Kummallisia uutisia Sol-enosta

Vaikkei kapteeni Cuttle ollut unikeko, ei hän kuitenkaan noussut

kovin varhain sen päivän jälkeisenä aamuna, jolloin hän oli myymälän

akkunasta nähnyt Sol-ukon kirjoittamassa takakamarissaan, merikadetin

myymäläpöydällä ja Rob Hiojan valmistamasta vuodettaan sen alle, vaan

kellot löivät jo kuutta hänen kohotessaan kyynärpäänsä varaan ja

silmäillessään pientä huonettaan. Kapteenin silmillä oli varmasti kova

työ, jos hän aukaisi ne joka aamu herätessään niin selälleen kuin nyt,

ja saivat kerrassaan huonon palkinnon valppaudestaan, jos hän hieroi

niitä tavallisesti puoleksikaan niin kovaa kuin tällä kertaa. Mutta

tänään ei ollutkaan tavallinen päivä, sillä varmaankaan ei Rob Hioja

ollut koskaan ennen seisonut kapteeni Cuttlen makuuhuoneen oviaukossa.

Ja siinä hän nyt seisoi läähättäen kapteenin edessä verevänä ja

unenpöpperöisenä kuin olisi juuri noussut makuulta.

"Hohoi!" huusi kapteeni. "Mikä nyt on hätänä?"

Ennenkuin Rob sai änkytetyksi mitään vastausta, nousi kapteeni Cuttle

yhtenä röykkiönä ja peitti pojan suun kädellään.

"Pidä suusi, poika", sanoi kapteeni, "älä vielä puhu minulle sanaakaan!"

Sitten hän katseli tulijaa ällistyneenä, työnsi hänet viereiseen

huoneeseen, katosi muutamiksi minuuteiksi ja ilmestyi pian sinisessä

puvussaan. Pitäen kättään ylhäällä merkkinä siitä, ettei mainittu

kielto ollut vieläkään menettänyt voimaansa, kapteeni Cuttle asteli

seinäkaapin luokse ja kaatoi itselleen viinaryypyn, ojentaen senjälkeen

samanlaisen sanantuojalle. Sitten hän asettui seisomaan nurkkaan

seinää vasten ikäänkuin estääkseen sen mahdollisuuden, että kaatuisi

taaksepäin kuullessaan uutisen, jota hänelle oli tultu ilmoittamaan.

Nielaistuaan ryyppynsä, silmät poikaan suunnattuina ja kasvot kalpeina,

hän kehoitti Robia "laskettelemaan".

"Tarkoitatteko, että kertoisin teille, kapteeni?" kysyi Rob, johon

kaikki nämä varokeinot olivat tehneet syvän vaikutuksen.

"Kyllä", sanoi kapteeni.

"Ei minulla ole paljon kerrottavaa", virkkoi poika. "Mutta katsokaa

tätä!"

Rob veti esiin avainkimpun. Kapteeni tuijotti siihen, pysyi nurkassaan

ja silmäili sanantuojaa.

"Ja katsokaa tätä!" lisäsi Rob.

Poika veti esiin sinetöidyn mytyn, johon kapteeni Cuttle tuijotti

samoin kuin äsken avainkimppuun.

"Kun heräsin tänä aamuna, kapteeni", jatkoi Rob, "noin neljännestä yli

viisi, löysin nämä pielukseltani. Myymälän ovi oli auki ja lukitsematta

ja herra Gills poissa."

"Poissa!" huudahti kapteeni.

"Poissa", toisti Rob.

Kapteenin ääni jyrisi niin peloittavasti, ja hän tuli nurkastaan niin

hurjasti Robia kohti, että poika peräytyi hänen tieltään toiseen

nurkkaan, kurottaen esille avaimia ja myttyä, jottei kapteeni työntäisi

häntä kumoon.

"'Kapteeni Cuttlelle' on kirjoitettu avainkimppuun ja myöskin myttyyn.

Minä en tiedä mitään muuta asiasta, kapteeni Cuttle. Tahtoisinpa

kuolla, jos tietäisin! Tässä on sitten palkka pojalle, joka juuri on

saanut paikan!" huusi onneton Rob pyyhkien takkinsa hihalla kasvojaan.

"Isäntä livahtaa karkuun, ja minua syytetään siitä!"

