Käyttäessään hämmästyttävää kykyään tehdä ovelia, pohjattoman
syviä suunnitelmia, jollaisen ominaisuuden hän vilpittömästi uskoi
omistavansa (kuten ei olekaan harvinaista läpinäkyvän yksinkertaisissa
ihmisissä), kapteeni Cuttle olisi mennyt Dombeyn taloon mainittuna
kohtalokkaana sunnuntaina. Pitkin matkaa hän oli vilkuttanut silmäänsä
ilmaistakseen jollakin lailla ylenmääräistä viisauttaan ja sitten
ilmestynyt täydessä loistossaan puolisaappaineen Towlinsonin näkyviin.
Kun kapteeni häneltä suureksi mielipahakseen kuuli talossa uhkaavasta
suuresta onnettomuudesta, lähti hän pois hämmästyneenä, jätettyään
kukkavihkonsa pienenä huomaavaisuuden osoituksena. Samalla hän oli
pyytänyt lausumaan kunnioittavan tervehdyksensä koko perheelle ja
lisännyt sen toivomuksen, että he näissä oloissa kääntäisivät päänsä
suoraan tuulta vastaan. Lopuksi hän oli ystävällisesti vihjaissut
aikovansa huomenna tulla taas kuulustamaan, kuinka täällä jaksettiin.
Kapteenin terveisistä ei mainittu sanaakaan kenellekään, ja kukkavihko,
joka lojui eteisessä kaiken yötä, lakaistiin seuraavana aamuna
törkylaatikkoon. Hänen suunnitelmansa, jotka sotkeutuivat suurempien
toiveitten ja ylväämpien aikeitten luhistumiseen, haihtuivat tyhjiin,
samoin kuin lumivyöryn kaataessa vuoren rinteellä kasvavan metsän myös
oksat ja pensaat joutuvat tuhoon puiden mukana ja kaikki hukkuu yhdessä.
Palatessaan kotiin sunnuntai-iltana pitkältä kävelyltään, joka oli
päättynyt niin muistorikkaasti, Walter oli aluksi niin kokonaan
kiintynyt kerrottaviin uutisiin ja niiden tunteiden järkyttämä, jotka
luonnollisesti heräsivät hänen sydämessään äskeisen kohtauksen jälkeen,
että häneltä jäi kokonaan huomaamatta, ettei eno ilmeisestikään
ollut kuullut mitään siitä uutisesta, jonka kapteeni oli luvannut
hänelle kertoa. Sitäkään hän ei huomannut, että kapteeni teki
koukullaan merkkejä varoittaakseen häntä kajoomasta koko asiaan. Eipä
muuten voinut väittää, että kapteenin merkit olisivat olleet kovin
käsitettäviä, vaikka niitä olisi tarkkaavastikin katsellut, sillä
samoin kuin kimalaiset tietäjät, joiden sanotaan neuvotteluissaan
kirjoittavan ilmaan muutamia oppisanoja, joita on mahdoton lausua,
teki kapteeni sellaisia koukkuja ja kiemuroita, joita ei olisi voinut
ymmärtää paitsi jos olisi etukäteen tietänyt hänen salaisuutensa.
Mutta kun kapteeni Cuttle sai tietää, mitä oli tapahtunut, luopui hän
näistä yrityksistä huomatessaan, kuinka pieni mahdollisuus hänellä nyt
oli päästä rauhallisesti juttelemaan Dombeyn kanssa ennen Walterin
lähtöä. Samalla hän myönsi mielessään pettyneen ja masentuneen
näköisenä, että Sol Gillsille oli kerrottava asiasta ja että Walterin
oli lähdettävä, ottaen asian siltä kannalta, jolla se nyt oli, kun ei
saanut sitä valaistuksi tai parannelluksi ystävän kädellä. Kapteeni
tunsi sittenkin yhä heikkenemätöntä luottamusta siihen, että juuri
hän, Ned Cuttle, oli oikea mies Dombeyn kanssa neuvottelemaan ja ettei
tarvittu muuta Walterin asioiden korjaamiseksi kuin että he molemmat
joutuisivat vastatusten. Sillä hän ei voinut unohtaa, kuinka hyvin
hän ja Dombey olivat tulleet keskenään toimeen Brightonissa — kuinka
taitavasti kumpikin oli virkkanut sanan tarpeen vaatiessa — kuinka
tarkoin kumpikin oli ymmärtänyt toinen toisensa aikeet — ja kuinka Ned
Cuttle oli neuvonut tämän keinon ensimmäisessä pulassa ja johtanut
keskustelun toivottuun tulokseen. Kaikkiin näihin perusteisiin nojaten
kapteeni rauhoitti mieltään ajattelemalla, että vaikka Ned Cuttlen oli
asianhaarain pakotuksesta nyt vetelehdittävä melkein hyödyttömänä, saisi
hän aikanaan hoidettavakseen uuden purjeen ja saavuttaisi suunnattoman
menestyksen.
