"Herra Dombey", sanoi majuri Bagstock, "Joey B. ei ylimalkaan ole
herkkä mieleltään, sillä Joseph on sitkeä. Mutta Joella on tunteensa,
ja kun ne heräävät — hitto vieköön, herra Dombey", huudahti majuri
äkkiä kiivastuen, "se on heikkoutta, enkä minä tahdo antautua sen
valtaan".
Tällaisella tunteenpurkauksella majuri Bagstock otti Dombeyn vastaan
vieraakseen porraskäytävänsä yläpäässä Prinsessan aukion varrella.
Dombey oli tullut aamiaiselle majurin luo, ennenkuin he lähtisivät
matkalle. Onnettoman alkuasukkaan oli jo täytynyt kokea lukemattomia
onnettomuuksia leivoksien vuoksi, kun taas toisaalta elämä oli käynyt
hänelle taakaksi keitettyjä munia koskevien temppujen takia.
"Vanhan bagstockilaisen sotilaan ei sovi antautua tunteittensa
valtaan", huomautti majuri lempeämmästi, "mutta hitto vieköön, herra
Dombey!" lisäsi hän raivostuen uudelleen, "minä valitan suruanne!"
Majurin tulipunaiset kasvot kävivät yhä tummemmiksi, ja hänen
hummerinsilmänsä pullottivat entistä enemmän hänen puristaessaan
Dombeyn kättä. Tätä rauhallista temppua suorittaessaan hän oli niin
uhkaavan näköinen kuin olisi halunnut heti nyrkkeillä Dombeyn kanssa
tuhannesta punnasta ja Englannin mestaruudesta. Tehden päällään
kiertoliikkeen ja päästäen kuuluville hevosenköhää muistuttavan
huohotuksen majuri johti vieraansa sisään ja lausui hänet siellä
tervetulleeksi (saavutettuaan nyt tunteiden tasapainon) matkatoverin
suoralla ja luottavaisella tavalla.
"Dombey", virkkoi majuri, "onpa hauskaa tavata teitä. Olen ylpeä
tapaamisestamme. Ei ole Euroopassa monta miestä, joille J. Bagstock
sanoisi niin — sillä Josh on suorasukainen — hänen luonteensa on
sellainen — mutta Joey B. on ylpeä tavatessaan teidät, Dombey."
"Majuri", vastasi Dombey, "te olette kovin ystävällinen".
"En, hyvä herra", sanoi majuri, "en, lempo soikoon! Se ei ole minun
luonteeni mukaista. Jos Joen luonne olisi sellainen, voisi hän tällä
hetkellä olla kenraaliluutnantti sir Joseph Bagstock, Bathin ritari,
ja ottaa teidät vastaan ihan toisenlaisessa asunnossa. Huomaan,
ettette vielä tunne vanhaa Joea. Mutta tämä erikoinen tilaisuus on
minulle oikea ylpeyden lähde. Totta vie, arvoisa herra", lisäsi majuri
päättävästi, "tämä tuottaa minulle suuren kunnian!"
Dombey, joka täysin käsitti itsensä ja rahojensa arvon, tajusi sen
olevan totta eikä siis väittänyt vastaan. Mutta se, että kapteeni
vaistomaisesti ymmärsi totuuden ja tunnusti sen avoimesti, oli hyvin
miellyttävää. Siinä oli Dombeylle lisä varmuus, jos hän sellaista
tarvitsi, että hän ei ollut erehtynyt majuria arvostellessaan. Se
oli hänelle takuuna siitä, että hänen mahtinsa ulottui välittömän
ympäristön ulkopuolellekin ja että majurilla upseerina ja
herrasmiehenä oli siitä yhtä selvä käsitys kuin kuninkaallisen pörssin
vahtimestarilla.
Ja jos koskaan oli lohdullista tietää se tai muuta sentapaista, tuotti
se lohtua juuri silloin, kun hänen tahtonsa voimattomuus, hänen
toiveittensa epävarmuus ja varallisuuden merkityksettömyys oli niin
järkyttäväsi tunkeutunut hänen mieleensä. Mitä voisi rahalla saada, oli
hänen poikansa kysynyt häneltä. Joskus, ajatellessaan lapsen kysymystä,
hän saattoi tuskin ehkäistä omassa mielessään heräämästä kysymystä,
_mitä_ se tosiaankin voi toimittaa, mitä se oli saanut toimeen.
Mutta ne olivat yksinäisten hetkien ajatuksia, jotka olivat virinneet
myöhään yöllä erakon synkässä epätoivossa ja raskasmielisyydessä, ja
hänen ylpeytensä rauhoittui helposti saadessaan monia todistuksia
asian oikeasta laidasta yhtä nuhteettomalta ja arvokkaalta taholta
kuin majuri oli. Ollen ystäviä vailla Dombey alkoi tuntea kiintymystä
majuriin, tosin suorastaan lämpenemättä, mutta kuitenkin vähän sulaen.
Majurilla oli ollut osansa — ei sentään liian suuri — merenrannalla
vietetyissä päivissä. Hän oli maailmanmies, tunsi joukon arvokkaita
henkilöitä, puhui paljon ja kertoi tarinoita, ja Dombey näki hänessä
etevän miehen, joka loisti seurassa ja jolla ei ollut eteviin miehiin
niin yleisesti takertuneen köyhyyden myrkyllistä tahraa. Majurin
yhteiskunnallinen asema oli vakava. Kaiken kaikkiaan hän oli luotettava
toveri, hyvin tottunut joutilaaseen elämään ja tutustunut niihin
paikkoihin, joihin heidän oli nyt määrä lähteä. Sitäpaitsi majurilla
oli herrasmiehen vapaa käytöstapa, joka hyvin sopeutui hänen omaan
Cityssä vakiintuneeseen esiintymiseensä, ollenkaan kilpailematta sen
kanssa. Jos Dombeyllä oli jokin epäselvä aavistus siitä, että majuri
ammattinsa perusteella halveksi sitä säälimätöntä kättä, joka oli
äskettäin murskannut hänen toiveensa, ja voisi vaistomaisesti opettaa
hänelle hyödyllistä elämänviisautta ja karkoittaa hänen hentomielisen
surunsa, salasi hän sen itseltään ja jätti sen selvittämättömänä
lepäämään ylpeytensä pohjalle.
