Majuri käveli sinertävämpänä kasvoiltaan ja silmät pullottavampina
kuin milloinkaan ennen — ikäänkuin entistä kypsempänä — ja yhä enemmän
päästäen kuuluville hevosenköhäänsä, oikeastaan ei pakosta vaan
vaistomaisesti ilmaistakseen arvokkaisuuttaan, käsi kädessä Dombeyn
kanssa pitkin aurinkoista tienviertä. Hänen poskensa olivat turvoksissa
ahtaan kaulahuivin yläpuolella, sääret mahtavasti hajallaan, ja iso pää
heilahteli puolelta toiselle kuin hän nuhtelisi itseään siitä, että
hän oli niin lumoava olento. He eivät olleet ehtineet pitkällekään,
kun majuri - kohtasi jonkun tutun, ja pian sen jälkeen tavattiin
toinen tuttu, mutta hän vain heilautti heille sormeaan tervehdykseksi
ohi mennessään, talutti Dombeyta eteenpäin ja näytteli hänelle seudun
merkillisyyksiä, kertoen samalla niihin liittyviä yleisesti tunnettuja
juoruja ja siten vilkastuttaen keskustelua.
Näin astelivat majuri ja Dombey käsi kädessä suureksi tyydytyksekseen,
kun he huomasivat heitä lähestyvän rullatuolin, jossa istui nainen
ohjaten vaivattomasti tuoliaan jonkinlaisella eteen sijoitetulla
peräsimellä, samalla kun jokin näkymätön voima työnsi sitä takaa.
Vaikka tämä nainen ei ollutkaan nuori, oli hänellä hyvin kukoistavat
kasvot — kerrassaan ruusuiset — ja hänen pukunsa ja ryhtinsä oli
peräti nuorekas. Tuolin rinnalla kävellen ja kantaen kevyttä päivän
varjoaan ylpeän ja väsyneen näköisenä, ikäänkuin olisi niin suuresta
ponnistuksesta pitänyt pian luopua ja pudottaa päivän varjo, läheni
paljoa nuorempi nainen, hyvin sievä, hyvin ylpeä, hyvin itsepäinen,
heitteli päätänsä taaksepäin ja sulki silmäluomensa kuin ilmaistakseen,
että jos maailmassa oli mitään muuta katselemisen arvoista kuin
kuvastin, ei se ainakaan ollut taivas tai maa.
"No, mutta mitä hittoja tuolla tulee!" huudahti majuri pysähtyen, kun
pieni seurue tuli likelle.
"Edith kulta!" virkkoi tuolissa istuva nainen, "majuri Bagstock!"
Heti kun majuri sen kuuli, hellitti hän Dombeyn käsivarren, syöksyi
eteenpäin, tarttui tuolissa istuvan naisen käteen ja painoi sen
huulilleen. Yhtä ritarillisesti hän painoi molemmat hansikkaansa
ristiin sydämensä kohdalle ja kumarsi syvään toiselle naiselle.
Ja nyt, kun tuoli pysähtyi, tuli liikkeellepaneva voima näkyviin
punaiseksi käyneen palvelijapojan muodossa, joka näytti osittain
liiaksi kasvaneen, osittain liiaksi rasittaneen voimiaan, sillä suorana
seistessään hän oli pitkä, kalpea ja hoikka, ja hänen tilansa tuntui
sitäkin surkeammalta, kun hän oli turmellut hattunsa muodon puskemalla
päällään tuolia eteenpäin, niinkuin norsut välillä tekevät itämailla.
"Joe Bagstock", virkkoi majuri kummallekin naiselle, "on nyt ylpeä ja
onnellinen mies lopun ikänsä".
"Te petollinen olento!" sanoi tuolissa istuva vanha nainen laimeasti.
"Mistä te tulette? Minä en voi sietää teitä."
"Sallikaa siis vanhan Joen ollakseen siedettävä esitellä teille eräs
ystävänsä, arvoisa rouva", sanoi majuri nopeasti. "Herra Dombey,
rouva Skewton." Tuolissa istuva nainen kumarsi armollisesti. "Herra
Dombey, rouva Granger." Päivänvarjoa pitelevä nainen huomasi tuskin,
että Dombey otti hatun päästään ja kumarsi syvään. "Olen iloinen, että
minulle on tarjoutunut tällainen tilaisuus", virkkoi majuri.
