Walter ei osannut muutamiin päiviin päättää, kuinka hänen oli
meneteltävä Barbadosia koskevassa asiassa. Muuten hänellä oli heikko
toivo, että Dombey ehkä ei ollut ajatellut, mitä oli sanonut, tai
muuttaisi mielensä ja ilmoittaisi hänelle, ettei hänen tarvinnutkaan
lähteä. Mutta kun ei tapahtunut mitään, mikä olisi antanut vähääkään
vahvistusta tälle käsitykselle (se olikin kyllin epätodenmukainen
jo semmoisenaan), ja kun aika kului eikä hänellä ollut päivääkään
hukattavana, tuntui hänestä siltä, että oli ryhdyttävä toimiin enempää
vitkastelematta.
Päävaikeutena oli se, että hänen oli kerrottava tämä olojensa muutos
Sol-enolle, jolle hän tiesi sen olevan ankaran iskun. Sitä vaikeampi
hänen oli masentaa Sol-enon mieltä niin hämmästyttävällä uutisella, kun
he olivat hiljattain päässeet lujemmalle pohjalle ja ukko oli käynyt
niin iloiseksi, että pieni takahuone oli taas entisensä kaltainen.
Eno oli maksanut ensimmäisen määräosan velastaan Dombeylle ja sanoi
selviävänsä lopustakin. Kovin surulliselta tuntui siis välttämättömyys
lannistaa hänet taas, kun hän oli kolauksestaan niin miehekkäästi
virkistynyt.
Mutta mahdotonta oli kadota salaa hänen näkyvistään. Hänen täytyi
saada tietää se etukäteen, ja vaikeinta oli keksiä, millä lailla sen
kertoisi. Walter käsitti, ettei hänen vallassaan ollut valita lähteäkö
vai ei. Dombey oli puhunut totta sanoessaan häntä nuoreksi ja hänen
enonsa taloudellista asemaa heikoksi. Sitäpaitsi Dombey oli selvästi
ilmaissut sillä katseella, joka seurasi näitä huomautuksia, että jos
hän kieltäytyisi lähtemästä, saisi hän jäädä kotiin, jos halusi,
mutta ei hänen liikkeeseensä. Walter ja hänen enonsa olivat suuressa
velassa Dombeylle, ja se johtui Walterin omasta pyynnöstä. Hän olisi
voinut vähitellen itsekseen epäillä, voisiko hän koskaan saavuttaa
esimiehensä suosiota, ja ajatella, että Dombey oli silloin tällöin
taipuvainen kohtelemaan häntä niin halveksivalla tavalla, ettei se
ollut oikeudenmukaista. Mutta se, mikä oli hänen velvollisuutensa ilman
tätä asianhaaraa, oli hänen velvollisuutensa myöskin sen uhalla — tai
se oli ainakin Walterin käsitys ja velvollisuus oli täytettävä.
Kun Dombey oli katsonut häneen ja sanonut, että hän oli nuori ja
hänen enonsa varallisuus huono, oli hänen kasvoilleen levinnyt
ylenkatseellinen ilme, joka selvästi lausui julki, että Walter
varmaankin olisi kovin tyytyväinen voidessaan elää joutilaana ahtaisiin
oloihin joutuneen vanhan miehen kustannuksella, mikä loukkasi syvästi
pojan ylevää mieltä. Päättäen todistaa Dombeylle, mikäli se kävi päinsä
ilman sanoja, että hän oli erehtynyt, Walter oli koettanut osoittaa
tuon Länsi-Intiaa koskevan välikohtauksen jälkeen enemmänkin hilpeyttä
ja toimeliaisuutta kuin ennen, jos se ylimalkaan oli mahdollista niin
vilkkaalle ja innokkaalle pojalle. Hän oli liian nuori ja kokematon
ajatellakseen, että ehkä juuri tämä ominaisuus ei miellyttänyt Dombeyta
ja ettei se ollut mikään sopiva keino päästä esimiehensä suosioon, jos
käyttäytyi tyytyväisesti ja toivehikkaasti ollessaan epäsuosiossa —
joko ansiosta tai ansiotta. Mutta mahdollista on — ainakin mahdollista,
että Dombey näki vain uhmaa nuoren rehellisen olennon muuttuneessa
käytöksessä ja päätti sen musertaa.
"Niin, kerta kaikkiaan on enolle puhuttava asiasta", ajatteli Walter
huoahtaen. Ja koska Walter pelkäsi, että hänen äänensä ehkä voisi vähän
väristä ja että hänen kasvojensa ilme kenties ei olisi niin toivehikas
kuin hän olisi halunnut, jos hän itse kertoisi asian ukolle ja näkisi
sanojensa ensimmäiset vaikutukset ryppyisillä kasvoilla, päätti hän
käyttää hyväkseen mahtavan välittäjän, kapteeni Cuttlen avustusta. Kun
tuli sunnuntai, lähti hän siis aamiaisen jälkeen taas kapteeni Cuttlen
asunnolle.