"Missä se heittiöni on?" sanoi majuri katsellen vihaisena ympärilleen
huoneessa.
Alkuasukas, jolla ei ollut erikoista nimeä, vaan joka saapui
kuullessaan minkä haukkumasanan tahansa, ilmestyi heti ovelle
uskaltamatta tulla lähemmäksi.
"Kuuleppas, vintiö!" huusi kiivas majuri, "missä on aamiainen?"
Musta palvelija katosi sitä noutamaan, ja pian hän kuului nousevan
portaita ylös niin vapisten, että hänen kantamallaan tarjottimella
lautaset ja vadit tärisivät koko ajan myötätunnosta hänen tullessaan.
"Dombey", sanoi majuri katsellen alkuasukasta, joka kattoi pöytää,
ja uhaten häntä hirveästi pudistamalla nyrkkiään, kun lusikka
putosi lattialle, "tässä on käristettyä kalaa, maukasta piirakkaa,
munuaispaistosta ja niin edespäin. Olkaa hyvä ja istuutukaa. Vanha Joe
ei nähkääs voi tarjota teille muuta kuin arkiruokaa."
"Erinomaista ruokaa, majuri", vastasi hänen vieraansa, eikä yksinomaan
kohteliaisuudesta, sillä majuri piti aina mahdollisimman hyvää
huolta itsestään ja söi varmasti vahvempaa ruokaa kuin hänelle oli
terveellistä, minkä ansioksi lääkärit ylimalkaan myös panivat hänen
liiaksi heleän ihonvärinsä.
"Olette juuri katsellut kadun poikki, herra Dombey", huomautti majuri.
"Oletteko nähnyt ystäväämme?"
"Tarkoitatte kai neiti Toxia?" vastasi Dombey. "En."
"Viehättävä nainen", sanoi majuri samalla kun hänen kurkustaan kohosi
paksu nauru, joka oli tukehduttaa hänet.
"Neiti Tox on luullakseni oikein kunnollinen ihminen", myönsi Dombey.
Vastauksen ylpeä kylmyys näytti tuottavan majuri Bagstockille
suunnatonta iloa. Hänen kasvonsa paisuivat ylettömästi, täytyipä hänen
hetkiseksi laskea veitsi ja haarukkakin pöydälle hieroakseen käsiään.
"Vanha Joe", sanoi majuri, "oli kerran hiukan suosiossa tuossa
huoneistossa. Mutta Joella on ollut aikansa. J. Bagstock on sammunut —
hävinnyt kilpailijaansa vastaan — lyöty maahan. Sanonpa teille jotakin,
Dombey." Majuri lakkasi syömästä ja näytti omituisen närkästyneeltä.
"Siinä on hiton kunnianhimoinen nainen, herra Dombey."
Dombey sanoi: "Tosiaanko?" perin kylmäkiskoisesti. Hänen äänessään
ilmeni myöskin jonkin verran halveksivaa epäuskoisuutta sitä oletusta
kohtaan, että neiti Toxilla voisi olla niin ylevä ominaisuus.
"Se nainen, herra Dombey", jatkoi majuri, "on tavallaan Lucifer. Joey
B:llä on ollut aikansa, mutta hän pitää silmänsä auki. Kyllä Joe näkee.
Hänen kuninkaallinen korkeutensa, Yorkin herttua-vainaja, huomautti
eräässä aamuvastaanotossa Joeysta, että hän näki."
Majuri levitti samalla silmänsä ja oli nauttiessaan kuumaa teetä,
halstaroitua kalaa ja leivoksia ja esiintyessään tärkeänä niin
julmistuneen ja tulehtuneen näköinen, että Dombeykin alkoi käydä
levottomaksi hänen vuokseen.
"Tuo naurettava vanha olento tapailee korkealle", lisäsi majuri. "Hän
tavoittelee pilviin asti. Naimishankkeita, Dombey."
"Olen pahoillani hänen tähtensä", sanoi Dombey varoittavalla äänellä.
"Älkää sanoko niin, Dombey", vastasi majuri varoittavalla äänellä.
"Miksi en, majuri?" kysyi Dombey.
Majuri ei vastannut muuten kuin päästämällä kuuluviin hevosenköhän ja
jatkamalla tarmokkaasti aterioimistaan.
"Hän on alkanut harrastaa teidän perheenne asioita", sanoi majuri,
lakaten äkkiä syömästä, "ja on nyt jonkun aikaa käynyt usein
talossanne".
"Niin on", vastasi Dombey hyvin arvokkaasti. "Neiti Tox esiteltiin
alkuaan talossani sisareni ystävänä samoihin aikoihin kuin rouva
Dombey kuoli, ja kun hän oli käytökseltään herttainen ja osoitti
mieltymystä pikku orpoa kohtaan, sai hän — suorastaan pyydettynäkin
— tulla yhä uudelleen sisareni kanssa, ja niin hän vähitellen joutui
hyvin tuttavalliselle kannalle perheessäni. Minä tunnen kunnioitusta
neiti Toxia kohtaan", sanoi Dombey sellaisen miehen äänellä, joka
osoitti toiselle suuren ja merkitsevän suosion. "Hän on ollut niin
ystävällinen, että on suorittanut monta pikku palvelusta talossani,
mahdollisesti mitättömiä ja merkityksettömiä palveluksia, majuri, mutta
ei silti liian halvoiksi arvioitavia. Ja toivoakseni olen kyennyt
tunnustamaan ne sellaisella huomaavaisuudella kuin minun vallassani
on ollut. Olen mielestäni kiitollisuudenvelassa neiti Toxille siitä
ilosta, että olen tutustunut teihin, majuri", lisäsi Dombey tehden
kädellään pienen liikkeen.
