Sir Barnet ja lady Skettles, kumpikin kelpo ihmisiä, asuivat kauniissa
huvilassa Fulhamissa Thamesin rannalla. Tämä paikka oli maailman
parhaita silloin, kun sattui olemaan kilpasoutu niillä tienoin, mutta
muina aikoina sillä oli omat pikku epämukavuutensa, joiden joukosta voi
mainita sen, että jokivesi välistä ilmestyi vierashuoneeseen ja samalla
ruohokenttä ja istutukset katosivat näkyvistä.
Sir Barnet Skettlesin persoonallisen tärkeyden näkyvimpinä merkkeinä
olivat vanhanaikainen kultainen nuuskarasia ja raskas silkkinen
nenäliina, jonka hän veti taskustaan mahtipontisella liikkeellä
kuin lipun ja käytti sitä kummallakin kädellään yhtaikaa. Hänen
elämäntarkoituksenaan oli lakkaamatta laajentaa tuttavapiiriään. Samoin
kuin raskas kappale veteen pudottuaan — emme siten tahdo mitenkään
halventaa niin arvokasta herrasmiestä tällä vertauksella — samoin myös
sir Barnet joutui yhä laajentamaan piiriä ympärillään, kunnes ei enää
ollut tilaa jäljellä. Tai samoin kuin ilmassa sävel, jonka värinä
nerokkaan uudenaikaisen ajattelijan mielestä ei voi muuta kuin yhä
edetä loppumattomien etäisyyksien halki, ei mikään muu kuin maallisen
vaelluksen päättyminen voinut keskeyttää sir Barnet Skettlesiä hänen
löytöretkellään yhteiskuntajärjestelmän lävitse.
Sir Barnet oli ylpeä voidessaan tutustuttaa ihmisiä toisiinsa. Hän
piti tästä harrastuksesta sen itsensä tähden, ja sitäpaitsi se edisti
hänen elämäntarkoitustaan. Jos sir Barnetin esimerkiksi onnistuisi
saada käsiinsä uusi tulokas tai maalainen aatelismies ja houkutella
hänet vieraanvaraiseen huvilaansa, oli hänellä tapana sanoa seuraavana
päivänä: "Jaha, hyvä herra, tahtoisitteko tutustua johonkuhun? Kenet
mielellänne tapaisitte? Miellyttävätkö teitä kirjailijat tai maalarit
tai kuvanveistäjät tai näyttelijät tai jotkut sentapaiset henkilöt?"
Mahdollisesti vieras vastasi myöntävästi ja mainitsi jonkun, jota
sir Barnet ei tuntenut henkilökohtaisesti paremmin kuin Ptolemaios
Suurtakaan. Sir Barnet vastasi, ettei mikään ollut helpompaa, koska
hän tunsi asianomaisen oikein hyvin. Sitten hän heti lähti tapaamaan
mainittua henkilöä, jätti käyntikorttinsa ja kirjoitti mukaan lyhyen
kirjeen: "Kunnioitettava herra — vero, jonka saatte suorittaa
huomatusta asemastanne — hyvä ystäväni haluaa luonnollisesti — lady
Skettles ja minä toivomme samoin — luottaen siihen, että nero on
sovinnaisten tapojen yläpuolella, uskallamme pyytää teitä suomaan
meille sen erikoisen kunnian, että" j.n.e., ja niin hän iski kaksi
kärpästä kuoliaaksi yhdellä kertaa.
Käyttäen ahkerasti nuuskarasiaansa ja nenäliinaansa sir Barnet Skettles
esitti tavallisen kysymyksensä myös Florencelle, joka oli saapunut
sinne vierailulle edellisenä iltana. Florence kiitti häntä ja sanoi,
ettei ollut ketään erikoista henkilöä, jota hän tahtoisi tavata, mutta
tietysti hän tuskaisin sydämin samalla ajatteli Walter-parkaa. Kun
sir Barnet Skettles toisti ystävällisen tarjouksensa virkkaen: "Rakas
neiti Dombey, oletteko varma siitä, ettette voi muistaa ketään, johon
arvoisa isänne — jolle pyydän teitä esittämään lady Skettlesin ja minun
parhaat terveiseni, kun kirjoitatte — soisi teidän tutustuvan?" oli
ehkä luonnollista, että Florencen pääparka painui vähän kumaraan ja
että hänen äänensä värisi hänen vastatessaan hiljaa kieltävästi.