Tämän herttainen itsepetos vei kapteenin niin pitkälle, että hän
katsellessaan Walteria ja kuunnellessaan kyynel paidankauluksella
hänen kertomustaan hautoi mielessään, eikö olisi samalla kohteliasta
ja valtioviisasta, jos sattuisi kohtaamaan Dombeyn, suullisesti kutsua
hänet jonakin päivänä, jolloin hänelle sopisi, syömään vaatimaton
ateria Brig-aukion varrella ja ottaa Walterin tulevaisuus puheeksi
tuttavallisen viinilasi ääressä. Mutta rouva MacStingerin epäluotettava
luonne ja se mahdollisuus, että hän tuon kestityksen aikana asettuisi
paikalleen käytävään ja pitäisi siinä epäkohteliaan saaman,
järkyttivät kapteenin vieraanvaraisia ajatuksia ja estivät hänet niitä
kehittelemästä.
Yksi asia oli kapteenista ainakin varma hänen katsellessaan,
kuinka Walter mietteisiinsä vaipuneena istui lautasensa vieressä
koskemattakaan ruokaansa ja ajatuksissaan kertasi äsken tapahtuneita
asioita, nimittäin se, että vaikka Walteria itseään vaatimattomuus
esti sitä huomaamasta, hän oli tavallaan Dombeyn perheen jäsen. Hän
oli henkilökohtaisesti ollut mukana siinä tapahtumassa, jota hän
kuvaili niin liikuttavasti, hänet oli nimeltä mainittu ja suljettu
Dombeyn suosioon läheisessä yhteydessä tuon tapauksen kanssa, ja
hänen kohtalonsa täytyi nyt herättää erikoista harrastusta hänen
esimiehessään. Jos kapteenilla olikin jokin salainen epäluulo omia
johtopäätöksiään kohtaan, ei hän vähääkään pelännyt, etteivät ne olisi
omiaan rauhoittamaan Solomon Gillsin mieltä. Siksi hän käytti hyväkseen
sopivaa hetkeä ilmaistakseen Länsi-Intiaa koskevan uutisen vanhalle
ystävälleen erikoisena ylennyksen merkkinä ja lisäsi, että hän omasta
puolestaan mielellään luovuttaisi satatuhatta puntaa (jos hänellä
olisi) Walterin haltuun pitkäksi ajaksi eikä ollenkaan epäilisi sitä,
että moinen sijoitus tuottaisi sievoisen voiton.
Aluksi Solomon Gills huumaantui tästä uutisesta, joka putosi kuin
salama pieneen takahuoneeseen ja julmasti repi kotilieden. Mutta
kapteeni maalaili niin kultaisia näkyjä hänen hämärien silmiensä
eteen, viittaili niin salaperäisesti Whittingtonin saavutuksiin,
kertasi niin painokkaasti, mitä Walter juuri oli kertonut heille, ja
vetosi siihen niin selvänä vahvistuksena ennustuksilleen ja suurena
askeleena "Viehättävän Pegin" tarinan toteutumista kohti, että
Sol-ukko joutui ihan ymmälle. Walter puolestaan oli olevinaan niin
toivehikas ja innostunut ja varma pikaisesta kotimaahan paluustaan
ja auttoi kapteenia niin ilmeikkäillä päänpudistuksilla ja kämmenten
hieromisilla, että Solomon, joka katseli ensin häntä ja sitten kapteeni
Cuttlea, alkoi luulla olevansa velvollinen tuntemaan samanlaista iloa.
"Mutta minä olen, nähkääs, jäänyt jäljelle ajastani", huomautti hän
puolustuksekseen, sivellen kädellään hermostuneesti takkinsa kirkasta
nappiriviä edestakaisin, ikäänkuin se olisi rukousnauha ja hän lukisi
sen kahteen kertaan, "ja minä pitäisin mieluummin rakkaan poikani
täällä. Tiedän kyllä, että on vanhanaikuista niin ajatella. Hän on
aina pitänyt merestä. Hän" — eno katsoi tutkivasti Walteriin — "hän on
iloinen saadessaan lähteä".