"Dombey", sanoi majuri lämpimästi, "niin ei ole laita, herra Dombey.
Joseph Bagstock ei voi koskaan kuulla moista väitettä vastaansanomatta.
Se seikka, että te tutustuitte vanhaan Joeen sellaisena kuin hän on ja
että vanha Joe tutustui teihin, se sai alkunsa erään jalon henkilön,
suurenmoisen olennon, välityksellä. Dombey!" lisäsi majuri tehden
ponnistuksen, jota ei ollut kovin vaikea näytellä, koska hänen koko
elämänsä oli ponnistusta kaikenlaisia halvauksen oireita vastaan, "me
tutustuimme toisiimme poikanne välityksellä".
Dombey näytti liikutetulta, mitä majuri todennäköisesti oli halunnutkin
saada toimeen tällä vihjauksellaan. Hän loi silmänsä alas ja huoahti.
Majuri puolestaan karkaisi itsensä ja sanoi tarkoittaen sitä
mielentilaa, johon hän oli vähällä vaipua, että se oli heikkoutta ja
ettei mikään saisi häntä antautumaan sen valtaan.
"Meidän yhteisellä ystävällämme oli vähäinen osa tässä jutussa",
sanoi majuri, "ja kaiken sen kunnian, joka hänelle kuuluu, antaa J.B.
hänelle mielellään. Mutta siitä huolimatta, arvoisa neiti", lisäsi hän
kohottaen katseensa lautasestaan ja luoden sen Prinsessan aukion yli,
jonka toisella puolella neiti Tox ilmestyi sillä hetkellä näkyviin
akkunaansa kukkia kastelemaan, "te olette juonitteleva naikkonen,
hyvä neiti, ja teidän kunnianhimonne on suunnatonta julkeutta. Jos se
tekisi vain teidät itsenne naurettavaksi", jatkoi majuri pyöritellen
päätään mitään aavistamattomalle neiti Toxille, samalla kun hänen
ulkonevat silmänsä näyttivät aikovan syöksyä kadun toiselle puolelle,
"niin saisitte tehdä sitä kylliksenne, hyvä neiti, ilman pienintäkään
vastaväitettä Bagstockin taholta, sen vakuutan teille". Majuri nauroi
niin, että hänen kasvonsa kävivät tummanpunaisiksi korvalehtiä myöten
ja suonet hänen otsallaan pullistuivat. "Mutta kun te, hyvä neiti,
panette välikäteen toisia ihmisiä, vieläpä jaloja, mitään pahaa
aavistamattomia ihmisiä, korvaukseksi heidän alentuvaisuudestaan, niin
saatte vanhan Joen veren kuohumaan."
"Majuri", virkkoi Dombey punastuen, "toivoakseni ette vihjaile
mihinkään niin mielettömään suunnitelmaan neiti Toxin taholta kuin —"
"Dombey", vastasi majuri, "minä en vihjaile mihinkään. Mutta Joey B.
on elänyt maailmassa, arvoisa herra, elänyt maailmassa avoimin silmin
ja korvin, ja Joey sanoo teille, Dombey, että tuolla kadun toisella
puolella on hiton kavala ja kunnianhimoinen nainen."
Vaistomaisesti Dombey katsahti kadun toiselle puolelle, vieläpä hyvin
vihaisesti.
"Sen enempää ei Joseph Bagstock päästä siitä asiasta huuliensa yli",
sanoi majuri päättävästi. "Joe ei ole juttujen levittäjä, mutta on
hetkiä, jolloin hänen täytyy puhua, jolloin hän _tahtoo_ puhua! Hitto
vieköön teidän juonenne, hyvä neiti", tiuskaisi majuri taas vihoissaan
naapurittareensa päin, "mutta kiusaus on liian voimakas, jotta voisi
pysyä vaiti".
Majurin mielenliikutus kehittyi nyt käheäksi yskänpuuskaksi, joka piti
häntä vallassaan pitkän aikaa. Toivuttuaan siitä hän lisäsi:
"Ja nyt, Dombey, kun olette kutsunut Joen — vanhan Joen, jolla ei ole
mitään muuta ansiota kuin että hän on sitkeä ja vilpitön — vieraaksenne
ja oppaaksenne Leamingtoniin, saatte käskeä häntä kuinka vain mielitte,
ja hän on kokonaan palveluksessanne. En tiedä, arvoisa herra", lisäsi
majuri heiluttaen kaksoisleukaansa hilpeän näköisenä, "mitä ihmiset
näkevät Joessa, kun ne kaikki pitävät häntä niin tavoiteltavana, mutta
sen minä tiedän, että jollei hän olisi oikein sitkeä ja itsepäinen
kieltäytymisessään, tappaisivat he hänet kutsuillaan ja muilla
kohteliaisuuksillaan."
Dombey ilmaisi muutamin sanoin kiitollisuutensa siitä etusijasta, joka
hänelle muiden yhteiskunnan huomattavien jäsenien rinnalla suotiin
pyrkimyksessä ottaa majuri haltuunsa. Mutta majuri keskeytti hänet
pian antamalla hänen ymmärtää, että hän noudatti omia taipumuksiaan ja
ne olivat yksimielisesti vakuuttaneet hänelle: "J.B., Dombey on oikea
mies, joka sinun on valittava ystäväksesi."