Matkalla sinne ei hänestä tuntunut ollenkaan vastenmieliseltä muistaa,
että rouva MacStinger lähti joka sunnuntaiaamu kauas kotoa kuuntelemaan
kunnianarvoisaa pastori Melchisedech Howleria. Tämä kirkonmies oli
erotettu toimestaan Länsi-Intian telakoilla sen väärän epäluulon
vuoksi (jonka yhteinen sielun vihollisemme oli herättänyt häntä
vastaan), että hän oli kaivertanut käsiporalla reikiä viiniastioihin
ja sovittanut huulensa aukon kohdalle, ja sitten hän oli julistanut
maailmanloppua tähän päivään asti kahden vuoden ajan kello kymmeneltä
aamuisin ja hankkinut kokoussalin hihkujien lahkoon kuuluvia naisia
ja herroja varten, joihin kunnianarvoisan kirkonmiehen pauhaaminen
oli ensimmäisenä kokousiltana tehnyt niin valtavan vaikutuksen, että
lopuksi suorittaessaan haltioituneena jotakin pyhää tanssia koko joukko
putosi alapuolella olevaan keittiöön ja särki eräälle seurakunnan
jäsenelle kuuluvan mankelin.
Näin oli kapteeni tavattoman hilpeyden hetkellä kertonut Walterille
ja hänen enolleen, levähtäessään "Viehättävän Pegin" toistelemisessa
samana iltana, jolloin Solomon Gills maksoi velkansa Brogleylle.
Kapteeni itse kävi säännöllisesti eräässä läheisessä kirkossa, jonka
katolle kohotettiin valtakunnan lippu joka sunnuntaiaamu ja jossa
hän hyväntahtoisesti piti silmällä poikia, hänellä kun oli suuri
vaikutusvalta heihin salaperäisen koukkunsa vuoksi, sillä varsinaista
suntiota vaivasi sairaloisuus. Koska Walter tunsi kapteenin tapojen
säännöllisyyden, kiirehti hän mahdollisimman nopeasti tavatakseen hänet
vielä kotona. Ja niin hyvä oli hänen vauhtinsa, että hän Brig-aukiolle
kääntyessään sai ilokseen nähdä leveän sinisen takin ja liivit
riippumassa ulkona kapteenin avonaisesta ikkunasta auringonpaisteessa.
Näytti uskomattomalta, että mainitut vaatekappaleet saattoi ihmissilmin
nähdä ilman kapteenia, mutta varmaa oli, että hän ei ollut niiden
sisällä, sillä muuten hänen säärensä — Brigaukion talot kun eivät ole
kovin korkeita — olisivat sulkeneet oven, josta nyt oli vapaa pääsy.
Kovin ihmeissään tästä huomiosta Walter koputti kerran.
"Stinger", kuuli hän selvästi kapteenin sanovan ylhäällä huoneessaan
ikäänkuin se ei olisi laisinkaan kuulunut häneen. Siksi Walter koputti
kaksi kertaa.
"Cuttle", sanoi kapteeni silloin ja ilmestyi heti senjälkeen
akkunaan, kumartuen takin ja liivien yli, yllään puhdas paita ja
housunkannattimet, kaulaliinan riippuessa irrallaan kuin nuora. Päässä
hänellä oli vahakankainen hattunsa.
"Walter!" huudahti kapteeni katsellen kummissaan alas häneen.
"Niin, kapteeni Cuttle, minä täällä olen", vastasi Walter.
"Mitä nyt kuuluu, poikaseni?" kysyi kapteeni huolestuneena.
"Ei suinkaan mitään pahaa ole taas tapahtunut Gillsille?"
"Ei, ei", sanoi Walter. "Enoni voi oikein hyvin, kapteeni Cuttle."
Kapteeni ilmaisi tyytyväisyytensä ja sanoi tulevansa alas avaamaan
oven, kuten hän tekikin.
"Oletpa sinä varhainen, Walter", sanoi kapteeni katsellen häntä yhä
epäluuloisesti heidän kiivetessään portaita ylös.
"Suoraan sanoen, kapteeni Cuttle", virkkoi Walter istuutuen, "minä
pelkäsin, että te olisitte lähtenyt ulos, ja halusin kysyä teidän
ystävällistä neuvoanne".
"Kysy vain", sanoi kapteeni. "Mitä sinä tahdot?"
"Minä tahtoisin kuulla teidän mielipiteenne, kapteeni Cuttle", vastasi
Walter hymyillen. "Mitään muuta en tarvitse."
"Annappas siis kuulua", sanoi kapteeni. "Olen käytettävissäsi,
poikaseni!"
Walter kertoi hänelle, mitä oli tapahtunut ja kuinka vaikeaa oli
puhua siitä enolle ja kuinka suuri huojennus hänelle olisi, jos
kapteeni Cuttle ystävällisesti tulisi avuksi. Niin suuri oli kapteenin
hämmästys, kun hän kuuli Walterin uutisen, että hänen kasvonsa
menettivät ilmeensä, ikäänkuin sininen puku, vahakankainen hattu ja
koukku olisivat jääneet omistajatta.
"Mitä minuun tulee, kapteeni Cuttle", jatkoi Walter, "olen nuori,
niinkuin herra Dombey sanoi, eikä minusta tarvitse välittää. Ymmärrän
hyvin, että minun on raivattava itselleni tie maailman läpi, mutta
tänne tullessani ajattelin etenkin kahta seikkaa, jotka koskevat
enoani. En tarkoita sitä, että ansaitsisin olla hänen elämänsä ylpeys
ja ilo — uskottehan, että puhun totta — mutta se minä olen. Ettekö
tekin ole samaa mieltä?"