"No, no!" huudahti Walter nopeasti, "jos sanot niin, en lähde
ollenkaan. En, kapteeni Cuttle, minä en lähde. Jos eno luulee, että
minä voin olla iloinen matkustaessani pois hänen luotaan, niin
pysyn täällä, vaikkapa minulla olisi mahdollisuus päästä kaikkien
Länsi-Intian saarien maaherraksi!"
"Walter poikaseni", sanoi kapteeni. "Hiljaa! Sol Gills, katsoppas
sisarenpoikaasi."
Seuraten silmillään kapteenin koukun majesteettista viittausta ukko
katsahti Walteriin.
"Tuossa on alus lähdössä matkalle", virkkoi kapteeni, elävästi tuntien
käyttämänsä vertauskuvan oivallisuuden. "Mikä nimi on häviämättömästi
kirjoitettu tuohon alukseen? Onko se Gay?" kysyi kapteeni korottaen
ääntään kuin olisi tahtonut erikoisesti panna sanoilleen painoa. "Vai
onko se Gills?"
"Ned", sanoi Sol-ukko vetäen Walterin viereensä ja pannen hänen
käsivartensa hellästi omalle käsivarrelleen, "kyllä tiedän, tiedän.
Luonnollisesti olen selvillä siitä, että Walter aina ajattelee minua
enemmän kuin itseään. Siitä olen varma. Kun sanon, että hän on iloinen
saadessaan lähteä, tarkoitan, että toivoisin hänen olevan. Näes,
Ned, ja myöskin sinä, Wally poikani, tämä on minulle ihan uutta ja
odottamatonta, ja luullakseni on pääaiheena koko levottomuuteeni se,
että olen jäänyt jäljelle ajastani. Onko hänelle tosiaankin onneksi
päästä sinne, vai kuinka?" kysyi hän katsellen huolestuneena toisesta
toiseen. "Oikein vilpittömästi sanoen onneksi? Voin mukaantua melkein
kaikkeen, mikä on hyödyksi Walterille, mutta minä en tahdo, että Walter
uhrautuu pelastaakseen minut jostakin ikävyydestä tai varjellakseen
minua. Kuuleppas, Ned Cuttle", lisäsi Sol Gills kääntyen yksinomaan
kapteenin puoleen, mikä sai valtioviisaan miehen perinpohjin ymmälle,
"menetteletkö nyt rehellisesti vanhaa ystävääsi kohtaan? Puhu suoraan,
Ned Cuttle. Onko jotakin salamyhkäistä tässä asiassa? Onko hänelle
eduksi lähteä? Kuinka sinä olet saanut sen tietää ensiksi, minkävuoksi?"
Koska tässä oli kilpailu rakkauden ja itsekieltäymyksen välillä, tuli
Walter kapteenille avuksi hyvin tehokkaasti. Yhteisvoimin he saivat
Sol Gillsin pitkillä selityksillään joltisestikin mukaantumaan uuteen
suunnitelmaan tai paremminkin sanoen niin ymmälle, ettei mikään, ei
edes eron tuska, tuntunut selvänä hänen mielessään.
Hänellä ei ollutkaan paljon aikaa harkita asiaa, sillä jo seuraavana
päivänä Walter sai johtaja Carkerilta välttämättömät paperit matkaansa
ja varustuksiaan varten ja tiedon siitä, että _Poika ja Perillinen_
lähtisi noin parin viikon päästä purjehtimaan Länsi-Intiaan.
Valmistuskiireissä, joita Walter vielä koetti lisätä mahdollisimman
paljon, Sol Gills menetti vähäisenkin malttinsa. Niin läheni lähtöpäivä
nopeasti.
Kapteeni, joka tahtoi välttämättä ottaa selkoa kaikista hommista
kyselemällä Walterilta, huomasi ajan yhä kuluvan saamatta tai voimatta
edes toivoakaan tilaisuutta päästä keskustelemaan Dombeyn kanssa
Walterin asioista. Kauan mietittyään tätä seikkaa ja ihmeteltyään
hankalaa tilannetta hän sai äkkiä loistavan aatoksen. Mitäpä jos kävisi
Carkerin luona ja koettaisi saada häneltä selville, miltä suunnalta
tuuli oikein puhalsi!
