Florence asui yksin suuressa synkässä talossa, ja päivä seurasi toista
hänen yhä eläessään yksin. Valkeat seinät katselivat häntä koleina kuin
olisivat Gorgonin tavoin tahtoneet tuijottaa kiveksi hänen nuoruutensa
ja kauneutensa.
Missään sadussa ei ole kuvattu sen yksinäisempää ja autiompaa
tiheän metsän ympäröimää asuntoa kuin oli hänen isänsä uhkaavan
näköinen talo julmassa todellisuudessaan: aina yöllä, kun valot
loistivat naapuritalojen akkunoista, se oli tummana varjona niukassa
valaistuksessaan, ja päivällä sillä oli epäystävällinen ilme
kasvoillaan, jotka eivät koskaan hymyilleet.
Tämän talon portilla ei tosin ollut vartijoina kahta lohikäärmettä
niinkuin tavallisesti saduissa on vangituilla viattomilla olennoilla,
mutta paitsi kaarioven yläpuolella häämöittäviä kasvonpiirteitä,
joiden ohuet huulet olivat häijyssä hymyssä ja jotka vartioivat
jokaista tulijaa, oli kamanaan kiinnitetty hirveä rautainen kapine,
kiemurainen ja mutkikas kuin kivettynyt puu, teräväkulmainen ja
korkkiruuvin muotoinen molemmista päistään, ja sen kummallakin
sivulla oli pahaenteinen sammuttaja, joka näytti sanovan: "Kuka tänne
tulee, jättäköön valon taakseen!" Porttikäytävän yläpuolelle ei ollut
kaiverrettu taikamerkkejä, mutta talo näytti nyt niin hylätyltä, että
pojat piirustelivat liidulla aidakkeeseen ja katukivitykseen — etenkin
sivumuurin puoliseen nurkkaan ja hahmoittelivat kummituksia tallin
oveen. Kun Towlinson välillä ajoi heidät pois, laativat he hänestä
kostoksi muotokuvia, joissa korvat ulkonivat vaakasuorasti hatun alta.
Kaikki hälinä lakkasi tämän katon varjossa. Torvisoittokunta tuli
sille kadulle kerran viikossa jonakin aamuna, mutta ei kajahduttanut
ainoatakaan säveltä näiden akkunoiden kohdalla. Päinvastoin kaikki
sellaiset seuranpitäjät, jopa pieni vikisevä, heikkohenkinen
posetiivikin kömpelöine tanssinukkeineen, jotka pyörivät valssiaskelin
sisään ja ulos kaksoisovista, jäivät yksimielisesti tulematta sen
likelle ja karttoivat sitä kuin toivotonta paikkaa.
Sitä vallitseva taika oli tuhoisampi kuin se, joka muinoin noitui
lumotut talot uneen, mutta jätti niiden valveilla olevan raikkauden
koskemattomaksi. Kaikkialla oli huomattavissa laiminlyönnistä johtuvaa
rappeutumista. Sisällä menettivät raskaina riippuvat oviverhot entiset
laskoksensa ja muotonsa ja valuivat alas kuin jyhkeät paariliinat.
Toistensa päälle pinotut ja verhotut huonekalut näyttivät pelosta
väistyvän kuin vangitut ja unohdetut. Kuvastimet olivat himmeät kuin
vuosien hengityksestä. Mattojen kuviot haalistuivat, käyden sekaviksi
ja hämäräksi kuin menneiden vuosien mitättömien tapausten muisto.
Harvoin kuuluvien askelten kaiusta pelästyvät pöydät narisivat ja
horjuivat. Avaimet ruostuivat lukoissa. Nihkeys levisi seinille, ja kun
kosteat kohdat tulivat esille, näyttivät maalaukset painuvan sisään
ja kätkeytyvän. Home alkoi vallata seinäkomeroita. Sieniä ilmestyi
kellarien nurkkiin. Pölyä karttui kenenkään tietämättä mistä ja kuinka;
hämähäkkejä, koita ja toukkia huomattiin joka päivä. Silloin tällöin
löydettiin tutkimusmatkalle lähtenyt kuoriainen liikkumattomana
portailta tai jostakin yläkerran huoneesta kuin ihmettelemässä
sinne joutumistaan. Rotat alkoivat öisin vikistä ja pujahdella
seinälaudoituksen taakse kaivamiaan pimeitä käytäviä pitkin.
Juhlahuoneitten kolkko komeus, jota epätäydellisesti valaisi
suljettujen akkunaluukkujen lävitse tunkeutuva hämärä valo, olisi hyvin
sopinut lumottuun taloon, kuten kullattujen jalopeurain himmentyneet
käpälät salaa kurkottautumassa näkyviin suojuksien alta; jalustoilla
seisovien marmorikuvien piirteet kuvastumassa pelokkaina peitteittensä
lävitse; kellot, jotka eivät ilmoittaneet aikaa, tai jos ne sattumalta
vedettiin käymään, ilmoittivat sen väärin ja löivät mahdottomia
tunteja; satunnaiset kynttiläkruunun kilahdukset, peloittavammat kuin
hälytyskellon pölyinen ilma ja vaimentuneet äänet, jotka tunkeutuivat
näiden esineiden pariin, ja kokonainen kummituslauma muita kapineita
verhottuina ja peitettyinä kuin aavemaiset varjot. Mutta sitäpaitsi
siellä oli suuret portaat, joille talonherran jalka niin harvoin astui
ja joita myöten hänen poikansa oli mennyt taivaaseen. Siellä oli
muitakin portaita ja käytäviä, joita ei kukaan käyttänyt viikkokausiin.
Siellä oli kaksi lukittua huonetta, joihin liittyi muistoja perheen
vainajista ja joista vain kuiskaillen puhuttiin. Ja koko talossa
keskellä tätä yksinäisyyttä ja synkkyyttä oli Florence ainoa suloinen
olento antamassa elottomille esineille inhimillistä mielenkiintoa ja
merkitystä.
Sillä Florence asui yksin autiossa talossa. Päivä seurasi toistaan
hänen yhä asuessaan yksin, ja kylmät seinät tuijottivat häneen tyhjin
katsein kuin Gorgonin tavalla tahtoen tuijottaa hänen nuoruutensa ja
kauneutensa kiveksi.
Ruoho alkoi kasvaa katolla ja kivijalan raoissa. Akkunalautojen
juurella versoi rumia rikkaruohoja. Laastia lohkeili käyttämättömien
uunien sisäseinistä ja putoili alas. Molemmat puut, joiden rungot
olivat tummenneet, näyttivät kuivettuneilta ylös asti, ja niiden
kuihtuneet oksat olivat paljon silmäänpistävämmät kuin lehdet. Koko
rakennuksessa oli valkoinen kellastunut, keltainen melkein mustunut.
Ja siitä ajasta lähtien, jolloin talon emäntä oli kuollut, se oli
hiljalleen muuttunut kaameaksi loukoksi pitkän yksitoikkoisen kadun
varrella.
Mutta Florence kukoisti siellä kuin kaunis kuninkaantytär sadussa.
Hänen kirjansa, soittonsa ja opettajansa olivat hänen ainoita
vakinaisia seuralaistaan, lukuunottamatta Susan Nipperiä ja Diogenesta.
Näistä alkoi edellinen itsekin tulla suorastaan oppineeksi henkilöksi,
hän kun oli läsnä nuoren emäntänsä tunneilla. Jälkimäinen taas, jonka
mahdollisesti sama vaikutus teki lempeämmäksi, laski tavallisesti
päänsä akkunalaudalle ja vuorotellen sulki ja availi silmiään koko
kesäisen aamun. Välillä se höristi korviaan katsellakseen hyvin
tärkeänä jotakin rattailla kyyristelevää äänekästä koiraa, joka haukkui
ohi kulkiessaan. Välillä se taas muisti selittämättömällä tavalla
oletetun vihollisen jossakin lähistöllä ja ryntäsi hurjasti ovelle,
palasi sitten perinpohjin rähistyään ja ravisteli itseään naurettavan
tyytyväisenä, mikä oli sille ominaista, ja laski leukansa taas
akkunalaudalle arvokkaasti kuin olisi suorittanut julkisen tehtävän.
Niin Florence eleli autiossa kodissaan viattomien harrastustensa ja
ajatustensa parissa, eikä mikään tuottanut hänelle pahaa mieltä..
