Paul ei ollut enää jaksanut nousta vuoteestaan. Hän makasi siinä
rauhallisesti kuunnellen kadun ääniä eikä paljon välittänyt, kuinka
aika kului. Mutta hän tarkkasi kaikkea ympärillään.
Kun auringonsäteet tunkeutuivat hänen huoneeseensa kahisevien
kaihtimien lävitse ja värisivät vastapäisellä seinällä kuin kultainen
vesi, tiesi hän, että ilta lähestyi ja taivas oli punainen ja kaunis.
Kajastuksen vähitellen hävitessä ja hämärän hiipiessä seinää pitkin
hän katseli, kuinka se vähitellen tummeni yöksi. Sitten hän ajatteli,
kuinka katujen varsilla oli vieri vieressä lamppuja ja kuinka tyynet
tähdet loistivat yläpuolella. Hänen mielikuvituksellaan oli omituinen
taipumus harhailla joelle, jonka hän tiesi virtaavan suuren kaupungin
lävitse. Nyt hän ajatteli, kuinka musta se oli ja kuinka syvältä se
näytti, heijastaessaan lukemattomia tähtiä — ja ennen kaikkea, kuinka
vakavana se virtasi merta kohti.
Iltamyöhällä harvenivat askelet kadulla niin, että hän saattoi erottaa
niiden lähestyvän ja laskea ne, kun ne menivät ohitse, ja kuulla niiden
häipyvän etäisyyteen. Silloin hän makasi katsellen moniväristä kehää
kynttilän ympärillä ja odotti kärsivällisenä päivänkoittoa. Hänen
ainoana huolenaan oli nopeasti virtaava joki. Välistä hänestä tuntui
välttämättömältä koettaa sitä pysähdyttää — rakentaa siihen patoja
lapsenkäsillään — tai tukkia kulkua hiekalla — ja kun hän näki sen
virtaavan esteettömästi, täytyi hänen oikein huutaa. Mutta kun hänen
vieressään istuva Florence lausui jonkin sanan, rauhoittui hän taas,
nojasi pääparkaansa rintaansa vasten ja sanoi sisarelleen hymyillen
nähneensä unta.
Kun päivä alkoi koittaa, odotteli hän aurinkoa, ja kun sen iloinen
valo alkoi kimmeltää huoneessa, kuvitteli hän näkevänsä korkeiden
kirkontornien nousevan aamu taivaaseen, kaupungin heräävän, virkistyvän
ja saavan eloa, joen välkkyvän virratessaan yhtä nopeasti kuin ennenkin
ja ruohon kimmeltävän kirkkaana. Tuttuja ääniä alkoi vähitellen kuulua
alhaalta kadulta talon palvelijat liikkuivat edestakaisin, ovesta
kurkistivat silloin tällöin jotkin kasvot ja hiljaisella äänellä
kysyttiin hänen hoitajiltaan, millaisessa voinnissa hän oli. Paul
vastasi aina itse: "Nyt voin paremmin. Olen paljon terveempi, kiitos!
Sanokaa isälle niin!"
Vähitellen hän väsyi päivän puuhaan, vaunujen ja kärryjen rätinään ja
ihmisten edestakaiseen häärimiseen. Silloin hän vaipui uneen, tai häntä
alkoi taas vaivata, kiitävän virran herättämä levoton ja epämieluisa
tunne — lapsi osasi tuskin sanoa, tapahtuiko se hänen nukkuessaan vai
valvoessaan.
"Mutta eikö se koskaan pysähdy, Floy?" kyseli hän toisinaan. "Se
varmaankin vie minut pois."
Mutta Floy osasi aina rauhoittaa hänet, ja Paulille tuotti joka päivä
iloa saada Florence nojaamaan päätänsä pieluksille ja vähän levähtämään.
"Sinä valvot aina minun luonani, Floy. Anna minunkin joskus vartioida
sinun untasi!" Sitten hänet sovitettiin pielusten varaan vuoteen
nurkkaan, jossa hän istui taaksepäin nojautuneena niin kauan kuin
Florence lepäsi hänen vieressään. Siinä hän kumartui usein eteenpäin
suutelemaan sisartaan ja kuiskaamaan niille, jotka olivat lähellä, että
Florence oli väsyksissä valvottuaan niin monta yötä hänen vieressään.
