. Erittäin miellyttäviä ihmisiä."
"Otaksuttavasti on naisia heidän joukossaan", arveli sulava
konttoripäällikkö.
"He ovat kaikki — toisin sanoen, molemmat — naisia", vastasi Dombey.
"Vain kaksi?" hymyili Carker.
"Heitä on vain kaksi. Minä olen rajoittanut käyntini heidän taloonsa
enkä ole hankkinut täällä muita tuttavia."
"Sisaruksia, luullakseni?" kysyi Carker.
"Äiti ja tytär", vastasi Dombey.
Kun Dombey loi silmänsä alas ja taas korjasi kaulaliinaansa, muuttuivat
Carkerin hymyilevät kasvot hetkiseksi ja ilman asteettaista vaihdosta
kerrassaan ilkeän näköisiksi ja vaanivat toista tiukasti ja häijysti
hymyillen. Dombeyn kohottaessa silmänsä ne palasivat yhtä nopeasti
ennalleen ja näyttivät hänelle Carkerin ikenet niin täydelleen kuin
suinkin mahdollista.
"Olette kovin ystävällinen", sanoi Carker. "Minusta on hauskaa tutustua
heihin. Tyttäristä puhuttaessa muistuu mieleeni, että olen nähnyt neiti
Dombeyn."
Veri kohosi äkkiä Dombeyn kasvoille.
"Uskalsin käydä häntä tervehtimässä", virkkoi Carker, "kysyäkseni,
oliko hänellä mitään lähetettävää teille minun mukanani. Minulla on ilo
tuoda häneltä vain — vain hänen rakkaat terveisensä."
Kuinka erehdyttävästi muistuttivatkaan hänen kasvonsa sutta — punainen
kielikin näkyi levinneestä suusta — kun hän kohtasi Dombeyn katseen.
"Mitä liikeasioita sitten?" kysyi jälkimäinen hetken päästä, jonka
kuluessa Carker oli ottanut esiin joitakin asiakirjoja.
"Hyvin vähän", vastasi Carker. "Ylipäänsä voi sanoa, ettei meillä
viime aikoina ole ollut tavallista hyvää onneamme, mutta sehän ei
teille paljon merkitse. Laivakonttorissa ollaan sitä mieltä, että
_Poika ja Perillinen_ on hukkunut. No niin, se oli vakuutettu emäpuusta
mastonhuippuun asti."
"Carker", virkkoi Dombey, istuutuen hänen likelleen, "en voi sanoa,
että se nuorukainen, Gay, koskaan miellytti minua —"
"Ei minuakaan", pisti konttoripäällikkö väliin.
"Mutta soisin", jatkoi Dombey välittämättä keskeytyksestä, "ettei hän
olisi joutunut sille alukselle. Toivoisin, ettei häntä olisi lainkaan
lähetetty."
"Vahinko, ettette sanonut sitä ajoissa", tokaisi Carker kylmästi.
"Mutta minun mielestäni on hyvä näinkin. Tosiaankin arvelen, että tämä
on parasta. Mainitsinko, että jouduin jonkin verran luottavaiseen
keskusteluun neiti Dombeyn kanssa?"
"Ette", vastasi Dombey jäykästi.
"En epäile rahtuakaan", sanoi Carker merkitsevän vaitiolon jälkeen,
"että missä Gay lieneekin, on hänen siellä paljon parempi olla kuin
täällä kotona. Jos olisin tai voisin olla teidän sijassanne, olisin
siitä mielissäni. Omasta puolestani pidän sitä hyvänä sattumana. Neiti
Dombey on luottavainen ja nuori — ehkä tuskin kyllin ylpeä teidän
tyttäreksenne — jos hänessä on mitään virhettä. Ei tosin niin, että se
olisi suuri virhe. Suvaitsetteko laskea nämä tilit minun kanssani?"
Dombey nojautui tuolinsa selkää vasten sensijaan että olisi
kumartunut eteenpäin levitettyjä papereita tarkastamaan ja katseli
konttoripäällikköä tiukasti kasvoihin. Carker oli silmäluomet
puoliavoimina katselevinaan numeroltaan ja odottavinaan, milloin
hänen esimiehensä suvaitsisi kiinnittää niihin huomionsa, ikäänkuin
olisi tahtonut hienotunteisena säästää Dombeyn tunteita. Jälkimäinen
puolestaan tuijotti häneen, arvaten hänen tarkoituksensa, ja tajusi
samalla, että muuten olisi tuttavallinen Carker sanonut paljon enemmän,
mitä hän, Dombey, oli liian ylpeä kysymään. Niin hän usein menetteli
liikeasioissa. Vähitellen Dombeyn katse lieveni, ja hänen huomionsa
kiintyi edessä oleviin papereihin, mutta vielä sittenkin hän usein
keskeytti puuhansa äkkiä ja vilkaisi taas Carkeriin. Joka kerta Carker
silloin osoitti hienotunteisuuttaan, niinkuin ennenkin, ja painoi sitä
yhä syvemmälle suuren päällikkönsä mieleen.