Kapteeni näytti ponnistelevan päästäksensä ylös hämmästyksensä
syvyyksistä ja saadakseen jonkinlaisen ilmeen leviämään kasvoilleen,
mutta kun yritys ei tuottanut mitään tuloksia, nyökkäili vahakankainen
hattu vain mykän merkitsevästi.
"Jos elän ja pysyn terveenä", jatkoi Walter, "enkä sitä epäilekään,
voin Englannista lähtiessäni tuskin enää toivoa koskaan näkeväni
enoa. Hän on vanha, kapteeni Cuttle, ja sitäpaitsi hän on tottunut
tähänastiseen elämäänsä —"
"Juuri niin, Walter", vahvisti kapteeni äkkiä vilkastuen.
"Ja jos hän olisi äskettäin kuollut tavaravarastonsa ja kaikkien
niiden esineitten menettämisen vuoksi, joihin hän oli tottunut monien
vuosien kuluessa, niin ettekö luule, että hän kuolisi vielä pikemmin
menettäessään —"
"Sisarenpoikansa", tokaisi kapteeni. "Varmasti."
"Meidän tulee siis", virkkoi Walter koettaen puhua iloisesti, "koettaa
parhaamme mukaan saada hänet uskomaan, että ero on vain tilapäinen.
Mutta minä pelkään, että koettaessani sitä vakuuttaa hänelle
onnistuisin hyvin huonosti, koska tiedän tai arvelen tietäväni asian
paremmin, kapteeni Cuttle, ja koska minulla on niin monta syytä tuntea
häntä kohtaan kiintymystä ja rakkautta ja kunnioitusta. Se on syynä,
miksi hartaasti toivon teidän kertovan uutisen hänelle, ja se on
ensimmäinen kohta."
"Entä sitten?" kysyi kapteeni mietteissään.
Walter oli hetkisen vaiti päästäkseen varmuuteen siitä, oliko
kapteenilla mitään erikoista lisättävää, mutta kun ei kuulunut mitään,
jatkoi hän:
"Sitten toinen kohta, kapteeni Cuttle. Mielipahakseni on minun
sanottava, etten ole herra Dombeyn suosiossa. Olen aina koettanut
tehdä parastani ja tehnytkin, mutta hän ei pidä minusta. Hän ei
ehkä voi mitään sille, kenestä hän pitää, kenestä ei, enkä häntä
siitä moitikaan. Se vain on varmaa, että hän ei pidä minusta. Hän ei
lähetä minua uuteen toimeen siksi, että se on hyvä, eikä edes viitsi
kuvaillakaan sitä paremmaksi kuin se on, ja minä epäilen suuresti,
että se ei koskaan auta minua ylenemään liikkeessä — jollei se ehkä
päinvastoin työnnä minua iäksi syrjään, pois näkyvistä. Mutta älkäämme
puhuko tästä mitään enolle, kapteeni Cuttle, vaan kuvailkaamme se mm
edulliseksi ja lupaavaksi kuin suinkin osaamme. Kun kerron teille
todellisen asianlaidan, teen sen vain siksi, että minulla olisi
täällä kotona joku ystävä, joka tuntisi tilanteeni oikein, jos joskus
tarjoutuisi tilaisuus käden ojentamiseen minulle."
"Walter poikaseni", vastasi kapteeni, "Solomonin sananlaskuista löydät
seuraavat sanat: 'Älköön meiltä koskaan puuttuko ystävää hädässä eikä
pulloa hänelle antaaksemme!' Kun löydät ne, paina ne mieleesi."
Kapteeni ojensi sitten kätensä Walterille niin vilpittömän ja
uskollisen näköisenä, että se ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat.
Samalla hän toisti: "Kun löydät ne, paina ne mieleesi" (sillä hän oli
ylpeä tuon kehoituksen täsmällisyydestä ja sopivaisuudesta).
"Kapteeni Cuttle", sanoi Walter tarttuen kapteenin ojentamaan
suunnattomaan kouraan molemmilla käsillään, joihin se tuskin mahtui,
"Sol-enon jälkeen rakastan teitä enimmin. Olen varma siitä, että maan
päällä ei ole ketään, johon voisin turvallisemmin luottaa. Mitä tulee
lähtööni Englannista, en sitä sure. Miksi huolehtisinkaan siitä!
Jos olisin vapaa etsimään omaa onneani — jos olisin vapaa lähtemään
matkalle tavallisena merimiehenä — jos olisin vapaa retkeilemään omalla
vastuullani maailman etäisimpään kolkkaan — niin lähtisin ilomielin.
Olisin mielelläni lähtenyt jo vuosia sitten ja koettanut onneani, mitä
tahansa olisi tullut. Mutta se olisi vastoin enoni tahtoa ja vastoin
niitä suunnitelmia, joita hän on tehnyt minua varten, niin ettei siitä
voi olla puhettakaan. Mutta nyt käsitän, kapteeni Cuttle, että olen
kaiken aikaa vähän erehtynyt ja että mitä tulee toiveisiin asemani
parantamisesta, en ole nyt laisinkaan paremmalla kannalla kuin ensin
ruvetessani Dombey ja Pojan palvelukseen — ehkä päinvastoin vähän
huonommalla, sillä mahdollisesti oltiin silloin ystävällisiä minua
kohtaan."