Hän sai nyt mennä alas isänsä huoneeseen, ajatella ja lähestyä häntä
nöyrästi rakastavin sydämin, tarvitsematta pelätä tylyä torjumista,
katsella esineitä, jotka olivat ympäröineet isää hänen surussaan, ja
kyyristyä hänen tuolinsa lähelle joutumatta kohtaamaan sitä katsetta,
jonka hän niin hyvin muisti. Hän sai nyt osoittaa isälleen pieniä
palveluksia, järjestää kaikki omin päin hänen huoneessaan, sitoa pieniä
kukkavihkoja hänen pöydälleen ja vaihtaa niitä uusiin, mikäli ne
kuihtuivat ennen isän paluuta. Joka päivä Florence valmisteli hänelle
jotakin ja jätti jonkin ujon merkin läsnäolostaan hänen tavallisen
istuinpaikkansa viereen. Tänään hän pani sinne pienen maalatun
kellotelineen, huomenna pelkäsi sitä liian silmäänpistäväksi ja korvasi
sen jollakin itse valmistamallaan pikku kapineella, jonka toivoi
herättävän vähemmän huomiota. Sattumalta herätessään yöllä hän vapisi
ajatellessaan, että isä mahdollisesti nyt palaisi kotiin ja vihaisena
hylkäisi tuon pikku lahjan. Silloin hän kiiruhti levottomana alakertaan
tohvelit jalassa noutamaan pois sinne jättämäänsä pikku esinettä.
Joskus hän vain painoi kasvonsa isän kirjoituspöydälle ja jätti siihen
suudelman ja kyyneleen.
Mutta kukaan ei tietänyt siitä. Jolleivät palvelijat saaneet sitä
selville hänen ollessaan poissa — ja he pelkäsivät kaikki Dombeyn
huoneita — oli se yhtä yksinomaisesti hänen omana salaisuutenaan kuin
sekin, mitä siellä oli aikaisemmin tapahtunut. Florence hiipi noihin
huoneisiin hämärissä varhain aamulla ja silloin kun palvelijat söivät
alakerrassa. Ja vaikka ne tulivat kaikki hauskemmiksi ja valoisammiksi
hänen huolenpitonsa vuoksi, liikkui hän siellä yhtä tyynesti kuin
auringonsäde, paitsi että hän jätti valon jälkeensä.
Varjot seurasivat Florencea kaikkialla kaikuvassa talossa ja olivat
hänen tovereinaan paljastetuissa huoneissa. Ikäänkuin hänen elämänsä
olisi lumottu näky, heräsi hänen yksinäisyydessään avustavia ajatuksia,
jotka tekivät sen haaveelliseksi ja epätodelliseksi. Hän kuvitteli
usein, millainen hänen elämänsä olisi ollut, jos hänen isänsä olisi
voinut rakastaa häntä ja hän olisi ollut lempilapsi. Joskus hän lyhyen
tuokion uskoi niin olevankin ja tämän kuvitelman valtaamana näytti
muistavan, kuinka he olivat yhdessä katselleet Paulin hautausta, kuinka
he olivat ilman mitään häiritseviä sivuajatuksia rakastaneet häntä
yhdessä, kuinka heitä liitti toisiinsa hänen kallis muistonsa, kuinka
he usein vielä puhelivat Paulista ja hänen isänsä, katsellen häntä
hellästi, kertoi heidän yhteisestä toivostaan ja luottamuksestaan
Jumalaan. Toisin ajoin hän kuvitteli äitinsä vielä elävän. Kuinka
onnelliselta tuntuikaan saada vaipua äidin syliin ja riippua hänessä
kiinni koko sielunsa rakkaudella ja luottamuksella! Mutta voi, kuinka
kaameaa sitten oli yksinäisen talon autius, kun tuli ilta eikä ketään
ollut läsnä!
Mutta yksi ajatus, jota hän tuskin oli täysin selvittänyt itselleen,
mutta joka oli kovin hehkuva ja voimakas, ylläpiti Florencea hänen
taistellessaan ja lujittaessaan nuorta uskollista ja kovasti koeteltua
sydäntään. Hänen sieluunsa samoin kuin kaikkiin muihinkin, jotka
kamppailevat kuolevaisuuden murheen kanssa, oli hiipinyt juhlallisia
aavistuksia ja toiveita. Ne olivat kotoisin haudantakaisesta hämärästä
maailmasta ja hiljaisen soiton tavoin kuiskasivat hänelle, että häntä
siellä kaukana muistelivat hänen veljensä ja äitinsä, että he nytkin
näkivät hänet ja rakastivat ja säälivät häntä. Florencelle tuotti
suloista lohtua hautoa sellaisia ajatuksia, kunnes eräänä päivänä — se
tapahtui pian senjälkeen kun hän oli viimeksi nähnyt isänsä myöhäisenä
iltahetkenä — hänen mieleensä juolahti, että hän itkiessään isän
sydämen vieraantumista saattoi yllyttää vainajien henkiä häntä vastaan.
Niin haaveellinen ja lapsellinen kuin tämä ajatus ja sen herättämä
pelko lieneekin ollut, perustui se hänen rakastavaan luonteeseensa, ja
siitä hetkestä alkaen hän taisteli rinnassaan auennutta julmaa haavaa
vastaan ja koetti vain toivoen ajatella isää, joka sen oli iskenyt.
Hänen isänsä ei tietänyt — siitä hän oli varma tästä ajasta lähtien —
kuinka paljon hän rakasti isäänsä. Florence oli hyvin nuori ja äiditön
eikä ollut koskaan — jonkin erehdyksen tai kovan onnen vuoksi — oppinut
ilmaisemaan isälle rakkauttaan. Hän tahtoi olla kärsivällinen, koettaa
aikaa myöten oppia tämän taidon ja opettaa isää paremmin ymmärtämään
ainoaa lastaan.
Siitä tuli hänen elämänsä tarkoitus. Aamuaurinko paistoi
harmaantuneeseen taloon ja tapasi tämän päätöksen kirkkaana ja
voimakkaana yksinäisen valtiattaren rinnassa. Päivän kaikkien puuhien
ohella se elähdytti häntä, sillä Florence toivoi, että mitä enemmän
hän tiesi ja mitä täydellisemmäksi hän tuli, sitä iloisempi isä olisi
oppiessaan tuntemaan ja rakastamaan tytärtään. Toisinaan hän mietiskeli
itsekseen sydän tulvillaan ja kyynelten pyrkiessä silmiin, olisiko
hän missään suhteessa kyllin edistynyt voidakseen hämmästyttää isää
heidän joutuessaan ystävällisiin väleihin. Joskus hän koetti ajatella,
oliko olemassa mitään tieteen haaraa, joka herättäisi isän harrastusta
enemmän kuin muut. Kirjojen ääressä, soittotunneilla, käsityön
mukana, aamukävelyillä, iltarukouksissa hänellä oli mielessä tämä
kaikkivoittava ajatus. Omituinen lapsen harrastus: oppia tuntemaan tie
kovan isän sydämeen!
Moni huoleton kävelijä, joka asteli pitkin katuja kesäillan pimetessä
yöksi ja katseli synkkää taloa, nähden sen suurena vastakohtana
akkunassa nuoret kasvot tuijottamassa tähtiin niiden alkaessa
loistaa, olisi nukkunut rauhattomammin yönsä, jos olisi tietänyt,
mitä suunnitelmaa tyttönen niin hellittämättä pohti. Talon maine
lumottuna paikkana ei olisi parantunut rahvaan kesken, joka sen
synkkää ulkomuotoa kammoten liikuskeli sen ohitse jokapäiväisillä
askareillaan, jos olisi kyetty lukemaan sen tarina akkunasta
tuijottavista surullisista kasvoista. Mutta Florence pyrki pyhään
päämääräänsä kenenkään aavistamatta tai auttamatta, mietiskellen vain,
kuinka saisi isänsä ymmärtämään hänen rakkauttaan, eikä syyttänyt häntä
hetkellisissäkään ajatuksissa.
Susan Nipper seisoi eräänä aamuna vastapäätä nuorta emäntäänsä, joka
juuri taivutti kokoon ja sinetöi kirjoittamaansa pikku kirjettä, ja
näytti hyvillä mielin tietävän, mitä se sisälsi.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, rakas Floy-neiti", virkkoi Susan,
"ja minäpä sanon, että vierailu noiden vanhojen Skettlesienkin luokse
on hyvä juttu".
"Sir Barnet ja lady Skettles ovat erittäin herttaisia uudistaessaan
pyyntönsä niin ystävällisesti", vastasi Florence, lempeästi korjaten
nuoren naisen tuttavallista mainintaa puheena olevasta perheestä.
Neiti Nipper, joka oli ehkä jyrkin puolueihminen maan pinnalla
ja ulotti puolueellisuutensa kaikenlaisiin asioihin, suuriin ja
pieniin, ja kävi sillä alituista sotaa yhteiskuntaa vastaan, nyrpisti
nenäänsä ja pudisti päätänsä vastalauseeksi kaikkea Skettlesien
epäitsekkyyden tunnustamista vastaan, samalla väittäen, että heidän
ystävällisyydestään olisi runsaana korvauksena Florencen seura.
"Ne ihmiset tosiaankin tietävät, mitä tekevät", mutisi hän vetäen
syvään henkeään. "Uskokaa pois, että Skettlesit ovat siitä selvillä!"
"Minä tunnustan, Susan, etten ole kovin halukas lähtemään Fulhamiin",
virkkoi Florence miettiväisenä, "mutta sittenkin on oikein sinne mennä.