Tämä ajatus miellytti suuresti kapteeni Cuttlea. Se pälkähti hänen
päähänsä innoituksen hetkellä, kun hän poltteli piippuaan varhain
eräänä aamuna heti eineen jälkeen, ja se ansaitsikin tupakan. Tuo
vierailu rauhoittaisi hänen omaatuntoaan, joka oli hyvin vilpitön ja
oli käynyt vähän levottomaksi Walterin uskoman salaisuuden ja Sol
Gillsin sanojen jälkeen, ja sitäpaitsi se olisi tehoisa ja viisas
ystävyyden teko. Hän tutkisi huolellisesti Carkeria ja puhuisi paljon
tai vähän, mikäli tuon herran luonne näyttäisi vaativan, päästyään
ensin selville siitä, sopisivatko he yhteen vai ei.
Kapteenin ei nyt tarvinnut pelätä Walteria, joka oli kotona
järjestelemässä matkatavaroitaan, vaan hän sai vapaasti vetää
jalkaansa puolisaappaat, kiinnittää rintaansa hautajaisneulansa ja
lähteä toiselle retkelle. Hän ei tällä kertaa ostanut kukkavihkoa
suostuttelutarkoituksessa, koska oli menossa liikekonttoriin, mutta
napinreikäänsä hän pisti pienen päivännoudon antaakseen olemukselleen
miellyttävän maalaisvivahduksen. Niin hän lähti kuhmuinen keppi kädessä
ja vahakangashattu päässä Dombey ja Pojan konttoriin.
Juotuaan lasillisen lämmintä totia eräässä läheisessä kapakassa
kootakseen ajatuksiaan kapteeni syöksyi pihan poikki, jotteivät sen
hyvät vaikutukset haihtuisi, ja ilmestyi äkkiä Perchin näkyviin.
"Toveri", virkkoi kapteeni suostuttelevasti, "erään esimiehenne nimihän
on Carker?"
Perch myönsi sen, mutta antoi virkavelvollisuutensa mukaisesti
ymmärtää, että kaikilla hänen esimiehillään oli kiire ja että sitä
kiirettä riittäisi hyvin kauan.
"Kuulkaapas, toveri", kuiskasi kapteeni hänen korvaansa, "minun nimeni
on kapteeni Cuttle".
Kapteeni olisi mielellään tarttunut koukullaan hiljaa Perchiin, mutta
Perch väisti hyökkäyksen, ei niinkään tahallaan kuin sen ajatuksen
äkkiä johtuessa hänen mieleensä, että jos tuollainen ase odottamatta
ilmestyisi rouva Perchin näkyviin hänen nykyisessä tilassaan, saattaisi
se tuhota hänen toiveensa.
"Jos tahdotte olla hyvä ja ilmoittaa kapteeni Cuttlen, kun tilaisuus
sattuu, niin odotan täällä", sanoi kapteeni.
Samassa kapteeni istuutui Perchin jakkaralle, veti esiin nenäliinan
vahakankaisen hattunsa kuvusta, jota hän puristi polviensa välissä
(vahingoittamatta sen muotoa, sillä mikään inhimillinen voima ei
kyennyt sitä taivuttamaan), pyyhki päänsä yltyleensä ja näytti
virkistyneeltä. Sitten hän järjesti tukkansa koukullaan, katseli
ympärilleen ja tarkasteli konttoristeja vakavan ja kunnioittavan
näköisenä.
Kapteenin tyyneys oli niin järkkymätön, ja hän oli ylimalkaankin niin
salaperäinen, että Perch oli suorastaan säikähtynyt.
"Minkä nimen taas mainitsittekaan?" kysyi Perch kumartuen hänen
puoleensa korkealta istuimeltaan.
"Kapteeni", kuului vastaukseksi käheä kuiskaus.
"Niin", sanoi Perch nyökäyttäen samalla päätään.
"Cuttle."
"Juuri niin!" ähkäisi Perch, johon oli itsetiedottomasti tarttunut
kapteenin äänenpaino, sillä kapteenin viisas menettely oli niin
tehoisa. "Minä menen katsomaan, onko hän tällä hetkellä vapaa. En tiedä
sitä nyt. Ehkä häneltä liikenee aikaa minuutin verran."
"Hyvä, hyvä, nuorukainen, minä en pidätä häntä sen kauemmin", virkkoi
kapteeni nyökäyttäen päätään niin arvokkaasti kuin tunsi tärkeytensä
vaativan. Perch palasi pian ja kysyi: "Suvaitseeko kapteeni Cuttle
tulla tämän kautta?"
Konttoripäällikkö Carker seisoi matolla tyhjän tulisijan edessä ja
tarkasti sisään tulevaa kapteenia jokseenkin vähän rohkaisevin katsein.