Nämä valitukset kohdistuivat kapteeni Cuttlen tuijotukseen tai

paremminkin hänen tuimaan katseeseensa, joka oli täynnä hämäriä

epäluuloja, uhkauksia ja syytöksiä. Ottaen tarjotun mytyn hänen

kädestään kapteeni avasi sen ja luki seuraavat sanat:

"Kelpo Ned Cuttle. Tähän sisältyy viimeinen tahtoni" — kapteeni

käänsi paperin epätietoisen näköisenä — "ja testamenttini. Missä on

testamentti?" huusi kapteeni alkaen heti epäillä onnetonta Robia. "Mitä

sinä olet sille tehnyt, poika?"

"Minä en ole koskaan nähnyt sitä", vikisi Rob. "Lakatkaa epäilemästä

viatonta poikaa. En ole koskenutkaan testamenttiin."

Kapteeni Cuttle pudisti päätänsä, ilmaisten sillä, että joku oli

pantava siitä vastuuseen, ja jatkoi vakavasti:

"Jota älä avaa yhteen vuoteen tai kunnes olet saanut varman tiedon

rakkaasta Walterista, joka varmasti on rakas sinullekin, Ned." Kapteeni

vaikeni ja ravisti päätänsä liikutettuna. Sitten hän kuin kohentaen

arvokkuuttaan tässä vaikeassa tilanteessa katseli tavattoman tuimasti

poikaan. "Jollet koskaan kuulisi minusta tai näkisi minua, Ned, niin

muistele vanhaa ystävää, niinkuin hänkin pitää sinua viimeiseen asti

rakkaassa muistissa. Ja pidä Walterille koti vanhassa paikassa ainakin

niin kauan kuin olen maininnut. Mitään velkoja ei ole, Dombey ja

Pojalta saatu laina on maksettu, ja kaikki avaimeni lähetän tässä. Pidä

asia salassa äläkä kysele minusta mitään, sillä se on hyödytöntä. Voi

siis hyvin, kelpo Ned. Uskollinen ystäväsi Solomon Gills." Kapteeni

veti syvään henkeään ja luki seuraavat alareunaan kirjoitetut sanat:

"Robia on minulle lämpimästi suositeltu Dombeyn liikkeen taholta, kuten

muistanet. Jos kaikki muu joutuisi vasaran alle, Ned, niin pelasta

pikku merikadetti."

Jos koettaisi jättää jälkimaailmalle jonkinlaisen kuvan siitä

tavasta, kuinka kapteeni käännettyään tätä kirjettä puoleen ja

toiseen ja luettuaan sen parisenkymmentä kertaa istuutui tuolilleen

ja omissa ajatuksissaan tuomitsi tätä juttua kuin sotaoikeudessa,

vaadittaisiin siihen kaikkien niiden suurten miesten yhteinen nero,

jotka kyllästyneinä omaan huonoon aikaansa ovat päättäneet elää

jälkipolvissa, voimatta sitä kuitenkaan toteuttaa. Aluksi kapteeni

oli liian ymmällä ja järkytetty ajatellakseen mitään muuta kuin

kirjettä. Vielä sittenkin, kun hänen mietteensä alkoivat suuntautua

syrjäseikkoihin, olisivat ne ehkä yhtä hyvin saaneet pysyä kiinni

aikaisemmassa aiheessaan, sillä niin vähän valoa niistä levisi

minnekään. Tällaisessa mielentilassa ja Robin seisoessa yksinään

tuomioistuimen edessä tuntui kapteeni Cuttlesta suurelta huojennukselta

päätellä, että poika oli epäiltävä henkilö kuten hänen kasvonsa

ilmaisivatkin niin selvästi, että Rob teki vastaväitteitä.

"Kuulkaas, kapteeni!" huusi hän. "Kuinka te voitte ajatella sellaista!

Mitä minä olen tehnyt, kun te katselette minua tuolla tavalla?"

"Poikaseni", virkkoi kapteeni Cuttle, "älä huuda, ennenkuin saat

selkääsi. Äläkä paljasta itseäsi, mitä tahansa lienet tehnytkin."

"Enhän minä ole mitään paljastanut, kapteeni", vastasi Rob.

"Ole siis siivolla", sanoi kapteeni painokkaasti.