Sillä välin kun he tarkastelivat tilejä ja kun Carkerin taitavasti
vaikuttaessa Dombeyn sydämessä virisi ja kehittyi vihaisia
ajatuksia Florence-parkaa kohtaan siellä ennen vallinneen kylmän
vastenmielisyyden sijalle, harppoi majuri Leamingtonin vanhojen
naisten suuresti ihailemana ja alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi
tavallista kevyttä selkätaakkaansa, pitkin tien varjopuolta vierailulle
rouva Skewtonin luokse. Koska oli puolipäivän aika majurin saapuessa
Kleopatran majaan, suosi häntä onni niin, että hän tapasi prinsessansa
raukeana tavallisella sohvalla kahvikupin ääressä. Huone oli komeampaa
lepoa varten tehty verhoilla niin hämäräksi, että Withers, joka palveli
emäntäänsä, häämöitti siellä kuin aave.
"Mikä sietämätön olento tuolta tulee?" kysyi rouva Skewton. "En voi
suvaita tuollaista. Menkää pois, kuka lienettekin!"
"Ettehän raskitse karkoittaa J.B:tä, rouva!" virkkoi majuri pysähtyen
puolitiehen nuhtelemaan, keppi olkapäällä.
"Ah, tekö siinä tulette? Tarkemmin ajatellen, sallin teidän jäädä",
huomautti Kleopatra.
Majuri astui siis sisään, tuli sohvan luokse ja painoi rouva Skewtonin
harmaan käden huulilleen.
"Istuutukaa", virkkoi Kleopatra liikutellen väsyneesti viuhkaansa,
"mutta pitkän matkan päähän. Älkää tulko liian lähelle, sillä minä olen
tänä aamuna hirveän heikko ja herkkätunteinen, ja teissä on auringon
tuoksua. Olette suorastaan troopillinen."
"Totisesti, rouva", sanoi majuri, "on kyllä ollut aika, jolloin
aurinko paahtoi ja korvensi Joseph Bagstockia. Silloin Länsi-Intian
kuuma ansari-ilma paistoi hänet niin täyteen kukoistukseen, että hänet
tunnettiin Kukan nimellä. Niinä aikoina ei kukaan kuullut puhuttavan
Bagstockista, rouva, vaan ainoastaan Kukasta — meidän Kukasta. Kukka
lienee kuihtunut enemmän tai vähemmän", lisäsi majuri istuutuen paljon
lähempään tuoliin kuin hänen julma jumalattarensa oli näyttänyt, "mutta
se on vieläkin sitkeä kasvi ja kestävä kuin ikivihreä".
Hämärän huoneen turvissa majuri sulki toisen silmänsä, pyöritti
päätänsä kuin ilveilijä ja joutui suuressa itsetyytyväisyydessään ehkä
lähemmäksi halvauskohtausta kuin oli koskaan ennen ollut.
"Missä rouva Granger on?" kysyi Kleopatra palvelijaltaan.
Withers luuli hänen olevan omassa huoneessaan.
"Hyvä on", sanoi rouva Skewton. "Mene siis sulkemaan ovi. Minä en ole
tänään tavattavissa."
Withersin kadottua rouva Skewton käänsi väsyneesti päänsä majuriin päin
liikauttamatta muuten jäsentäkään ja kysyi, kuinka hänen ystävänsä
jaksoi.
"Dombey", vastasi majuri rykäisten veitikkamaisesti, "jaksaa niin hyvin
kuin hänen tilassaan on mahdollista. Hänen tilansa on epätoivoinen,
rouva. Häneen on sattunut, tuohon Dombey-parkaan!" huudahti majuri.
"Painetti on pistetty hänen lävitseen."
Kleopatra loi majuriin pikaisen silmäyksen, joka oli jyrkkänä
vastakohtana hänen äänensä teeskennellylle laimeudelle hänen sanoessaan:
"Majuri Bagstock, vaikka tunnen vain vähän maailmaa — enkä voi todella
surrakaan kokemattomuuttani, sillä pelkään, että se on vilpillinen
paikka täynnä mitättömiä muodollisuuksia, jossa luontoa kunnioitetaan
kovin vähän ja jossa harvoin kuunnellaan sydämen musiikkia ja sielun
kuohuntaa ja muita sellaisia todella runollisia asioita — niin
sittenkään en voi olla ymmärtämättä tarkoitustanne. Sanoissanne on
vihjaus Edithiin, rakkaaseen lapseeni, joka saa hellimmät sydänsäikeeni
voimakkaasti värisemään", lisäsi rouva Skewton painellen etusormellaan
kulmakarvojensa ääriviivoja.
"Suorasukaisuus on aina ollut Bagstockin suvun luonteenpiirteitä",
virkkoi majuri. "Olette oikeassa. Joe myöntää sen."
"Ja tuo vihjaus", jatkoi Kleopatra, "koskettaa minun käsitykseni mukaan
yhtä liikuttavimmista — ehkä suorastaan liikuttavinta — ja vakavimmista
ja pyhimmistä mielenliikutuksista, joita murheellisesti langennut
luonteemme kykenee tuntemaan".
Majuri painoi käden suulleen ja heitti lentosuukon Kleopatralle
ikäänkuin todetakseen puheena olevan mielenliikutuksen.
"Tunnen olevani heikko. Tunnen, että minulta puuttuu sitä tarmoa, jonka
pitäisi tukea äitiä sellaisessa tilanteessa", sanoi rouva Skewton
painellen huuliaan pitsireunaisella nenäliinallaan, "mutta minä voin
tuskin koskettaa ilman heikkouden väristystä sellaista asiaa, joka on
niin peräti tärkeä kalliille Edithilleni. Mutta, paha mies, koska te
olette rohkeasti ottanut sen puheeksi ja koska se on tuottanut minulle
suurta tuskaa" — rouva Skewton painoi viuhkalla sydämensä kohtaa — "en
tahdo laiminlyödä velvollisuuttani".
