Vaikkei kapteeni Cuttle ollut unikeko, ei hän kuitenkaan noussut
kovin varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin hän oli myymälän
akkunasta nähnyt Sol-ukon kirjoittamassa takakamarissaan, merikadetin
myymäläpöydällä ja Rob Hiojan valmistamasta vuodettaan sen alle, vaan
kellot löivät jo kuutta hänen kohotessaan kyynärpäänsä varaan ja
silmäillessään pientä huonettaan. Kapteenin silmillä oli varmasti kova
työ, jos hän aukaisi ne joka aamu herätessään niin selälleen kuin nyt,
ja saivat kerrassaan huonon palkinnon valppaudestaan, jos hän hieroi
niitä tavallisesti puoleksikaan niin kovaa kuin tällä kertaa. Mutta
tänään ei ollutkaan tavallinen päivä, sillä varmaankaan ei Rob Hioja
ollut koskaan ennen seisonut kapteeni Cuttlen makuuhuoneen oviaukossa.
Ja siinä hän nyt seisoi läähättäen kapteenin edessä verevänä ja
unenpöpperöisenä kuin olisi juuri noussut makuulta.
"Hohoi!" huusi kapteeni. "Mikä nyt on hätänä?"
Ennenkuin Rob sai änkytetyksi mitään vastausta, nousi kapteeni Cuttle
yhtenä röykkiönä ja peitti pojan suun kädellään.
"Pidä suusi, poika", sanoi kapteeni, "älä vielä puhu minulle sanaakaan!"
Sitten hän katseli tulijaa ällistyneenä, työnsi hänet viereiseen
huoneeseen, katosi muutamiksi minuuteiksi ja ilmestyi pian sinisessä
puvussaan. Pitäen kättään ylhäällä merkkinä siitä, ettei mainittu
kielto ollut vieläkään menettänyt voimaansa, kapteeni Cuttle asteli
seinäkaapin luokse ja kaatoi itselleen viinaryypyn, ojentaen senjälkeen
samanlaisen sanantuojalle. Sitten hän asettui seisomaan nurkkaan
seinää vasten ikäänkuin estääkseen sen mahdollisuuden, että kaatuisi
taaksepäin kuullessaan uutisen, jota hänelle oli tultu ilmoittamaan.
Nielaistuaan ryyppynsä, silmät poikaan suunnattuina ja kasvot kalpeina,
hän kehoitti Robia "laskettelemaan".
"Tarkoitatteko, että kertoisin teille, kapteeni?" kysyi Rob, johon
kaikki nämä varokeinot olivat tehneet syvän vaikutuksen.
"Kyllä", sanoi kapteeni.
"Ei minulla ole paljon kerrottavaa", virkkoi poika. "Mutta katsokaa
tätä!"
Rob veti esiin avainkimpun. Kapteeni tuijotti siihen, pysyi nurkassaan
ja silmäili sanantuojaa.
"Ja katsokaa tätä!" lisäsi Rob.
Poika veti esiin sinetöidyn mytyn, johon kapteeni Cuttle tuijotti
samoin kuin äsken avainkimppuun.
"Kun heräsin tänä aamuna, kapteeni", jatkoi Rob, "noin neljännestä yli
viisi, löysin nämä pielukseltani. Myymälän ovi oli auki ja lukitsematta
ja herra Gills poissa."
"Poissa!" huudahti kapteeni.
"Poissa", toisti Rob.
Kapteenin ääni jyrisi niin peloittavasti, ja hän tuli nurkastaan niin
hurjasti Robia kohti, että poika peräytyi hänen tieltään toiseen
nurkkaan, kurottaen esille avaimia ja myttyä, jottei kapteeni työntäisi
häntä kumoon.
"'Kapteeni Cuttlelle' on kirjoitettu avainkimppuun ja myöskin myttyyn.
Minä en tiedä mitään muuta asiasta, kapteeni Cuttle. Tahtoisinpa
kuolla, jos tietäisin! Tässä on sitten palkka pojalle, joka juuri on
saanut paikan!" huusi onneton Rob pyyhkien takkinsa hihalla kasvojaan.
"Isäntä livahtaa karkuun, ja minua syytetään siitä!"
Nämä valitukset kohdistuivat kapteeni Cuttlen tuijotukseen tai
paremminkin hänen tuimaan katseeseensa, joka oli täynnä hämäriä
epäluuloja, uhkauksia ja syytöksiä. Ottaen tarjotun mytyn hänen
kädestään kapteeni avasi sen ja luki seuraavat sanat:
"Kelpo Ned Cuttle. Tähän sisältyy viimeinen tahtoni" — kapteeni
käänsi paperin epätietoisen näköisenä — "ja testamenttini. Missä on
testamentti?" huusi kapteeni alkaen heti epäillä onnetonta Robia. "Mitä
sinä olet sille tehnyt, poika?"