Majuri näytti tarkoittavan sillä totta, sillä hän katseli heitä kaikkia
kolmea ja käänteli silmiään rumimmalla tavallaan.
"Rouva Skewton, Dombey", sanoi majuri, "on haavoittanut vanhan Joshin
sydäntä".
Dombey ilmaisi, ettei se hämmästyttänyt häntä.
"Te kavala velho!" sanoi tuolissa istuva nainen. "Vaietkaa toki! Kuinka
kauan olette ollut täällä, ilkeä mies?"
"Yhden päivän", vastasi majuri.
"Ja voitteko olla päivää tai minuuttiakaan", vastasi rouva Skewton
korjaten keinotekoisia kutrejaan ja kulmakarvojaan viuhkalla ja
paljastaen tekohampaansa, joiden valkeutta vielä lisäsi maalattu
ihonväri, "mikä sen puutarhan nimi taas onkaan —"
"Eden, luullakseni, äiti", keskeytti nuorempi nainen halveksivasti.
"Edith kulta", sanoi toinen, "en voi sille mitään. En voi koskaan
muistaa noita hirveitä nimiä — voitteko olla päivää tai minuuttiakaan
siellä tuntematta koko sielunne ja olentonne täyttyvän luonnon
näkemisestä ja sen teeskentelemättömän olemuksen sulotuoksusta?" sanoi
rouva Skewton lehauttaen nenäliinaansa, joka tuoksui huumaavasti
hajuvesiltä.
Ristiriita rouva Skewtonin nuorekkaan innostuksen ja hänen väsyneen,
surkastuneen olemuksensa välillä oli tuskin vähemmän huomattava kuin
hänen arviolta seitsemänkymmenen ikävuotensa ja hänen seitsemänkolmatta
ikäisellekin liian nuorekkaan pukunsa välinen vastakohta. Hänen
asentonsa rullatuolissa pysyi aina samana kuin se oli ollut noin
viisikymmentä vuotta sitten maalatussa taulussa, jonka muuan siihen
aikaan kuuluisa taiteilija oli maalannut, esittäen hänet istumassa
nelipyöräisissä ajoneuvoissa. Mainittua kuvaa nimitettiin sitten
Kleopatraksi, sillä eräs silloinen arvostelija oli huomauttanut, että
se harvinaisessa määrässä muistutti Egyptin kuningatarta nojautumassa
sotalaivansa kaidetta vasten. Rouva Skewton oli silloin kaunotar,
ja keikarit heittelivät tusinoittain viinilaseja päänsä ylitse
hänen kunniakseen. Kauneus ja ajoneuvot olivat molemmat hävinneet,
mutta asennon hän oli säilyttänyt ja käytti nimenomaan tästä syystä
rullatuolia ja työntävää palvelijanuorukaista, sillä paitsi asentoa ei
mikään muu estänyt häntä kävelemästä.
"Herra Dombey varmaankin rakastaa luontoa?" sanoi rouva Skewton
hypitellen jalokivillä koristettua rintaneulaansa. Sivumennen sanoen
hän eli pääasiassa jalokiviensä ja perhesuhteittensa maineella.
"Ystäväni Dombey", vastasi majuri, "rakastaa sitä mahdollisesti
salassa, mutta mies, jolla on tärkeä asema maailman suurimmassa
kaupungissa —"
"Ei kukaan voi olla tietämätön herra Dombeyn suunnattomasta
vaikutusvallasta", huomautti rouva Skewton.
Dombeyn kumartaessa vastaukseksi tähän kohteliaisuuteen loi nuorempi
nainen silmänsä häneen ja kohtasi hänen katseensa.
"Asutteko täällä, rouva?" kysyi Dombey kääntyen hänen puoleensa.
"En, me olemme olleet hyvin monissa paikoissa. Harrogatessa ja
Scarboroughissa ja Devonshiressä. Me olemme vierailleet ja lepäilleet
siellä täällä. Äiti pitää vaihtelusta."