Tuntien syvästi hartioilleen lasketun vastuun merkityksen ja tajuten,

kuinka välttämätöntä oli tutkia tätä salaperäistä asiaa perinpohjin,

niinkuin sopi miehelle, joka oli läheisessä suhteessa kadonneeseen

henkilöön, kapteeni Cuttle päätti lähteä tapahtumapaikalle tutkimaan

asianhaaroja ja ottaa Robin mukaansa. Pitäen poikaa toistaiseksi

vangittuna kapteeni oli vähän kahden vaiheilla, eikö olisi

asianmukaista kytkeä häntä käsiraudoilla tai sitoa hänen nilkkansa

yhteen, mutta kun hän ei ollut selvillä sellaisten muodollisuuksien

laillisuudesta, päätti hän vain puristaa Robia hartioista koko matkan

ja iskeä hänet maahan, jos hän tekisi pienintäkään vastarintaa.

Poika ei kuitenkaan vastustellut laisinkaan ja saapui niin ollen

laivakojeiden kauppiaan asuntoon joutumatta sen enempien pakkotoimien

uhriksi. Kun akkunaluukkuja ei ollut vielä irroitettu, oli kapteenin

ensimmäisenä huolena saada myymälä avatuksi, ja kun päivänvalo pääsi

vapaasti sisään, ryhtyi hän sen avulla lisätutkimuksiin.

Aluksi hän istahti eräälle myymälätuolille ikäänkuin hänen kerallaan

istuvan korkean oikeuden esimiehenä. Sitten hän käski Robin mennä

makaamaan vuoteelleen myymäläpöydän alle, näyttämään tarkoin, mistä

löysi avaimet ja mytyn herätessään, missä kunnossa ovi oli hänen

mentyään sitä tunnustelemaan, kuinka hän lähti Brig-aukiolle — mutta

tätä temppua hän ei saanut jäljitellä kynnystä pitemmälle — ja niin

edespäin koko juttu loppuun asti. Kun kaikki tämä oli suoritettu

muutamia kertoja, pudisti kapteeni päätänsä ja näytti pitävän asiaa

huolestuttavana.

Sitten kapteeni pani toimeen tarkan etsinnän koko talossa,

vaistomaisesti kuvitellen löytävänsä ruumiin. Hän ryömi kellarissa

palava kynttilä kädessään, koputteli koukullaan ovia, jymäytteli

päätänsä palkkeihin ja sai hämähäkinverkkoja kaikkialla vaatteisiinsa.

Kiivetessään ukon makuuhuoneeseen he huomasivat, ettei hän ollut

laisinkaan riisuutunut edellisenä iltana, vaan oli levähtänyt

päällyspeitteellä, kuten saattoi päättää siihen jääneistä syvennyksistä.

"Minä arvelen, kapteeni", virkkoi Rob katsellen ympärilleen huoneessa,

"että kun herra Gills kävi näinä viime päivinä niin usein poissa kotoa,

hän vei mukanaan pikku tavaroita, jottei herättäisi huomiotani."

"Oho!" huudahti kapteeni salaperäisesti. "Miksi niin, poika?"

"No, enpä näe hänen parranajovehkeitään", vastasi Rob katsellen

ympärilleen. "Enkä hänen harjojaan, kapteeni, enkä paitojaan. Enkä

hänen kenkiäänkään."

Kapteeni Cuttle kiinnitti huomionsa jokaista esinettä mainittaessa

Robin vastaavaan irtaimistoon, päästäkseen selville, oliko poika

hiljattain käyttänyt sellaista esinettä tai oliko hänellä se paraikaa

hallussaan. Mutta Robin ei ollut tarvis ajaa partaa eikä hän suinkaan

ollut harjatun näköinen, ja yllään hänellä oli samat vaatteet kuin jo

kauan tätä ennen. Siinä ei ollut pienintäkään epäilemisen sijaa.

"Ja mitä sitten arvelet — sotkeutumatta sanoissasi — hänen

lähtöajastaan? Häh?" kysyi kapteeni.

"No, minun luullakseni, kapteeni", vastasi Rob, "hänen on täytynyt

livahtaa hyvin pian senjälkeen kun minä aloin kuorsata".