"Minä en ole koskaan nähnyt sitä", vikisi Rob. "Lakatkaa epäilemästä
viatonta poikaa. En ole koskenutkaan testamenttiin."
Kapteeni Cuttle pudisti päätänsä, ilmaisten sillä, että joku oli
pantava siitä vastuuseen, ja jatkoi vakavasti:
"Jota älä avaa yhteen vuoteen tai kunnes olet saanut varman tiedon
rakkaasta Walterista, joka varmasti on rakas sinullekin, Ned." Kapteeni
vaikeni ja ravisti päätänsä liikutettuna. Sitten hän kuin kohentaen
arvokkuuttaan tässä vaikeassa tilanteessa katseli tavattoman tuimasti
poikaan. "Jollet koskaan kuulisi minusta tai näkisi minua, Ned, niin
muistele vanhaa ystävää, niinkuin hänkin pitää sinua viimeiseen asti
rakkaassa muistissa. Ja pidä Walterille koti vanhassa paikassa ainakin
niin kauan kuin olen maininnut. Mitään velkoja ei ole, Dombey ja
Pojalta saatu laina on maksettu, ja kaikki avaimeni lähetän tässä. Pidä
asia salassa äläkä kysele minusta mitään, sillä se on hyödytöntä. Voi
siis hyvin, kelpo Ned. Uskollinen ystäväsi Solomon Gills." Kapteeni
veti syvään henkeään ja luki seuraavat alareunaan kirjoitetut sanat:
"Robia on minulle lämpimästi suositeltu Dombeyn liikkeen taholta, kuten
muistanet. Jos kaikki muu joutuisi vasaran alle, Ned, niin pelasta
pikku merikadetti."
Jos koettaisi jättää jälkimaailmalle jonkinlaisen kuvan siitä
tavasta, kuinka kapteeni käännettyään tätä kirjettä puoleen ja
toiseen ja luettuaan sen parisenkymmentä kertaa istuutui tuolilleen
ja omissa ajatuksissaan tuomitsi tätä juttua kuin sotaoikeudessa,
vaadittaisiin siihen kaikkien niiden suurten miesten yhteinen nero,
jotka kyllästyneinä omaan huonoon aikaansa ovat päättäneet elää
jälkipolvissa, voimatta sitä kuitenkaan toteuttaa. Aluksi kapteeni
oli liian ymmällä ja järkytetty ajatellakseen mitään muuta kuin
kirjettä. Vielä sittenkin, kun hänen mietteensä alkoivat suuntautua
syrjäseikkoihin, olisivat ne ehkä yhtä hyvin saaneet pysyä kiinni
aikaisemmassa aiheessaan, sillä niin vähän valoa niistä levisi
minnekään. Tällaisessa mielentilassa ja Robin seisoessa yksinään
tuomioistuimen edessä tuntui kapteeni Cuttlesta suurelta huojennukselta
päätellä, että poika oli epäiltävä henkilö kuten hänen kasvonsa
ilmaisivatkin niin selvästi, että Rob teki vastaväitteitä.
"Kuulkaas, kapteeni!" huusi hän. "Kuinka te voitte ajatella sellaista!
Mitä minä olen tehnyt, kun te katselette minua tuolla tavalla?"
"Poikaseni", virkkoi kapteeni Cuttle, "älä huuda, ennenkuin saat
selkääsi. Äläkä paljasta itseäsi, mitä tahansa lienet tehnytkin."
"Enhän minä ole mitään paljastanut, kapteeni", vastasi Rob.
"Ole siis siivolla", sanoi kapteeni painokkaasti.
Tuntien syvästi hartioilleen lasketun vastuun merkityksen ja tajuten,
kuinka välttämätöntä oli tutkia tätä salaperäistä asiaa perinpohjin,
niinkuin sopi miehelle, joka oli läheisessä suhteessa kadonneeseen
henkilöön, kapteeni Cuttle päätti lähteä tapahtumapaikalle tutkimaan
asianhaaroja ja ottaa Robin mukaansa. Pitäen poikaa toistaiseksi
vangittuna kapteeni oli vähän kahden vaiheilla, eikö olisi
asianmukaista kytkeä häntä käsiraudoilla tai sitoa hänen nilkkansa
yhteen, mutta kun hän ei ollut selvillä sellaisten muodollisuuksien
laillisuudesta, päätti hän vain puristaa Robia hartioista koko matkan
ja iskeä hänet maahan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.