Majuri paisui yhä, pyöritteli tulipunaisia kasvojaan joka puolelle ja
räpytteli hummerinsilmiänsä, kunnes joutui niin rajuun yskänpuuskaan,
että hänen oli pakko nousta kävelemään pari kertaa edestakaisin
huoneessa, ennenkuin hänen suloinen seuralaisensa saattoi jatkaa.
"Herra Dombey", virkkoi rouva Skewton päästyään vihdoin jatkamaan,
"oli niin ystävällinen muutamia viikkoja sitten, että kunnioitti
meitä vierailullaan täällä yhdessä teidän kanssanne, rakas majuri.
Tunnustan — sallikaa minun olla avomielinen — että heikkoutenani
on olla tunteenvaihtelujen vallassa ja että minulla on sydän kuin
ulkopinnalla. Tunnen puutteeni oikein hyvin. Viholliseni ei voi olla
siitä paremmin selvillä. Mutta minä en valita. Mieluummin toivon,
etteivät sydämettömät sanat saa minua jähmettymään jääksi, ja alistun
tyytyväisesti siihen moitteeseen."
Rouva Skewton järjesti kaularöyhelöään, nipisti laihaa kurkkuaan
saadakseen sen näyttämään pehmeämmältä ja jatkoi mielihyvillään:
"Minulle (ja varmasti myöskin rakkaalle Edithilleni) tuotti suurta
nautintoa ottaa vastaan herra Dombey. Koska hän oli teidän ystävänne,
rakas majuri, oli hän tietenkin ennakolta voittanut meidän sydämemme,
ja minä kuvittelin tavanneeni herra Dombeyssa miehen, jolla oli niin
lämmin sydän, että se suorastaan virkisti."
"Nyt hänellä on hiton vähän sydäntä, rouva", huomautti majuri.
"Kurja mies!" virkkoi rouva Skewton katsellen häneen raukeasti, "olkaa
hyvä ja vaietkaa".
"J.B. on mykkä, rouva", sanoi majuri.
"Herra Dombey siis uudisti vierailunsa", jatkoi Kleopatra silitellen
ruusuisia poskiaan, "ja kun häntä ehkä miellytti meidän elintapamme
yksinkertaisuus ja alkuperäisyys — sillä luonnolla on aina oma
viehätyksensä — se on niin suloinen — tuli hän meidän pieneen piiriimme
joka ilta. En aavistanut sitä hirveää vastuuta, jonka otin hartioilleni
kehoittaessani herra Dombeyta —"
"Majoittumaan tänne", täydensi majuri Bagstock.
"Karkea ihminen!" virkkoi rouva Skewton, "arvaatte ajatukseni
ennakolta, mutta ilmaisette sen rumilla sanoilla".
Nyt rouva Skewton nojasi kyynärpäätään viereiselle pöydälle ja antoi
ranteensa riippua mielestään viehättävällä ja arvokkaalla tavalla,
heilutteli viuhkaansa hiljalleen ja ihaili raukeana kättään puhuessaan.
"Se tuska, jota olen kärsinyt", valitti hän, "kun totuus vähitellen
valkeni minulle, on ollut liian hirvittävä kerrottavaksi. Koko elämäni
riippuu suloisesta Edithistäni, ja kun näen hänen muuttuvan päivä
päivältä — kauniin kalleuteni, joka on täydellisesti säilyttänyt
sydämensä oivallisen Grangerin kuoleman jälkeen — tuntuu se koko
maailman järkyttävimmältä asialta."
Rouva Skewtonin maailma ei ollut täynnä kovin raskaita koettelemuksia,
mikäli sopi päättää siitä, kuinka sen järkyttävin ilmiö tehosi häneen.
"Edithin", lepersi rouva Skewton, "joka on elämäni jalokivi, on sanottu
olevan minun kaltaiseni. Minäkin uskon, että se on totta."
"Maailmassa on yksi mies, joka ei koskaan myönnä, että kukaan on teidän
kaltaisenne, rouva", vakuutti majuri, "ja sen miehen nimi on Joe
Bagstock".
Kleopatra aikoi muka lyödä imartelijan kuoliaaksi viuhkallaan, mutta
leppyi sitten, hymyili hänelle ja jatkoi:
"Jos rakastettava tyttäreni perii minulta joitakin etuja, häijy mies,
perii hän myöskin hellän luonteeni. Hänellä on suuri luonteenlujuus —
minulla on sanottu sitä olleen suunnattomasti, vaikken osaa sitä uskoa
— mutta kun jokin asia on koskenut häneen, on hän äärimmäisen herkkä.
Mitä tunnonkaan nähdessäni hänen niin kärsivän! Se vie minulta hengen."
Majuri työnsi kaksoisleukansa pitemmälle, kurtisti huulilleen
lohduttavan ilmeen ja teeskenteli mitä syvintä myötätuntoa.
"Se luottamus", jatkoi rouva Skewton, "joka on vallinnut meidän
välillämme — sielujen vapaa seurustelu ja tunteitten avomielisyys — on
suorastaan liikuttava. Me olemme olleet enemmän sisaruksia kuin äiti ja
lapsi."