"Paljonko kello silloin oli?" kysyi kapteeni tahtoen saada oikean

lähtöhetken tarkalleen selville.

"Kuinka sen voisin sanoa!" vastasi Rob. "Tiedän vain, että nukun

raskaasti iltayöstä ja herkästi aamupuolella, ja jos herra Gills olisi

tullut myymälän lävitse päivänkoitteessa, vaikka kuinka varpaillaan,

olisin varmasti kuullut hänen sulkevan oven."

Kylliksi harkittuaan näitä todistuksia kapteeni Cuttle alkoi tulla

siihen johtopäätökseen, että laivakojeiden kauppiaan oli täytynyt

kadota vapaaehtoisesti. Tässä lopputuloksessa häntä vahvisti aamulla

saatu kirje, joka varmasti ollen Sol Gillsin käsialaa näytti

suuremmatta vaivatta toteavan sen seikan, että hän oli vapaasta

tahdostaan päättänyt lähteä ja myös lähtenyt. Kapteenin oli nyt

ensiksi mietittävä minne ja miksi. Ja kun hän ei nähnyt pienintäkään

mahdollisuutta päästä selville ensinmainitusta seikasta, rajoitti hän

ajatuksensa jälkimäisen pohtimiseen.

Kun hän muisti ukon omituisen käytöksen ja jäähyväiset, jotka

tuntuivat silloin käsittämättömän sydämellisiltä, mutta nyt hyvinkin

ymmärrettäviltä, valtasi hänen mielensä kauhea pelko, että Sol Gills

oli huolissaan ja suruissaan Walterista tehnyt itsemurhan. Tuntui

liiankin todennäköiseltä, että hän tottumattomana jokapäiväisen

elämän kolauksiin — niinkuin hän usein oli tunnustanut olevansa — ja

epäilemättä järkytettynä Walterin epävarmasta, melkeinpä toivottomasta

kohtalosta, oli sillä tavalla etsinyt pelastusta.

Kun hän oli velaton ja turvassa henkilökohtaisen vapautensa ja

tavarainsa puolesta, olisiko mikään muu kuin sellainen hulluuden

puuska voinut ajaa häntä pois kotoaan yksin ja salaa? Mitä siihen

tuli, että hän oli vienyt joitakin esineitä mukanaan — eikä se ollut

edes oikein varmaa — niin hän oli saattanut kapteenin mielestä niin

tehdä estääkseen kyselyjä, kääntääkseen huomion pois todennäköisestä

kohtalostaan tai huojentaakseen sen henkilön mieltä, jota kaikki nämä

mahdollisuudet kuohuttivat. Tällainen oli yksinkertaisiin sanoihin

puettuna ja lyhyeen muotoon tiivistettynä kapteeni Cuttlen pohdinnan

lopputulos. Mutta sen harkitseminen oli kestänyt kauan aikaa ja

samoin kuin julkiset neuvottelutkin ollut hyvin seikkaperäinen ja

monimutkainen.

Äärimmäisen alakuloisena ja toivottomana kapteeni Cuttle katsoi

oikeudenmukaiseksi vapauttaa Robin siitä pidätyksestä, johon oli hänet

aluksi tuominnut, ja päätti pitää häntä vain salaa silmällä. Senjälkeen

hän palkkasi välittäjä Brogleylta miehen istumaan myymälässä heidän

poissa ollessaan, otti Robin mukaansa ja lähti surullisena haeskelemaan

Solomon Gills-vainajan ruumista.

Kapteeni Cuttlen kova vahakangashattu nähtiin pääkaupungin joka

poliisiasemalla, joka ruumishuoneessa ja joka köyhäintalossa. Se kävi

joka laivalaiturilla, joka satamakonttorissa, jokea ylös, jokea alas;

kaikkialla se vilahteli, missä vain oli tihein ihmisjoukko koolla

kuin sankarin töyhtökypärä kertovassa runoelmassa. Kokonaisen viikon

kapteeni luki kaikkien kuolleina löydettyjen ja kadoksissa olevien

henkilöitten nimet joka sanomalehdestä ja kävi katsomassa, sopiko

Solomon Gillsiksi todeta joku mereen pudonnut pieni laivapoika tai

pitkä mustapartainen muukalainen, joka oli ottanut myrkkyä. Hän sanoi

tahtovansa olla varma siitä, ettei se ollut Solomon Gills. Koskaan hän

ei tosiaankaan löytänyt ystäväänsä, ja se olikin ainoa lohdutus, jota

kunnon kapteeni niinä aikoina sai tuntea.