"Edith tietenkään ei", virkkoi rouva Skewton vastenmielisen
veitikkamaisella tavalla.
"Minä en ole huomannut minkäänlaista vaihtelua noissa paikoissa",
kuului suurenmoisen välinpitämätön vastaus.
"Minua herjataan. Vain yhdestä vaihtelusta", huomautti rouva Skewton
teeskentelevästi huoahtaen, "minä todella välitän, herra Dombey,
mutta siitä en kaiketi saa koskaan nauttia. Ihmiset eivät osaa sääliä
toisiaan. Mutta yksinäinen ja mietiskelevä elämä on — mikä sen nimi
taas onkaan —"
"Jos tarkoitat paratiisia, äiti, olisi sinun parasta sanoa niin, jotta
sinua ymmärrettäisiin", virkkoi nuorempi nainen.
"Rakkahin Edith", vastasi rouva Skewton, "sinähän tiedät, että olen
kokonaan riippuvainen sinusta, kun tarvitsen noita kiusallisia nimiä.
Vakuutan teille, herra Dombey, että luonto on tarkoittanut minut
Arkadiaan. Seuraelämässä olen kerrassaan hyödytön. Lehmät ovat minun
intohimoni. Aina olen ikävöinyt rauhaisaa turvapaikkaa jossakin
sveitsiläisessä alppimajassa, ympärilläni vain lehmiä ja — porsliinia."
Tämä omituinen rinnastaminen toi mieleen tarinan kuuluisasta härästä,
joka erehdyksestä joutui porsliinimyymälään, mutta ei häirinnyt Dombeyn
vakavuutta. Päinvastoin hän ilmaisi mielipiteenään, että luonto oli
varsin kunnioitettava laitos.
"Minä kaipaan sydäntä", vaikersi rouva Skewton kurttuisella kurkullaan.
Se oli kauhistuttavan totta eräässä merkityksessä, joskaan ei siinä,
jossa hän tarkoitti. "Minä kaipaan suoruutta, luottavaisuutta, vähemmän
sovinnaisuutta ja vapaampaa sielujen seurustelua. Me olemme niin
hirveän teennäisiä."
Se oli kerrassaan totta.
"Lyhyesti sanoen", jatkoi rouva Skewton, "minä kaipaan luontoa
kaikkialla. Se olisi niin tavattoman ihastuttavaa."
"Nyt kutsuu luonto meitä pois, äiti, jos olet valmis", sanoi nuorempi
nainen, mutistaen kaunista suutaan. Tämän vihjauksen kuultuaan katosi
kalpea nuorukainen, joka oli katsellut seuruetta tuolin selkänojan
takaa, niin täydellisesti sen taakse kuin maa olisi hänet nielaissut.
"Hetkinen vielä, Withers!" sanoi rouva Skewton tuolin alkaessa lähteä
liikkeelle. Hän puhui palvelijalle yhtä raukealla ja arvokkaalla
äänellä kuin kauan sitten menneinä aikoina tekotukkapäiselle ja
silkkisukkaiselle kuskilleen. "Missä te asutte, kauhea ihminen?"
Majuri asui hotelli Royalissa ystävänsä Dombeyn kanssa.
"Olette tervetullut luoksemme minä iltana vain suvaitsette", sopotti
rouva Skewton. "Jos herra Dombey tahtoo kunnioittaa meitä käynnillään,
tunnemme itsemme onnellisiksi. Withers, eteenpäin!"
Majuri painoi taas sinisille huulilleen hyppysiä, jotka Kleopatran
mallin mukaan lepäsivät huolellisen huolettomasti rullatuolin reunalla,
ja Dombey kumarsi. Vanhempi nainen kunnioitti heitä kumpaakin hyvin
armollisella hymyllä ja tyttömäisellä kädenheilahduksella, nuorempi
taivuttamalla päätään niin vähän kuin tavallisin kohteliaisuus suinkin
salli.
Viimeinen vilahdus äidin kurttuisista kasvoista, joiden maalattu
väri auringonpaisteessa teki ne paljon rumemman ja vastenmielisemmän
näköisiksi kuin luonnollinen värinpuute olisi ollut, ja tyttären
ylpeästä kauneudesta, viehättävästä vartalosta ja suorasta ryhdistä
herätti majurissa ja Dombeyssa niin vastustamattoman halun katsoa
heidän jälkeensä, että he kääntyivät kumpikin samalla hetkellä.