Luulen, että niin on parempi."
"Paljon parempi", myönsi Susan, pudistaen taas tarmokkaasti päätään.
"Ja siksi olen kiittäen suostunut kutsuun", jatkoi Florence, "vaikka
olisin mieluummin matkustanut sinne silloin, kun ei siellä ole ketään
muita, sen sijaan että lähden sinne nyt loma-aikana, jolloin heillä
näyttää olevan nuorisoa kotonaan".
"Siihen minä sanon 'jumalan kiitos', Floy-neiti", vastasi Susan. "Ah!
h—h!"
Tämä viime huudahdus, jolla neiti Nipper näihin aikoihin usein lopetti
lauseen, oli kellarikerroksen mielestä ylimalkainen viittaus Dombeyhin
ja tarkoitettu ilmaisemaan, että Susan Nipper olisi tahtonut purkaa
osan sydämensä tunteista tuolle herralle. Mutta hän ei sitä koskaan
selittänyt, ja sillä oli siis salaperäisyyden viehätyksen keralla
erittäin täsmällisen sanonnan etu.
"Kuinka kauan kestää, ennenkuin saamme mitään uutisia Walterista,
Susan!" huomautti Florence lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Tosiaankin kauan, Floy-neiti!" vastasi Susan. "Ja Perch sanoi
käydessään äsken juuri noutamassa kirjeitä, — mutta mitäpä se
merkitsee, mitä hän sanoo!" huudahti Susan, punastui ja lisäsi:
"Paljonkos hän siitä tietää!"
Florence kohotti nopeasti katseensa, ja punastus levisi hänen
kasvoilleen.
"Jollei minussa olisi enemmän miehuutta", jatkoi Susan ilmeisesti
taistellen jotakin salaista levottomuutta vastaan ja tuijottaen nuoreen
emäntäänsä, samalla koettaen kiihoittaa itseään vihaan säyseän Perchin
kuvaa kohtaan, "jollei minussa olisi enemmän miehuutta kuin tuossa
sukupuolensa laimeimmassa nahjuksessa, en koskaan enää ylpeilisi
tukastani, vaan työntäisin sen korvaini taakse ja käyttäisin rumia
päähineitä, joissa ei olisi pitsin palastakaan, kunnes kuolema
vapauttaisi minut mitättömyydestäni. Minä en tosin ole amatsooni,
Floy-neiti, enkä alentaisi itseäni sellaisella rumentamisella, mutta en
toisaalta myöskään ole sellainen, joka hylkää liian pian."
"Hylkää! Mitä?" huudahti Florence säpsähtäen.
"No, ei mitään, neiti", vastasi Susan. "Laupias taivas, ei mitään! Nyt
on vain puhe Perchistä, mokomasta vetelyksestä, jonka kuka tahansa
voisi melkein pyyhkäistä menemään pelkällä sipaisulla, ja tosiaankin
olisi onnenpotkaus kaikille, jos joku viitsisi sääliä häntä ja olla
niin ystävällinen!"
"Hylkääkö hän laivan, Susan?" kysyi Florence kalpeana.
"Ei, neiti", vastasi Susan, "haluaisinpa nähdä hänet niin rohkeana,
että sen tekisi vasten naamaani! Ei, neiti, vaan hän rupattelee
aina jostakin ikuisesta inkiväärirasiasta, joka Walter-herran oli
määrä lähettää rouva Perchille, pudistelee inhoittavaa päätään ja
sanoo toivovansa, että se inkivääri saapuisi; se ei voi missään
tapauksessa, sanoo hän, ajoissa tulla tarkoitettuun tarpeeseen, mutta
ehkä seuraavaan, mikä tosiaankin", lisäsi neiti Nipper perinpohjin
halveksivan näköisenä, "vie kaiken kärsivällisyyteni tuota miestä
kohtaan, sillä vaikka voin sietää paljon, en ole mikään kameeli enkä
myöskään", jatkoi hän hetkisen mietittyään, "jos itseni tunnen, mikään
dromedaari".
"Mitä muuta hän sanoo, Susan?" kysyi Florence vakavasti.
"Etkö tahdo puhua minulle?"
"Niinkuin en tahtoisi puhua teille kaikkea, Floy-neiti!" vastasi Susan.
"No niin, neiti, hän sanoo, että laivasta aletaan yleisesti puhua ja
että se ei ole ollut koskaan tuolla matkalla puoleksikaan niin kauan
kuulumattomissa ja että kapteenin rouva kävi eilen konttorissa ja
näytti vähän alakuloiselta, mutta sen voi sanoa kuka tahansa, ja mehän
tiesimme melkein kaiken sen etukäteen."
"Minun pitää käydä Walterin enon luona", virkkoi Florence kiireisesti,
"ennenkuin matkustan pois kotoa. Menen häntä tapaamaan tänä aamuna.
Lähdetään sinne heti yhdessä, Susan."
Koska neiti Nipperillä ei ollut mitään tätä ehdotusta vastaan, olivat
he pian matkalla pitkin katuja pientä merikadettia kohti.
Se mielentila, jonka vallassa Walter oli lähtenyt kapteeni Cuttlen
luo silloin, kun kaupanvälittäjä Brogley otti myymälän haltuunsa
ja kirkontornitkin näyttivät uhkaavan häntä kuolemalla, oli hyvin
samanlainen kuin se, joka nyt vaivasi Florencea, mutta tuskaa lisäsi
vielä se ajatus, että hän ehkä oli ollut syyttömänä välikappaleena
syöksemässä Walterin vaaraan ja kaikki ne, joille hän oli rakas,
hän itse niihin laskettuna, epätietoisuuden jännitykseen. Kaikessa
muuten näyttikin olevan epävarmuuden ja vaaran leima. Tornien ja
talonkattojen ilmaviirit tekivät salaperäisiä viittauksia myrskyisestä
ilmasta ja osoittivat kuin aavemaiset sormet vaarallisille merille,
missä ehkä ajelehti haaksirikkoutuneita suuria laivoja, keinutellen
avuttomia ihmisiä ikuiseen uneen, yhtä syvään kuin olivat heidän allaan
pohjattomat vedet. Kun Florence tuli Cityyn ja sivuutti ihmisiä, jotka
puhelivat keskenään, pelkäsi hän kuulevansa heidän mainitsevan tuosta
laivasta ja sanovan, että se oli hukkunut. Kun hän näki kuohuvien
aaltojen kanssa kamppailevien laivojen kuvia, täytti kauhu hänen
sydämensä. Savu ja pilvet, vaikka kulkivatkin hitaasti, kiitivät liian
nopeasti hänen mielestään ja saivat hänet pelkäämään, että samalla
hetkellä myrsky myllersi valtamerta.
Epätietoista oli, tunsiko Susan Nipper samanlaista pelkoa, mutta kun
hänen harrastuksensa enimmäkseen kohdistui tappelemiseen katupoikain
kanssa heidän joutuessaan tungokseen — sillä tämän ihmisluokan ja
hänen itsensä välillä vallitsi jonkinlainen luontainen vihamielisyys,
joka tuon tuostakin puhkesi ilmoille, milloin he vain sattuivat yhteen
— sopi olettaa, ettei hänellä ollut matkalla paljon aikaa henkisiin
tutkisteluihin.
Kun he lopulta saapuivat puisen merikadetin kohdalle kadun toiselle
puolelle ja odottivat tilaisuutta päästä kadun poikki, hämmästyivät he
aluksi nähdessään laivakojeiden kauppiaan ovella pyöreäpäisen pojan,
paksuposkiset kasvot kääntyneinä ylöspäin. Pian sitten poika pisti
kaksi kummankin käden sormea isoon suuhunsa ja tämän koneiston avulla
vihelsi tavattoman kimeästi muutamille kyyhkysille, jotka olivat
verrattain korkealla ilmassa.
"Rouva Richardsin esikoinen, neiti!" virkkoi Susan, "ja hänen elämänsä
kiusa!"
Kun Polly oli käynyt Florencelle kertomassa poikansa ja perillisensä
parantuneista tulevaisuudentoivoista, saattoi Florence odottaa tätä
kohtausta. Kun siis otollinen hetki ilmestyi, kiirehtivät he kumpikin
kadun poikki miettimättä sen enempää rouva Richardsin surunlasta.
Aavistamatta heidän lähestymistään vihelsi nuori urheilija taas
mahdollisimman kovaa ja huusi kiihkoissaan: "Karkulaiset! Ho-hoi!
Karkulaiset!" Tällä kutsulla oli sellainen vaikutus herkkätunteisiin
kyyhkysiin, etteivät ne lähteneetkään suoraapäätä johonkin
Pohjois-Englannin kaupunkiin, kuten niiden alkuperäinen tarkoitus
näytti olleen, vaan alkoivat kierrellä ja epäröidä. Silloin rouva
Richardsin esikoinen päästi toisen vihlovan vihellyksen ja kiljaisi
taas äänellä, joka kaikui yli kadun hälinän: "Karkulaiset! Hohoi!