"Herra Carker?" kysyi kapteeni Cuttle.
"Luullakseni", myönsi Carker näyttäen kaikki hampaansa.
Kapteenista tuntui miellyttävältä, että Carker hymyili vastatessaan.
"Kuulkaapas", aloitti kapteeni siirtäen katseensa hitaasti esineestä
toiseen ja tarkastellen siten huonetta niin paljon kuin hänen
paidankauluksensa salli, "minä olen merimies, herra Carker. Walter,
joka on täällä kirjoissanne, on melkein poikani."
"Walter Gay, niinkö?" virkkoi Carker paljastaen taas kaikki hampaansa.
"Tarkoitan juuri Walter Gayta", vastasi kapteeni. Hänen äänenpainonsa
ilmaisi, että hän hyväksyi lämpimästi Carkerin nopean käsityskyvyn.
"Minä olen hänen ja hänen enonsa läheinen ystävä. Ehkä", lisäsi
kapteeni, "olette kuullut esimiehenne mainitsevan nimeni kapteeni
Cuttle?"
"En", sanoi Carker paljastaen hampaansa entistä enemmän.
"No niin", jatkoi kapteeni, "minulla on ilo tuntea hänet. Kävin kerran
tervehtimässä häntä Sussexin rannikolla nuoren ystäväni Walterin
kanssa. Silloin lyhyesti sanoen — pyydettiin häneltä pientä avustusta."
Kapteeni nyökäytti päätään tavalla, joka oli samalla hauska, luonteva
ja paljon puhuva. "Muistatte kai sen?"
"Luullakseni oli minulla kunnia järjestää se asia", myönsi Carker.
"Tosiaankin!" vahvisti kapteeni. "Taas oikein! Niin se olikin. Nyt olin
kyllin rohkea tullakseni tänne —"
"Ettekö suvaitse istuutua?" kysyi Carker hymyillen.
"Kiitoksia", vastasi kapteeni ja käytti hyväkseen tarjousta. "Ehkä
pääsee pitemmälle juttelussa istuessaan. Ettekö tekin ota tuolia?"
"En, kiitos", virkkoi toinen, joka ehkä talvitapansa mukaan seisoi
selin tulisijaan ja katseli kapteenia sennäköisenä kuin hänen joka
hampaassaan ja ikenessään olisi silmä. "Aioitte sanoa olleenne kyllin
rohkea — vaikka eihän siitä ole puhettakaan —"
"Kiitoksia paljon, nuori mies", vastasi kapteeni. "Tulin tänne ystäväni
Walterin vuoksi. Hänen enonsa Sol Gills on tietorikas mies ja omalla
alallaan aika mestari, mutta hän ei ole, kuten täsmällisesti sanoisin,
taitava merimies — ei käytännön mies. Walter on niin reilu poika kuin
suinkin, mutta yhdessä suhteessa häntä voi moittia. Hän on liian kaino.
Nyt haluaisin kysyä teiltä", lisäsi kapteeni alentaen ääntään ja puhuen
tuttavallisesti muristen, "kaikessa ystävyydessä ja yksinomaan —
meidän kesken ja vain yksityistä tarvettani varten, kunnes esimiehenne
on vähän toipunut ja minä voin mennä hänen puheilleen: onko täällä
kaikki kunnossa ja reilassa ja aloittaako Walter matkansa hyvän tuulen
puhaltaessa?"
"Mitä nyt ajattelettekaan, kapteeni Cuttle?" vastasi Carker nostaen
takkinsa liepeet ylös. "Te olette käytännön mies. Mitä te arvelette?"
Kapteenin katseen terävyyttä ja merkitystä hänen vilkuttaessaan
silmäänsä vastaukseksi eivät mitkään sanat voi ilmaista lukuunottamatta
aikaisemmin mainittuja kiinalaisia sanoja, joita on mahdoton lausua.
"Kuulkaapas!" virkkoi kapteeni äkkiä tavattomasti rohkaistuneena, "mitä
te sanotte? Olenko oikeassa vai väärässä?"
Niin paljon oli kapteeni ilmaissut silmällään Carkerin hymyn ja
kohteliaisuuden kiihoittamana ja rohkaisemana, että hän tunsi voivansa
tehdä tämän kysymyksen yhtä hyvin kuin jos hän olisi tuonut tunteensa
esiin kaikkein kaunopuheisimmin sanoin.
"Oikeassa", myönsi Carker. "Sitä en epäilekään."
"Siis nostanut purjeensa hyvällä säällä!" huudahti kapteeni Cuttle.