"J.B:n oma mielipide", huomautti majuri, "jonka J.B. on ilmaissut
viisikymmentätuhatta kertaa!"
"Älkää keskeyttäkö, karkea mies!" sanoi Kleopatra. "Millaiset ovat siis
tunteeni huomatessani, että erästä asiaa emme voi ollenkaan kosketella!
Että meidän välillemme on auennut — miksi sitä nyt sanotaankaan —
kuilu. Että oma avomielinen Edithini on muuttunut minua kohtaan!
Sellaiset huomiot ovat tietysti kirvelevintä laatua."
Majuri nousi tuoliltaan ja siirtyi istumaan lähemmäksi pöytää.
"Joka päivä huomaan sen, rakas majuri", jatkoi rouva Skewton. "Joka
päivä tunnen sen. Joka tunti moitin itseäni siitä liiallisesta
luottamuksesta, joka on johtanut niin surullisiin tuloksiin, ja
melkein joka minuutti toivon, että herra Dombey ilmaisisi tunteensa
ja vapauttaisi minut siitä kidutuksesta, jossa nyt riudun ja joka on
äärimmäisen kuluttava. Mutta mitään ei tapahdu, rakas majuri. Minua
raatelee kova katumus — varokaa kahvikuppia, te olette niin kovin
kömpelö — ja Edith-lemmikkini on muuttunut olento. Enkä tosiaankaan
ymmärrä, mitä on tehtävä tai keneltä kunnon ihmiseltä voin kysyä
neuvoa."
Majuri Bagstock, ehkä rohkaistuneena rouva Skewtonin lempeämmästä ja
luottavaisesta äänensävystä, joka äskeisten tilapäisten kohtausten
jälkeen nyt tuntui vakaantuneen, ojensi kätensä pikku pöydän ylitse ja
virkkoi imelästi hymyillen:
"Kysykää neuvoa Joelta, rouva."
"Miksi ette sitten puhu minulle, kiusallinen hirviö?" sanoi Kleopatra
antaen kätensä majurille ja taputellen hänen rystysiään viuhkallaan,
jota piti toisessa kädessään, "tiedättehän, mitä tarkoitan. Miksi ette
kerro minulle mitään asiallista?"
Majuri nauroi, suuteli sitten hänelle ojennettua kättä ja nauroi taas
mehevästi.
"Onko herra Dombeyssa niin paljon sydäntä kuin olen otaksunut?" kysyi
Kleopatra hellästi. "Luuletteko hänellä olevan vakavia aikomuksia,
majuri? Olisiko teistä parempi yllyttää häntä vai jättää hänet rauhaan?
Sanokaa nyt kelpo ystävänä mielipiteenne."
"Naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa, rouva?" kysyi majuri
hihittäen käheästi.
"Salaperäinen olento!" vastasi Kleopatra nostaen viuhkansa majurin
nenänkärkeen. "Kuinka me voimme naittaa hänet?"
"Kuulkaapa, naitammeko hänet Edith Grangerin kanssa?" kysyi kapteeni
uudelleen.
Rouva Skewton ei vastannut mitään sanoilla, vaan hymyili majurille
niin veitikkamaisesti ja pirteästi, että urhoollinen upseeri luuli
voivansa painaa suudelman hänen tavattoman punaisille huulilleen,
mutta ei onnistunut yrityksessään, sillä Kleopatra työnsi viuhkan
väliin herttaisella ja nuorekkaan vilkkaalla liikkeellä. Se saattoi
johtua kainoudesta tai myöskin pelosta, että huulet menettäisivät
ruusunpunansa.
"Dombey on edullinen naimakauppa", huomautti majuri.
"Voi teitä rahanhimoista heittiötä!" huudahti Kleopatra.
"Se loukkaa minua!"
"Ja Dombeylla on vakava tarkoitus", jatkoi majuri työntäen päänsä
eteenpäin ja levittäen silmänsä. "Joseph sanoo niin. Bagstock tietää
sen. J.B. ei päästä häntä irti. Jättäkää Dombey omiin heteisiinsä.
Dombey on varma, rouva. Menetelkää samoin kuin tähänkin asti, älkää
tehkö mitään muuta. Jättäkää loppu J.B:n huoleksi."
"Oletteko tosiaankin sitä mieltä, rakas majuri?" kysyi Kleopatra, joka
raukeasta ryhdistään huolimatta oli katsellut häntä perin tarkkaavasti
ja terävästi.
"Olen varma siitä", vastasi majuri. "Verraton Kleopatra ja hänen
Antonius Bagstockinsa saavat usein puhella tästä voitonriemuisesti,
ottaessaan osaa Edith Dombeyn elämän rikkauteen ja aistikkuuteen.
Dombeyn oikea käsi on saapunut tänne", lisäsi majuri, aikoen taas
hihittää, mutta muuttuen sitten äkkiä vakavaksi.
"Tänä aamunako?" kysyi Kleopatra.
"Tänä aamuna, rouva", vastasi majuri. "Ja Dombey kaipasi kiihkeästi
hänen tuloaan — uskokaa J.B:n sanaa tässä, sillä Joe on hiton ovela" —
majuri painoi sormen nenänpäätään vasten ja sulki toisen silmänsä, mikä
ei juuri lisännyt hänen synnynnäistä kauneuttaan — "sillä hän toivoi
tuon herran pääsevän selville siitä, mitä on tekeillä, hänen itsensä
tarvitsematta puhua mitään. Sillä Dombey on ylpeä kuin Lucifer",
vahvisti majuri.