Kun majuri oli nyt ravittu ja maukkaan piirakan mehu uhkui hänen
silmännurkistaan ja halstaroitu kala ja munuaispaistos panivat hänen
kaulaliinansa kiristymään ja sitäpaitsi lähestyi aika, jolloin heidän
oli lähdettävä Birminghamin junalle, jättääkseen taakseen Lontoon, veti
alkuasukas työläästi päällystakin hänen ylleen ja napitti sen niin
tiukasti, että majurin kasvot pullottivat sen yläpuolella, tuijottavina
ja huohottavina ikäänkuin hän seisoisi tynnyrissä. Sitten palvelija
ojensi hänelle yksitellen ja sopivin väliajoin hänen säämiskänahkaiset
hansikkaansa, paksun keppinsä ja hattunsa. Viimeksimainitun majuri
painoi kujeilevan näköisenä kallelleen päähänsä kuin tasoittaakseen
omituisten kasvojensa vaikutusta. Alkuasukas oli etukäteen kerännyt
ovella odottavien Dombeyn vaunujen kaikkiin mahdollisiin ja
mahdottomiin soppiin tavattoman määrän matkalaukkuja ja pikku reppuja,
jotka eivät näyttäneet vähemmän taipuvilta halvaukseen kuin majuri
itse. Täytettyään omat taskunsa seltterivedellä, Itä-Intian sherryllä,
voileivillä, huiveilla, kaukoputkilla, kartoilla ja sanomalehdillä,
joita kaikkia pikku esineitä majuri saattoi tarvita millä hetkellä
tahansa matkallaan, hän ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Jotta
onnettomalle alkuasukkaalle (jota yleensä luultiin oman maansa
prinssiksi) tulisi täydellinen ulkoasu, kun hän istuutui Towlinsonin
viereen takaistuimelle, heitti hänen isäntänsä hänen hartioilleen
kokonaisen pinon viittoja ja päällystakkeja. Majuri tähtäsi häneen nämä
heittoaseet katukäytävällä titaanin tavoin ja peitti hänet niillä niin
kokonaan, että hän lähti rautatieasemalle kuin elävältä haudattuna.
Mutta ennen vaunujen lähtöä liikkeelle ja alkusukkaan juuri saadessa
hautakumpua selkäänsä ilmestyi neiti Tox akkunaan, heiluttaen
liljanvalkeaa nenäliinaansa. Dombey vastasi hänen hyvästijättöönsä
perin kylmästi, kunnioitti häntä mahdollisimman pienellä nyökkäyksellä
ja nojautui taaksepäin ajoneuvoissa erittäin tyytymättömän näköisenä.
Hänen tahallinen jäykkyytensä tuntui ilahduttavan majuria (joka itse
oli hyvin kohtelias huomatessaan neiti Toxin), ja hän istui pitkän
aikaa senjälkeen myhähdellen ja puhisten kuin ylensyönyt Mefistofeles.
Lähtöpuuhien kestäessä asemalla Dombey ja majuri kävelivät rinnakkain
edestakaisin asemasillalla, edellinen harvasanaisena ja synkkänä,
jälkimäinen huvittaen häntä tai itseään monenlaisilla jutuilla ja
muistelmilla, joissa useimmissa Joe Bagstock oli päähenkilönä.
Kumpikaan ei huomannut, että heihin silloin kiinnitti huomionsa muuan
työläiseltä näyttävä mies, joka seisoi lähellä veturia ja kosketti
lakkiaan joka kerta heidän mennessään ohitse, sillä tavallisesti Dombey
katseli rahvaan ylitse, ja majuri oli liiaksi syventynyt erääseen
juttuunsa. Mutta lopulta mies astui heidän eteensä, kun he kääntyivät,
otti lakin päästään ja pidellen sitä kädessään kumarsi Dombeylle.
"Suokaa anteeksi, kunnioitettava herra", virkkoi mies, "mutta minä
toivon, että voitte oikein hyvin".
Hänellä oli yllään hamppukankainen puku, yltyleensä kivihiilen pölyn
ja öljyn tahrima, poskiparrassa oli tuhkaa, ja koko miehestä lähti
puoleksi sammuneen hiilen tuoksu. Hän ei ollut kuitenkaan ruman
näköinen mies, ei edes sellainen, jota olisi voinut sanoa likaiseksi.
Lyhyesti sanoen hän oli Toodle ammattinsa mukaisessa asussa.
"Minulla tulee olemaan kunnia kuljettaa teidät täältä", sanoi Toodle.
"Suokaa anteeksi, herra Dombey, toivon teidän jo toipuvan."
Dombey katsahti häneen palkkioksi hänen myötätunnostaan sillä tavalla
kuin mies olisi voinut liata hänen näköaistinsakin.
"Suokaa anteeksi rohkeuteni, arvoisa herra", sanoi Toodle
huomatessaan, ettei Dombey muistanut häntä selvästi, "mutta vaimoni
Polly, jota sanottiin teidän talossanne Richardsiksi —"
Dombeyn kasvoilla muuttui ilme, mikä näytti johtuvan siitä,
että hän muisti miehen, mutta se ilmaisi niin selvästi vihaista
nöyryytyksentunnetta, että Toodle äkkiä vaikeni.
"Vaimonne tarvitsee luullakseni rahaa", sanoi Dombey pistäen käden
taskuunsa ja puhuen (niin hän tosin puhui aina) ylpeästi.
"Ei, kiitos, kunnioitettu herra", vastasi Toodle, "en voi sanoa hänen
tarvitsevan. Minä en myöskään tarvitse."