"Käänny takaisin, Whittington", mutisi lohduton kapteeni katseltuaan
Walteria jonkin aikaa.
"Niin", sanoi Walter nauraen, "ja pelkäänpä, että hän saa kääntyä
oikein monta kertaa, kapteeni Cuttle, ennenkuin sellaista onnea koskaan
enää saa kuin hänen kohdalleen sattui. En sano tätä valittaakseni",
lisäsi hän vilkkaalla, tarmokkaalla tavallaan. "Minulla ei ole mitään
valittamista. Minusta on pidetty huolta. Voin elää. Kun lähden enoni
luota, jätän hänet teidän haltuunne, kapteeni Cuttle, enkä voisi
jättää häntä parempaan hoitoon. En ole kertonut teille asiaa siksi,
että olisin epätoivoissani, vaan saadakseni teidät uskomaan, etten
voi valita paikkaani Dombey ja Pojan liikkeessä, vaan että minun on
mentävä, minne lähetetään, ja otettava vastaan, mitä minulle tarjotaan.
Enolleni on parempi, että minut lähetetään pois, sillä herra Dombey on
hänelle arvokas ystävä, kuten hän on osoittanutkin. Olen varma siitä,
ettei hän muutu vähäarvoisemmaksi senjälkeen, kun minä en enää ole
siellä herättämässä joka päivä hänen vastenmielisyyttään. Siis eläköön
Länsi-Intia, kapteeni Cuttle! Kuinka taas kuuluvatkaan ne säkeet, joita
merimiehet laulavat?
"Päin, poiat, Barbadosin satamaa,
hurraa ja hoi!
Jää, poiat, taakse jo Englannin maa,
hurraa ja hoi!"
Nyt yhtyi kapteeni täyttä kurkkua kuoroon:
"Hei, hurraa ja hoi,
hurraa ja hoi!"
Loppusanat kantautuivat erään vastapäätä asuvan vilkkaan,
vaillinaisesti raittiin laivurin korviin, joka heti hypähti pystyyn
vuoteestaan, työnsi akkunan auki ja yhtyi kadun poikki lauluun niin
kovalla äänellä kuin suinkin jaksoi, saaden aikaan komean vaikutuksen.
Kun hänen oli mahdoton venyttää loppuääntä enää pitemmälle, karjui
hän hirvittävällä äänellä "ohoi!" mikä oli tarkoitettu osittain
ystävälliseksi tervehdykseksi osittain ilmaisemaan, että hän ei ollut
laisinkaan hengästynyt. Sitten hän sulki akkunan ja meni taas nukkumaan.
"Ja nyt, kapteeni Cuttle", sanoi Walter ojentaen hänelle sinisen takin
ja liivit touhuissaan, "jos tulette kertomaan uutisen Sol-enolle, jonka
olisi oikeastaan pitänyt saada se tietää jo aikoja sitten, saatan teitä
kotiovelle ja lähden kävelemään iltapäivään asti".
Mutta kapteenia ei näyttänyt tämä tehtävä ilahduttavan eikä hän liene
uskonut voivansa sitä kunnollisesti suorittaa. Hän oli suunnitellut
Walterin myöhemmän elämän ja kokemukset niin toisenlaisiksi ja
kokonaan oman mielensä mukaisiksi, niin usein onnitellut itseään tämän
suunnitelman näppäryydestä ja kaukonäköisyydestä ja pitänyt sitä
täydellisenä ja oivallisena joka suhteessa, että häneltä nyt vaadittiin
suurta ponnistusta ja päättäväisyyttä, kun täytyi nähdä sen menevän
silmänräpäyksessä pirstaleiksi, vieläpä auttaakin sen särkemistä.
Samoin tuntui kapteenista vaikealta purkaa vanhoja perusteitaan
ja ottaa niin kiireesti kuin asianhaarat vaativat ihan uusi lasti
sekoittamatta molempia yhteen. Sensijaan että olisi pukeutunut
vähänkään nopeasti ja Walterin kiihkoa vastaavalla tavalla, hän
kieltäytyi ottamasta takkia ja liivejä ylleen ja ilmoitti Walterille,
että hänen täytyi niin vakavassa asiassa saada ensin "vähän pureskella
kynsiään".
"Se on vanha tapani, Walter", selitti kapteeni, "viidenkymmenen vuoden
vanha. Kun näet Ned Cuttlen pureskelevan kynsiään, Walter, silloin voit
tietää hänen olevan karilla."
Sitten kapteeni pisti rautakoukkunsa hampaittensa väliin, ikäänkuin
se olisi ollut käsi, ja alkoi miettiä asiaa ja sen eri puolia viisaan
ja syvämielisen näköisenä, kuten ainakin hyvin vakavaa ongelmaa
harkittaessa.