Poika ei kuitenkaan vastustellut laisinkaan ja saapui niin ollen
laivakojeiden kauppiaan asuntoon joutumatta sen enempien pakkotoimien
uhriksi. Kun akkunaluukkuja ei ollut vielä irroitettu, oli kapteenin
ensimmäisenä huolena saada myymälä avatuksi, ja kun päivänvalo pääsi
vapaasti sisään, ryhtyi hän sen avulla lisätutkimuksiin.
Aluksi hän istahti eräälle myymälätuolille ikäänkuin hänen kerallaan
istuvan korkean oikeuden esimiehenä. Sitten hän käski Robin mennä
makaamaan vuoteelleen myymäläpöydän alle, näyttämään tarkoin, mistä
löysi avaimet ja mytyn herätessään, missä kunnossa ovi oli hänen
mentyään sitä tunnustelemaan, kuinka hän lähti Brig-aukiolle — mutta
tätä temppua hän ei saanut jäljitellä kynnystä pitemmälle — ja niin
edespäin koko juttu loppuun asti. Kun kaikki tämä oli suoritettu
muutamia kertoja, pudisti kapteeni päätänsä ja näytti pitävän asiaa
huolestuttavana.
Sitten kapteeni pani toimeen tarkan etsinnän koko talossa,
vaistomaisesti kuvitellen löytävänsä ruumiin. Hän ryömi kellarissa
palava kynttilä kädessään, koputteli koukullaan ovia, jymäytteli
päätänsä palkkeihin ja sai hämähäkinverkkoja kaikkialla vaatteisiinsa.
Kiivetessään ukon makuuhuoneeseen he huomasivat, ettei hän ollut
laisinkaan riisuutunut edellisenä iltana, vaan oli levähtänyt
päällyspeitteellä, kuten saattoi päättää siihen jääneistä syvennyksistä.
"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa,
"että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa,
hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."
"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"
"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen
ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä
hänen kenkiäänkään."
Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa
Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika
hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa
hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan
ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo
kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.
"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen
lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.
"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt
livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".
"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean
lähtöhetken tarkalleen selville.
"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun
raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi
tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan,
olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."
Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla
siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt
kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla
saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti
suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta
tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt
ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään
mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän
ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.
Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka
tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin
ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills
oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui
liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen
elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja
epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta
kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.
Kun hän oli velaton ja turvassa henkilökohtaisen vapautensa ja
tavarainsa puolesta, olisiko mikään muu kuin sellainen hulluuden
puuska voinut ajaa häntä pois kotoaan yksin ja salaa? Mitä siihen
tuli, että hän oli vienyt joitakin esineitä mukanaan — eikä se ollut
edes oikein varmaa — niin hän oli saattanut kapteenin mielestä niin
tehdä estääkseen kyselyjä, kääntääkseen huomion pois todennäköisestä
kohtalostaan tai huojentaakseen sen henkilön mieltä, jota kaikki nämä
mahdollisuudet kuohuttivat. Tällainen oli yksinkertaisiin sanoihin
puettuna ja lyhyeen muotoon tiivistettynä kapteeni Cuttlen pohdinnan
lopputulos. Mutta sen harkitseminen oli kestänyt kauan aikaa ja
samoin kuin julkiset neuvottelutkin ollut hyvin seikkaperäinen ja
monimutkainen.
Äärimmäisen alakuloisena ja toivottomana kapteeni Cuttle katsoi
oikeudenmukaiseksi vapauttaa Robin siitä pidätyksestä, johon oli hänet
aluksi tuominnut, ja päätti pitää häntä vain salaa silmällä. Senjälkeen
hän palkkasi välittäjä Brogleylta miehen istumaan myymälässä heidän
poissa ollessaan, otti Robin mukaansa ja lähti surullisena haeskelemaan
Solomon Gills-vainajan ruumista.
Kapteeni Cuttlen kova vahakangashattu nähtiin pääkaupungin joka
poliisiasemalla, joka ruumishuoneessa ja joka köyhäintalossa. Se kävi
joka laivalaiturilla, joka satamakonttorissa, jokea ylös, jokea alas;
kaikkialla se vilahteli, missä vain oli tihein ihmisjoukko koolla
kuin sankarin töyhtökypärä kertovassa runoelmassa. Kokonaisen viikon
kapteeni luki kaikkien kuolleina löydettyjen ja kadoksissa olevien
henkilöitten nimet joka sanomalehdestä ja kävi katsomassa, sopiko
Solomon Gillsiksi todeta joku mereen pudonnut pieni laivapoika tai
pitkä mustapartainen muukalainen, joka oli ottanut myrkkyä. Hän sanoi
tahtovansa olla varma siitä, ettei se ollut Solomon Gills. Koskaan hän
ei tosiaankaan löytänyt ystäväänsä, ja se olikin ainoa lohdutus, jota
kunnon kapteeni niinä aikoina sai tuntea.