Nyt Dombey vuorostaan joutui ymmälle ja seisoi paikallaan käsi taskussa.
"Ei, herra", sanoi Toodle käännellen öljykankaista lakkiaan
lakkaamatta, "me jaksamme aika hyvin. Ei meillä ole syytä valittaa
maallista puolta, herra Dombey. Me olemme saaneet neljä pienokaista
senjälkeen, mutta me selviämme kyllä."
Dombey olisi myöskin halunnut selvitä omaan vaunuunsa, vaikka hänen
olisi samalla pitänyt työntää lämmittäjä pyörien alle, mutta hänen
huomiotaan kiinnitti jokin, mikä näytti pyörivän miehen päässä samoin
kuin lakki hänen käsissään.
"Olemme menettäneet yhden pienokaisen", sanoi Toodle. "Sitä ei voi
kieltää."
"Äskettäinkö?" kysyi Dombey katsahtaen lakkiin.
"Ei, herra, noin kolme vuotta sitten, mutta kaikki muut ovat
vankkoja. Ja mitä lukemiseen tulee", sanoi Toodle kumartaen taas kuin
muistuttaakseen Dombeylle, mitä siinä suhteessa oli tapahtunut heidän
välillään kauan sitten, "niin poikani opettivat minut sittenkin. He
ovat saaneet minusta koko hyvän oppilaan, ne pojat."
"Lähdetään jo majuri", sanoi Dombey.
"Suokaa anteeksi, arvoisa herra", aloitti Toodle taas astuen askeleen
lähemmäksi ja pysähdyttäen heidät kunnioittavasti lakki yhä kädessä.
"En olisi tahtonut vaivata teitä tällaisella, jollei minulla olisi
kerrottavaa Puskuri-pojastani — joka on kastettu Robiniksi — siitä
samasta, josta te ystävällisesti teitte Armeliaan Hiojan."
"No niin, mies", sanoi Dombey ankarimmalla äänellään. "Mitä hänestä?"
"Niin, arvoisa herra", vastasi Toodle pudistaen päätään kasvoillaan
suuren tuskan ja mielipahan ilme, "minun on pakko sanoa, että hänen on
käynyt huonosti".
"Onko hänen käynyt huonosti?" toisti Dombey tylyn tyytyväisesti.
"Hän on, nähkääs, joutunut huonoon seuraan", jatkoi isä katsellen
huolestuneena kumpaankin ja ilmeisesti koettaen vetää majuria
keskusteluun saadakseen hänen myötätuntonsa puolelleen. "Hän on
joutunut huonolle tolalle. Jumala suokoon hänen palata, mutta nyt hän
on väärällä tiellä. Kun tuskin voitte säästyä kuulemasta sitä joskus,
arvoisa herra", jatkoi Toodle kääntyen taas yksinomaan Dombeyn puoleen,
"niin on parempi, että minä itse kerron poikani joutuneen hunningolle.
Pollyyn se koskee hirveästi, herrat", sanoi Toodle masentuneen
näköisenä ja vetosi taas majuriin.
"Yhdelle tämän miehen pojista toimitin kasvatuksen, majuri", sanoi
Dombey, tarttuen matkatoverinsa käsivarteen. "Tavallinen palkka!"
"Totelkaa yksinkertaisen vanha Joen neuvoa älkääkä koskaan kasvattako
tuonlaatuisia ihmisiä", sanoi majuri. "Hitto vieköön, se ei kannata. Se
epäonnistuu aina!"
Isä alkoi yksinkertaisuudessaan selittää, että hänen poikansa, entinen
hioja, tyrkitty ja kolhittu ja ruoskittu ja rääkätty ja papukaijan
tapaiseksi opetettu sellaisessa koulussa, jonka raa'alla opettajalla
oli kutsumukseensa yhtä vähän taipumusta kuin oppimattomalla eläimellä,
oli jossakin toistaiseksi vielä hämärässä suhteessa ehkä jäänyt
oikeaa kasvatusta vaille, kun Dombey vihaisesti toisti: "Tavallinen
kiitos!" ja vei majurin pois. Ja kun oli hyvin vaivaloista saada majuri
hinatuksi Dombeyn vaunuun, joka sijaitsi korkealla, ja kun hänen täytyi
pysähtyä ja vannoa nylkevänsä alkuasukkaan elävältä ja taittavansa
joka luun hänen ruumiistaan ja uhata vielä muilla ruumiillisilla
kidutuksilla niin pian kuin hänen jalkansa luiskahtaisi ja hän putoaisi
mustan palvelijansa päälle, ennätti hän tuskin ennen lähtöään toistaa
käheästi, että se ei kannattanut, että se aina epäonnistui ja että jos
hänen pitäisi kasvattaa "omaa tyhjäntoimittajaansa", hän mieluummin
menisi hirteen.
Dombey myönsi katkerasti hänen olevan oikeassa, mutta hänen
katkeruutensa ja äreytensä pohjalla, kun hän nojautui taaksepäin
vaunussa ja katseli kulmakarvat rypyssä vaihtelevia maisemia, oli
jotakin muuta kuin sen kauniin kasvatusjärjestelmän epäonnistuminen,
jota oli yritetty hiojain ammattikunnan avulla. Hän oli nähnyt miehen
karkeatekoisen lakin reunassa kappaleen uutta suruharsoa ja päätellyt
mielessään hänen käytöksestään ja vastauksistaan, että hän piti sitä
hänen poikansa vuoksi.