Carker hymyili hyväksyen.
"Voimakas myötätuuli", jatkoi kapteeni.
Carker hymyili taas myöntävästi.
"Jaha, jaha!" sanoi kapteeni hyvin huojentuneena ja mielissään.
"Minähän tiesin koko hyvin, kuinka asiat olivat, ja sanoinkin sen
Walterille. Kiitos, kiitos."
"Gaylla on loistavat mahdollisuudet", huomautti Carker levittäen suunsa
yhä suuremmaksi, "koko maailma edessään".
"Koko maailma ja oma vaimonsa, niinkuin sanotaan", lisäsi kapteeni
iloisena.
Lausuessaan sanan "vaimonsa" (tarkoittamatta sillä silloin mitään)
kapteeni äkkiä vaikeni, vilkutti taas silmäänsä, pani vahakankaisen
hattunsa kuhmuisen keppinsä päähän, pyöräytti sitä ja katsahti syrjästä
lakkaamatta hymyilevään ystäväänsä.
"Lyön vetoa neljännespullon vanhaa Jamaikan rommia, että tiedän, mille
hymyilette", virkkoi kapteeni katsellen häntä tarkkaavasti.
Carker hymyili yhä enemmän.
"Pitemmälle asia ei mene?" kysyi kapteeni koputtaen kuhmuisella
kepillään oveen ikäänkuin varmistuakseen siitä, että se oli suljettu.
"Ei tuumaakaan", vastasi Carker.
"Te ehkä ajattelette suurta F-kirjainta?" kysyi kapteeni.
Carker ei kieltänyt sitä.
"Tai jotakin L:ään tai O:hon päin?" jatkoi kapteeni.
Carker hymyili yhä.
"Olenko taas oikeassa?" kysyi kapteeni kuiskaten, samalla kun hänen
otsaansa kiertävä tulipunainen juova paisui hänen ilonsa lisääntyessä.
Kun Carker yhä hymyili vastaukseksi ja nyökäytti päätään hyväksyen,
nousi kapteeni Cuttle seisomaan ja tarttui hänen käteensä vakuuttaen
hänelle lämpimästi, että he purjehtivat samaa reittiä ja että mitä
häneen (Cuttleen) tuli, oli hän koko ajan ohjannut alustaan siihen
suuntaan. "Walter tutustui häneen ensin", selitti kapteeni niin
salaperäisesti ja vakavasti kuin asia vaati, "harvinaisella tavalla.
Te varmasti muistatte, kuinka Walter löysi hänet kadulta silloin, kun
hän oli vielä ihan pikku tyttö, ja he ovat rakastaneet toisiaan siitä
lähtien niin paljon kuin tuollaiset lapset osaavat! Me olemme aina
sanoneet, Sol Gills ja minä, että heidät on luotu toinen toistaan
varten."
Kissa tai apina tai hyeena tai ruumiinkallo ei olisi voinut näyttää
kapteenille enemmän hampaita yhdellä kertaa kuin Carker paljasti
keskustelun tässä kohdassa.
"Siihen suuntaan käy voimakas virta", huomautti onnellinen kapteeni.
"Tuuli ja virta käyvät nähkääs kumpikin siihen suuntaan. Ajatelkaapas
vain sitä, että Walter oli saapuvilla tuona päivänä!"
"Tavattoman edullista hänen toiveilleen", huomautti Carker.
"Ajatelkaahan vain, kuinka ihanalta hänestä tuntuu kellua sen päivän
vanavedessä!" jatkoi kapteeni. "Mikä voisikaan enää saada häntä
tuuliajolle!"
"Ei mikään", vastasi Carker.
"Olette taas oikeassa", virkkoi kapteeni puristaen uudelleen hänen
kättään. "Ei mikään! Siis selvä on! Poika on menetetty, sievä pikku
olento. Eikö niin?"
"Niin, poika on menetetty", myönsi taipuvainen Carker.
"Sana vain, ja toinen on valmiina", jatkoi kapteeni. "Oppineen enon
sisarenpoika! Sol Gillsin sisarenpoika! Walter! Walter, joka jo on
liikkeessänne. Ja", lisäsi kapteeni kohoten vähitellen sellaista
vertauskuvaa kohti, jota hän tarkoitti käyttää loppupontena, "joka
tulee joka päivä Sol Gillsin luota liikkeeseenne ja teidän povellenne!"