Vihdoin hän hylkäsi kaikki nämä etsiskelyt toivottomina ja alkoi
pohtia, mitä nyt oli tehtävä. Luettuaan ystäväparkansa kirjeen muutamia
kertoja hän tuli siihen päätökseen, että kodin säilyttäminen Walterille
vanhassa paikassa oli hänen lähin velvollisuutensa. Ja siksi hän
päätti asettua Gillsin huoneistoon ja ryhtyä jatkamaan siellä liikettä
nähdäkseen, mitä siitä tulisi.
Mutta kun tästä välttämättä johtui pakko muuttaa pois rouva
MacStingerin luota ja hän tiesi, ettei tämä päättäväinen nainen
tahtoisi kuulla puhuttavankaan hänen lähdöstään, teki hän epätoivoisen
päätöksen karata.
"Kuuleppas nyt, poika", virkkoi kapteeni Robille tämän merkillisen
suunnitelman kypsyttyä hänen aivoissaan, "huomisaamuna minä en tule
tähän satamaan. Saavun vasta illalla — mahdollisesti puoliyön jälkeen.
Mutta ole sinä varuillasi, että kuulet silloin koputukseni, ja tule
heti avaamaan ovi."
"Hyvä on, kapteeni", vastasi Rob.
"Sinä saat palkan niinkuin ennenkin", jatkoi kapteeni alentuvasti, "ja
ehkä pääset vielä kohoamaankin, jos vedät yhtä köyttä minun kanssani.
Mutta samassa kun kuulet minun koputtavan huomisiltana, olkoon kello
mitä tahansa, tule kohta avaamaan ovi."
"Varmasti teen sen, kapteeni", vastasi Rob.
"Sillä sinun täytyy ymmärtää", lisäsi kapteeni palaten vielä ovelta
pannakseen erikoista painoa tähän asiaan, "että mahdollisesti minua
ajetaan takaa. Ja silloin voisi käydä niin, että minä joutuisin kiinni,
jollet nopeasti avaisi ovea."
Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan.
Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni
lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.
Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien
sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin
kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään
tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi
kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla
tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto
kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään,
eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.
"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai
lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."
"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.
"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja
munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"
"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.
"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa.
Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"
"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja
nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin.
Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän
kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan
neljännesvuoden vuokran?"
"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi,
niinkuin kapteenista tuntui.
Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva",
sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein
säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin
suuren ilon ottamalla rahat vastaan."
"No, hyvä on, kapteeni Cuttle", sanoi mitään aavistamaton rouva
MacStinger hieroen käsiään, "voitte tehdä niinkuin haluatte. Ihminen,
jolla on niin suuri perhe kuin minulla, ei voi kieltäytyä, vaikkei
minun sovi pyytääkään."
"Ja tahtoisitteko, rouva", jatkoi kapteeni ottaen tinarasian, jossa hän
säilytti rahojaan, astiakaapin ylähyllyltä, "olla niin hyvä ja antaa
shillingin kullekin pienokaiselle? Jos kävisi päinsä kutsua nyt heti
kaikki lapset tänne, näkisin heidät mielelläni."
Viattomat MacStingerit olivat kuin tikarinpistoksia kapteenin rintaan
rynnätessään huoneeseen ja tungeskellessaan hänen ympärillään,
jollaista suurta luottamuksenosoitusta hän niin vähän ansaitsi.
Kapteenista tuntui ylivoimaiselta nähdä entisen suosikkinsa Alexander
MacStingerin katsetta. Juliana MacStingerin puhuessa, joka oli äitinsä
ilmetty kuva, kapteeni tunsi itsensä suureksi raukaksi.
Hän osasi kuitenkin kohtalaisesti säilyttää ulkonaisen malttinsa ja
oli tunnin pari nuorten MacStingerien kovakouraisen käsittelyn uhrina.
Lapsellisessa kujeilussaan he vahingoittivat vähän kapteenin kovaa
hattuakin istumalla siinä kuin pesässä kaksi yhtaikaa ja rummuttamalla
sen kupua sisäpuolelta jaloillaan. Vihdoin kapteeni lähetti
alakuloisena heidät pois lausuen pikku enkeleille jäähyväiset niin
kovan tunnontuskan ja surun vallassa kuin olisi menossa mestauslavalle.