Palvelija, joka näytti melkein yhtä vinolta kuin hänen varjonsakin,
työnsi tuolia vaivaloisesti rinnettä ylös kuin hitaasti kulkevaa
muurinmurtajaa. Kleopatran hatun yläreuna heilui samalla kohdalla kuin
äskenkin, ja kaunotar asteli hitaasti itsekseen vähän edellä, hienossa
olennossaan päästä jalkoihin asti ilmaisten samaa kaiken ja kaikkien
halveksumista kuin ennenkin.
"Sanonpa teille jotakin, Dombey", virkkoi majuri heidän kääntyessään
taas kävelemään. "Jos Joe Bagstock olisi nuorempi mies, ei olisi
ainoaakaan naista, jonka hän mieluummin tekisi rouva Bagstockiksi kuin
tuon naisen. Hitto vieköön, hän on suurenmoinen!
"Tarkoitatteko tytärtä?" kysyi Dombey.
"Onko Joe B. sellainen nauris, Dombey", sanoi majuri, "että hän
tarkoittaisi äitiä?"
"Te olitte kohtelias äidille", vastasi Dombey.
"Vanha kulta", hihitti majuri Bagstock. "Hiton vanha. Minä olen hänelle
mieliksi."
"Hän on tehnyt minuun täysin hienon naisen vaikutuksen", huomautti
Dombey.
"Hienon", toisti majuri, pysähtyen äkkiä ja tuijottaen toverinsa
kasvoihin. "Kunnianarvoisa rouva Skewton on loordi Feenix-vainajan
sisar, nykyisen loordin täti. Perhe ei ole varakas — he ovat suorastaan
köyhiä — ja hän elää pienellä leskeneläkkeellä, mutta mitä tulee
täysiverisyyteen, niin se on toista!" Majuri heilautti keppiään
ja käveli taas eteenpäin kuin epätoivoissaan siitä, ettei kyennyt
sanomaan, kuinka hienoa rouva Skewtonin veri oli.
"Huomasin teidän puhuttelevan tytärtä rouva Grangeriksi", sanoi Dombey
lyhyen vaitiolon jälkeen.
"Edith Skewton", vastasi majuri pysähtyen taas ja kaiversi
kepillään merkin hiekkaan kuvaamaan häntä, "meni naimisiin
kahdeksantoistavuotiaana meidän rykmenttiimme kuuluvan Grangerin
kanssa" — tämän henkilön majuri merkitsi toisella pisteellä. "Granger"
— majuri osoitti viimeksi laatimaansa kaavamaista muotokuvaa ja
heilutteli pontevasti päätään — "oli meidän everstimme, hiton kaunis
mies, neljänkymmenen yhden ikäinen. Hän kuoli avioliittonsa toisena
vuonna." Majuri pisteli Granger-vainajaa esittävän kuvan lävitse moneen
kertaan kepillään ja lähti taas kävelemään, keppi olkapäällään.
"Kuinka kauan siitä on?" kysyi Dombey, pysähtyen vuorostaan.
"Edith Granger", vastasi majuri sulkien toisen silmänsä, kallistaen
päätään toiselle puolelle, siirtäen kepin vasempaan käteensä
ja silittäen oikealla paidanrintaansa, "ei vielä ole täyttänyt
kolmeakymmentä vuotta. Ja hitto vieköön, hän on verraton nainen!"
huudahti majuri pannen kepin taas olalleen ja jatkaen kävelyään.
"Oliko lapsia?" kysyi Dombey.
"Kyllä, yksi poika", vastasi majuri.
Dombey loi katseensa maahan, ja varjo levisi hänen kasvoilleen.
"Lapsi hukkui noin neljän, viiden vanhana", jatkoi majuri.
"Niinkö?" sanoi Dombey nostaen päänsä.