Kapteenin itsetyytyväisyyttä, kun hän ystävällisesti tyrkkäsi
Carkeria kyynärpäällään päättäessään kummankin yllä olevista pikku
lauseista, ei saattanut voittaa mikään muu kuin se riemu, joka
loisti hänen olemuksestaan hänen vaipuessaan takaisin paikalleen ja
tarkastellessaan Carkeria, kun oli lopettanut tämän loistavan näytteen
kaunopuheisuudestaan ja viisaudestaan. Hänen suuret siniset liivinsä
kohoilivat tuon mestarituotteen syntyessä, ja hänen nenänsä oli samasta
syystä kovin tulehtunut.
"Olenko oikeassa?" kysyi kapteeni.
"Kapteeni Cuttle", sanoi Carker notkistaen hetkiseksi vähän polviaan
omituisella tavalla, ikäänkuin olisi halunnut syleillä itseään, "teidän
arvelunne Walter Gayn tulevaisuudesta ovat perinpohjin täsmälliset.
Edellytän, että asia ei mene meitä edemmäksi."
"Kunniasanani", vakuutti kapteeni. "Ei tavuakaan muiden korviin."
"Ei hänen eikä kenenkään muun?" jatkoi johtaja.
Kapteeni Cuttle rypisti otsaansa ja pudisti päätänsä.
"Mutta vain teidän omaksi tyydytykseksenne ja ohjeeksenne — tietysti
ohjeeksenne", toisti Carker, "tulevia toimenpiteitänne varten".
"Olen tosiaankin sydämestäni kiitollinen", sanoi kapteeni kuunnellen
hyvin tarkkaavaisena.
"En epäröi laisinkaan sanoessani, että niin on asian laita. Olette
oivallisesti tajunnut sen, mikä on todennäköistä."
"Ja mitä esimieheenne tulee", huomautti kapteeni, "on parasta, että
ryhdyn hänen kanssaan puheisiin vasta sitten, kun itsestään tarjoutuu
tilaisuus. Aikaa on kyllin."
Carker, jonka suu nyt ulottui korvasta toiseen, kertasi: "Aikaa on
kyllin." Hän ei tosin lausunut noita sanoja ääneen, vaan taivutti
päätään kohteliaasti ja tapaili niitä kielellään ja huulillaan.
"Ja koska nyt tiedän — olen aina sanonut niin — että Walter kulkee
onneaan kohti —" virkkoi kapteeni.
"Kulkee onneaan kohti", toisti Carker samanlaisella mykällä tavalla.
"Ja koska Walterin matka on, niin sanoakseni, osa hänen päivätyöstään
ja osa siitä, mikä häntä täällä odottaa" lisäsi kapteeni.
"Siitä, mikä häntä täällä odottaa", myönsi Carker yhtä mykästi kuin
ennenkin.
"No niin, mikäli ymmärrän", jatkoi kapteeni, "ei ole mitään kiirettä,
ja minä olen rauhallinen".
Kun Carker vieläkin myönsi kaikki äänettömään tapaansa, varmistui
kapteeni Cuttle siinä käsityksessä, että Carker oli kaikkein
miellyttävimpiä miehiä, mitä hän oli koskaan tavannut, ja että
Dombeykin saisi ottaa esimerkkiä tuollaisesta henkilöstä. Kapteeni
ojensi siis vielä kerran hyvin sydämellisesti suunnattoman kätensä
(joka muistutti vanhaa värillistä pölkkyä) ja puristi Carkerin kättä
niin, että sen pehmeään lihaan jäi jäljennös niistä juovista ja
halkeamista, jotka runsaslukuisina koristivat kapteenin kämmentä.
"Hyvästi!" sanoi kapteeni. "Minä en ole monisanainen mies, mutta
minusta tuntuu kovin ystävälliseltä, kun olette niin kohtelias ja
avomielinen. Suonettehan anteeksi minulle, jos olen ollut tunkeileva?"
sanoi kapteeni.
"Siitä ei ole puhettakaan", vastasi toinen.
"Kiitos. Minun majani ei ole kovin tilava", sanoi kapteeni kääntyen
vielä takaisin, "mutta se on jotakuinkin mukava. Jos te sattuisitte
Brig-aukiolle numero yhdeksän tienoille milloin tahansa suvaitsetteko
merkitä sen muistiin? — ja tulisitte luokseni välittämättä siitä, mitä
ovella oleva henkilö sanoo, olisin ylpeä nähdessäni teidät."