Skettles nuorempi, jonka kaulanauha oli entisestään jäykistynyt ja
mieliala tasoittunut, oli kotona viettämässä lomaansa ja näytti
olevan kovasti pahoillaan erinomaisen äitinsä vaatimuksesta osoittaa
kaikenlaista huomaavaisuutta Florencelle. Toinen suurempi vääryys, joka
kuohutti nuoren Barnetin sielua, oli tohtori ja rouva Blimberin seura,
heidät kun oli kutsuttu viemisille hänen isänsä harjahirren alle.
Heistä sanoi nuorukainen usein, että hän olisi mieluummin suonut heidän
viettävän loma-aikaansa Jerikossa.
"Onko ketään, jonka te haluaisitte saada tänne, tohtori Blimber?" kysyi
sir Barnet Skettles kääntyen tämän herran puoleen.
"Olette kovin ystävällinen, sir Barnet", vastasi tohtori Blimber. "En
tosiaankaan keksi ketään erikoista. Ylimalkaan tutustun mielelläni
lähimmäisiini, sir Barnet. Kuinka sanookaan Terentius? Kenen pojan isä
tahansa herättää minun mielenkiintoani."
"Toivooko rouva Blimber tapaavansa jonkun huomattavan henkilön?" kysyi
sir Barnet kohteliaasti.
Rouva Blimber vastasi suloisesti hymyillen ja pudistaen taivaansinistä
myssyään, että jos sir Barnet voisi tutustuttaa hänet Ciceroon,
olisi hän itse pyytänyt, mutta koska sellainen esittely ei ollut
mahdollinen ja hän jo sai nauttia sir Barnetin ja hänen rakastettavan
puolisonsa seurasta, samalla ollen miehensä, tohtorin, kanssa hyvässä
tuttavuussuhteessa nuoreen Skettlesiin — mainittu nuorukainen nyrpisti
tässä nenäänsä — ei hän pyytänyt mitään muuta.
Asiain näin ollen sir Barnetin oli pakko toistaiseksi tyytyä koolla
olevaan seuraan. Florence oli iloinen siitä, sillä hän tutki erästä
asiaa heidän keskuudessaan, ja se oli liian lähellä hänen sydäntään ja
liian kallis ja tärkeä antaakseen sijaa millekään muulle harrastukselle.
Talossa vieraili myös joitakin lapsia, jotka olivat vanhempiinsa yhtä
avomielisessä ja onnellisessa suhteessa kuin ruusuposkiset pienokaiset
vastapäätä Florencen kotia. Heidän ei tarvinnut lainkaan hillitä
rakkauttaan, vaan he saivat ilmaista sitä vapaasti. Florence koetti
päästä selville heidän salaisuudestaan, koetti keksiä, missä hän itse
oli tehnyt virheen, minkä yksinkertaisen taidon he osasivat, jota
hän ei tuntenut, kuinka he voisivat opettaa häntä osoittamaan isälle
rakkauttaan ja voittamaan hänen vastarakkauttaan.
Päiväkausia Florence tarkkasi näitä lapsia. Monena kirkkaana aamuna hän
nousi vuoteestaan loistavan auringon keralla ja käveli edestakaisin
joen rannalla, ennenkuin kukaan muu oli liikkeellä, katseli heidän
huoneittensa akkunoihin ja ajatteli heitä, jotka nukkuivat siellä niin
hellän huolenpidon ja rakastavien ajatusten suojelemina. Silloin hän
tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin ollessaan suuressa kotitalossaan
ihan yksin ja oli välillä sitä mieltä, että hänen oli siellä parempi
olla kuin täällä ja että siellä saattoi paremmassa rauhassa kätkeytyä
kaikelta kuin sekaantumalla ikätoveriensa joukkoon ja huomaamalla,
kuinka erilainen hän oli toisten rinnalla. Mutta jatkaen innokkaasti
tutkimuksiaan, vaikka hänen sydämensä vuoti verta joka kerta kun hän
käänsi lehden tässä vaikeassa kirjassa, Florence jäi heidän seuraansa
ja toivoi kärsivällisesti saavuttavansa sen taidon, jota hän kaipasi.
Voi, kuinka sen saavuttaisi! Kuinka pääsisi edes alkuun! Täällä
oli tyttäriä, jotka nousivat aamuisin ja menivät iltaisin levolle
varmoina isiensä rakkaudesta. Heillä ei ollut mitään vastahakoisuutta
voitettavana, ei mitään kylmyyttä pelättävänä, ei mitään
tyytymättömyyttä poistettavana. Kun aamu kului ja akkunat avautuivat
toinen toisensa jälkeen ja kaste alkoi kuivua kukilta ja ruohossa
ja nuoret jalat liikkua ruohokentällä, silloin Florence katseli
ympärillään olevia kirkkaita kasvoja ja mietti, mitä voisi noilta
lapsilta oppia. Liian myöhäistä oli oppia heiltä; jokainen saattoi
pelotta lähestyä isäänsä, ojentaa huulensa suutelemaan ja kietoa
käsivartensa kaulalle, joka kumartui hyväilemään. Hän ei voinut
aloittaa niin rohkeasti. Voi, oliko mahdollista, että toivo hupeni sitä
mukaa kuin hän tutki asiaa!