Karkulaiset!"
Tästä haltioitumisen tilasta hän äkkiä palasi maallisiin asioihin neiti
Nipperin sysätessä häntä niin, että hän peräytyi myymälään.
"Näinkö sinä osoitat parantumistasi, kun rouva Richards on surrut
puolestasi kuukausimääriä?" tiuskaisi Susan seuraten poikaa sisälle.
"Missä herra Gills on?"
Rob, joka lievensi ensimmäisen neiti Nipperiin luomansa vihaisen
katseen huomatessaan Florencen olevan mukana, nosti kätensä tukkaan
tervehtiäkseen viimemainittua ja sanoi Susanille, että herra Gills oli
kaupungilla.
"Hae hänet kotiin", kovisti neiti Nipper, "ja sano, että neiti Dombey
on täällä".
"En tiedä, minne hän on mennyt", vastasi Rob.
"Onko tuo sinun elämänparannustasi!" huudahti Susan purevasti.
"No mutta kuinka minä voin mennä hakemaan häntä, kun en tiedä,
missä hän on?" valitti hätyytetty Rob. "Kuinka voitte olla niin
ajattelematon?"
"Sanoiko herra Gills, milloin hän tulee kotiin?" kysyi Florence.
"Kyllä, neiti", sanoi Rob kohottaen taas kätensä tukkansa kohdalle.
"Hän sanoi tulevansa kotiin varhain iltapäivällä. Siihen on kai vielä
aikaa pari tuntia."
"Onko hän kovin levoton sisarenpojastaan?" kysyi Susan.
"On, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa mieluummin Florencelle ja
jättäen Nipperin huomioonottamatta, "minusta hän on kovin levoton.
Hän ei ole yhtä mittaa sisällä neljännestuntiakaan, neiti. Hän ei voi
olla paikallaan viittä minuuttia. Hän kuljeskelee sinne tänne kuin —
karkulainen", virkkoi Rob kumartuen eteenpäin nähdäkseen vilahdukselta
akkunasta kyyhkyset ja keskeyttäen yrityksensä kohottaa sormet suuhunsa
ja viheltää niille uudelleen.
"Tunnetko erästä herra Gillsin ystävää, jonka nimi on kapteeni Cuttle?"
kysyi Florence vähän aikaa mietittyään.
"Sitäkö, jolla on koukku, neiti?" vastasi Rob tehden vasemmalla
kädellään kuvaavan liikkeen. "Kyllä, neiti. Hän oli täällä
toissapäivänä."
"Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?" kysyi Susan.
"Ei, neiti", vastasi Rob kohdistaen sanansa yhä Florencelle.
"Ehkä Walterin eno on lähtenyt sinne, Susan", huomautti Florence.
"Kapteeni Cuttlenko luokse?" virkkoi Rob. "Ei, hän ei ole mennyt sinne,
neiti. Sillä hän jätti nimenomaisen käskyn, että jos kapteeni Cuttle
tulisi, pitäisi minun sanoa hänelle, kuinka hämmästynyt isäntäni oli,
kun kapteeni ei tullut eilen, ja minun pitäisi viivyttää häntä täällä,
kunnes herra Gills tulisi takaisin."
"Tiedätkö, missä kapteeni Cuttle asuu?" kysyi Florence.
Rob vastasi myöntävästi ja ottaen käteensä rasvaisen muistikirjan
myymälän pöydältä luki osoitteen ääneen.
Florence kääntyi taas Susanin puoleen ja neuvotteli hänen kanssaan
matalalla äänellä, samalla kun Rob silmät pyöreinä katseli ja kuunteli,
muistaen Carkerin antaman salaisen tehtävän. Florence ehdotti, että
he lähtisivät kapteeni Cuttlen asunnolle, kuulisivat hänen omasta
suustaan, mitä hän ajattelisi siitä, ettei _Pojasta ja Perillisestä_
tullut mitään tietoja, ja toisivat hänet, mikäli mahdollista,
lohduttamaan Sol-ukkoa. Aluksi Susan vastusteli matkan pituuden
vuoksi, mutta kun hänen emäntänsä mainitsi vuokra-ajurin, peruutti
hän vastustelunsa ja taipui. He keskustelivat muutamia minuutteja,
ennenkuin tulivat tähän päätökseen. Sillä välin Rob katseli heitä
tarkoin ja kiinnitti huomionsa vuorotellen kumpaankin, kuin hänet olisi
valittu sovintotuomariksi.
Vihdoin Rob lähetettiin noutamaan ajoneuvoja vierailijoiden jäädessä
siksi ajaksi myymälään. Kun hän toi ne, nousivat molemmat neitoset
niihin, jättäen Sol-ukolle sanan, että he paluumatkallaan varmasti
poikkeaisivat häntä tervehtimään. Tuijotettuaan vaunujen jälkeen,
kunnes ne olivat kadonneet näkyvistä samoin kuin kyyhkysetkin nyt
olivat hävinneet, Rob istuutui myymäläpöydän taakse tärkeän näköisenä
ja ollakseen unohtamatta mitään siitä, mitä oli tapahtunut, teki
muistiinpanoja monille paperipalasille, tuhlaten paljon mustetta. Että
nämä asiakirjat paljastaisivat mitään, jos joutuisivat hukkaan, siitä
ei ollut vaaraa, sillä jo paljon ennen kuin jokin sana kuivui, muuttui
se Robille yhtä suureksi salaisuudeksi kuin jos hänellä ei olisi ollut
mitään osuutta sen syntymisessä.
Hänen vielä ollessaan tässä puuhassa pysähtyivät vuokravaunut
Brig-aukion kulmaan, kohdattuaan kuulumattomia vaikeuksia
kääntösiltain, vajottavien teiden, vaikeapääsyisten kanavien,
kuorma-ajurien, tynnyreitä ja pieniä pesulaitoksia kuljettavien
vaunujonojen ja monen muun sellaisen kiusankappaleen taholta, joita
suuressa kaupungissa on yllin kyllin. Silloin Florence ja Susan
astuivat maahan vaunuista ja lähtivät astelemaan katua pitkin ja
etsimään kapteeni Cuttlen asuntoa.
Onneton sattuma oli järjestänyt niin, että nyt oli muuan rouva
MacStingerin suuria siivouspäiviä. Silloin rouva MacStinger herätytti
itsensä erään poliisin avulla neljännestä vailla kolme aamulla
ja vaipui harvoin uneen ennen kahtatoista seuraavana yönä. Tämän
puuhan päätarkoitus näytti olevan se, että rouva MacStinger siirsi
kaikki huonekalut takana olevaan puutarhaan varhain aamunkoitteessa,
käveli tohveleissaan edestakaisin koko päivän ja toimitti huonekalut
taas paikoilleen pimeän tultua. Nämä askareet häiritsivät enimmin
pieniä MacStingereitä, jotka kuin yhtä mittaa pois tieltä kaahatut
kananpoikaset menettivät hetkellisimmänkin leposijan ja lisäksi
tavallisesti saivat osakseen aika lailla nokkimista emälinnun taholta.
Kun Florence ja Susan Nipper ilmestyivät rouva MacStingerin ovelle,
talutti kunnianarvoisa, mutta pelättävä nainen kahden vuoden ja
kolmen kuukauden ikäistä Alexander MacStingeriä käytävää pitkin
pakottaakseen hänet istumaan kadulle, ja pikku poika oli melkein musta
kasvoiltaan pidätettyään hengitystään rangaistuksen jälkeen, kun taas
viileä katukiveys tavallisesti vaikutti voimakkaana parannuskeinona
sellaisissa tapauksissa.
Rouva MacStingerin tunteita naisena ja äitinä loukkasi mitä syvimmin
se Alexanderiin kohdistuva säälintunne, jonka hän huomasi Florencen
kasvoissa. Siksi rouva MacStinger, sen sijaan että olisi tyydyttänyt
uteliaisuuttaan, ilmaisi nuo ihmisluonteen hienoimmat tunteet
ravistelemalla ja kolhimalla Alexanderia sekä ennen katukiveykselle
asettamista että sen jälkeen eikä kiinnittänyt sen enempää huomiota
vieraisiin.
"Suokaa anteeksi, rouva", virkkoi Florence, kun lapsi taas oli päässyt
hengittämisen alkuun. "Onko tämä kapteeni Cuttlen talo?"
"Ei", vastasi rouva MacStinger.
"Eikö tämä ole numero yhdeksän?" kysyi Florence epäröiden.
"Kuka on sanonut, ettei se ole numero yhdeksän?" vastani rouva
MacStinger.
Susan Nipper puuttui silloin asiaan ja pyysi kysyä, mitä rouva
MacStinger tuolla tarkoitti ja tiesikö hän, kenelle puhui.
Vastaukseksi rouva MacStinger mittaili häntä kiireestä kantapäähän.