"Vene kaatui, kun hoitajatar oli ilman mitään aihetta ottanut siihen
lapsen mukaansa", selitti majuri. "Se on _hänen_ tarinansa. Edith
Granger on yhä Edith Granger, mutta jos sitkeä vanha Joey B. olisi
vähän nuorempi ja rikkaampi, olisi tuon jumalaisen olennon nimi
Bagstock."
Majuri kohautti olkapäitään ja poskiaan ja nauroi samalla ylensyöneen
Mefistofeleen näköisempänä kuin milloinkaan ennen.
"Hänen suostumuksensa kai sentään olisi tarpeellinen?" sanoi Dombey
kylmästi.
"Hitto vie", virkkoi majuri, "Bagstockin sukuun kuuluvat eivät ole
tottuneet sellaisiin esteisiin. Tosin on varmaa sekin, että Edith olisi
voinut mennä naimisiin kaksikymmentä kertaa, mutta hän on liian ylpeä,
liian ylpeä."
Dombeyn kasvojen ilme osoitti, ettei hän silti pitänyt Edith Grangeria
vähemmässä arvossa.
"Se on joka tapauksessa mainio ominaisuus", sanoi majuri. "Totta
vie, mainio ominaisuus! Dombey! Te olette itsekin ylpeä, ja teidän
ystävänne, vanha Joe, kunnioittaa teitä sen vuoksi."
Lausuttuaan seuralaisensa luonteesta tämän kohteliaisuuden, jonka
olosuhteet ja keskustelun johdonmukainen kulku näyttivät kiristäneen
esille, majuri jätti sen aiheen ja alkoi puhella ylimalkaan niistä
loistavista naisista ja ihanista olennoista, joihin hän oli ennen
rakastunut.
Pari päivää myöhemmin Dombey ja majuri kohtasivat kunnianarvoisan rouva
Skewtonin ja hänen tyttärensä kylpylaitoksen salissa. Senjälkeisenä
päivänä he taas tapasivat heidät lähellä sitä paikkaa, jossa olivat
heidät ensiksi nähneet. Kun näin oli kolme neljä kertaa jouduttu
yhteen, oli vanhan tuttavuuden nojalla perin luonnollista, että
majuri lähti heidän luokseen eräänä iltana. Dombey ei ollut alkuaan
suunnitellut vieraskäyntejä, mutta kun majuri ilmoitti aikomuksensa,
sanoi hän huvikseen lähtevänsä mukaan. Niinpä majuri lähetti
alkuasukkaan ennen päivällistä viemään rouva Skewtonille sekä omat
että Dombeyn terveiset ja ilmoittamaan, että heillä olisi kunnia
käydä arvoisien naisten luona samana iltana, jos nämä olisivat yksin
kotona. Vastaukseksi tähän saatiin hyvin pieni, voimakkaasti tuoksuva
kirjelappu rouva Skewtonilta majurille. Siinä sanottiin lyhyesti: "Te
olette karkea mies, ja minua haluttaisi kovasti olla antamatta anteeksi
teille, mutta jos tahdotte olla _kohtelias_, niin saatte tulla.
Ystävälliset terveiset (myöskin Edithiltä) herra Dombeylle."
Kunnianarvoisa rouva Skewton ja hänen tyttärensä asustivat
Leamingtonissa ollessaan tosin hyvin hienossa ja kalliissa, mutta
jokseenkin vähän tilaa ja mukavuuksia suovassa huoneistossa. Niinpä
olikin korkeasukuisella rouva Skewtonilla vuoteessa maatessaan jalat
akkunalla ja pää tulisijaa vasten, samalla kun hänen kamarineitonsa
majaili vierashuoneen viereisessä syvennyksessä, joka oli niin
tavattoman pieni, että hänen täytyi kiemurrella ovesta kauniin käärmeen
lailla. Withers, kalpea hovipoika, nukkui läheisen maitomyymälän
katonrajassa. Rullatuolia, tämän nuoren Sisyfuksen kiveä, talletettiin
öisin saman maitomyymälän vajassa, jossa yhtaikaa majailivat kanatkin
istuen rikkinäisissä aasinkärryissä ja ollen nähtävästi sitä mieltä,
että nuo kärryt olivat jokin maasta kasvava puu.