Hän muisti hyvin, että se vanha nainenkin, joka oli ryöstänyt hänet
hänen ollessaan pieni lapsi ja jonka kuva ja asunto ynnä kaikki,
mitä silloin oli sanottu ja tehty, oli painunut hänen mieleensä
niin lähtemättömän selvästi kuin kauheat vaikutelmat varhaisina
elämänvuosina juurtuvat mieleen — oli puhunut hellästi tyttärestään
ja kuinka hirveästi hänkin oli valittanut, kun toivoton ero lapsesta
tuotti hänelle tuskaa. Mutta tätä muistellessaan hän palautti
mieleensä, että hänen oma äitinsä oli rakastanut häntä. Joskus taas,
kun hänen ajatuksensa äkkiä palasivat siihen juopaan, joka oli hänen
ja hänen isänsä välillä, hän vapisi, ja kyyneleet valuivat kasvoille
hänen kuvitellessaan mielessään, että kenties hänen äitinsä, jos vielä
eläisi, alkaisi tuntea vastenmielisyyttä häntä kohtaan, koska hän ei
tuntenut sitä taitoa, jolla olisi voinut lepyttää isänsä, eikä ollut
sitä tuntenut syntymästään alkaen. Hän tiesi, että tämä kuvittelu
teki vääryyttä hänen äitinsä muistolle ja ettei siinä ollut mitään
perää, mutta kuitenkin hän koetti niin hartaasti myöntää isänsä olevan
oikeassa ja panna kaikki omaksi viakseen, ettei voinut estää tätä
luulottelua kulkemasta synkän pilven lailla sielunsa taustan ylitse.
Pian Florencen jälkeen saapui muiden vieraiden joukossa kaunis
orpo tyttö, kolme neljä vuotta häntä nuorempi, ja mukana hänen
tätinsä, harmaatukkainen rouva, joka puheli paljon Florencelle ja
joka mielelläänkin kuunteli (samoin kuin kaikki muutkin) hänen
lauluaan iltaisin ja silloin istui aina hänen vieressään äidillisen
ystävällisenä. He olivat olleet talossa vasta pari päivää, kun
Florence eräänä lämpimänä aamuna istui puutarhan huvimajassa ja
miettiväisenä katseli oksien lomitse lapsiryhmää ruohokentällä, punoen
kukkaseppelettä erään heidän joukossaan olevan kaikkien suosiman pikku
olennon päähän. Silloin hän kuuli mainitun rouvan ja pikku tytön
astelevan edestakaisin läheisellä lehtokujalla ja puhelevan hänestä.
"Onko Florencekin orpo niinkuin minä?" kysyi lapsi.
"On, kultaseni. Hänellä ei ole äitiä, mutta hänen isänsä elää."
"Käykö hän nyt surupuvussa äitiraukkansa vuoksi?" kysyi lapsi nopeasti.
"Ei, vaan ainoan veljensä vuoksi."
"Eikö hänellä ole muuta veljeä?"
"Ei."
"Eikö sisarta?"
"Ei."
"Sepä on kovin surullista!" virkkoi pikku tyttö.
Kun he vähän senjälkeen pysähtyivät katselemaan muutamia veneitä ja
olivat sillä välin olleet ääneti, ryhtyi Florence, joka oli noussut
seisomaan kuullessaan nimensä ja kerännyt kukkansa lähteäkseen heitä
vastaan, jotta he huomaisivat hänen olevan kuulomatkan päässä, jälleen
työhönsä, sillä hän ei luullut heidän jatkavan keskusteluaan. Mutta
hetkisen kuluttua he alkoivat taas puhella.
"Florence on täällä kaikkien suosikki ja ansaitseekin sen varmasti",
virkkoi lapsi vakavasti. "Missä hänen isänsä on?"
Täti vastasi lyhyen vaitiolon jälkeen olevansa siitä tietämätön. Hänen
äänensä sävy pysähdytti Florencen, joka oli taas noussut seisomaan,
ja piti häntä kuin paikalleen naulattuna keskeneräinen seppel rintaa
vasten painettuna, molemmat kädet varjelemassa sitä putoamasta.