"Viehättävä ominaisuus", sopersi rouva Skewton, "samoin kuin rakkaalla
Edithilläni".
"No niin, rouva", virkkoi majuri, "minä olen jo tehnyt viittauksia,
ja oikea käsi ymmärtää minut hyvin. Ja lisää vielä teen, ennenkuin
päivä on lopussa. Aamulla Dombey suunnitteli huomiseksi matkaa
Warwick Castleen ja Kenilworthiin, ja sitä ennen hän tarjoaisi meille
aamiaista. Minä otin tehtäväkseni viedä kutsun perille. Tahdotteko
suoda meille sen kunnian?" kysyi majuri paisuen ahdashenkisyydestä
ja oveluudesta vetäessään esiin pikku kirjeen, joka oli osoitettu
kunnioitettavalle rouva Skewtonille. Siinä hänen ikuisesti uskollinen
Paul Dombeynsa pyysi rouvaa ynnä hänen rakastettavaa ja ihastuttavaa
tytärtään suostumaan ehdotettuun retkeen. Jälkikirjoituksessa sama
ikuisesti uskollinen Paul Dombey pyysi saada sulkeutua rouva Grangerin
suosioon.
"Hiljaa", virkkoi Kleopatra äkkiä. "Edith!"
Tuskin voi väittää, että hellä äiti olisi tämän huudahduksen jälkeen
palautunut entiseen raukeuteensa ja teeskentelyynsä, sillä hän ei ollut
vapautunut siitä hetkeksikään eikä todennäköisesti vapautuisikaan
ennenkuin haudassa. Mutta kiireesti kätkien pienimmänkin vakavuuden
varjon ja poistaen kasvoistaan, äänestään ja käytöksestään kaiken joko
hyvään tai huonoon suuntautuvan todellisen harrastuksen, jota niissä
oli hetkiseksi ilmennyt, hän vaipui takaisin leposohvalle kaikkein
äitelimmän ja raukeimman näköisenä Edithin astuessa huoneeseen.
Edith näytti kauniilta ja komealta, mutta kylmältä ja umpimieliseltä.
Hän vastasi tuskin huomattavasti majuri Bagstockin tervehdykseen, loi
terävän katseen äitiinsä, veti pois verhon akkunan edestä ja istuutui
katselemaan ulos.
"Rakas Edith", virkkoi rouva Skewton, "missä kummassa olet ollut? Olen
kovasti kaivannut sinua, kultaseni."
"Sanoit, ettet ollut tavattavissa, ja senvuoksi pysyin poissa", vastasi
Edith kääntämättä päätänsä.
"Se oli julmaa vanhalle Joelle", virkkoi majuri kohteliaasti.
"Tiedän, että se oli kovin julmaa", sanoi Edith, yhä katsellen ulos ja
puhuen niin kylmän halveksivasti, että majuri nolostui eikä keksinyt
mitään vastaukseksi.
"Edith kulta, majuri Bagstock", sanoi äiti raukean pitkäveteisesti,
"joka tavallisesti on maailman hyödyttömin ja epämiellyttävin olento,
kuten tiedät —"
"Ei tosiaankaan kannata käyttää tuollaisia sanankäänteitä", huomautti
Edith katsellen ympärilleen. "Olemmehan ihan yksin. Tunnemme toisemme."
Se äänetön ylenkatse, joka kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan ja
päivänselvästi kohdistui yhtä paljon häneen itseensä kuin toisiinkin,
oli niin voimakas ja selvä, että hänen äitinsä lepertely vaikeni, niin
sitkeää kuin se olikin.
"Lapsi kultani", aloitti hän sitten hetken kuluttua.
"Eikö vielä täysi-ikäinen?" huomautti Edith hymyillen.
"Kuinka kovin kummallinen sinä olet tänään, kultaseni! Salli minun
sanoa, rakkaani, että majuri Bagstock on tuonut herra Dombeylta
erittäin ystävällisen kirjeen, jossa hän ehdottaa, että söisimme hänen
kanssaan aamiaista huomenna ja matkustaisimme sitten Warwickiin ja
Kenilworthiin. Lähdetkö, Edith?"
"Lähdenkö minä!" toisti tytär punastuen ja hengittäen kiivaasti
katsellessaan äitiään.
"Arvasinhan, että suostuisit, rakkaani", huomautti rouva Skewton
kevyesti. "Minä kysyinkin vain muodon vuoksi. Tässä on herra Dombeyn
kirje, Edith."
"Kiitos. En halua lukea sitä", kuului vastaus.
"Sitten minun kai on parempi vastata siihen itse", sanoi rouva Skewton,
"vaikka olin ajatellut pyytää sinua olemaan kirjurinani, rakkaani".
Kun Edith ei liikahtanut eikä vastannut sanaakaan, pyysi rouva Skewton
majuria työntämään hänen pikku pöytänsä lähemmäksi, avaamaan siihen
kuuluvan laatikon ja ottamaan esille kynän ja paperia. Kaikki nämä
pikku rakkaudenpalvelukset majuri suoritti kohteliaasti ja nöyrästi.
"Panenko terveisesi, Edith kulta?" kysyi rouva Skewton pysähtyen kynä
kädessä jälkikirjoituksen kohdalle.