"Haluaisinpa tietää, mitä asiaa teillä kapteeni Cuttlelle", virkkoi hän.
"Vai niin. Siinä tapauksessa olen pahoillani, etten voi tyydyttää
uteliaisuuttanne", vastasi neiti Nipper.
"Susan, ole hiljaa", pyysi Florence. "Ehkä olette hyvä j; sanotte
meille, rouva, missä kapteeni Cuttle asuu, koska hän ei asu täällä."
"Kuka sen sanoo, ettei hän asu täällä?" tokaisi leppymätön rouva
MacStinger. "Minä sanoin, ettei tämä ole kapteeni Cuttlen talo — eikä
se olekaan hänen talonsa — ja soisin, ettei se koskaan tulisikaan hänen
omakseen — sillä kapteeni Cuttle ei ymmärrä, kuinka taloa hoidetaan
— eikä ansaitse, että hänellä olisi talo — tämä on minun taloni — ja
kun luovutan ylemmän kerroksen kapteeni Cuttlelle, en saa siitä mitään
kiitosta, vaan se on samaa kuin heittäisin helmiä sikojen eteen!"
Rouva MacStinger huusi tämän oikein kimeällä ja kovalla äänellä, jotta
se kuuluisi yläkerrokseen, ja työnsi joka lauseen tulemaan niinkuin
olisi ampunut rihlapyssyllä, jossa oli loppumaton määrä panoksia.
Viimeisen laukauksen jälkeen kuului yläkerrasta kapteenin ääni lievästi
moittivana. "Siivolla siellä!"
"Koska haluatte tavata kapteeni Cuttlea, niin tuolla hän on!" sanoi
rouva MacStinger tehden kädellään vihaisen liikkeen. Kun Florence
rohkaisi mielensä ja puhelua pitkittämättä astui ovesta sisään
Susanin seuraamana, alkoi rouva MacStinger taas hääriä edestakaisin
tohveleissaan, ja kadulla istuva Alexander, joka oli lakannut itkemästä
kuunnellakseen keskustelua, puhkesi taas parkumaan, huvittaen itseään
tämän surkean työn kestäessä, joka oli yksinomaan koneellista,
tarkastelemalla edessään aukenevaa näköalaa, jonka taustalla
erottautuivat vuokravaunut.
Kapteeni istui omassa huoneessaan kädet taskuissa ja sääret tuolin
alle koukistettuina kuin pienellä autiolla saarella, joka sijaitsi
keskellä saippuan ja veden ulappaa. Akkunat oli pesty, seinät ja uuni
puhdistettu, ja kaikki — uunia lukuunottamatta — oli märkää ja kiilsi
pehmeän saippuan ja hiekan jäljeltä, mikä antoi oman hajunsa huoneen
ilmalle. Keskellä tätä surullista näkyä kapteeni kyykötti alakuloisena
saarellaan, katseli ympäröivää vettä viheliäisen näköisenä ja näytti
odottavan jotakin ystävällistä laivaa, joka kulkisi ohitse ja veisi
hänet mukaansa.
Mutta kun kapteeni kääntäessään toivottomat kasvonsa ovelle näki
Florencen ilmestyvän seuralaisensa kanssa, eivät mitkään sanat voisi
kuvailla hänen hämmästystään. Kun rouva MacStingerin kaunopuheisuus
oli vaimentanut kaikki muut äänet melkein kuulumattomiksi, ei hän
ollut odottanut ketään harvinaisempaa vierasta kuin oluenkauppiasta
tai maidontuojaa. Kun siis Florence ilmestyi, tuli saaren rannalle
ja tarttui hänen käteensä, nousi kapteeni niin yllätettynä seisomaan
kuin olisi aluksi pitänyt tulijaa jonakin Lentävän Hollantilaisen
perheenjäsenenä.
Mutta maltettuaan kuitenkin heti taas mielensä hän piti ensin huolta
siitä, että Florence sijoitettaisiin kuivalle pohjalle, ja sen hän
onnellisesti suorittikin yhdellä kädenliikkeellä. Sitten hän taas
uskaltautui ulapalle, tarttui Susan Nipperin vyötäisiin ja kantoi
hänetkin saarelle. Senjälkeen hän syvän kunnioituksen ja ihailun
valtaamana nosti Florencen käden huulilleen, peräytyi vähän (sillä
saari ei ollut kyllin tilava kolmelle) ja katseli heihin saippuamerestä
säteillen kuin uusi Triton.
"Olette varmaankin hämmästynyt nähdessänne meidät", virkkoi Florence
hymyillen.
Sanomattoman mielissään kapteeni suuteli koukkuaan vastaukseksi ja
murisi kuin olisi hienon hieno kohteliaisuus kätketty hänen sanoihinsa:
"Malttia, malttia!"
"Mutta minä en saanut rauhaa", jatkoi Florence, "tulematta kysymään
teiltä, mitä ajattelette Walterista ja onko mitään syytä pelkoon ja
ettekö tahtoisi käydä lohduttamassa hänen enoparkaansa joka päivä,
kunnes saamme hänestä tietoja?"
Nyt kapteeni Cuttle kuin vaistomaisesti taputti kädellä päätään, jossa
ei ollut kovaa vahakangashattua, ja näytti hämmentyneeltä.
"Pelkäättekö Walterin puolesta?" kysyi Florence, jonka kasvoista
kapteeni (niin ihastunut hän oli) ei voinut hellittää silmiään.
Florencekin puolestaan tarkasteli häntä vakavasti ollakseen varma hänen
vastauksensa vilpittömyydestä.
"En, sydänkäpyseni, en pelkää", vastasi kapteeni Cuttle. "Walter on
kyllä sellainen poika, joka kestää aika lailla myrskyä ja tuottaa
sille prikille niin paljon onnea kuin suinkin on mahdollista. Walter",
lisäsi kapteeni silmäinsä loistaessa nuoren ystävän kiitosta ja koukun
kohotessa vahvistamaan seuraavia kauniita sanoja, "on sellainen poika,
jota voi nimittää sisäisen ja henkisen tarmon ulkonaiseksi ja näkyväksi
ilmestykseksi, ja kun tapaatte, pankaa se muistiin."
Florence, joka ei täydelleen käsittänyt loppuhuomautusta, vaikka
kapteeni nähtävästi oli tarkoittanut sen erittäin ajatusrikkaaksi ja
perinpohjin tyydyttäväksi, katseli lempeästi häneen odottaen kuulevansa
jotakin lisää.
"Minä en pelkää", toisti kapteeni. "Kieltämättä on niillä
leveysasteilla ollut harvinaisen pahoja myrskyjä, ja tuuli on ajanut
ja piessyt heitä mahdollisesti toiselle puolen maailmaa. Mutta laiva
on hyvä ja poika on hyvä, eikä ole helppoa, Jumalan kiitos" — kapteeni
kumarsi tässä vähän — "murtaa lujaa sydäntä, olkoon se sitten prikissä
tai ihmisrinnassa. Tällä kertaa se on kummassakin kohdassa ja panee
kaikki oikealle tolalle. Siksi en pelkää hitustakaan nyt vielä."
"Nyt vielä?" toisti Florence.
"En hitustakaan", vastasi kapteeni suudellen rautakoukkuaan, "ja
ennenkuin alan mitään pelätä, on Walter varmasti kirjoittanut kotiin
saarelta tai jostakin satamasta ja saanut kaikki hyvään kuntoon. Ja
mitä tulee vanhaan Sol Gillsiin", lisäsi kapteeni vakavan näköisenä,
"jota tahdon auttaa, seisten hänen rinnallaan, kunnes kuolema meidät
erottaa ja myrskytuulet puhaltavat, puhaltavat, puhaltavat — voitte
katsoa katekismuksesta", huomautti hän ohimennen, "sieltä löydätte ne
sanat — jos vanhaa Sol Gillsiä lohduttaisi kuulla merillä kiertäneen
miehen mielipiteitä, jolla on sellainen ymmärrys, että sillä voi
ryhtyä mihin tahansa, vaikka hän oppiaikanaan oli vähällä saada päänsä
murskaksi, ja jonka nimi on Bunsby, niin se mies voisi esittää hänelle
sellaisen mielipiteen hänen omassa huoneessaan, että hän ihan ällistyy.
Niin!" vahvisti kapteeni ylpeillen, "ällistyy yhtä paljon kuin jos hän
löisi päänsä ovea vasten!"
"No viedään se herra häntä tapaamaan, että kuulisimme, mitä hän sanoo!"
huudahti Florence. "Lähdettekö nyt mukaamme? Meillä on vaunut kadulla."
Kapteeni taputti taas päätään, jossa ei ollut vahakangashattua, ja
näytti hämmentyneeltä. Mutta samassa tapahtui kerrassaan omituinen
ilmiö. Ovi avautui ilman mitään valmisteluja ja puheena ollut kova
vahakangashattu lensi huoneeseen kuin lintu ja putosi kopisten
kapteenin jalkoihin. Sitten ovi sulkeutui yhtä pontevasti kuin oli
avautunutkin, eikä tapahtunut mitään, mikä olisi selittänyt ihmettä.