"Minulla on eräs ystävä", mutisi kapteeni hajamieliseen tapaan, "mutta
nykyään hän on matkalla Whitbyn satamaan. Hän osaisi lausua tästä ja
mistä muusta asiasta tahansa pätevän mielipiteen, sillä hänen sopisi
antaa parlamentillekin kuusi pistettä etukäteen, ja hän voittaisi
sittenkin. Se mies luiskahti kaksi kertaa yli laidan, mutta ei ollut
siitä milläänkään. Kun hän oli laivapoika, rusikoitiin hänen nuppiaan
kolmen viikon aikana joka päivä rengaspultilla. Eikä kuitenkaan ole
olemassa sen selväjärkisempää miestä."
Vaikka Walter kunnioittikin suuresti kapteeni Cuttlea, ei hän voinut
olla itsekseen iloitsematta moisen neropatin poissaolosta ja hartaasti
toivomatta, ettei niin selväpäinen ystävä joutuisi ratkaisemaan hänen
ongelmaansa, ennenkuin se olisi valmiiksi selvitetty.
"Jos näyttäisit tuolle miehelle Noren poijun", jatkoi kapteeni Cuttle
entiseen tapaan, "ja kysyisit hänen mielipidettään siitä, Walter,
antaisi hän siitä sinulle sellaisen lausunnon, joka muistuttaisi
poijua yhtä vähän kuin enosi napit. Ei ole yhtäkään miestä — ainakaan
kaksijalkaista — joka voi vetää hänelle vertoja. Ei yhtäkään!"
"Mikä hänen nimensä on, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter päättäen
harrastaa kapteenin ystävän asioita.
"Hänen nimensä on Bunsby", vastasi kapteeni. "Mutta onhan yhdentekevää
mikä se on, kun on sellainen pää kuin hänellä!"
Kapteeni ei lähemmin selittänyt, mitä hän tarkoitti tällä viimeisellä
kiitoksellaan. Walterkaan ei koettanut kysellä sitä tarkemmin. Sillä
kun hän aikoi harkita omien asioittensa pääkohtia, huomasi hän
pian, että kapteeni oli taas vaipunut äskeiseen mielentilaansa eikä
katsellessaan häntä herkeämättä tuuheitten kulmakarvojen varjostamilla
silmillään ilmeisesti nähnyt tai kuullut mitään.
Tällä haavaa kapteeni hautoi tosiaan niin suuria suunnitelmia, ettei
suinkaan ollut karilla, vaan pian painui syvimpään veteen eikä tavannut
ollenkaan pohjaa. Vähitellen kapteenille selvisi, että oli tapahtunut
jokin erehdys, epäilemättä Walterin eikä hänen omalla tahollaan, että
jos tosiaankin oli tekeillä jokin Länsi-Intian suunnitelma, se oli ihan
toisenlainen kuin miksi Walter nuoruudessaan ja äkkipikaisuudessaan
oli kuvitellut ja että se ei voinut olla mikään muu kuin uusi aie,
joka jouduttaisi Walterin onnea tavattoman nopeasti. "Tai jos
heidän välillään on jotakin pientä kahnausta", ajatteli kapteeni
tarkoittaen Walteria ja Dombeyta, "ei tarvita muuta kuin yksi sana
sopivana aikana yhteiseltä ystävältä, ja kaikki tulee taas ennalleen".
Kapteeni Cuttle teki tästä sen johtopäätöksen, että koska hänellä
jo oli ilo tuntea Dombey vietettyään hänen seurassaan Brightonissa
hauskan puolituntisen (sinä aamuna, jolloin he kävivät lainaamassa
rahaa) ja että koska kaksi kokenutta miestä, jotka ymmärsivät
toisiaan ja kumpikin olivat halukkaita järjestämään asiat, saattoivat
helposti poistaa tämänlaatuisen pikku hankaluuden, olisi parasta
lähteä Walterille mitään sanomatta suoraa päätä Dombeyn luo — sanoa
palvelijalle: "Olkaa hyvä ja ilmoittakaa kapteeni Cuttle" — puhutella
Dombeytä tuttavallisella äänensävyllä — tarttua koukullaan hänen
napinreikäänsä — kertoa asia perinpohjin — selvittää kaikki — ja palata
voitonriemuisena.
Kun nämä mietteet heräsivät kapteenin mielessä ja hahmottuivat
vähitellen tällaiseen muotoon, kirkastuivat hänen kasvonsa
kuin epävarma aamu, joka väistyy kirkkaan päivän tieltä. Hänen
kulmakarvansa, jotka olivat olleet kerrassaan pahaenteisesti kurtussa,
silisivät tyytyväisen näköisiksi. Hänen silmänsä, oltuaan melkein
ummessa henkisen ponnistuksen pakotuksesta, avautuivat vapaasti.
Hymy, jota oli alussa edustanut vain kolme pientä kohtaa — yksi
oikeanpuolisessa suupielessä ja yksi kummankin silmän nurkassa — levisi
vähitellen hänen kasvojensa ylitse, väreili hänen otsalleen asti ja
kohotti hänen vahakankaista hattuaan ikäänkuin sekin olisi ollut
karilla kapteeni Cuttlen kanssa ja päässyt nyt samoin kuin hänkin taas
onnellisesti kellumaan.
Vihdoin kapteeni lakkasi pureskelemasta kynsiään ja sanoi: "Kas niin,
Walter poikaseni, autappas minua nyt pukeutumaan noihin vehkeisiin."