Niin, ylhäiset ja alhaiset, kotiväki ja vieraat, Florencesta alkaen
tuohon sivistymättömään moukkaan asti, joka hoiti heidän edessään
savuavaa höyrykonetta, kaikki vaativat itselleen oikeutta ottaa osaa
hänen poikavainajansa kohtaloon ja kilpailivat siinä asiassa hänen
kanssaan! Saattaisiko hän milloinkaan unohtaa, kuinka Toodlen vaimo
oli itkenyt pikku Paulin vuoteen ääressä ja sanonut häntä omaksi
lapsekseen! Tai kuinka Paul herätessään oli kysynyt häntä ja noussut
istumaan vuoteessaan ja suorastaan loistanut ilosta, kun entinen
hoitajatar tuli sisään!
Sietämätöntä oli ajatella, että röyhkeä mies heidän edellään veturissa
hiilien ja tuhan keskellä uskalsi käyttää suruharsoa! Että hän julkesi
niin tavallisellakaan merkillä ottaa osaa ylpeän herrasmiehen salaiseen
sydänsuruun ja pettymykseen! Että hänen menetetty lapsensa, jonka oli
määrä jakaa isänsä kanssa rikkaus, suunnitelmat ja valta ja jonka
kanssa hän yhdessä tahtoi sulkeutua maailmalta kuin kaksinkertaisella
kultaovella, oli päästänyt sisään sellaisen lauman loukkaamaan häntä
tajuamalla hänen pettyneet toiveensa ja vaatimalla osallisuutta
niin paljoa ylemmän henkilön tunteisiin, jopa lisäksi tunkeutumalla
sellaiselle sijalle, missä hän olisi tahtonut olla ainoana herrana.
Matka ei tuottanut hänelle pienintäkään iloa tai lohdutusta. Näiden
ajatusten kiusaamana hän kuljetti yksitoikkoisuutta mukanaan
ohikiitäviin maisemiin eikä siis vaeltanut rikkailla ja vaihtelevilla
seuduilla, vaan murskaantuneiden suunnitelmien ja kalvavan kateuden
erämaassa. Se vauhtikin, jolla juna kiiti eteenpäin, tuntui
pilkallisesti muistuttavan sitä nopeaa nuorta elämää, joka oli niin
horjumattomasti ja armottomasti joudutettu ennakolta säädettyyn
loppuunsa. Voima, joka tunkeutui eteenpäin rautaisella tiellä —
omallaan — välittämättä poluista ja kaduista, puhkaisten joka esteen
ja laahaten säädyltään, iältään ja arvoltaan niin kirjavia olentoja
perässään, oli voitonriemuisen hirviön, kuoleman, vertauskuva.
Pois kaupungista, viheltäen ja kohisten ja rätisten, puskien
ihmisasuntojen väliin, pannen tienvarret kumisemaan, välähtäen
hetkiseksi näkyviin niityillä, kaivautuen kostean maan puhki, jymisten
pimeyden ja raskaan ilman halki, rynnäten taas esille aurinkoiseen
päivään niin kirkkaana ja suurena, yhä eteenpäin, pitäen kovaa meteliä,
peltojen, metsien, vainioiden, heinikoiden, liidun, mullan ja saven
läpi, kallion puhki ja esineiden välitse, jotka olivat melkein käden
ulottuvilla, mutta lakkaamatta luisuivat matkustajan luota, pettävän
etäisyyden hitaasti soluessa niiden keralla — kuin leppymättömän
hirviön, kuoleman, raivatessa tietään!
Tunnelin puhki, kukkuloiden laelle, kanervikkojen, hedelmätarhain,
puistojen ohitse, kanavan yli, joen poikki, kulkien siellä, missä
lampaat käyvät laitumella, missä mylly kohisee, missä vene keinuu
aalloilla, missä vainajat lepäävät, niissä tehdas savuaa, missä joki
virtaa, missä kylä kyyristelee, missä suuri tuomiokirkko kohoaa, missä
alakuloinen räme aukeaa ja hurja vihuri tasoittaa tai kuohuttaa sen
pintaa epävakaisen tahtonsa mukaan, eteenpäin, viheltäen ja kohisten
ja rätisten, jättämättä mitään muuta jälkeä kuin tomua ja savua — kuin
leppymättömän hirviön, kuoleman, rynnätessä päämääräänsä!
Tuulta ja valoa, rankkasadetta ja auringonpaistetta kohti, yhä
eteenpäin se kohisee ja jyrisee hurjana ja nopeana, sukkelana ja
varmana, ja suuret rakennukset ja jykevät sillat, jotka kohoavat
sen yläpuolelle, lankeavat kuin tuuman levyinen varjon välähdys
silmään ja sitten katoavat. Eteenpäin, lakkaamatta eteenpäin, yhä
kauemmaksi; vilaukselta vain näkyvät mökit, talot, maatilat, komeat
kartanot, maalaiset, työläiset, vanhat tiet ja polut, jotka näyttävät
yksinäisiltä, kapeilta ja mitättömiltä jäädessään jäljelle. Ja mitä
muuta kuin välähdyksiä näkyykään leppymättömän hirviön, kuoleman,
tehdessä matkaansa!
Eteenpäin, kiljuen ja puhisten ja rämisten, pujahtaen taas maan sisään
ja ponnistaen niin tarmokkaasti ja uupumattomasti, että keskellä
pimeyttä ja myrskyä kulku tuntuu muuttuneen päinvastaiseksi ja pyrkivän
vimmatusti takaperin, kunnes märkään seinämään lankeava valonsäde
näyttää pinnan väistyvän taaksepäin huiman virran vauhdilla. Ja sitten
taas ulos päivänvaloon päästäen kimeän ilonhuudahduksen, kohisten,
rätisten, syöksyen eteenpäin, tahraten kaikki mustalla hengityksellään,
välillä pysähtyen minuutiksi sinne, missä näkyy joukko kasvoja, joita
hetken päästä ei enää ole, välillä latkien vettä ahneesti, ja ennenkuin
vielä se johto, josta se on juonut, on lakannut valumasta maahan,
syöksyen taas punertavan etäisyyden läpi!