Vihdoin hän hylkäsi kaikki nämä etsiskelyt toivottomina ja alkoi

pohtia, mitä nyt oli tehtävä. Luettuaan ystäväparkansa kirjeen muutamia

kertoja hän tuli siihen päätökseen, että kodin säilyttäminen Walterille

vanhassa paikassa oli hänen lähin velvollisuutensa. Ja siksi hän

päätti asettua Gillsin huoneistoon ja ryhtyä jatkamaan siellä liikettä

nähdäkseen, mitä siitä tulisi.

Mutta kun tästä välttämättä johtui pakko muuttaa pois rouva

MacStingerin luota ja hän tiesi, ettei tämä päättäväinen nainen

tahtoisi kuulla puhuttavankaan hänen lähdöstään, teki hän epätoivoisen

päätöksen karata.

"Kuuleppas nyt, poika", virkkoi kapteeni Robille tämän merkillisen

suunnitelman kypsyttyä hänen aivoissaan, "huomisaamuna minä en tule

tähän satamaan. Saavun vasta illalla — mahdollisesti puoliyön jälkeen.

Mutta ole sinä varuillasi, että kuulet silloin koputukseni, ja tule

heti avaamaan ovi."

"Hyvä on, kapteeni", vastasi Rob.

"Sinä saat palkan niinkuin ennenkin", jatkoi kapteeni alentuvasti, "ja

ehkä pääset vielä kohoamaankin, jos vedät yhtä köyttä minun kanssani.

Mutta samassa kun kuulet minun koputtavan huomisiltana, olkoon kello

mitä tahansa, tule kohta avaamaan ovi."

"Varmasti teen sen, kapteeni", vastasi Rob.

"Sillä sinun täytyy ymmärtää", lisäsi kapteeni palaten vielä ovelta

pannakseen erikoista painoa tähän asiaan, "että mahdollisesti minua

ajetaan takaa. Ja silloin voisi käydä niin, että minä joutuisin kiinni,

jollet nopeasti avaisi ovea."

Rob vakuutti taas kapteenille valvovansa ja olevansa varuillaan.

Järjestettyään asian näin kaikkien mahdollisuuksien varalta kapteeni

lähti viimeisen kerran kotiinsa rouva MacStingerin taloon.

Se tunne, että hän oli siellä viimeistä kertaa, ja sinisten liivien

sisäpuolelle kätketty hirveä aikomus vaikuttivat, että hän tunsi kuin

kuolemanpelkoa ajatellessaan rouva MacStingeriä ja että jo yksistään

tämän naisen askeleet alakerrassa saivat hänet vapisemaan. Sitäpaitsi

kävi ilmi, että rouva MacStinger nyt oli mitä rakastettavimmalla

tuulella, lempeä ja rauhallinen kuin karitsa. Kapteeni Cuttlen omatunto

kärsi kauheita tuskia, kun rouva MacStinger tuli yläkertaan kysymään,

eikö saisi keittää kapteenille jotakin päivälliseksi.

"Hieno munuaisvanukas, kapteeni Cuttle", sanoi hänen emäntänsä, "tai

lampaansydän. Älkää välittäkö minun vaivastani."

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni.

"Tai paistettu lintu", ehdotti rouva MacStinger, "ja vähän täytettä ja

munakastiketta. No, kapteeni Cuttle? Suokaa itsellenne pienet kestit!"

"Ei, kiitoksia, rouva", vastasi kapteeni hyvin nöyrästi.

"Teitä vaivaa varmaankin jokin, ja te tarvitsette jotakin vahvistavaa.

Miksi ette kerran soisi itsellenne pullollista sherryä?"

"No niin", myönsi kapteeni, "jos tahdotte olla niin ystävällinen ja

nauttia lasin pari minun seurakseni, niin koetanpa sitä tosiaankin.

Tahdotteko ehkä osoittaa minulle sen ystävällisyyden", lisäsi hän

kovien tunnontuskien raatelemana, "että otatte etukäteen vastaan

neljännesvuoden vuokran?"