Esitettyään tämän vieraanvaraisen pyynnön kapteeni hyvästeli jälleen
ja lähti ulos, sulkien oven ja jättäen Carkerin yhä nojaamaan
tulisijaa vasten. Konttoripäällikön viekkaassa katseessa ja valppaassa
käytöksessä, hänen vilpillisessä suussaan, joka oli vetäytynyt
leveälle kuitenkaan nauramatta, hänen tahrattomassa kaulaliinassaan ja
poskiparrassaan, vieläpä siinä äänettömässä tavassa, kuinka hän siveli
valkeaa paidanrintaansa ja sileitä kasvojaan pehmeällä kädellään, oli
jotakin tavattoman kissamaista.
Mitään aavistamaton kapteeni poistui mieli tulvillaan ihastusta itseään
kohtaan, mikä antoi avaralle siniselle puvulle uuden ryhdin. "Hyvä,
Ned!" sanoi kapteeni itsekseen. "Tänään olet tehnyt pikku palveluksen
nuorille, poikaseni!"
Riemunsa ja nykyisen ja odotettavissa olevan lähemmän tuttavuutensa
vuoksi liikkeen kanssa kapteeni ei malttanut ulompaan konttoriin
tultuaan olla vähän kiusoittelematta Perchiä ja kysymättä, luuliko hän
kaikkien esimiestensä vieläkin olevan työssä. Mutta jottei loukkaisi
miestä, joka oli täyttänyt velvollisuutensa, kapteeni kuiskasi hänen
korvaansa, että jos häntä haluttaisi juoda lasi totia hänen seurassaan,
olisi perin mieluista tarjota hänelle.
Ennen lähtöään liikkeestä kapteeni konttoristien hämmästykseksi katseli
ympärilleen sopivalta kohdalta ja loi yleissilmäyksen huoneistoon,
koska se oli tärkeänä osana siinä tulevaisuuden suunnitelmassa, joka
oli laadittu hänen nuorta ystäväänsä varten. Etenkin kassaholvi herätti
hänen ihastustaan, mutta jottei näyttäisi liian tungettelevalta, hän
tyytyi luomaan vain hyväksyvän silmäyksen ja tervehtimään kohteliaasti
ja suosiollisesti yhteisesti kaikkia konttoristeja ja lähti sitten ulos
pihalle. Pian yhtyi häneen Perch, jonka hän vei kapakkaan, täyttäen
siellä lupauksensa — kiireesti, sillä Perchin aika oli täpärällä.
"Ehdotan, että joisimme Walterin maljan", sanoi kapteeni.
"Kenen?" huomautti Perch.
"Walterin", toisti kapteeni hyrisevällä äänellä.
Perch, joka näytti muistavan kuulleensa lapsuudessaan, että kerran oli
elänyt senniminen runoilija, ei tehnyt mitään vastaväitteitä, mutta
kummasteli kovin, että kapteeni oli tullut Cityyn juomaan runoilijan
maljan. Niin, vaikka kapteeni olisi ehdottanut jonkin runoilijan —
esimerkiksi Shakespearen muistopatsaan pystyttämistä jollekin Cityn
suurelle pääkadulle, olisi hän tuskin ällistyttänyt Perchiä enemmän.
Sanalla sanoen, hän oli niin salaperäinen ja käsittämätön luonne, että
Perch päätti olla mainitsematta häntä laisinkaan rouva Perchille,
jottei tulisi mitään epämieluisia seurauksia.
Salaperäisenä ja käsittämättömänä pysyi kapteeni lähimmille
ystävilleenkin koko tämän päivän, kun hänen sydämensä täytti selvä
tietoisuus siitä, että hän oli tehnyt pikku palveluksen nuorille. Ja
jollei Walter olisi luullut hänen viittauksiensa, hymyilyjensä ja
muiden sellaisten eleittensä johtuvan siitä tyydytyksen tunteesta,
että he olivat saaneet onnellisesti petetyksi vanhan Sol Gillsin,
olisi hän varmasti ilmaissut itsensä ennen iltaa. Mutta näin ollen
hän säilytti oman salaisuutensa ja lähti kotiin myöhään Sol Gillsin
asunnosta vahakankainen hattu niin toiselle korvalliselle painettuna ja
silmät niin säteilevinä, että rouva MacStinger (joka olisi saattanut
olla kasvatettu tohtori Blimberin laitoksessa, kun oli niin roomalainen
sävyltään) varustautui, luotuaan vain yhden katseen häneen, avoimen
ulko-oven taakse ja kieltäytyi tulemasta sieltä lapsikultiensa luo,
kunnes kapteeni oli turvallisesti asettunut huoneeseensa.