Näillä kapteeni tarkoitti takkiaan ja liivejään.
Walterilla ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, miksi kapteeni oli
niin kovin tarkka kaulahuivin solmiamisessa, hän kun sitoi riippuvat
päät jonkinlaiseksi palmikoksi ja veti ne raskaan kultasormuksen
läpi, jonka oli saanut muistoksi joltakin ystävävainajaltaan ja johon
oli kuvattu hautapatsas, siro rauta-aita ja puu. Sitä hän myöskään
ei ymmärtänyt, miksi kapteeni veti paidankauluksensa niin ylös kuin
suinkin sen alapuolella oleva irlantilainen palttina salli ja siten
koristi itsensä täydellisillä kaihtimilla. Niinikään hän ei aavistanut,
miksi kapteeni vaihtoi kenkiä ja veti jalkaansa ainoalaatuisen parin
puolisaappaita, joita hän käytti vain erikoisissa tilaisuuksissa.
Kun kapteeni lopulta oli mieleisissään täysissä tamineissa ja oli
tarkastellut itseään kiireestä kantapäähän parranajokuvastimestaan,
jonka sitä varten otti naulasta irti, tarttui hän kuhmuiseen keppiinsä
ja sanoi olevansa valmis.
Kapteenin astunta oli tavallista ryhdikkäämpää hänen päästyään kadulle,
mutta Walter luuli sen johtuvan puolisaappaista, eikä välittänyt
siitä enempää. Ennenkuin he olivat päässeet kovin kauas, kohtasivat
he kukkia kaupittelevan naisen. Silloin kapteeni pysähtyi äkkiä kuin
olisi onnellinen ajatus juolahtanut hänen mieleensä ja osti myyjättären
vasusta suurimman kukkavihon, viuhkan muotoisen, jonka ympärysmitta
oli noin kaksi ja puoli jalkaa ja joka oli pantu kokoon kaikkein
rehevimmistä kukista.
Varustettuna tällä pikku lahjalla, joka oli tarkoitettu Dombeylle,
kapteeni Cuttle jatkoi matkaansa Walterin kanssa, kunnes he saapuivat
Solomon Gillsin ovelle ja kumpikin pysähtyi.
"Menettekö sisään?" kysyi Walter.
"Menen", vastasi kapteeni, joka tunsi, että hänen täytyi päästä eroon
Walterista, ennenkuin hän ryhtyi muihin toimenpiteisiin, ja että hänen
oli parasta lykätä suunnittelemansa vierailu vähän myöhemmäksi ajaksi
samana päivänä.
"Ettekä unohda mitään?"
"En", vastasi kapteeni.
"Minä lähden nyt heti kävelylle", virkkoi Walter, "jotten olisi tiellä,
kapteeni Cuttle".
"Tee oikein pitkä kierros, poikaseni!" huusi kapteeni hänen jälkeensä.
Walter heilutti kättään myöntymisen merkiksi ja lähti tiehensä.
Hänellä ei ollut mitään varmaa päämäärää. Hän aikoi vain lähteä
maaseudulle päin, missä saisi miettiä rauhallisesti pian alkavaa
tuntematonta tulevaisuutta ja levähtää jonkin puun juurella. Hän ei
tietänyt parempaa paikkaa kuin Hampsteadin läheiset vainiot eikä
mukavampaa tietä kuin sen, joka sivuutti Dombeyn talon.
Hänen mennessään sen ohi ja vilkaistessaan ylös synkkään julkisivuun
se oli yhtä juhlallisen ja pimeän näköinen kuin koskaan ennen. Kaikki
akkunakaihtimet oli vedetty alas, mutta yläakkunat olivat auki, ja
niiden verhoja heilutteleva suloinen tuulenhenki oli ainoa elonmerkki
koko talon ulkoasussa. Walter käveli hiljaa ohitse ja oli iloinen
päästyään talon tai parin päähän siitä.
Sitten hän katsahti taakseen, tuntien tuota paikkaa kohtaan samaa
harrastusta kuin Florencen monta vuotta sitten sattuneen eksymisen
jälkeen, ja vilkaisi erittäinkin yläakkunoihin. Samassa saapuivat
oven eteen vaunut, ja niistä astui maahan komea mustiin puettu herra,
jolla oli raskaat kellonvitjat, ja meni sisään. Kun Walter jälkeenpäin
muisteli tätä herraa ja hänen ajoneuvojaan yhdessä, ei hän epäillytkään
sitä, että se oli ollut lääkäri. Hän mietiskeli itsekseen, kuka siellä
oli sairaana, mutta ei saanut sitä selville, ennenkuin oli kävellyt
hyvän matkaa.