"Kuinka vain haluat, äiti", vastasi tytär kylmäkiskoisesti, kääntämättä
päätänsä.
Rouva Skewton kirjoitti mitä katsoi parhaaksi kyselemättä sen tarkempia
ohjeita ja antoi kirjeen majurille, joka otti sen vastaan kuin kalliin
aarteen ja oli panevinaan sen sydämelleen, mutta hänen täytyikin
tyytyä sijoittamaan se housuntaskuun, koska siellä oli luotettavampi
turvapaikka kuin liivintaskussa. Sitten hän lausui erittäin kohteliaat
ja ritarilliset jäähyväiset molemmille naisille, joista vanhempi
vastasi entiseen tapaansa, kun taas nuorempi, joka istui kasvot
akkunaan päin, taivutti päätänsä niin vähän, että olisi ollut suurempi
kohteliaisuus majuria kohtaan olla tekemättä mitään merkkiä ja jättää
hänet siihen uskoon, ettei häntä ollut kuultu eikä ajateltu.
"Mitä tulee hänessä tapahtuneeseen muutokseen", mietiskeli majuri
paluumatkallaan — koska iltapäivä oli kovin aurinkoinen ja kuuma,
käski hän alkuasukkaan marssia kantamuksineen edellä ja asteli itse
isänmaastaan karkoitetun prinssin varjossa — "mitä tulee muutokseen ja
kuihtumiseen ja muuhun sellaiseen, ei se mene Joseph Bagstockiin. Siitä
ei tule mitään. Se ei kelpaa. Mutta sillä on toinen merkitys, että
heidän välillään näyttää olevan jonkinlainen erimielisyys — tai kuilu,
niinkuin äiti sitä nimittää — hitto vieköön, se on tärkeämpää. Se on
tosiaankin kummallista! Hyvä on!" läähätti majuri. "Edith Grangerista
ja Dombeysta tulee sopiva pari, tapelkoot yhdessä! Bagstock asettuu
voittajan puolelle!"
Kun majuri lausui nämä viimeiset sanat ääneen ajatustensa voimakkuuden
vuoksi, sai se aikaan sen, että alkuasukasraukka pysähtyi ja kääntyi
luullen itseään puhuteltavan. Äärimmilleen raivostuneena tästä
kurittomuudesta majuri (vaikka oli sen sattuessa pakahtumaisillaan oman
sutkauksensa tuottamasta nautinnosta) työnsi heti keppinsä alkuasukkaan
kylkiluitten väliin ja tyrkki häntä sillä tuon tuostakin pitkin matkaa
hotelliin asti.
Majuri oli yhtä innostuneella mielellä päivälliselle pukeutuessaan,
jolloin musta palvelija joutui erilaisten esineitten, milloin
saappaan, milloin hiusharjan tai jonkin muun ulottuville osuvan
kapineen maalitauluksi. Sillä majuri kerskaili pitävänsä alkuasukasta
yhtämittaisessa harjoituksessa ja rankaisi pienimmänkin poikkeuksen
täsmällisestä järjestyksestä tämäntapaisella ankaralla kurilla.
Kun tähän vielä lisää, että hän käytti alkuasukasta vastamyrkkynä
luuvaloonsa ja muihin kiusoihinsa, sekä henkisiin että ruumiillisiin,
tuntui siltä, että palvelija oli ansainnut palkkansa, joka ei ollut
suuri.
Kun majuri vihdoin oli lennättänyt häneen kaikki irtonaiset
heittoesineet ja maininnut häntä niin monella eri nimellä, että
miesparka sai ihmetellä englanninkielen vivahdusrikkautta, salli
hän solmia kaulaliinan kaulaansa. Sitten hän täysin puettuna ja
parhaimmalla tuulella tämän ponnistuksen jälkeen lähti alakertaan
virkistämään Dombeyta ja hänen "oikeata kättään".
Dombey ei ollut vielä siellä, mutta Carker istui valmiina, ja hänen
hampaansa loistivat niinkuin ennenkin.
"Jaha, hyvä herra", virkkoi majuri, "kuinka olette viettänyt aikaanne
senjälkeen kun minulla oli onni kohdata teidät? Oletteko laisinkaan
kävellyt?"
"Tuskin puolta tuntia", vastasi Carker. "Meillä on ollut paljon työtä."
"Liikeasioita?" arveli majuri.
"Joukko pikku seikkoja, joita piti tarkastella", vastasi Carker. "Mutta
kuulkaapa — tämä on perin harvinaista minussa, joka olen kasvatettu
epäluuloisuuden koulussa ja tavallisesti puhelen kovin vähän" — hän
keskeytti äkkiä ja puhui sitten miellyttävän avomielisesti — "minä
tunnen olevani kuin vanha tuttu teidän kanssanne, majuri Bagstock".
"Se on suuri kunnia minulle", vastasi majuri. "Saatte luottaa minuun."
"Kuulkaapa siis", jatkoi Carker. "Kun jälleen tapasin ystäväni —
_meidän_ ystävämme piti minun sanoa —"
"Tarkoitatte Dombeyta!" huudahti majuri. "Tässä seison minä, J.B.!"
Hän oli kerrassaan paksu ja sininen katseltava, ja Carker ilmoitti
mielihyvin katselevansa häntä.
"No, sitten näette miehen, joka menisi vaikka tuleen tai veteen
palvellakseen Dombeyta", sanoi majuri.