"Mutta miksi, kapteeni Cuttle?" tokaisi rouva MacStinger — terävästi,

niinkuin kapteenista tuntui.

Kapteeni pelästyi puolikuoliaaksi. "Jos suostuisitte siihen, rouva",

sanoi hän alistuvasti, "olisin hyvin kiitollinen. En osaa oikein

säilyttää rahaa. Se katoaa käsistäni. Tuottaisitte minulle tosiaankin

suuren ilon ottamalla rahat vastaan."

"No, hyvä on, kapteeni Cuttle", sanoi mitään aavistamaton rouva

MacStinger hieroen käsiään, "voitte tehdä niinkuin haluatte. Ihminen,

jolla on niin suuri perhe kuin minulla, ei voi kieltäytyä, vaikkei

minun sovi pyytääkään."

"Ja tahtoisitteko, rouva", jatkoi kapteeni ottaen tinarasian, jossa hän

säilytti rahojaan, astiakaapin ylähyllyltä, "olla niin hyvä ja antaa

shillingin kullekin pienokaiselle? Jos kävisi päinsä kutsua nyt heti

kaikki lapset tänne, näkisin heidät mielelläni."

Viattomat MacStingerit olivat kuin tikarinpistoksia kapteenin rintaan

rynnätessään huoneeseen ja tungeskellessaan hänen ympärillään,

jollaista suurta luottamuksenosoitusta hän niin vähän ansaitsi.

Kapteenista tuntui ylivoimaiselta nähdä entisen suosikkinsa Alexander

MacStingerin katsetta. Juliana MacStingerin puhuessa, joka oli äitinsä

ilmetty kuva, kapteeni tunsi itsensä suureksi raukaksi.

Hän osasi kuitenkin kohtalaisesti säilyttää ulkonaisen malttinsa ja

oli tunnin pari nuorten MacStingerien kovakouraisen käsittelyn uhrina.

Lapsellisessa kujeilussaan he vahingoittivat vähän kapteenin kovaa

hattuakin istumalla siinä kuin pesässä kaksi yhtaikaa ja rummuttamalla

sen kupua sisäpuolelta jaloillaan. Vihdoin kapteeni lähetti

alakuloisena heidät pois lausuen pikku enkeleille jäähyväiset niin

kovan tunnontuskan ja surun vallassa kuin olisi menossa mestauslavalle.

Yön hiljaisuudessa kapteeni keräsi raskaammat tavaransa laatikkoon,

jonka lukitsi, aikoen jättää sen huoneeseensa luultavimmin iäksi,

mikäli hänellä ei ollut sitä heikkoa toivoa, että hän jonakin

päivänä löytäisi kyllin uhkarohkean miehen, joka uskaltaisi tulla

sitä noutamaan. Keveämmistä tavaroistaan kapteeni teki mytyn, pisti

hopeaesineensä taskuihinsa ja oli valmis karkaamaan. Puoliyön

tienoissa, kun Brig-aukio oli unen lumoissa ja rouva MacStinger

pienokaistensa ympäröimänä oli vaipunut suloisen unohduksen valtaan,

avasi syyllisyytensä tunteva kapteeni oven hiivittyään varpaillaan

alas, sulki sen hiljaa jäljessään ja livisti tiehensä.

Hän pyyhälsi eteenpäin kovaa vauhtia eikä antanut ruohon kasvaa

jalkainsa alla Brig-aukion ja laivakojeiden kauppiaan oven välillä,

sillä häntä vainosi se kuvitelma, että rouva MacStinger oli hypännyt

ylös vuoteestaan ja vähäisestä vaatetuksestaan välittämättä lähtenyt

ajamaan häntä takaa. Ovi avautui hänen koputettuaan, sillä Rob oli

varuillaan, ja kun se oli lukittu ja salvalla pönkitetty heidän

takanaan, tunsi kapteeni itsensä jokseenkin turvalliseksi.

"Hohhoi!" huoahti kapteeni katsellen ympärilleen, "sepä oli keuhkojen

voimistelua".

"Onko jotakin hullusti, kapteeni?" kysyi Rob hämmästyneenä.