Dombey ja majuri tapasivat rouva Skewtonin sijoitettuna Kleopatran
asentoon sohvapieluksien väliin, puettuna hyvin kevyesti ja varmasti
toisenlaisena kuin Shakespearen Kleopatra oli, jota ikä ei voinut
kuihduttaa. Portaista noustessaan he olivat kuulleet harpun säveliä,
mutta ne olivat lakanneet, kun heidät ilmoitettiin. Edith seisoi nyt
mainitun soittimen ääressä kauniimpana ja ylpeämpänä kuin konsanaan.
Tämän naisen kauneudella oli se huomattava ominaisuus, että se näytti
pistävän silmään ilman hänen apuaan ja vastoin hänen lähtöäänkin. Hän
tiesi olevansa kaunis — mahdotonta olisi muu ollut —, mutta hän näytti
omalla ylpeydellään pitävän itsensä kurissa.
Oliko hän välinpitämätön sitä ihailua kohtaan, jota hän herätti,
mutta josta ei itse piitannut, vai tahtoiko hän tehdä kauneutensa
ihailijoilleen vain kallisarvoisemmaksi sillä, ettei itse kiinnittänyt
siihen huomiota; sitä he harvoin pysähtyivät miettimään.
"Toivoakseni emme ole olleet syynä siihen, että lakkasitte soittamasta,
rouva Granger", virkkoi Dombey astuen askeleen lähemmäksi.
"_Tekö?_ Ette suinkaan!"
"Miksi et sitten jatka, rakkakin Edith?" kysyi Kleopatra.
"Minä lakkasin samoin kuin aloitinkin — omasta mielihalustani."
Sitä hienoa kylmäkiskoisuutta, joka tuntui näissä sanoissa ja joka ei
mitenkään johtunut laimeudesta tai tunteettomuudesta, sillä sen lävitse
loisti ylpeä tarkoituksellisuus, tuki hyvin hänen huoleton tapansa
hypistellä harpun kieliä.
"Tiedättekö, herra Dombey", sanoi hänen raukea äitinsä leikkien
viuhkallaan, "että välistä rakas Edithini ja minä melkein riitelemme —"
"Eihän juuri sentään, äiti?" sanoi Edith.
"Oi, ei juuri niin, rakkaani! Voi voi, se murtaisi sydämeni", vastasi
äiti tehden heikon yrityksen taputtaa häntä viuhkallaan, jollaista
mielenosoitusta Edith ei kuitenkaan lähestynyt edistämään. "Tarkoitan
vain kylmiä muodollisuuksia, joita noudatetaan pikku seikoissa.
Miksi emme ole luonnollisempia? Hyväinen aika! Kun sielumme on niin
tulvillaan kaihoa ja tunteita ja sydämemme sykkii niin voimakkaasti ja
hurmaavasti, niin miksi emme ole luonnollisempia?"
Dombey sanoi, että se oli totta.
"Jos koettaisimme, niin voisimme kai olla luonnollisempia", sanoi rouva
Skewton. Ja Dombey piti sitä mahdollisena.
"Mitä lempoa, hyvä rouva", sanoi majuri. "Me emme pystyisi siihen.
Me emme pystyisi siihen, jolleivät maailman asukkaat olisi kaikki
samanlaisia kuin J.B. — sitkeitä ja suoria kuin Joe, tavallisia
punaisia kovamätisiä sillejä. Muuten se ei kävisi päinsä."
"Te kelvoton vääräoppinen", sanoi rouva Skewton, "vaietkaa!"
"Kleopatra käskee ja Antonius Bagstock tottelee", vastasi majuri
suudellen hänen kättään.
"Tuolla miehellä ei ole mitään tunteita", sanoi rouva Skewton, pitäen
viuhkaansa julmasti siinä asennossa, ettei majuri voinut nähdä hänen
kasvojaan. "Hänellä ei ole sydäntä. Ja minkä muun vuoksi me elämme
kuin sydämen! Mikä muu on niin viehättävää! Ilman tätä auringonsädettä
kylmässä, kylmässä maailmassa emme voisi mitenkään tulla toimeen",
jatkoi hän järjestellen pitsiröyhelöään ja ihaillen paljaan laihan
käsivartensa vaikutusta. "Lyhyesti sanoen, paatunut mies!" lisäsi hän
katsahtaen majuriin viuhkansa takaa. "Minä tahtoisin, että maailmani
olisi pelkkää sydäntä, ja usko on niin kerrassaan viehättävä asia,
etten tahdo antaa teidän häiritä sitä, kuuletteko?"