"Onhan hän kai Englannissa?" kysyi lapsi.
"Niin luulen. Hän on tosiaankin varmasti Englannissa."
"Onko hän koskaan käynyt täällä?"
"Ei luullakseni."
"Tuleeko hän tänne katsomaan Florencea?"
"En luule."
"Onko hän rampa tai sokea tai sairas?"
Kukat, joita Florence painoi rintaansa vasten, alkoivat putoilla hänen
kuullessaan nämä sanat niin ihmetellen lausuttuina. Hän likisti niitä
lujemmin käsillään, ja hänen kasvonsa painuivat niitä kohti.
"Kate", virkkoi täti heidän taas oltuaan vaiti vähän aikaa, "minä
kerron sinulle, mitä olen kuullut Florencesta, ja se lieneekin totta.
Mutta älä puhu siitä kenellekään muulle, kultaseni, koska siitä ei
mahdollisesti paljon tiedetä täällä, ja jos kertoisit, tuottaisit
hänelle surua."
"En kerro koskaan!" vakuutti lapsi.
"Sen uskon", sanoi täti. "Voinhan luottaa sinuun kuin itseeni. Katsos,
Kate, Florencen isä välittää hyvin vähän tyttärestään, tapaa häntä
vain harvoin eikä lapsen koko elinaikana ole ollut ystävällinen
hänelle. Nykyään hän suorastaan karttaa Florencea, joka rakastaisi
häntä lämpimästi, jos isä vain sallisi, mutta hän ei salli — vaikka
Florencessa ei ole mitään syytä. Kaikkien hyvien sydänten täytyy
suuresti rakastaa ja sääliä häntä."
Florencen käsistä putoili lisää kukkia hajalleen maahan. Ne, jotka
jäivät, olivat kosteita, mutta ei kasteesta, ja hänen kasvonsa
painuivat kukkia piteleviä käsiä vasten.
"Florence-parka! Rakas Florence-parka!" huudahti lapsi.
"Ymmärrätkö, miksi olen kertonut sinulle tämän, Kate?" kysyi täti.
"Jotta olisin oikein ystävällinen hänelle ja koettaisin parhaani mukaan
rakastaa häntä? Eikö niin, täti?"
"Osittain", vastasi rouva, "mutta siinä ei ole kaikki. Vaikka näemme
hänet niin iloisena, vaikka hän hymyilee ystävällisesti kaikille ja on
valmis palvelemaan meitä kaikkia ja ottamaan osaa jokaiseen huvitukseen
täällä, voi hän tuskin olla oikein onnellinen. Vai mitä sinä luulet,
Kate?"
"Ei suinkaan hän voi olla", vastasi pikku tyttö.
"Ja siitä voit ymmärtää", jatkoi täti, "miksi hän tulee kaikessa
hiljaisuudessa surulliseksi katsellessaan lapsia, joita heidän
vanhempansa rakastavat, ja niitähän täällä on paraillaan monta".
"Niin, iäkäs täti", vastasi lapsi, "nyt ymmärrän sen oikein hyvin.
Florence-parka!"
Taas putosi kukkia maahan, ja ne, joita Florence vielä piteli rintaansa
vasten, värisivät kuin jäinen tuuli niitä kahisuttaisi.
"Rakas Kate", virkkoi täti, jonka ääni oli vakava, mutta hyvin
rauhallinen ja lempeä, kuten Florence oli huomannut heti ensi hetkestä
alkaen, "kaikista niistä lapsista, jotka ovat täällä, olet sinä hänen
luonnollisin ystävänsä. Sinulla ei ole niitä viattomia syitä, joita
onnellisemmilla lapsilla on —"
"Ei ole onnellisempia kuin minä, täti!" huudahti lapsi, joka näytti
painautuvan hellästi kiinni tätiinsä.
"— joita toisilla lapsilla on, Kate kulta, muistuttaa hänelle hänen
onnettomuuttaan. Senvuoksi toivoisin, että ollessasi hänen ystävänsä
koettaisit entistäkin hartaammin olla hänelle hyvä ja tuntisit, että
tappio, jonka olet kärsinyt — Luojan kiitos, ennenkuin ymmärsit sen
merkitystä — antaa sinulle tavallista suuremman oikeuden lähestyä
Florence-parkaa."
"Mutta enhän minä ole elänyt ilman vanhempain rakkautta sinun luonasi,
täti", virkkoi lapsi.