Niin kului kuuma ja valoisa päivä vähitellen loppuun, ja taas alkoi
kultainen vesi väreillä seinillä.
Hänen luonaan kävi kokonaista kolme vakavaa tohtoria — he kokoontuivat
alakerrassa ja tulivat yhdessä ylös — ja huone oli niin hiljainen
ja Paul niin vaipunut heitä tarkastelemaan (vaikkei koskaan kysynyt
keneltäkään, mitä he sanoivat), että hän osasi erottaa toisistaan
heidän kellojensa tikityksenkin. Mutta enimmin kiinnitti hänen mieltään
tohtori Parker Peps, joka aina istuutui hänen vuoteensa viereen. Sillä
Paul oli kuullut kauan sitten sanottavan, että sama herra oli ollut
hänen äitinsä luona silloin, kun äiti puristi Florencea syliinsä ja
kuoli. Eikä hän voinut sitä nytkään unohtaa. Siksi hän piti tohtorista.
Hän ei pelännyt.
Hänen ympärillään muuttivat ihmiset muotoaan yhtä selittämättömästi
kuin sairauden ensimmäisenä iltana tohtori Blimberin luona — paitsi
Florence, joka ei koskaan muuttunut. Mutta se, joka alussa oli ollut
Tohtori Parker Peps, oli nyt hänen isänsä, joka istui nojaten päätään
käteensä. Nojatuolissa torkkuva vanha rouva Pipchin muuttui usein
neiti Foxiksi tai hänen tädikseen, ja Paul oli hyvin tyytyväinen
saadessaan taas sulkea silmänsä ja odottaa rauhallisena, mitä näkisi ne
taas avatessaan. Mutta päätänsä toiseen käteen nojaavan olennon kuva
palasi niin usein ja viipyi näkyvissä niin kauan ja istui niin hiljaa
ja juhlallisena koskaan puhumatta, kenenkään häntä puhuttelematta ja
harvoin nostaen kasvojansakaan ylöspäin, että Paul alkoi hiljakseen
epäillä sen todellisuutta ja katseli peloissaan, kuinka se istui
yölläkin hänen vieressään.
"Floy!" sanoi hän. "Mikä tuo on?"
"Missä, kultaseni?"
"Tuossa, vuoteen jalkopäässä."
"Ei siinä ole mitään muuta kuin isä!"
Olento kohotti päätään, nousi ja tullen hänen vuoteensa viereen
virkkoi: "Oma poikani! Etkö tunne minua?"
Paul katsoi hänen kasvoihinsa ja ihmetteli mielessään, voiko siinä olla
hänen isänsä. Mutta hänen mielestään niin muuttuneet kasvot värähtivät
kuin tuskasta hänen katsellessaan niitä, ja ennenkuin hän ehti kurottaa
käsiään vetääkseen ne puoleensa, kääntyi olento nopeasti pois hänen
vuoteensa vierestä ja lähti ulos huoneesta.
Paul katsahti Florenceen hätääntyneenä, mutta tiesi samalla, mitä
Florence aikoi sanoa, ja esti sen painamalla kasvonsa hänen huuliaan
vasten. Seuraavalla kerralla huomatessaan saman olennon istuvan
vuoteensa jalkopäässä hän kutsui sitä luokseen.
"Älä sure minun tähteni, rakas isä! Minä olen tosiaankin hyvin
onnellinen!"
Kun hänen isänsä tuli ja kiireesti kumartui hänen puoleensa — tällä
kertaa pysähtymättä hetkeksikään vuoteen viereeni seisomaan — kiersi
Paul kätensä hänen kaulansa ympärille ja toisti äskeiset sanansa
muutamia kertoja ja hyvin vakavasti. Senjälkeen Paul kutsui hänet
luokseen joka kerta nähdessään hänet huoneessa yöllä tai päivällä ja
pyyteli: "Älä sure minun tähteni! Minä olen oikein onnellinen!" Tällä
lailla hänelle tuli tavaksi, että hän sanoi joka aamu jaksavansa paljon
paremmin ja pyysi sanomaan sen isällekin.