Carker hymyili ja sanoi olevansa siitä varma. "Tiedättekö, majuri",
virkkoi hän, "palatakseni siihen, mitä aioin sanoa, minä olen tänne
tultuani huomannut, ettei ystävämme kiinnitä liikeasioihin niin tarkkaa
huomiota kuin tavallisesti".
"Eikö?" huomautti majuri hilpeästi.
"Hän oli tänään mielestäni jonkin verran hajamielinen."
"Hitto vieköön!" huudahti majuri. "Sitten on nainen pelissä mukana."
"Alan tosiaankin uskoa samaa", sanoi Carker. "Minä luulin teidän
puhuneen leikkiä silloin, kun vihjaisitte siihen suuntaan, sillä
tiedänhän, että te sotilashenkilöt —"
Majuri purki kuuluville hevosenyskäänsä ja pudisteli päätään ja
hartioitaan kuin sanoakseen: "No niin, me olemme hilpeitä poikia, sitä
ei voi kieltää:" Sitten hän tarttui Carkerin napinreikään ja kuiskasi
silmät pullollaan, että se nainen oli harvinaisen miellyttävä. Että hän
oli nuori leski. Että hän oli hienoa sukua. Että Dombey oli rakastunut
häneen korviaan myöten ja että se olisi hyvä naimiskauppa kummallekin,
sillä mainittu nainen oli kaunis, ylhäinen ja lahjakas ja Dombey taas
rikas. Ja mitä muuta saattoi millään avioparilla olla? Kuullessaan
Dombeyn askelia oven takaa majuri lopetti sanomalla, että Carker saisi
tavata tuon nuoren naisen seuraavana aamuna ja itse arvostella. Tämän
henkisen ponnistuksen ja läähättävän kuiskaamisen vaikutuksesta majuri
istui päivälliseen asti kakistellen kurkkuaan silmät vetisinä.
Samoin kuin jotkut muutkin jalot eläimet esiintyi majuri aterian aikana
edullisimmassa valossaan. Tällöin hän näet upeili loistavana pöydän
toisessa päässä, samalla kun Dombey loisti heikommalla valolla toisessa
päässä. Carker taas, joka istui pöydän sivulla, loi säteensä kumpaankin
tähteen tai salli sen sulautua niiden valoon, kuinka asianhaarat
kulloinkin vaativat.
Parin ensimmäisen ruokalajin aikana majuri oli tavallisesti vakava,
sillä alkuasukas, totellen yleisiä, salaa annettuja määräyksiä,
kokoili kaikki kastikkeet ja pikku pullot hänen viereensä ja antoi
hänelle paljon puuhaa tulppien irroittamisessa ja pullojen sisällyksen
sekoittamisessa lautaselleen. Sitäpaitsi oli alkuasukkaalla
sivupöydällä yksityisiä höysteitä ja maustimia, joilla majuri joka
päivä korvensi itseään, puhumattakaan niistä kummallisista laitteista,
joista hän ruiskutti tuntemattomia nesteitä majurin juomaan. Mutta
tällä kertaa majuri Bagstock näiden monien puuhienkin ohella ennätti
olla seuramies, ja hänen seuranpitonsa ilmeni nyt erikoisena oveluutena
Carkerin hyödyksi ja paljasti petollisesti Dombeyn mielenlaadun.
"Dombey", virkkoi majuri, "te ette syö. Mikä nyt vaivaa?"
"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi puhuteltu. "Minun ei ole tänään
kovin nälkä."
"No, mutta minne se nälkä on joutunut, Dombey?" kysyi majuri. "Missä
se on? Ette ainakaan ole jättänyt sitä molempien tuttaviemme luokse,
sen takaan, sillä voin vakuuttaa, ettei heilläkään ollut ruokahalua
tänään aamiaisella. Ainakin toisesta heistä olen varma, en tahdo sanoa
kummasta."
Sitten majuri iski silmää Carkerille ja muuttui niin peloittavan
ovelaksi, että hänen mustan palvelijansa oli pakko taputtaa häntä
selkään ilman erikoista määräystä, sillä muuten hän olisi luultavasti
kadonnut pöydän alle.
Kun päivällinen oli jatkunut pitemmälle, toisin sanoen kun
alkuasukas seisoi majurin takana valmiina kaatamaan ensimmäisestä
samppanjapullosta hänen lasiinsa, kävi majuri entistäkin ovelammaksi.
"Täytä tämä reunoja myöten, lurjus", virkkoi majuri pitäen lasiaan
koholla. "Täytä myöskin herra Carkerin lasi ääriään myöten. Ja
samoin herra Dombeyn. Lempo soikoon, hyvät herrat", sanoi majuri
iskien silmää uudelle tuttavalleen, samalla kun Dombey tuijotti
lautaseensa, "me omistamme tämän viinilasin eräälle jumalattarelle,
jonka Joe ylpeydekseen tuntee ja jota hän välimatkan päästä nöyrästi
ja kunnioittavasti ihailee. Edith", lisäsi majuri, "on hänen nimensä,
taivaallinen Edith!"
"Taivaalliselle Edithille!" sanoi hymyilevä Carker.
"Edithille joka tapauksessa", virkkoi Dombey.