"Kuinka asia nyt lieneekin, kultaseni", huomautti täti, "on sinun
onnettomuutesi pienempi kuin Florencen, sillä ei ainoakaan orpo voi
olla niin hyljätty kuin se lapsi, joka on osaton elossa olevan isänsä
rakkaudesta".
Kukat lojuivat nyt kaikki maassa, tyhjät kädet painuivat kasvoja
vasten, ja orpo Florence kyyristyi itkemään kauan ja katkerasti.
Mutta uskollisena luonteelleen Florence pysyi hyvässä päätöksessään
niin hartaasti kuin hänen äitinsä oli syleillyt häntä samana päivänä,
jolloin Paul syntyi. Isä ei tiennyt hänen rakkautensa määrää, mutta
hänen piti jonakin päivänä saada se isänsä tietoon, kuinka kaukana se
päivä olikin ja kuinka hitaasti aika siihen asti tuntuisikin kuluvan.
Siihen asti hänen piti varoa, ettei mikään ajattelematon sana tai katse
tai tunteenpurkaus sattumaltakaan syyttäisi isää tai antaisi aihetta
tällaisiin soimaaviin kuiskailuihin.
Yksinpä käytöksessään orpoa kohtaan, johon hän tunsi suurta vetovoimaa
ja jota hänellä oli täysi syy muistaa, Florence piti isää mielessään.
Jos hän erottaisi tytön liian selvästi muiden joukosta (ajatteli
Florence), vahvistaisi hän ainakin yhden ihmisen mielessä — ehkä
useampienkin — sitä uskoa, että herra Dombey oli tyly. Hänen oma ilonsa
ei ollut mitään sen rinnalla. Se, mitä hän oli joutunut kuulemaan,
ei mitenkään antanut hänelle aihetta lohduttaa itseään, vaan koettaa
uskoa isänsä syyttömäksi. Ja niin Florence tekikin, samalla kun yhä
tutkisteli omaa sydäntään.
Näin hän teki aina. Jos luettiin ääneen kirjasta ja kertomuksessa oli
jotakin, mikä viittasi epäystävälliseen isään, pelkäsi hän tuskaisesti,
että se sovitettaisiin hänen isäänsä, mutta ei itsensä vuoksi. Samoin
oli asian laita, jos näyteltiin jotakin pikku kappaletta, katseltiin
kuvaa tai leikittiin. Samanlaista herkkätunteisuutta isäänsä kohtaan
hän sai osoittaa niin usein, että hän tavantakaa ajatteli olevan
parasta lähteä takaisin kotiin ja elää taas häiritsemättä sen synkkien
seinien varjossa. Kuinka harvat niistä, jotka näkivät suloisen
Florencen, tämän lapsijoukon ujon pikku kuningattaren naisellisuutensa
keväässä osasivat aavistaa, millainen pyhän huolen taakka painoi hänen
rintaansa! Kuinka harvat niistä, jotka jäykistyivät hänen isänsä
jäätävässä ilmapiirissä, epäilivät tulisia hiiliä kerääntyvän hänen
päänsä päälle!
Florence jatkoi kärsivällisesti tutkisteluaan, ja kun hänen ei
onnistunut päästä selville sanoin selittämättömän viehätyksen
salaisuudesta taloon kerääntyneitä lapsia tarkastellessaan, lähti hän
usein yksin kävelylle varhain aamulla köyhien lasten joukkoon. Mutta
näidenkin hän huomasi olevan liian pitkälle kehittyneitä voidakseen
oppia heiltä mitään. He olivat vallanneet paikkansa vanhempainsa
sydämessä jo kauan sitten eivätkä olleet jääneet ulkopuolelle niinkuin
hän.
Usein hän tapasi erään miehen työskentelemässä hyvin varhain, ja
tavallisesti istui hänen ikäisensä tyttö siinä lähellä. Mies oli hyvin
köyhä, eikä hänellä näyttänyt olevan säännöllistä tointa, vaan hän
kuljeskeli välillä joen äyräillä laskuveden aikana etsiskellen tähteitä
mudasta, välistä taas ahersi mökkinsä edessä tuskin mitään tuottavalla
puutarhatilkulla. Milloin hän taas paikkasi kurjaa pikku venettään,
milloin teki samanlaisen pikku palveluksen jollekin naapurilleen. Mitä
tahansa hän puuhasi, tyttö istui aina joutilaana hänen vieressään
välinpitämättömän ja tylsän näköisenä.