Paul ei laskenut eikä koettanutkaan saada selville, kuinka monta
kertaa kultainen vesi väreili seinällä ja kuinka monena yönä synkkä
joki virtasi merta kohti. Jos hoitajien rakkaus ja Paulin kiitollisuus
siitä olisivat voineet lisääntyä, olisi voinut sanoa heidän osoittavan
päivä päivältä yhä enemmän rakkautta ja Paulin entistäkin selvemmin
ilmaisevan kiitollisuuttaan. Mutta hiljaisen pojan mielestä ei
näyttänyt olevan mitään merkitystä sillä, kuluiko monta päivää vai
ainoastaan muutamia.
Eräänä iltana Paul oli ajatellut äitiään ja hänen alakerran
vierashuoneessa riippuvaa kuvaansa ja päätellyt, että varmaankin äiti
oli rakastanut suloista Florencea enemmän kuin isä, koska oli pitänyt
häntä syliinsä suljettuna tuntiessaan kuoleman lähestyvän — sillä
hänkään, Florencen veli, joka rakasti häntä niin hellästi, ei halunnut
mitään sen hartaammin. Tämä ajatuksenjuoksu johti hänen mieleensä
kysymyksen, oliko hän koskaan nähnyt äitiään, sillä hän ei voinut
muistaa, kuinka hänelle oli asia selitetty, virta kun juoksi niin
nopeasti ja hämmensi hänen mieltään.
"Floy, olenko koskaan nähnyt äitiä?"
"Et, kultaseni. Miksi sitä kysyt?"
"Olenko koskaan nähnyt sellaisten hellien kasvojen, kuin äidillä voi
olla, katselevan minua ollessani pikku lapsi, Floy?"
Hän kyseli epäilevästi, ikäänkuin olisi muisto joistakin kasvoista
väikkynyt hänen mielessään.
"Kyllä, rakkaani."
"Kenen sitten, Floy?"
"Ensimmäisen hoitajattaresi. Usein."
"Ja missä nyt on ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi Paul. "Onko hänkin
kuollut? Floy, olemmeko me kaikki muut kuolleet paitsi sinä?"
Huoneessa syntyi hälinää hetkiseksi, ehkä pitemmäksikin ajaksi, mutta
hänestä se ei tuntunut pitkältä — sillä kaikki hiljeni taas, ja
Florence, jonka kasvot olivat kalpeat, mutta hymyilevät, piti hänen
päätänsä käsivarrellaan. Florencen käsi vapisi kovasti.
"Näytä minulle entinen hoitajattareni, Floy!"
"Hän ei ole täällä, kultaseni. Hän tulee huomenna."
"Kiitos, Floy!"
Samassa Paul sulki silmänsä ja vaipui uneen. Hänen herätessään
paistoi aurinko korkealla, ja päivä oli kirkas ja lämmin. Hän makasi
vähän aikaa katsellen avattuihin akkunoihin ja tuulen leyhyttelemiin
verhoihin. Sitten hän virkkoi: "Onko nyt huomispäivä? Onko hän tullut?"
Joku näytti menevän häntä etsimään. Ehkä se oli Susan. Paul luuli
suljettuaan taas silmänsä Susanin sanoneen hänelle pian tulevansa
takaisin, mutta hän ei avannut silmiään katsoakseen. Susan piti sanansa
— ehkä hän ei ollutkaan poistunut huoneesta — mutta sitten Paul kuuli
askeleita portailta ja heräsi sekä henkisesti että ruumiillisesti,
nousten istumaan vuoteessaan. Nyt hän näki kaikki selvästi ympärillään.
Silmien edessä ei ollut lainkaan harmaata sumua, kuten toisinaan yöllä
oli ollut. Hän tunsi heidät jokaisen ja kutsui heitä nimeltä.
"Ja kuka tämä on? Onko hän minun ensimmäinen hoitajattareni?" kysyi
lapsi katsellen säteilevästi hymyillen sisään tulevaa olentoa.
Kyllä, kyllä. Ei kukaan muu vieras olisi noin vuodattanut kyyneleitä
hänet nähdessään ja sanonut häntä rakkaaksi pojakseen, lapsikullakseen,
omaksi lemmikkiraukakseen. Ei kukaan muu nainen olisi kumarruttuaan
hänen vuoteensa yli tarttunut hänen kuihtuneeseen käteensä ja
painanut sitä huuliaan ja rintaansa vasten ikäänkuin jollakin tavalla
oikeutettuna sitä hyväilemään. Ei kukaan muu nainen olisi niin
unohtanut kaikkia muita huoneessa olijoita paitsi häntä ja Florencea ja
ollut niin hellä ja säälivä.