Majuri vastasi Kleopatran menettelevän väärin vaatiessaan, että maailma
olisi pelkkää sydäntä, ja anastaessaan itselleen kuitenkin kaikki
maailman sydämet. Tästä Kleopatra sai aiheen huomauttaa, että imartelu
oli hänestä sietämätöntä ja että jos majuri uskaltaisi puhutella häntä
vielä siinä äänilajissa, hän heti saisi lähteä takaisin kotiinsa.
Withers Kalpea tarjoili paraikaa teetä, ja Dombey kääntyi taas Edithin
puoleen.
"Näyttää siltä, ettei täällä ole paljon seuraa", virkkoi Dombey omalla
pöyhkeällä tavallaan.
"En luule. Me emme tapaa ketään."
"Sepä se", huomautti rouva Skewton sohvaltaan, "täällä on tuskin
sellaisia ihmisiä, joiden kanssa haluaisimme tullakaan tutuiksi".
"Heillä ei ole kylliksi sydäntä", sanoi Edith hymyillen. Se oli hymyn
hämärää: niin omituisesti yhtyivät siinä valo ja varjot.
"Edith kulta pilkkaa minua, nähkääs!" sanoi äiti pudistaen päätään,
joka välillä vapisi itsestäänkin kuin halvaus olisi silloin tällöin
välähdellyt jalokivien vastakohtana. "Paha lapsi!"
"Kaiketi olette käynyt täällä ennenkin, ellen erehdy", sanoi Dombey,
puhutellen yhä Edithiä.
"Muutamia kertoja. Me olemme luullakseni käyneet kaikkialla."
"Kaunis seutu!"
"Niin luulen. Kaikki sanovat niin."
"Serkkusi Feenix on siihen silmittömästi ihastunut, Edith", virkkoi
hänen äitinsä sohvaltaan.
Tytär käänsi kaunista päätään vähän ja kohautti kulmakarvojaan
hiuksenleveyden verran, ikäänkuin hänen Feenix-serkkunsa olisi se
olento, johon tarvitsi kiinnittää vähimmän huomiota. Sitten hän taas
katsoi Dombeyta.
"Toivon hyvän makuni nimessä, että olen väsynyt tähän seutuun", virkkoi
hän.
"Onhan teillä melkein syytäkin siihen, arvoisa rouva", vastasi Dombey
vilkaisten niihin moniin maisemaluonnoksiin, joista hän oli jo
tuntenut muutamia seudun näköaloiksi ja joita oli paljon siellä täällä
huoneessa, "jos nämä kauniit piirrokset ovat teidän työtänne".
Edith Granger ei vastannut hänelle mitään, vaan istui ylpeän kauniina,
ihan häikäisevänä.
"Onko asia niin?" kysyi Dombey. "Ovatko ne teidän tekemiänne?"
"Ovat."
"Ja te soitatte myös, niinkuin jo tiedän."
"Kyllä."
"Ja laulatte?"
"Laulan."
Hän vastasi kaikkiin näihin kysymyksiin omituisen vastahakoisesti ja
niin huomattavan uhkamielisesti itseään kohtaan, että se antoi määrätyn
leiman hänen kauneudelleen. Mutta hän ei ollut hämillään, vaan hallitsi
itseään täydellisesti. Hän ei myöskään näyttänyt haluavan välttää
keskustelua, sillä hän käänsi kasvonsa vieraaseensa päin, vieläpä teki
niin uudelleenkin, kun toinen istui ääneti.
"Teillä on ainakin monta keinoa ikävän torjumiseksi", sanoi Dombey.
"Mikä niiden vaikutus lieneekin, tunnette te ne nyt kaikki. Minulla ei
ole muita taitoja."
"Uskallanko pyytää saada tutustua niihin kaikkiin?" kysyi
Dombey juhlallisen kohteliaasti, laskien erään maisemaluonnoksen
kädestään ja viitaten harppuun.