Florencea oli usein haluttanut puhella tälle miehelle, mutta hänellä
ei ollut koskaan ollut siihen rohkeutta, kun ei mies millään lailla
osoittanut huomaavansa häntä. Mutta eräänä aamuna Florence käveli
pitkin pientä pajujen reunustamaa syrjäpolkua, joka päättyi joen ja
miehen mökin väliselle kapealle ja kaltevalle hiekkakaistaleelle.
Siellä hän näki miehen kumartuneena tulen ääressä, jonka hän oli tehnyt
pietäkseen vanhaa kumoon käännettyä venettään. Kuullessaan tulijan
askeleet mies kohotti päätään ja toivotti hyvää huomenta!
"Hyvää huomenta", vastasi Florence, astuen lähemmäs. "Te olette varhain
työssä."
"Nousisin usein mielelläni aikaisemminkin, neiti, jos minulla vain
olisi työtä."
"Onko sitä niin vaikea saada?" kysyi Florence.
"Minun mielestäni on", vastasi mies.
Florence katsahti sinne, missä tyttö istui kokoon kyyristyneenä
käsivarret polvien ympäri kiedottuina ja leuka käsiin painuneena, ja
kysyi:
"Onko tuo teidän tyttärenne?"
Mies kohotti nopeasti päätänsä, vilkaisi tyttöön kasvot kirkastuneina,
nyökkäsi ja vastasi: "On." Florencekin katsoi samalle taholle ja
tervehti tyttöä ystävällisesti, mutta tämä mutisi vain jotakin
nyrpeästi ja tylysti.
"Eikö hänelläkään ole työtä?" kysyi Florence.
Mies pudisti päätänsä. "Ei, neiti", vastasi hän. "Minä työskentelen
meidän kummankin puolesta."
"Onko teitä siis vain kaksi?"
"Vain me kaksi. Hänen äitinsä on ollut vainajana jo kymmenen vuotta.
Martha" — hän kohotti taas päätänsä ja vihelsi tytölle — "etkö sanoisi
jotakin tälle kauniille nuorelle neidille?" Tyttö teki kärsimättömän
eleen kumaraisilla hartioillaan ja käänsi päänsä toisaanne. Ruma,
epämuotoinen, äreä, repaleinen, likainen — mutta rakastettu! Niin,
varmasti! Florence oli nähnyt isän katseen ja tiesi, kenen katsetta se
ei laisinkaan muistuttanut.
"Pelkäänpä, että tyttöparkani on tänä aamuna huonommassa kunnossa",
huomautti mies keskeyttäen työnsä ja katsellen viallista tytärtään
liikuttavan säälivästi.
"Onko hän siis sairas?" kysyi Florence.
Mies huoahti syvään. "Marthallani ei liene viiden pitkän vuoden
kuluessa ollut viittä lyhyttä terveyden päivää", vastasi hän katsellen
yhä tytärtään.
"Kyllä siitä on pitempikin aika, John", huomautti eräs naapuri, joka
oli tullut auttamaan häntä veneen korjauksessa.
"Onkohan tosiaankin?" virkkoi toinen työntäen rutistuneen hattunsa
taaksepäin ja pyyhkäisten kädellä otsaansa. "Saattaa olla. Siitä tuntuu
tosiaankin olevan hyvin pitkä aika."
"Ja mitä pitemmälle aika on kulunut", jatkoi naapuri, "sitä enemmän
sinä olet hoitanut ja hemmoitellut häntä, John, kunnes hänestä on
tullut taakka itselleen ja kaikille muillekin."
"Ei minulle", sanoi isä ryhtyen taas työhön. "Ei minulle."
Florence saattoi tuntea — ja kuka toinen olisi paremmin osannutkaan
— kuinka totta hän puhui. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja olisi
mielellään koskettanut miehen karkeaa kättä ja kiittänyt häntä
hyvyydestä sitä kurjaa olentoa kohtaan, jota hän katseli niin
toisenlaisin silmin kuin eräs toinen mies katseli tytärtään.
"Kuka sitten hemmoittelisi tyttöparkaani — jos sitä sopii nimittää
hemmoitteluksi — jollen minä?" kysyi isä.
"Niin, niin", myönsi naapuri. "Sinä olet tosiaankin oikeassa, John.
Mutta sinähän näet itse puutetta voidaksesi auttaa häntä. Sinä sidot
hänen vuokseen kätesi ja jalkasi ja teet hänen tähtensä elämäsi
loppumattomaksi kurjuudeksi. Ja mitä _hän_ välittää siitä? Et suinkaan
sinä kuvittele hänen sitä ymmärtävän?"
Isä suoristautui jälleen ja vihelsi tytölle. Martha teki vastaukseksi
taas kärsimättömän liikkeen kumaraisilla hartioillaan, mutta isä oli
iloinen ja onnellinen.