"Floy, kuinka ystävälliset ja hyvät kasvot!" sanoi Paul. "Onpa hauskaa
nähdä ne jälleen. Älä mene pois, hoitajatar! Pysy täällä."
Lapsen kaikki aistit olivat käyneet virkeiksi ja hän kuuli tutun nimen.
"Kuka sanoi 'Walter'?" kysyi hän katsellen ympärilleen. "Joku sanoi
'Walter'. Onko hän täällä? Haluaisin kovin mielelläni nähdä hänet."
Ei kukaan vastannut heti, mutta Dombey sanoi sitten Susannille:
"Kutsu hänet siis takaisin ja tuo hänet tänne." Lyhyen, äänettömän
odotuksen jälkeen, jonka aikana Paul katseli hymyillen ja ihmeissään
hoitajatartaan ja huomasi, ettei tämä ollut unohtanut Floyta, tuotiin
Walter huoneeseen. Hänen avomieliset kasvonsa, reipas käytöksensä
ja iloiset silmänsä olivat jo kauan sitten tehneet hänestä Paulin
suosikin. Kun lapsi nyt näki hänet, ojensi hän kätensä ja sanoi: "Voi
hyvin."
"Hyvästikö, lapseni?" sanoi rouva Pipchin kiirehtien vuoteen viereen.
"Ei suinkaan hyvästi?"
Hetkisen Paul katseli häntä miettivän näköisenä niinkuin usein ennen
istuessaan tulen ääressä nurkassa. "Niin", vastasi hän rauhallisesti,
"hyvästi. Rakas Walter, hyvästi." Samalla hän käänsi päänsä sinne,
missä Walter seisoi, ja ojensi taas kätensä. "Missä isä on?"
Hän tunsi isänsä hengityksen poskellaan, ennenkuin nuo sanat olivat
oikein lähteneetkään hänen huuliltaan.
"Laskekaa minut nyt pitkäkseni", sanoi hän, "ja Floy, tule sinä ihan
minun viereeni ja anna minun katsella sinua".
Sisar ja veli kiersivät käsivartensa toinen toisensa ympärille, ja
kultainen valo virtasi sisään akkunasta, osuen heihin molempiin.
"Kuinka nopeasti joki virtaa vihreitten äyräittensä ja kaislojen
välitse, Floy! Mutta se on hyvin lähellä merta. Minä kuulen aaltojen
kohinaa! Noin ne aina sanoivat!"
Sitten hän kertoi Florencelle, että veneen keinuminen virralla tuuditti
häntä uneen. Kuinka vihreitä äyräät nyt olivat, kuinka kirkkaita niillä
kasvavat kukat ja kuinka korkeita kaislat! Nyt vene pääsi merelle ja
liukui hiljalleen eteenpäin. Ja nyt näkyi ranta edessä. Kuka seisoi
siellä!
Hän pani kätensä yhteen, niinkuin oli tottunut tekemään rukoillessaan.
Hän ei irroittanut käsivarsiaan halailusta, mutta he näkivät hänen
liittävän kätensä yhteen Florencen niskassa.
"Äiti on sinun näköisesi, Floy. Minä tunnen hänet kasvoista! Mutta sano
heille, ettei kuva koulun yläkerrassa ole kylliksi jumalallinen. Loiste
hänen päänsä ympärillä valaisee tietäni, kun menen!"
* * * * *
Kultainen väreily näkyi seinällä taas, mutta muuten ei mikään
liikkunut huoneessa. Vanha, vanha tapa! Se vanha tapa, joka tuli
käytäntöön ensimmäisten vaatteittemme kera ja pysyy muuttumatta, kunnes
sukukuntamme on elänyt aikansa ja taivaanlaki kääritään kokoon kuin
pergamentti. Ikivanha tapa — kuolema!
Oi, kiittäkää Jumalaa kaikki, jotka näette sen, vieläkin vanhemmasta
tavasta — kuolemattomuudesta! Ja te, nuorten lasten enkelit, älkää
katselko meitä kovin vierastaen, kun vuolas virta kuljettaa meitä
valtamerelle.
* * * * *
"Voi voi sentään, kun ajattelee", hoki neiti Tox sinä iltana kuin
sydämeltään murtuneena, "että Dombey ja Pojan piti sittenkin olla
Tytär!"