Kun tarjoilijat tulivat sisään uusia ruokalajeja tuoden, täytyi majurin
olla vieläkin ovelampi, mutta vakavammalla tavalla. "Sillä vaikka Joe
Bagstock meidän kesken sekoittaa tässä asiassa leikin ja toden yhteen",
selitti hän painaen sormen huulilleen ja puhuen puolittain syrjään
Carkerille, "pitää hän tuota nimeä liian pyhänä mainitakseen sitä
syrjäisten kuullen. Ei sanaakaan niin kauan kuin he ovat täällä!"
Tässä majuri menetteli kunnioittavasti ja hienotunteisesti, ja Dombey
tajusi sen selvästi. Vaikka hän oli majurin vihjauksista omalla
kankealla tavallaan joutunut hämilleen, ei hän kuitenkaan muistuttanut
tätä kiusoittelua vastaan, vaan näytti paremminkin olevan siitä
mielissään. Ehkä majuri oli ollut hyvin lähellä totuutta arvellessaan
samana aamuna, että suuri mies, joka oli liian ylpeä suorastaan
neuvotellakseen tästä asiassa pääministerinsä kanssa tai edes
puhuakseen siitä hänelle, kuitenkin toivoi sen tulevan mainitun miehen
tietoon. Olkoon sen laita kuinka tahansa, joka tapauksessa hän usein
vilkaisi Carkeriin majurin käytellessä kevyttä tykistöään ja näytti
tarkkaavan sen vaikutusta.
Mutta kun majuri oli saanut tarkkaavaisen kuuntelijan ja verrattoman
hymyilijän — "lyhyesti sanoen, hiton älykkään ja miellyttävän tuttavan",
niinkuin hän jälkeenpäin usein selitti — ei hän aikonut tyytyä
siihen, että Carker oli kuunnellut muutamia Dombeyta koskevia ovelia
vihjauksia. Senvuoksi hän, kun ruuat oli korjattu pois, alkoi loistaa
kertomalla meheviä rykmenttijuttuja niin nasevasti ja kansantajuisesti,
että Carker oli (tai teeskenteli olevansa) hengästyksissään naurusta ja
ihastuksesta. Sillä aikaa Dombey katseli kankean kaulahuivinsa ylitse
kuin olisi majurin omistaja tai ylhäinen kesyttäjä, joka huvikseen
silmäili karhunsa tanssia.
Kun majuri oli käynyt liian käheäksi syömisestä ja juomisesta ja
seurakykyjensä näyttelemisestä voidakseen enää puhua ymmärrettävästi,
siirtyivät he kahvinjuontiin. Senjälkeen majuri kysyi Carkerilta,
vaikkei juuri toivonutkaan saavansa myöntävää vastausta, pelasiko hän
pikettiä.
"Kyllä minä pelaan vähän", vastasi Carker.
"Ehkä lautapeliäkin?" huomautti majuri epäröiden.
"Kyllä, pelaan vähän sitäkin."
"Carker pelaa luullakseni kaikkia pelejä", sanoi Dombey oikaisten
itsensä sohvalle kuin puumies, jolla ei ollut laisinkaan niveliä, "ja
pelaa oikein hyvin".
Hän pelasi tosiaankin kahta edellämainittua niin oivallisesti, että
majuri oli ihmeissään ja kysyi häneltä kuin sattumalta, pelasiko hän
shakkia.
"Kyllä, pelaan vähän shakkiakin", sanoi Carker.
"Olen joskus pelannut ja voittanut katsomatta lautaan — sehän on vain
pikku temppu."
"Sepä hittoa!" huudahti majuri tuijottaen häneen. "Te olette Dombeyn
vastakohta, sillä hän ei pelaa mitään."
"Oh, herra Dombeyko!" vastasi johtaja Carker. "Hänellä ei ole
milloinkaan ollut tilaisuutta oppia mokomia pikku temppuja. Minun
kaltaisilleni miehille ne ovat joskus hyödyllisiä. Niinkuin nytkin,
majuri Bagstock, kun ne sallivat minun viettää hupaisan hetken
kanssanne."
Mahdollisesti näkyi vain sileä ja suuri vilpillinen suu, mutta
samalla kuitenkin tuntui näiden muutamien nöyrien sanojen alla
vaanivan jonkinlainen kavala viha. Lyhyen hetken olisi voinut luulla,
että valkeat hampaat olivat halukkaat puremaan sitä kättä, jota ne
imartelivat. Mutta majuri ei aavistanut sitä ollenkaan, ja Dombey
makasi mietiskellen silmät puoliummessa koko pelin ajan, jota kesti
makuullemenoon asti.
Silloin Carker, vaikka oli voittanutkin, oli kohonnut majurin silmissä
niin korkealle, että kun hän käytävässä erosi majurista, tämä käski
erikoisena suosionosoituksena alkuasukkaan — joka aina lepäsi herransa
oven eteen lattialle levitetyllä patjalla — valaista Carkerille tietä
hänen huoneeseensa.
Carkerin huoneessa oli kuvastimen pinta vähän himmeä, joten se ehkä
heijasti väärin. Mutta sinä iltana se näytti kuvan miehestä, joka
hengessään näki joukon ihmisiä nukkumassa jalkainsa juuressa samoin
kuin alkuasukas-parka lepäsi herransa oven luona, ja hän astui
häikäilemättä heidän ylitseen, katsellen heitä häijyn ivallisesti,
mutta ei kuitenkaan tallannut ainoitakaan ylöspäin suuntautuneita
kasvoja — ainakaan vielä.