"Vain tuon vuoksi, neiti", selitti naapuri hymyillen, ilmaisten sillä
enemmän salaista myötätuntoa kuin sanoista voi päättää, "vain tuon
vuoksi hän ei koskaan päästä tyttöä näkyvistään!"
"Koska se päivä tulee ja on jo ollut tulossa pitkän aikaa", huomautti
toinen, "jolloin se merkitsisi kuolleitten henkiin herättämistä,
jos onneton lapsiparkani voisi liikauttaa sormeaan tai edes
hiuskarvaansakaan".
Florence laski salaa vähän rahaa hänen kätensä viereen vanhan veneen
pohjalle ja lähti pois.
Ja nyt Florence alkoi miettiä, ymmärtäisikö isä hänen rikkauttaan, jos
hän sairastuisi ja riutuisi niinkuin hänen rakas veljensä. Tulisiko hän
silloin rakkaaksi isälle? Tulisiko isä hänen vuoteensa viereen, kun hän
makaisi heikkona, kuoleman leima kasvoillaan? Ottaisiko isä silloin
hänet syliinsä ja pyyhkisi pois kaiken entisen? Antaisiko isä niin
muuttuneissa oloissa hänelle anteeksi, ettei hän ollut osannut avata
lapsensydäntään, ja helpottaisi niiden tunteiden kertomista, joiden
vallassa hän silloin yöllä oli poistunut isän huoneesta? Ja auttaisi
häntä sanomaan, mitä hän ei ollut silloin uskaltanut sanoa ja mitä hän
sitten oli koettanut oppia ilmaisemaan?
Niin, isä varmasti heltyisi nähdessään hänet kuoleman kielissä — niin
hän ajatteli. Hän kuvitteli, että jos hän makaisi rauhallisena ja
valmiina kuolemaan vuoteella, jonka ympärillä leijailisivat muistot
heidän rakkaasta Paul-vainajastaan, silloin pehmenisi isän sydän, ja
hän sanoisi: "Rakas Florence, elä minun tähteni, ja me rakastamme
toisiamme, niinkuin meidän olisi pitänyt rakastaa, ja olemme niin
onnelliset kuin meidän olisi pitänyt olla näinä monina vuosina!" Hän
ajatteli, että jos saisi kuulla sellaisia sanoja isänsä suusta ja
tuntisi hänen käsivartensa kiertyneinä ympärilleen, hän voisi hymyillen
vastata: "Kaikki muu on liian myöhäistä, mutta ei tämä. En koskaan
voisi olla onnellisempi kuin nyt, rakas isä!" Ja niin hän eroaisi
isästä siunaus huulillaan.
Sama kultainen vesi, jonka väreilemisen hän muisti, ilmestyi taas hänen
silmiinsä, mutta tällaisten mietteitten valossa ainoastaan virtana,
joka johti rauhaan sinne, missä aikaisemmin lähteneet rakkaat olennot
odottivat käsi kädessä. Usein, kun hän katseli jalkojensa juuressa
aaltoilevaa tummempaa jokea, hän ajatteli juhlallista väristystä
tuntien, mutta ei peläten, sitä virtaa, josta hänen veljensä oli niin
usein puhunut, sanoen sen kuljettavan häntä kauas.
Köyhä isä ja hänen sairas tyttärensä olivat vielä tuoreessa muistissa,
eikä siitä ollutkaan kulunut edes viikkoa, kun sir Barnet ja hänen
puolisonsa lähtiessään eräänä iltapäivänä kävelemään pyysivät Florencea
seurakseen. Florence suostui heti, ja lady Skettles käski kuin
luonnollisena asiana nuoren Barnetin lähteä mukaan. Sillä mikään ei
ilahduttanut lady Skettlesiä niin paljon kuin nähdä esikoisensa käsi
kädessä Florencen kanssa.
Barnet näytti totta puhuen olevan siitä eri mieltä ja ilmaisi
ajatuksensa sellaisissa tapauksissa usein kuuluvasti, vaikkakin
epämääräisesti, puhuen "tyttöjoukosta". Mutta kun ei ollut helppoa
katkeroittaa Florencen lempeää mieltä, sai hän tavallisesti nuorukaisen
tyytymään kohtaloonsa muutamien minuuttien kuluttua, ja he kävelivät
ystävällisesti yhdessä lady Skettlesin ja sir Barnetin seuratessa
täysin tyytyväisinä.