Nyt se kiljuu yhä hurjemmin rynnätessään vastustamattomalla voimalla
päämääräänsä, ja nyt sen tielle on, samoin kuin kuolemankin, siroiteltu
paksulti tuhkaa. Kaikki on ympärillä mustunut. Syviä vesilammikolta,
mutaisia kujia ja kurjia hökkeleitä on syvällä alhaalla, ja likellä
särkyneitä seiniä ja luhistuvia taloja. Rikkinäisten akkunoiden läpi
näkyy surkeita huoneita, joissa puute ja kuume kätkeytyvät moniin
kurjiin muotoihin, samalla kun savu, toisissaan melkein kiinni olevat
päädyt, kallistuneet uunit, tiilien ja saven sekasotku täyttävät mielen
alakuloisuudella ja tarjoavat synkän näyn niin kauas kuin silmä kantaa.
Kun Dombey katselee ulos akkunasta, ei hänen mieleensä juolahdakaan,
että sama hirviö, joka on kuljettanut hänet tänne, on vain luonut
valoa näihin ilmiöihin eikä niitä aiheuttanut. Se oli sopivana loppuna
matkalle ja olisi voinut olla kaiken loppuna: niin rappeutunutta ja
synkkää oli kaikki.
Tällaisiin ajatuksiin vaipuneella Dombeylla oli yhä silmiensä edessä
sama leppymätön vihollinen. Kaikki esineet katselivat häntä mustina
ja kylminä ja armottomina, samoin hän niitä. Kaikkialla hän huomasi
vertauskohdan onnettomuudelleen. Ympärillään hän näki säälimätöntä
voitonriemua, ja se närkästytti ja loukkasi häntä hänen ylpeydessään
ja mustasukkaisuudessaan, missä muodossa se muutoin esiintyikin, mutta
enimmin silloin, kun se jakoi hänen kanssaan hänen menetetyn poikansa
rakkautta ja muistoa.
Eräät kasvot — hän oli katsellut niitä edellisenä yönä ja ne häntä
sellaisin silmin, jotka näkivät sieluun asti, vaikka olivatkin
himmeät kyynelistä ja pian peittyivät kahden värisevän käden taakse —
ilmestyivät usein hänen ajatuksiinsa matkan varrella. Hän oli nähnyt
ne ujoina ja rukoilevina, samanlaisina kuin viime yönä. Ne eivät
ilmaisseet moitetta, mutta niissä huomasi jonkinlaista epäilystä,
melkein toivotonta epäuskoa, joka muuttuessaan masentuneeksi
varmuudeksi isän vihasta sittenkin syytti. Dombeysta oli kiusallista
ajatella, että Florencen ilme oli ollut sellainen.
Aikoiko hän ehkä tuntea katumusta viimeöisen tapauksen vuoksi?
Ei. Mutta nyt sen herättämä tunne — josta hänellä oli ennen ollut
jonkinlainen aavistus — muuttui täydeksi varmuudeksi, koskien
häneen liian kovasti ja uhaten kasvaa liian voimakkaaksi hänen
mielenmaltilleen. Nuo kasvot olivat aina mukana siinä tappion ja
vainon ilmaisussa, joka ympäröi häntä joka hetki. Ne teroittivat
hänen ajatuksissaan lakkaamatta asustavan julman ja leppymättömän
vihollisen nuolia ja antoivat sen käteen kaksiteräisen miekan.
Siinä seistessään ja maalatessaan edessään vilisevää vaihtelua oman
mielensä sairaloisilla väreillä, luoden siitä perikadon ja tappion
kuvan sensijaan että olisi pitänyt sitä toivehikkaana muutoksena ja
parempien tapausten lupauksena, hän tajusi täydellisesti, että elämä
antoi hänelle yhtä paljon aihetta valituksiin kuin kuolema. Yksi lapsi
oli menetetty, ja toinen oli jäljellä. Miksi oli hänen toiveittensa
päämäärä riistetty Florencen sijasta?
Hänen mielessään väikkyvä suloinen, rauhallinen, viaton olento ei
herättänyt hänessä muita ajatuksia. Florence oli syntymästään alkaen
ollut epätervetullut isälleen ja nyt vielä lisäsi hänen katkeruuttaan.
Jos poika olisi ollut hänen ainoa lapsensa ja sama kohtalonisku
sattunut häneen, olisi se ollut raskas kestää, mutta monin verroin
kevyempi kuin nyt, koska se olisi voinut sattua Florenceen (jonka hän
luullakseen olisi voinut menettää ilman tuskaa) eikä kuitenkaan ollut
sattunut.
Kun tytön hellät ja viattomat kasvot ilmestyivät hänen silmiensä eteen,
ei niillä ollut lainkaan sulostuttavaa ja miellyttävää vaikutusta.
Hän karkoitti enkelin ja tyytyi siihen kiusanhenkeen, joka oli
pesiytynyt hänen rintaansa. Florencen kärsivällisyys, hyvyys, nuoruus,
nöyryys, rakkaus olivat kuin yhtä monta pölyhiukkasta, joita hän
tallasi jaloillaan. Hän näki tyttärensä kuvan kaikkialla ympäröivässä
pimeydessä ja synkkyydessä, mutta ei sitä valaisevana, vaan lisäävänä.
Useammin kuin kerran matkan kestäessä ja nyt taas hänen seistessään
päämäärässä miettien ja piirrellen kuvioita maahan kepillään tuli hänen
mieleensä kysymys, mitä olisi pantava hänen itsensä ja tuon kuvan
väliin.