"Ei, ei", vastasi kapteeni, kuunnellen kadulta kajahtelevia askeleita

samalla kun väri vaihteli hänen kasvoillaan. "Mutta paina mieleesi,

poika, että jos joku muu nainen kuin ne kaksi, jotka näit täällä eilen,

tulee joskus kysymään kapteeni Cuttlea, niin sano, ettei täällä tunneta

ketään sennimistä eikä ole koskaan kuultu puhuttavankaan hänestä.

Muistatko nämä määräykset?"

"Kyllä", vastasi Rob.

"Voisit ehkä myöskin sanoa", huomautti kapteeni epäröiden, "lukeneesi

sanomalehdestä, että joku senniminen kapteeni oli lähtenyt Australiaan

laivalla, jonka kaikki matkustajat olivat vannoneet koskaan olevansa

palaamatta".

Rob nyökkäsi osoittaakseen ymmärtävänsä nämä ohjeet, ja luvattuaan

tehdä hänestä miehen, jos hän tottelisi määräyksiä, kapteeni käski

haukotellen hänen mennä vuoteeseensa myymäläpöydän alle ja nousi itse

Solomon Gillsin huoneeseen.

Mahdotonta on kuvitella, kuinka kapteeni kärsi seuraavana päivänä,

kun jokin naispäähine livahti ohitse, tai kuinka usein hän ryntäsi

myymälästä ylös ullakolle päästäkseen kuviteltuja MacStingereitä

pakoon. Mutta välttääkseen tämän itsesäilytysmenettelyn ponnistuksia

hän verhosi myymälän ja sen takana olevan huoneen välisen lasioven

sisäpuolelta, sovitti siihen avaimen saamastaan avainkimpusta ja

leikkasi verhoon pienen tirkistysaukon. Tämän varustelun tuottamat

edut olivat päivänselvät. Kun näkyviin tuli naisen päähine, vetäytyi

kapteeni heti linnoitukseensa, lukitsi oven jäljessään ja alkoi salaa

tarkata vihollista. Jos hän huomasi sen turhaksi hälytykseksi, ilmestyi

hän kohta taas myymälään. Ja kadulla näkyi naispäähineitä niin usein

ja pakeneminen kuului niin erottamattomasti niiden ilmestymiseen, että

kapteenin aika kului melkein yksinomaan lakkaamattomaan liikehtimiseen

molempien huoneitten välillä.

Mutta keskellä tätä väsyttävää touhua hänelle kuitenkin jäi aikaa

tarkastella varastoa, josta hän sai sen käsityksen (Robille hyvin

vaivaloisen), että sitä ei voinut liiaksi hangata ja kiilloittaa. Hän

merkitsi myös hinnat muutamiin mielestään puoleensavetäviin esineihin

umpimähkään, vaihdellen kymmenen shillingin ja viidenkymmenen punnan

välillä, ja pani ne sitten akkunaan näytteille yleisön suureksi

kummaksi.

Tehtyään nämä parannukset kapteeni tunsi itsensä kuin tiedemieheksi

tällaisten esineitten ympäröimänä ja katseli iltaisin kattoikkunasta

ylös tähtiin poltellessaan takahuoneessa piippuaan ennen

nukkumaanmenoa, ikäänkuin olisi niihin sijoittanut jonkinlaista

omaisuuttaan. Ollessaan nyt Cityssä liikemiehenä, hän alkoi harrastaa

ylipormestarin, virastojen ja ammattikuntien asioita ja katsoi

velvollisuudekseen lukea joka päivä arvopapereiden kurssivaihteluita,

vaikkei osannut merimieskielellä ilmaista, mitä numerot merkitsivät,

ja olisi hyvin voinut tulla toimeen ilman murtolukuja. Florencea kävi

kapteeni kysymässä heti seuraavana päivänä, kun oli ottanut haltuunsa

merikadetin, kertoakseen kummalliset uutisensa Sol-ukosta, mutta

Florence oli matkustanut pois kotoa. Niin kapteeni asettui elelemään

näissä muuttuneissa oloissa ilman muuta seuraa kuin Rob Hioja, ja

menettäen käsityksen ajasta, niinkuin ihmiset tekevät jouduttuaan

suurten muutosten alaiseksi, hän ajatteli alituisesti Walteria ja

Solomon Gillsiä ja myöskin rouva MacStingeriä menneisyyteen kuuluvina.

Dombey ja Poika 1 · 第 67 / 78 题