Niinpä tapahtui tälläkin kertaa. Florencen oli melkein onnistunut
kumota Skettles nuoremman senpäiväiset muistutukset kohtaloa vastaan,
kun heidän ohitseen ratsasti eräs herra, katsoi heihin tuikeasti,
kiristi ohjaksia, kääntyi ja läheni heitä hattu kädessä.
Etenkin Florencea oli vieras tarkastanut, ja kun pikku seurue pysähtyi
huomattuaan hänen tulevan takaisin, kumarsi hän Florencelle ennenkuin
tervehti sir Barnetia ja hänen puolisoaan. Florence ei muistanut
nähneensä häntä koskaan, mutta säpsähti vaistomaisesti vieraan tullessa
lähelle ja vetäytyi kauemmaksi.
"Vakuutan teille, että hevoseni on täysin rauhallinen", virkkoi vieras.
Se ei ollut syynä, vaan tuossa herrassa itsessään oli jotakin —
Florence ei olisi osannut tarkemmin sitä määritellä — vaikuttamassa
tunteeseen niin, että täytyi peräytyä kuin pistoksen saaneena.
"Minulla on luullakseni kunnia puhutella neiti Dombeytä?" kysyi vieras
mitä rakastettavimmin hymyillen. Kun Florence nyökkäsi, lisäsi hän:
"Nimeni on Carker. Tuskin voin toivoa neiti Dombeyn muistavan minua
muuten kuin nimeltä. Carker."
Florence, jota värisytti omituisesti, vaikka päivä oli kuuma, esitteli
hänet isännälleen ja emännälleen, jotka ottivat hänet erittäin
suosiollisesti vastaan.
"Suokaa tuhat kertaa anteeksi", pyysi Carker. "Mutta tänään lähden
herra Dombeyn luokse Leamingtoniin, ja jos neiti Dombey voi uskoa
minulle jonkin tehtävän, tarvinnee minun tuskin mainita, kuinka
tavattoman onnellinen siitä olisin."
Sir Barnet päätteli heti, että Florence tahtoisi kirjoittaa kirjeen
isälleen, ja ehdotti kotiin palaamista, pyytäen samalla Carkeria
tulemaan päivälliselle ratsastuspuvussaan. Carker oli valitettavasti
lupautunut muualle, mutta jos neiti Dombey haluaisi kirjoittaa, ei
mikään ilahduttaisi häntä enemmän kuin saattaa heitä kotiin ja odottaa
Florence-neidin uskollisena orjana kuinka kauan tahansa. Kun hän sanoi
sen hymyillen kaikkein leveimmällä tavallaan ja kumartui lähelle
Florencea taputtamaan hevosensa selkää, näki Florence paremmin kuin
kuuli hänen sanovan: "Laivasta ei ole tullut mitään uutisia!"
Hämillään, pelästyneenä ja vetäytyen edemmäs, olematta edes varma
siitä, että nuo sanat oli lausuttu, sillä Carker tuntui oikeastaan
näyttäneen ne hänelle jollakin erikoisella tavalla hymyssään puhumatta
ääneen, Florence virkkoi hiljaa, että hän oli hyvin kiitollinen
Carkerille, mutta ettei hän kirjoittaisikaan, hänellä kun ei ollut
mitään kerrottavaa.
"Ei mitään lähettämistä siis, neiti Dombey?" kysyi Carker paljastaen
hampaansa.
"Ei mitään", vastasi Florence, "paitsi — paitsi sydämellisimmät
terveiseni — olkaa niin hyvä".
Niin hämillään kuin Florence olikin, kohotti hän kuitenkin katseensa
Carkerin puoleen niin rukoilevasti ja ilmehikkäästi, että niissä
selvästi kuvastui pyyntö sääliä häntä, jos hän tiesi — niinkuin
hän selvästi näytti tietävän — että kaikki terveiset hänen ja isän
välillä olivat tavattomia. Carker hymyili ja kumarsi syvään, ja kun
hänen tehtäväkseen oli vielä annettu viedä Dombeylle sir Barnetin ja
lady Skettlesin kunnioittavimmat terveiset, lausui hän jäähyväiset
ja ratsasti pois jättäen itsestään edullisen kuvan arvokkaaseen
aviopariin. Hänen lähtiessään värisytti Florencea niin kovasti, että
sir Barnet väitti kansan taikauskoon vedoten jonkun astuvan hänen
hautansa ylitse. Carker, joka tällä hetkellä oli kääntymässä tien
mutkassa, katsahti taakseen, kumarsi ja katosi näkyvistä ikäänkuin
olisi ratsastanut suoraa päätä kirkkomaalle astuakseen haudan ylitse.