Majuri, joka oli koko matkan ajan puuskunut ja läähättänyt kuin toinen
veturi ja jonka katse oli usein puolittain siirtynyt sanomalehdestä
maisemiin kuin olisi kokonainen jono tappiolle joutuneita neiti
Toxeja samonnut eteenpäin junan savussa ja lentänyt yli peltojen
piiloutuakseen johonkin turvapaikkaan, herätti nyt ystävänsä mietteistä
ilmoittamalla, että postihevoset oli valjastettu ja vaunut kunnossa.
"Dombey", virkkoi majuri koskettaen hänen käsivarttaan kepillään,
"älkää vaipuko ajatuksiinne. Se on huono tapa. Vanha Joe ei olisi niin
vankka kuin hän on, jos olisi antanut niille valtaa. Olette liian
suuri mies, Dombey, vaipuaksenne ajatuksiin. Teidän asemassanne olette
korkealla kaiken tuollaisen yläpuolella."
Kun majuri ystävällisissä moitteissaankin näin otti huomioon Dombeyn
arvokkuuden ja kunnian ja näytti panevan niihin suuren painon, tunsi
Dombey entistä suurempaa halua noudattaa niin älykkään ja järkevän
toverin neuvoa. Hän siis koetti kuunnella majurin juttuja heidän
ajaessaan tasaista vauhtia pitkin valtamaantietä, ja majuri, joka nyt
huomasi kulkuvälineen ja tien paljoa sopivammaksi seurustelukykynsä
paljastamiseen kuin se matkustustapa oli, josta he olivat juuri
luopuneet, pysyi yhtä mittaa äänessä.
Majuri piti yllä näin mainiota seurustelua koko päivän, jollei oteta
lukuun tavallisia kohtauksia, jolloin veri syöksyi päähän, syönnin
aiheuttamia keskeytyksiä ja silloin tällöin sattuvia kiivaita
hyökkäyksiä palvelijaa vastaan. Tällä oli renkaat tummanruskeissa
korvissaan, ja eurooppalaiset vaatteet sopivat hänelle kovin huonosti,
sillä ne olivat itsestänsä, ilman räätälin syytä, pitkät siinä, missä
niiden piti olla lyhyet, ja päinvastoin, ruumiinmukaiset siinä, missä
niiden piti olla väljät, ja päinvastoin. Hän lisäsi niiden vaikutusta
vielä siten, että majurin hyökätessä hänen kimppuunsa vetäytyi niiden
sisällä kokoon kuin kutistunut pähkinä tai paleleva apina. Kun he
iltapuolella ajoivat Leamingtonin läheistä vihreää ja lehtevää tietä
pitkin, tuntui majurin ääni puhelemisen, syömisen, nauramisen ja
tukehtumiskohtausten yhteisestä vaikutuksesta tulevan milloin vaunujen
takaistuimen alta, milloin jostakin läheisestä heinäpieleksestä, eikä
hän saanut sitä parempaan kuntoon edes hotelli Royalissa, jossa oli
tilattu huoneet ja päivällinen ja jossa hän niin rasitti puheluelintään
syömällä ja juomalla, että vetäytyessään vuoteeseensa oli ääntä vailla
— lukuunottamatta yskää — ja saattoi ilmaista ajatuksensa mustalle
palvelijalleen vain availemalla suutaan.
Mutta seuraavana aamuna hän ei ainoastaan noussut virkistyneen
jättiläisen kaltaisena, vaan käyttäytyikin aamiaisella kuin toipuva
jättiläinen. Tällä aterialla he suunnittelivat valmiiksi jokapäiväisen
elämänjärjestyksen. Majurin oli otettava huolekseen ruoan ja juoman
tilaaminen. Heidän oli määrä syödä myöhäinen aamiainen ja myöhäinen
päivällinen. Ensimmäisen päivän tahtoi Dombey Leamingtonissa viettää
mieluummin omassa huoneessaan tai kävelemällä yksin maaseudulle
päin, mutta seuraavana aamuna hän sanoi halukkaasti seuraavansa
majuria kylpylaitoksen saliin ja pitkin kaupunkia. Niin he
erosivat päivälliseen asti. Majuri rehenteli julkisilla paikoilla
alkuasukkaan seuraamana, joka kantoi telttatuolia, päällystakkia ja
sateenvarjoa. Hän tarkasteli nimiluetteloja saadakseen selville,
keitä kylpylaitoksessa oli, kävi tervehtimässä vanhoja naisia, jotka
ihailivat häntä kovasti, kuulutteli J.B:n olevan entistä lujemman ja
mahtaili rikkaalla Dombey-ystävällään, minne tahansa tulikin. Ei kukaan
ole niin hellittämättömästi pitänyt kiinni ystävästään kuin majuri,
joka häntä kehuessaan kehui itseäänkin.
Kerrassaan hämmästyttävää oli, kuinka paljon uusia juttuja kapteeni
kertoi päivällisen aikana ja kuinka hyvän tilaisuuden Dombey siten
sai ihailla hänen seurustelulahjojaan. Seuraavan päivän aamiaisella
hän tiesi vastasaapuneitten sanomalehtien sisällyksen ja mainitsi
siitä puhuessaan muutamia seikkoja, joista äskettäin olivat hänen
mielipidettään kysyneet niin mahtavat ja arvovaltaiset henkilöt, että
heihin sopi vain epäselvästi viitata. Koska Dombey oli niin kauan
elänyt itseensäsulkeutuneena ja ylimalkaan vain harvoin astunut sen
piirin rajojen yli, jonka sisäpuolella Dombey ja Pojan liiketoimet
suoritettiin, alkoi hän pitää tätä parannuksena yksinäiseen elämäänsä,
ja sensijaan että olisi viettänyt yksin seuraavan päivän, niinkuin oli
aikonut, hän lähti kävelylle majurin kanssa käsi kädessä.