Vaikka hän ajatteli omia asioitaan, liittyi niihin myös yhä se, mitä
Dombeyn talo toi mieleen, sillä hänestä oli hauskaa kuvitella, että
ehkä tulisi sellainen aika, jolloin se kaunis lapsi, joka oli hänen
vanha ystävänsä ja oli aina ollut niin kiitollinen hänelle ja niin
iloinen nähdessään hänet senjälkeen, herättäisi veljensä harrastusta
häntä kohtaan ja siten vaikuttaisi jotakin hänen hyväkseen. Hänestä
tuntui mieluiselta luulotella näin käyvän — tällä hetkellä enemmän
siksi, että sai kuvitella Florencen yhä muistelevan häntä kuin minkään
maallisen edun vuoksi, jonka saattoi ajatella saavuttavansa. Mutta
toinen ja järkevämpi ääni kuiskasi hänelle, että jos hän itse olisi
vielä silloin elossa merten takana ja unohdettuna, olisi Florence
naimisissa rikkaana, ylpeänä ja onnellisena. Eikä ollut mitään syytä
uskoa, että Florence muistelisi häntä niin muuttuneissa oloissa sen
enempää kuin jotakin entistä leikkikaluansa. Ei, ei niinkään paljon.
Mutta Walter ihannoi kuitenkin niin suuresti sitä lasta, jonka
oli tavannut harhailemassa kaduilla, ja kuvitteli häneen niin
ehdottomasti kuuluvan tuona iltana ilmenneen viattoman ja vilpittömän
kiitollisuuden, että punastui itsekseen kuin olisi ollut jonkin
herjausjutun sepustaja olettaessaan, että Florence voisi joskus
muuttua ylpeäksi. Toiselta puolen olivat hänen mietteensä niin
haaveellista lajia, että tuskin tuntui vähemmän herjaavalta ajatella
Florencea täysikasvuisena naisena, jonakin muuna kuin samana
teeskentelemättömänä, lempeänä, suloisena pikku olentona, jollainen hän
oli ollut rouva Brownin käsissä. Sanalla sanoen, Walter huomasi olevan
järjetöntä ruveta ollenkaan kuvittelemaan Florencea toisenlaiseksi.
Siksi hän ei voinut tehdä mitään parempaa kuin säilyttää hänen
kuvansa mielessään kalliina, saavuttamattomana, muuttumattomana ja
epämääräisenä — epämääräisenä kaikessa muussa paitsi siinä, että
se tuotti hänelle iloa ja pidätti häntä kuin enkelin käsi kaikesta
alhaisesta.
Sinä päivänä Walter teki pitkän kierroksen maalle, kuunnellen lintujen
viserrystä, sunnuntaikelloja ja kaupungin etäistä kohinaa, hengittäen
suloisia tuoksuja, vilkaisten välistä hämärään taivaanrantaan, jonka
takana oli hänen matkansa päämäärä, ja katsellen ympäröivää vihannuutta
ja kotoista maisemaa. Mutta tuskin kertaakaan tuli hänen mieleensä
selvää kuvaa edes siitä, että hän lähtisi pois. Hän näytti lykkäävän
kaiken ajattelemisen tunnista tuntiin ja minuutista minuuttiin, samalla
kun hänen mietteensä harhailivat kaiken aikaa asiasta toiseen.
Walter oli jättänyt vainiot taakseen ja käveli ajatuksiinsa
vaipuneena kotiin päin, kun kuuli erään miehen huutavan ja naisen
äänen mainitsevan häntä nimeltä. Kääntyessään hämmästyneenä katsomaan
sinne päin hän näki, että päinvastaiseen suuntaan ajavat vuokravaunut
olivat pysähtyneet vähän matkan päähän, että ajuri katseli taaksepäin
istuimellaan ja teki hänelle merkkejä ruoskallaan ja että vaunuissa
istuva nuori nainen kurottautui ulos akkunasta ja viittasi hänelle
tavattoman tarmokkaasti. Juostessaan kutsujia kohti hän huomasi,
että nuori nainen oli neiti Nipper ja että tämä oli tavattomasti
kiihkoissaan. H
"Staggsin puutarhat, herra Walter!" huudahti neiti Nipper, "voi, olkaa
niin hyvä!" 4
"Kuinka?" kysyi Walter. "Mikä on hätänä?"
"Voi, herra Walter, Staggsin puutarhat, olkaa niin hyvä!" toisti Susan.
"Kuulkaapas!" huudahti ajuri vedoten Walteriin jonkinlaisen
riemuitsevan epätoivon vallassa, "tuolla lailla on tämä nuori nainen
käyttäytynyt enemmän kuin tunnin ajan, ja minun on täytynyt alituisesti
peräytyä umpikujista, joihin hän on pakottanut minut ajamaan. Kyllä
minulla on ollut monenlaisia kuljetettavia näissä vaunuissani vuosien
kuluessa, mutta ei koskaan tällaista."
"Tahdotteko päästä Staggsin puutarhoihin, Susan?" kysyi Walter.
"No sinne hän tahtoo välttämättä. Mutta missä ne ovat?" murisi ajuri.
"Minä en tiedä, missä ne ovat!" valitti Susan onnettomana. "Herra
Walter, minä olin siellä kerran Floy-neidin ja meidän rakkaan
Paul-herramme kanssa samana päivänä, jolloin löysitte Floy-neidin
Citystä, sillä me kadotimme hänet kotimatkalla, rouva Richards ja minä
ja villi härkä ja rouva Richardsin esikoinen, ja vaikka minä kävin
siellä myöhemminkin, en voi muistaa missä se paikka on. Luulen sen
vajonneen maan alle. Voi, herra Walter, älkää jättäkö minua, Staggsin
puutarhat, olkaa niin hyvä. Floy-neidin lemmikki — meidän kaikkien
lemmikki — pieni suloinen, onneton Paul-herra! Voi, herra Walter!"