Kapteeni Cuttle otti lattialta hattunsa, käänteli sitä tyytyväisen
näköisenä ja alkoi kiilloittaa sitä hihallaan. Samalla hän tarkasteli
vieraitaan ja virkkoi matalalla äänellä:
"Nähkääs, minun olisi pitänyt käydä Sol Gillsin luona eilen ja tänään,
mutta hän otti hattuni eikä luovuttanut sitä. Sen pituinen se."
"Kuka otti, hyväinen aika?" kysyi Susan Nipper.
"Tämän talon emäntä, hyvä neiti", vastasi kapteeni käheästi kuiskaten
ja tehden salaperäisiä eleitä. "Meillä oli pieni sanasota näiden
lankkujen pesemisestä, ja hän — lyhyesti sanoen", jatkoi kapteeni
vilkaisten ovelle ja henkäisten syvään — "rajoitti vapauttani".
"Soisinpa, että hän olisi tekemisissä minun kanssani!" huudahti Susan
punastuen toiveensa voimakkuudesta. "Minä saisin hänet pysymään
kurissa!"
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?" tuumi kapteeni pudistaen
epäilevän näköisenä päätään, mutta katsellen ilmeisesti ihastuneena
Susanin epätoivoista rohkeutta. "En oikein usko. Se on kerrassaan
vaikea tehtävä. Hänen kanssaan on peräti vaikea tulla toimeen. Ette
voi, nähkääs, koskaan tietää, millä päällä hän on. Juuri kun luulette
hänen olevan suoraan edessänne, onkin hän takananne. Ja silloin kun
sattuu riivaus", lisäsi kapteeni hien kohotessa otsalle —. Ainoastaan
vihellys oli kyllin sisältörikas ilmaisemaan lauseen loppua, ja
senvuoksi kapteeni vihelsi arasti. Sitten hän taas pudisti päätään ja
uudelleen ihaillen neiti Nipperin suurenmoista rohkeutta toisti hiljaa:
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"
Susan vastasi vain hymyillen itsetietoisesti, mutta siinä ilmeni
niin paljon uhmaa, että epätietoista on, kuinka kauaksi aikaa
kapteeni Cuttle olisi jäänyt häntä ihailemaan, jollei Florence
uudelleen levottomana olisi ehdottanut, että heti lähdettäisiin
viisaan Bunsbyn luokse. Kun kapteeni Cuttlelle näin muistutettiin
hänen velvollisuuttaan, painoi hän lujasti vahakangashatun päähänsä,
otti käteensä uuden kuhmuisen kepin, jonka oli hankkinut Walterille
lahjoittamansa sijaan, tarjosi käsivartensa Florencelle ja hankkiutui
marssimaan vihollisleirin lävitse.
Mutta nyt kävikin ilmi, että rouva MacStinger oli jo muuttanut mieltään
ja että hän, niinkuin kapteeni oli huomauttanut hänen usein tekevän,
oli asettunut toiselle suunnalle. Sillä saapuessaan alakertaan he
huomasivat mallikelpoisen naisen hakkaavan mattoja porraskivellä,
samalla kun Alexander, joka yhä istui kadulla, näkyi vain hämärästi
pölypilven takaa. Rouva MacStinger oli niin kokonaan vaipunut
talouspuuhiinsa, että kun kapteeni vieraineen astui hänen ohitseen,
hän hakkasi mattojaan entistä kovemmin eikä yhdelläkään sanalla tai
eleellä osoittanut huomaavansa heidän läheisyyttään. Kapteeni oli niin
mielissään tästä helposta pakoonpääsystä — vaikkakin mattojen pöly
vaikutti häneen kuin tukeva nuuska-annos ja sai hänet aivastelemaan
niin, että kyyneleet vierivät pitkin poskia — että tuskin uskoi hyvää
onneaan, mutta useammin kuin kerran hän oven ja vuokravaunujen välillä
katsahti taakseen silminnähtävästi peläten, että rouva MacStinger
lähtisi vielä ajamaan häntä takaa.
Mutta he saapuivat kuitenkin Brig-aukion kulmaan joutumatta
pienimmänkään häiriön uhreiksi vihollisen taholta. Kapteeni kiipesi
ajurin istuimelle — sillä hänen ritarillisuutensa ei sallinut hänen
ajaa sisällä naisten kanssa, vaikka häntä pyydettiin niin tekemään
— ja ohjaili siinä kapteeni Bunsbyn alusta kohti, jota nimitettiin
_Varovaksi Claraksi_ ja joka sijaitsi likellä Ratcliffea.
Kun he olivat saapuneet sen laiturin luokse, missä tämän suuren
kapteenin laiva oli noin viidensadan muun joukkoon ahdettuna, sekaisten
köysistöjen näyttäessä puolittain rikotuilta seiteiltä, ilmestyi
kapteeni Cuttle vaunujen akkunan taakse ja pyysi Florencea ja neiti
Nipperiä seuraamaan häntä laivalle. Samalla hän huomautti, että Bunsby
oli äärimmäisen helläsydäminen naisia kohtaan ja ettei mikään niin
hyvin saattaisi hänen laajaa älyään oikealle tolalle kuin Florencen ja
Susanin ilmestyminen _Varovalle Claralle_.
Florence suostui mielellään. Kapteeni tarttui hänen pieneen käteensä
suurella kourallaan ja talutti hänet suojelevaisuuden, isällisyyden,
ylpeyden ja juhlallisuuden sekaisin tuntein, joita oli hauska panna
merkille, muutamien hyvin likaisten laivankansien ylitse, kunnes he
saapuessaan _Claran_ luokse huomasivat tämän varovaisen aluksen (joka
sijaitsi äärimmäisellä laidalla) nostaneen laskuportaansa ja noin
viitisen jalkaa vettä olevan sen ja lähimmän vierustoverin välillä.
Kapteeni Cuttlen selityksestä kävi ilmi, että suurta Bunsbya samoin
kuin häntä itseäänkin kohteli julmasti hänen emäntänsä ja että kun
kohtelu tällä kertaa oli niin tyly, ettei hän voinut sitä enää kauemmin
kestää, oli hän järjestänyt tämän kuilun heidän välilleen viimeisenä
pelastuskeinona.
"Clara o-hoi!" huusi kapteeni, sovittaen kätensä torveksi suulleen.
"O-hoi!" huusi kuin kapteenin kaikuna poika, joka nousi näkyviin kannen
alta.
"Onko Bunsby laivassa?" kysyi kapteeni huutaen pojalle niin jyrisevällä
äänellä kuin laiva olisi kilometrin eikä parin kolmen kyynärän päässä.
"Kyllä, kyllä!" kiljui poika yhtä kovaa.
Sitten poika työnsi lankun kapteeni Cuttlelle, joka sijoitti sen
huolellisesti ja talutti Florencen ylitse palaten heti ohjaamaan
neiti Nipperiä. Niin he pääsivät _Varovaan Claraan_, jonka kiinteään
köysistöön oli ripustettu kuivumaan erilaisia liehuvia vaatekappaleita
ynnä muutamia kieliä ja makrilleja.
Heti senjälkeen kohosi hitaasti näkyviin kajuutanaukosta suuri
pää, jonka mahonginruskeissa kasvoissa oli yksi liikkumaton silmä
ja toinen liikkuva, samaten kuin muutamissa majakoissa. Tätä päätä
reunustivat takkuinen karva ikäänkuin rohdintukko, jolla ei ollut
mitään nimenomaista taipumusta kallistua pohjoiseen, itään, länteen
tai etelään, vaan joka osoitti kaikkiin neljään kompassinsuuntaan
ja jokaiseen välikohtaankin. Päätä seurasi tavattoman leveä leuka,
paidankaulus ja kaulahuivi ynnä paksu perämiehen takki ja paksut
perämiehen housut, joiden suurilla puunapeilla koristettu vyöhihna oli
niin leveä ja korkea, että se korvasi liivit. Kun housujen alaosakin
tuli esille, seisoi Bunsby kokonaan näkyvissä, kädet suunnattoman
suurissa taskuissa ja katse suunnattuna, ei kapteeni Cuttleen eikä
naisiin, vaan maston huippuun.
Tämän kookkaan ja vantteran filosofin jyhkeä ulkomuoto, kun hänen
tavattoman punaisilla kasvoillaan lisäksi asusti mitä suurimman
vaiteliaisuuden ilme, joka ei mitenkään ollut ristiriidassa hänen
luonteensa kanssa, melkein pelästytti kapteeni Cuttlea, vaikka hän oli
hyvin tuttu. Hän kuiskasi Florencelle, että Bunsby ei ollut eläissään
osoittanut hämmästystä ja ettei hänen luultu sitä käsittävänkään.