"Kyllä, jos haluatte."
Edith nousi samassa seisomaan, astui äitinsä sohvan ohitse ja loi
häneen ylpeän katseen, joka kesti vain silmänräpäyksen, mutta joka
sisälsi (jos vain joku olisi voinut sen nähdä) kokonaisen tunnetulvan.
Samalla hän hymyili omituisella tavallaan ja meni ulos huoneesta.
Majuri, joka oli tällä välin syrjäytetty, oli työntänyt pienen pöydän
Kleopatran eteen ja istuutui pelaamaan pikettiä hänen kanssaan. Dombey,
joka ei osannut sitä peliä, alkoi katsella heitä opikseen, kunnes Edith
tulisi takaisin.
"Saamme toivoakseni kuulla soittoa, herra Dombey", virkkoi Kleopatra.
"Rouva Granger on ystävällisesti luvannut sitä", vastasi Dombey.
"Voi, se on kovin hauskaa. — Onko nyt teidän vuoronne, majuri?"
"Ei, hyvä rouva", vastasi majuri. "En kykene enää mihinkään."
"Te raakalainen", vastasi rouva Skewton, "ja minun pelini on menetetty.
— Te pidätte soitosta, herra Dombey?"
"Tavattomasti", kuului vastaus.
"Niin. Se on hyvin hauskaa", virkkoi Kleopatra vilkaisten kortteihinsa.
"Niin paljon sydäntä siinä on — epämääräisiä muistoja entisistä
olomuodoista — ja kaikesta sellaisesta — mikä on niin peräti
viehättävää. Tiedättekö mitä", jatkoi hän teeskentelevästi hymyillen ja
käänsi sotamiehen, joka oli tullut esille ylösalaisin, "jos jokin voisi
houkutella minua lopettamaan elämäni, niin ei muu kuin uteliaisuus
saada selville, mikä sen tarkoitus oikein on. On tosiaankin olemassa
niin monta houkuttelevaa salaisuutta, jotka ovat meiltä kätkössä.
Majuri, nyt on teidän vuoronne."
Majuri pelasi, ja Dombey, joka katseli heitä oppiakseen, olisi pian
ollut peräti sekaisin, jos olisi todenteolla kiinnittänyt huomionsa
peliin, mutta hän ajatteli vain, milloin Edith taas ilmestyisi.
Edith tulikin vihdoin ja istuutui harppunsa ääreen. Dombey nousi
seisomaan hänen viereensä kuunnellakseen. Hän ei paljon ymmärtänyt
soitosta eikä tuntenut nyt kajahtelevaa säveltä, mutta hän näki, kuinka
Edith kumartui harppunsa ylitse, ja ja ehkä hän kuuli soittimesta vielä
joitakin omia kaukaisia säveliä, jotka kesyttivät rautatien hirviötä ja
vaimensivat sen leppymättömyyttä.
Kleopatralla oli tosiaankin tarkka katse pikettipelissä. Se välkkyi
kuin linnunsilmä eikä kiintynyt peliin, vaan tunkeutui huoneen toisesta
reunasta toiseen ja viivähti harpussa, soittajassa, kuuntelijassa,
kaikessa.
Lopetettuaan soittonsa ylpeä kaunotar nousi seisaalle ja ottaen Dombeyn
kiitokset ja kohteliaisuudet vastaan samalla lailla kuin ennenkin meni
pianon ääreen ja alkoi melkein heti laulaa.
Edith Granger, mikä muu laulu tahansa, mutta ei tuota! Edith Granger,
sinä olet hyvin kaunis ja näppäilysi on loistava, äänesi syvä ja
sointuva, mutta ei tuota laulua, jonka Dombeyn laiminlyöty tytär lauloi
velivainajalleen!
Voi, Dombey ei tunne sitä säveltä. Ja jos hän tuntisikin, niin mikä
Edith Grangerin laulu pehmittäisi tuota kovaa miestä! Nuku, yksinäinen
Florence, nuku! Olkoot unesi rauhalliset, vaikka yö on pimennyt ja
pilviä kokoontuu, uhaten purkautua raesateeksi!