Yön hiljaisuudessa kapteeni keräsi raskaammat tavaransa laatikkoon,
jonka lukitsi, aikoen jättää sen huoneeseensa luultavimmin iäksi,
mikäli hänellä ei ollut sitä heikkoa toivoa, että hän jonakin
päivänä löytäisi kyllin uhkarohkean miehen, joka uskaltaisi tulla
sitä noutamaan. Keveämmistä tavaroistaan kapteeni teki mytyn, pisti
hopeaesineensä taskuihinsa ja oli valmis karkaamaan. Puoliyön
tienoissa, kun Brig-aukio oli unen lumoissa ja rouva MacStinger
pienokaistensa ympäröimänä oli vaipunut suloisen unohduksen valtaan,
avasi syyllisyytensä tunteva kapteeni oven hiivittyään varpaillaan
alas, sulki sen hiljaa jäljessään ja livisti tiehensä.
Hän pyyhälsi eteenpäin kovaa vauhtia eikä antanut ruohon kasvaa
jalkainsa alla Brig-aukion ja laivakojeiden kauppiaan oven välillä,
sillä häntä vainosi se kuvitelma, että rouva MacStinger oli hypännyt
ylös vuoteestaan ja vähäisestä vaatetuksestaan välittämättä lähtenyt
ajamaan häntä takaa. Ovi avautui hänen koputettuaan, sillä Rob oli
varuillaan, ja kun se oli lukittu ja salvalla pönkitetty heidän
takanaan, tunsi kapteeni itsensä jokseenkin turvalliseksi.
"Hohhoi!" huoahti kapteeni katsellen ympärilleen, "sepä oli keuhkojen
voimistelua".
"Onko jotakin hullusti, kapteeni?" kysyi Rob hämmästyneenä.
"Ei, ei", vastasi kapteeni, kuunnellen kadulta kajahtelevia askeleita
samalla kun väri vaihteli hänen kasvoillaan. "Mutta paina mieleesi,
poika, että jos joku muu nainen kuin ne kaksi, jotka näit täällä eilen,
tulee joskus kysymään kapteeni Cuttlea, niin sano, ettei täällä tunneta
ketään sennimistä eikä ole koskaan kuultu puhuttavankaan hänestä.
Muistatko nämä määräykset?"
"Kyllä", vastasi Rob.
"Voisit ehkä myöskin sanoa", huomautti kapteeni epäröiden, "lukeneesi
sanomalehdestä, että joku senniminen kapteeni oli lähtenyt Australiaan
laivalla, jonka kaikki matkustajat olivat vannoneet koskaan olevansa
palaamatta".
Rob nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä nämä ohjeet, ja luvattuaan
tehdä hänestä miehen, jos hän tottelisi määräyksiä, kapteeni käski
haukotellen hänen mennä vuoteeseensa myymäläpöydän alle ja nousi itse
Solomon Gillsin huoneeseen.
Mahdotonta on kuvitella, kuinka kapteeni kärsi seuraavana päivänä,
kun jokin naispäähine livahti ohitse, tai kuinka usein hän ryntäsi
myymälästä ylös ullakolle päästäkseen kuviteltuja MacStingereitä
pakoon. Mutta välttääkseen tämän itsesäilytysmenettelyn ponnistuksia
hän verhosi myymälän ja sen takana olevan huoneen välisen lasioven
sisäpuolelta, sovitti siihen avaimen saamastaan avainkimpusta ja
leikkasi verhoon pienen tirkistysaukon. Tämän varustelun tuottamat
edut olivat päivänselvät. Kun näkyviin tuli naisen päähine, vetäytyi
kapteeni heti linnoitukseensa, lukitsi oven jäljessään ja alkoi salaa
tarkata vihollista. Jos hän huomasi sen turhaksi hälytykseksi, ilmestyi
hän kohta taas myymälään. Ja kadulla näkyi naispäähineitä niin usein
ja pakeneminen kuului niin erottamattomasti niiden ilmestymiseen, että
kapteenin aika kului melkein yksinomaan lakkaamattomaan liikehtimiseen
molempien huoneitten välillä.
Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa
tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin
vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän
merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin
umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan
välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi
kummaksi.
Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi
tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta
ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen
nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista
omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa
ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi
velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita,
vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät,
ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi
kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa
merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta
Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään
näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja
menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan
suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja
Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.