Kun liikkuva silmä oli tarkastellut kyllikseen mastonhuippua, sitten
vilkaissut taivaanrantaan ja vihdoin näytti siirtyvän kapteeni Cuttleen
päin, kysyi hän:
"No, Bunsby veikkonen, mitä kuuluu?"
Syvä, karkea, käheä ääni, jolla ei näyttänyt olevan mitään yhteyttä
Bunsbyn kanssa ja jolla ei ollut pienintäkään vaikutusta hänen
ilmeeseensä, vastasi: "Kas vain, kaveri, kuinka sinua vetelee?" Samalla
Bunsbyn oikea käsi pujahti näkyviin taskusta, pudisti kapteenin kättä
ja palasi entiseen paikkaansa.
"Bunsby", virkkoi kapteeni käyden suoraan asiaan, "sinähän olet järkevä
mies, joka osaat antaa meille hyvän neuvon. Tässä on nuori neiti, joka
haluaisi kuulla, mitä ajattelet ystävästäni Walterista. Samaa haluaa
toinen ystäväni, Sol Gills, johon sinun kannattaisi lähemmin tutustua,
sillä hän on tiedettä harrastava mies, ja tiede on keksintöjen äiti
eikä tunne mitään lakia. Bunsby, tahdotko mielikseni lyöttäytyä
seuraamme ja tulla mukaamme?"
Suuri kapteeni, joka näytti ilmeestään päättäen aina tarkastelevan
jotakin äärimmäisen kaukaista, huomaamatta mitään kymmentä kilometriä
lähempänä näkyvää, ei vastannut sanaakaan.
"Tuossa on mies", sanoi kapteeni kääntyen molempien naisten puoleen ja
osoittaen Bunsbya ojennetulla koukullaan, "joka on pudonnut useammin
kuin mikään muu elävä ihminen. Häntä on kohdannut useampi tapaturma
kuin merimiessairaalan kaikkia potilaita yhteensä. Nuoruudenpäivinään
hän sai päänsä ulkokuoreen niin monta puomin, kangen ja pultin
iskua kuin tarvitaan huvialuksen rakentamiseen, ja kuitenkin hän on
säilyttänyt ymmärryksensä, sen sanon, ja sellaisen ymmärryksen, ettei
sen vertaista ole maalla eikä merellä."
Juro laivanpäällikkö näytti ilmaisevan tyytyväisyytensä tähän
ylistykseen liikauttamalla vähän kyynärpäitään, mutta jos hänen
kasvonsa olisivat olleet yhtä kaukana kuin hänen katseensa, olisivat ne
tuskin voineet antaa vähemmän käsitystä hänen ajatuksistaan.
"Kaveri", virkkoi Bunsby äkkiä ja kumartui katsomaan edessään olevan
puomin alitse, "mitä naiset haluavat juoda?"
Kapteeni Cuttle, jonka hienotunteisuutta tämä Florenceen kohdistuva
kysymys loukkasi, veti filosofin syrjään, näytti selittävän hänelle
jotakin ja seurasi häntä alas. Siellä kapteeni ollakseen loukkaamatta
laivan isäntää joi ryypyn viinaa, jonka Florence ja Susan katsellen
alas avonaisen kattoakkunan kautta näkivät filosofin kaatavan itselleen
ja ystävälleen, vaivoin löytäen jalansijan makuusijansa ja hyvin
pienen messinkikamiinin välissä. Pian he ilmestyivät taas kannelle, ja
kapteeni Cuttle, iloiten yrityksensä onnistumisesta, talutti Florencen
takaisin vuokravaunuihin, Bunsbyn seuratessa ohjaillen neiti Nipperiä,
jonka ympärille hän (nuoren naisen suureksi kiusaksi) oli kiertänyt
käsivartensa kuin sininen karhu.
Kapteeni työnsi filosofin sisään vaunuihin ja riemuitsi niin suuresti
saatuaan hänet haltuunsa, ettei voinut olla usein kurkistamatta
Florencea kohti ajajan takaisesta pikku akkunasta ja ilmaisematta
iloaan hymyilemällä ja osoittelemalla sormella otsaansa selittääkseen,
että Bunsby mietti kovasti. Sillä välin Bunsby, joka yhä piteli
neiti Nipperiä vyötäisistä (sillä hänen ystävänsä kapteeni ei ollut
liioitellut hänen sydämensä hellyyttä), säilytti itsepintaisesti
vakavan ryhtinsä eikä osoittanut muuten huomaavansa Susania tai
muutakaan.
Sol-ukko, joka oli sillä välin tullut kotiin, otti heidät vastaan
ovella ja kutsui heitä heti pieneen takahuoneeseensa, joka oli
kummallisesti muuttunut Walterin poistuttua. Pöydällä ja siellä
täällä huoneessa oli karttoja, joiden mukaan laivakojeiden kauppias
oli raskain sydämin tuon tuostakin seurannut kadonneen laivan kulkua
meren poikki ja joita hän parin vieläkin kädessään olevan kompassin
avulla oli hetki sitten mitannut, kuinka kauas sen oli täytynyt poiketa
suunnastaan joutuakseen tuuliajolle tuonne tai tänne, ja koettanut
varmistua siitä, että pitkä aika sai kulua, ennenkuin toivo oli
kokonaan mennyt.
"Onkohan se ajelehtinut tuonne", tuumi hän tarkastellen miettiväisenä
karttaa. "Mutta ei, se on melkein mahdotonta. Vai onko myrsky voinut
sitä painaa, — mutta se ei ole todennäköistä. Tai saattaisiko toivoa,
että se olisi niin paljon poikennut suunnastaan, — mutta tuskin
minäkään voin sitä otaksua!" Tuollaisia katkonaisia mietteitä hautoen
vanha Sol Gills istuskeli suuren kartan ääressä eikä voinut siinä
löytää ainoaakaan toivonhiventä, joka olisi ollut kyllin suuri, jotta
olisi voinut siihen sijoittaa kompassin kärjen.
Florence huomasi heti — sitä olisikin ollut vaikea olla huomaamatta
— että ukossa oli tapahtunut omituinen, sanoin selittämätön muutos,
ja että samalla kun hänen käytöksensä oli paljon levottomampi
ja epäröivämpi kuin tavallisesti, siinä ilmeni kuitenkin outoa
päättäväisyyttä, joka pani Florencen ymmälle. Kerran hän kuuli ukon
puhuvan sekaisin, sillä kun Florence sanoi olevansa pahoillaan siitä,
ettei ollut tavannut häntä käydessään täällä aikaisemmin, vastasi Sol
Gills aluksi, että hän oli käynyt Florencea tapaamassa, ja näytti heti
sitten katuvan sanojaan.
"Oletteko käynyt minua kysymässä?" kysyi Florence. "Tänäänkö?"
"Niin, rakas nuori neiti", vastasi ukko katsellen vuoroin häneen,
vuoroin toisaanne hämmentyneen näköisenä. "Halusin nähdä teitä omin
silmin ja kuulla äänenne omin korvin vielä kerran ennen —". Sitten hän
vaikeni.
"Ennen mitä? Ennenkuin —?" sanoi Florence laskien kätensä hänen
käsivarrelleen.
"Sanoinko 'ennen'?" vastasi Sol-ukko. "Jos sanoin niin, tarkoitin
varmasti: ennenkuin saamme tietoja rakkaalta pojaltani."
"Ette ole oikein hyvässä voinnissa", huomautti Florence hellästi.
"Olette ollut niin kovin levoton. Minä olen varma siitä, ettette ole
terve."
"Olen niin hyvässä kunnossa kuin minun ikäiseni mies suinkin voi
toivoa", vastasi ukko puristaen oikean kätensä nyrkkiin ja ojentaen sen
Florencea kohti. "Katsokaahan! Tuo on luja. Eikö sen omistaja ole yhtä
kykenevä päättäväisyyteen ja lujuuteen kuin moni nuorempi mies? Niin
luulen. Saammepa nähdä."
Muutosta huomasi enemmän hänen käytöksessään kuin sanoissaan, vaikka
nekin painuivat Florencen mieleen, ja se vaikutti häneen niin, että hän
olisi tahtonut heti uskoa levottomuutensa kapteeni Cuttlelle, jollei
kapteeni olisi käyttänyt hetkeä hyväkseen ryhtymällä selittelemään
niitä asianhaaroja, joista haluttiin kuulla viisaan Bunsbyn
mielipidettä, ja pyytämällä syvämietteistä filosofia ilmaisemaan
kantansa.
Bunsby, jonka katse yhä oli suunnattuna jonnekin Lontoon ja Gravesendin
puoliväliin, ojensi pari kolme kertaa voimakkaan oikean käsivartensa
kuin koettaen kietoa sitä neiti Nipperin hoikille vyötäisille mielensä
virkistämiseksi, mutta kun nuori nainen vetäytyi vastenmielisyyttä
osoittaen pöydän toiselle puolen, ei _Varovan Claran_ kapteenin
hellä sydän keksinyt ilmaisumuotoa ajatuksilleen. Tehtyään muutamia
epäonnistuneita yrityksiä tähän suuntaan hän virkkoi seuraavaan tapaan
kääntymättä erikoisesti kenenkään puoleen — tai oikeammin hänen äänensä
puhui omasta aloitteestaan ikäänkuin jonkin ulkopuolisen hengen
vaikutuksesta:
"Nimeni on Jack Bunsby!"
"Hänet on kastettu Johniksi!" huudahti ihastunut kapteeni Cuttle.
"Kuulkaa häntä!"
"Ja siinä mitä sanon", jatkoi ääni vähän ajan kuluttua, "siinä myös
pysyn".
Kapteeni Cuttle, joka piti kiinni Florencen käsivarresta, nyökäytti
päätään toisille ja näytti sanovan: "Nyt hän rupeaa puhumaan. Tätä minä
juuri tarkoitin tuodessani hänet."
"Siis, miksi ei?" jatkoi ääni. "Jos niin on, niin mikä sitten on
haittana? Voiko kukaan sanoa toisin? Ei! Eteenpäin siis!"
Kun ääni oli ehtinyt näin pitkälle, vaikeni se ja levähti.
Sitten se jatkoi hyvin hitaasti seuraavaan tapaan:
"Uskonko minä, että _Poika ja Perillinen_ on mennyt pohjaan, pojat?
Mahdollisesti. Sanonko niin? Mitä? Kun laiva lähtee Pyhän Yrjön
kanavasta hietasärkkiä kohti, niin mitä on suoraan sen edessä?
Goodwins-matalikot. Sen ei ole pakko ajaa niille, mutta mahdollista
se on. Tämän huomautuksen merkitys on sen käyttämisessä. Se ei ole
minun asiani. Eteenpäin siis, pitäkää tarkoin silmällä sitä, mitä on
edessänne, ja onnea matkalle!"
Nyt lähti ääni takahuoneesta kadulle vieden _Varovan Claran_ kapteenin
kerallaan ja seuraten häntä taas laivalle, missä hän heti asettui
nukkumaan ja virkisti itseään pikku unella.
Filosofin sanankuulijat olivat jääneet selittämään hänen viisauttaan
oman käsityksensä mukaan, mikä oli Bunsbyn kolmijalan päätuki, samoin
kuin se on monen muun ennustajan peruspylväitä, ja katselivat toinen
toistaan, hieman epävarman näköisinä. Sillä välin oli Rob Hioja
käyttänyt hyväkseen vapautta kurkistaa sisään ja kuunnellut katossa
olevasta akkunasta ja tuli nyt alas portaita perin neuvottomana. Mutta
kapteeni Cuttle, jonka ihailu Bunsbya kohtaan oli, jos mahdollista,
paisunut sen loistavan tavan johdosta, kuinka hän oli vahvistanut
mainettaan ja kestänyt juhlallisen kokeen, alkoi selittää, ettei Bunsby
tarkoittanut mitään muuta kuin laivan varmaa turvallisuutta, ettei
Bunsbylla ollut mitään pahoja aavistuksia, että tuollainen ajatus hänen
tapaisensa miehen esittämänä oli oikea toivon ankkuri mitä parhaimmalla
paikalla. Florence koetti uskoa kapteenin olevan oikeassa, mutta
Nipper, jonka käsivarret olivat lujasti ristissä, pudisti päätään,
ilmaisten siten jyrkästi eriävän mielipiteensä, eikä uskonut Bunsbyyn
enemmän kuin Perchiinkään.
Filosofin lausunnoista ei näkynyt myöskään Sol-ukon mielentila
muuttuneen, sillä hän harhaili yhä ulapoilla kompassit kädessä eikä
keksinyt niille mitään lepokohtaa. Vasta kun Florence kuiskasi joitakin
sanoja hänen korvaansa, keskeytti hän puuhansa, ja silloin kapteeni
Cuttle laski raskaan kätensä hänen olkapäälleen.
"Miltäs näyttää, Sol Gills?" kysyi hän sydämellisesti.
"Niin ja näin, Ned", vastasi ukko. "Olen tänä iltapäivänä muistellut,
että samana päivänä, kun Walter rupesi Dombeyn palvelukseen ja tuli
kotiin myöhään päivälliselle ja istui juuri tuossa, missä sinä nyt
seisot, me puhelimme myrskystä ja haaksirikosta, ja minä tuskin sain
hänen ajatuksensa irti siitä aiheesta."
Mutta kohdatessaan Florencen katseen, joka oli kiintynyt hänen
kasvoihinsa vakavan ja tutkivan näköisenä, ukko vaikeni ja hymyili.
"Pysy vain reippaalla mielellä, vanha veikko!" virkkoi kapteeni.
"Sanonpa sinulle jotakin, Sol Gills. Senjälkeen kun olen saattanut
kotiin neiti Dombeyn" — tässä kapteeni heitti koukullaan lentosuukon
Florencelle — "tulen takaisin ja kuljetan sinua mukanani koko
loppupäivän. Mennään yhdessä syömään päivällistä jonnekin, Sol."
"Ei tänään, Ned", vastasi Sol Gills nopeasti ja näytti tavattoman
pelästyneeltä ehdotuksesta. "Ei tänään, sitä en voi!
"Miksi et?" kysyi kapteeni tuijottaen häneen hämmästyneenä.
"Minulla — minulla on niin paljon tekemistä. Minä — minä tahdon
ajatella ja järjestellä. En tosiaankaan voi lähteä, Ned. Minun täytyy
taas lähteä ulos ja olla yksin ja harkita niin monta asiaa tänään."
Kapteeni katseli laivakojeiden kauppiasta, sitten Florencea ja taas
edellistä. "Huomenna siis", ehdotti hän lopulta.
"Niin, huomenna kyllä", vastasi ukko. "Muista minua huomenna. Niinpä
niin, huomenna."
"Minä tulen varhain aamulla, muista se, Sol Gills", varoitti kapteeni.
"Kyllä, kyllä, Ensimmäiseksi huomisaamuna", virkkoi Sol, "ja nyt
hyvästi, Ned Cuttle, ja Jumala sinua suojelkoon!"
Puristettuaan kapteenin molempia käsiä tavattoman hartaasti Sol-ukko
kääntyi Florencen puoleen, tarttui hänen kumpaankin käteensä ja painoi
ne huulilleen. Sitten hän joudutti tyttöä kummallisen kiireesti
ulkona odottaviin ajoneuvoihin Kaiken kaikkiaan hän teki kapteeni
Cuttleen sellaisen vaikutuksen, että tämä kääntyi vielä Robin puoleen
ja kehoitti häntä olemaan erikoisen kohtelias ja huomaavainen
isännälleen seuraavaan aamuun asti. Tälle määräykselle hän antoi
suurempaa pontta painamalla shillingin Robin kouraan ja lupaamalla
puoli shillingiä seuraavana aamupäivänä. Sitten kapteeni Cuttle, joka
piti itseään Florencen luonnollisena ja laillisena henkivartijana,
nousi ajajan viereen tuntien selvästi tärkeytensä ja saattoi hänet
kotiin. Hyvästellessä hän vakuutti Florencelle auttavansa Sol Gillsiä
luotettavasti ja uskollisesti ja kysyi vielä kerran Susan Nipperiltä,
voimatta unohtaa hänen urhoollisia sanojaan rouva MacStingeristä:
"Tekisittekö tosiaankin niin, hyvä neiti?"
Kun aution talon ovi oli sulkeutunut neitosten mentyä sisään, palasivat
kapteenin ajatukset vanhaan laivakojeiden kauppiaaseen, ja hänestä
tuntui olo epämiellyttävältä. Senvuoksi hän ei lähtenytkään kotiin,
vaan käveli edestakaisin katuja pitkin iltaan asti ja söi myöhään
päivällistä eräässä Cityn sokkeloisessa pikku kapakassa. Siellä oli
kiilanmuotoinen vierashuone, jonne kokoontui paljon vahakangashattuisia
henkilöitä. Kapteenin päätarkoitus näet oli viettää aikaa pimeään asti,
jolloin hän tahtoi sivuuttaa Sol Gillsin myymälän ja kurkistaa sisään
akkunasta, kuten hän sitten tekikin. Takahuoneen ovi oli silloin auki,
ja hän saattoi nähdä vanhan ystävänsä kirjoittavan touhuissaan pöydän
ääressä, samalla kun pieni merikadetti, joka jo oli tuotu suojaan
yökastetta vastaan, katseli häntä myymäläpöydältä. Sen alla valmisteli
Rob Hioja itselleen vuodetta, minkä jälkeen myymälä piti suljettaman.
Rauhoittuneena levollisesta näystä kapteeni suuntasi kulkunsa
Brig-aukiolle päin, päättäen nostaa ankkurin varhain seuraavana aamuna.