"Hyväinen aika!" huudahti Walter. "Onko hän kovin sairas?"
"Se suloinen olento", sanoi Susan käsiään väännellen, "on saanut
päähänsä, että hänen pitää nähdä ensimmäinen hoitajattarensa, ja minä
olen tullut noutamaan häntä lapsen vuoteen ääreen, rouva Staggsia Polly
Foodien puutarhoista. Voi, olkaa niin hyvä!"
Suuresti liikutettuna kuulemastaan ja muuttuen heti yhtä kiihkeäksi
kuin Susankin Walter käsitti hänen asiansa erinomaisen tärkeyden ja
ryhtyi siihen niin innokkaasti, että ajurin oli työlästä seurata
hänen kintereillään, kun hän juoksi edeltä ja kaikkialla kyseli tietä
Staggsin puutarhoihin.
Sellaista paikkaa ei ollut olemassakaan. Se oli hävinnyt maan päältä.
Siellä, missä kerran oli ollut luhistuneita kesämajoja, kohosi nyt
palatseja, ja jättimäisen paksut graniittipylväät avasivat näköalan
takana olevalle rautatiealueelle. Surkea autiomaa, johon oli ennen
vanhaan kerätty kaikenlaista törkyä, oli peittynyt ja hävinnyt
näkyvistä. Sen ummehtuneella paikalla oli rivittäin varastohuoneita,
jotka olivat täpötäynnä kallisarvoista kauppatavaraa. Entisillä kujilla
tungeksi nyt kulkijoita ja kaikenlaatuisia ajoneuvoja; uudet kadut
toivat mukanaan terveellistä mukavuutta ja viihtyisyyttä, jollaista ei
ollut ennen koetettu tai ajateltukaan. Sillat, jotka eivät ennen olleet
johtaneet mihinkään, veivät nyt huviloihin, puutarhoihin, kirkkoihin ja
terveellisille julkisille kävelyteille. Talojen kehiä ja uusien katujen
alkuja ilmestyi höyryn nopeudella ja jatkui maaseudullekin päin.
Mitä tulee naapureihin, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa
rautatietä sen alkuaikoina, olivat he viisastuneet ja katuivat nyt
silloista kantaansa kristityn tavalla, kerskaillen mahtavasta ja
rikkaasta sukulaisestaan. Kangaskaupoissa oli näkyvissä rautatien
kuvia ja sanomalehtimyymälöiden akkunoissa aikatauluja. Siellä
oli rautatiehotelleja, kahviloita, kalustettuja vuokrataloja,
ruokaloita, ajurien odotuspaikkoja, raitiovaunuja, rautatien katuja,
rakennuksia, kuokkavieraita ja imartelijoita loppumattomasti. Kellotkin
näyttivät rautatlen aikaa, ikäänkuin aurinko itse olisi himmennyt.
Voitettujen joukossa oli nuohoojamestari, joka ennen muinoin oli
ollut epäuskoisin Staggsin puutarhojen asukkaitten joukossa ja nyt
asui kolmikerroksisessa rapatussa talossa, nimittäen itseään kullalla
kirjaillussa, vernissatussa kilvessä "rautatien uuninpiippujen
koneellisen puhdistamisen urakoitsijaksi".
Tämän suuren uutisalueen sydän sykkäili lakkaamatta yötä päivää
ottaen vastaan ihmisvirtoja kuin ne olisivat sen omaa verta.
Ihmisjoukot ja tavaravuoret, joita lähti ja saapui monia kymmeniä
kertoja vuorokauden kuluessa, saivat seudulla aikaan herkeämättömän
liikenteen. Talotkin näyttivät halukkailta kasaamaan tavaransa
ja tekemään huvimatkan. Kummalliset parlamentinjäsenet, jotka
kolmattakymmentä vuotta aikaisemmin olivat nauraneet insinöörien
hurjille rautatiesuunnitelmille ja letkautelleet ristikuulustelussa
mitä myrkyllisimpiä pistosanoja, saapuivat asemalle kello kädessä ja
lähettivät tulostaan etukäteen tiedon sähkölennättimellä. Yötä päivää
kohisivat kaikkivoittavat koneet kaukana tai etenivät tasaisesti
matkansa päämäärään ja liukuivat kuin kesyt lohikäärmeet niille
määrättyihin komeroihin, jotka oli valmistettu tuumalleen niiden
vastaanottamista varten. Siellä ne seisoivat puhisten ja vavisten ja
saaden seinätkin tutisemaan, ikäänkuin niitä olisi paisuttanut salainen
tietoisuus siitä suuresta voimasta, joka niissä oli kätkettynä, ja
vielä keskeneräisistä valtavista tehtävistä.
Mutta Staggsin puutarhat oli hävitetty juurineen päivineen. Voi
sitä hetkeä, jolloin ei "ainoakaan tuuma Englannin maata" Staggsin
puutarhojen kaltaista — ole turvassa!
Vihdoin Walter tapasi vaunujen ja Susanin edellä rientäessään monien
hyödyttömien kyselyjen jälkeen miehen, joka oli kerran asunut
tällä hävinneellä seudulla. Se ei ollut kukaan muu kuin mainittu
nuohoojamestari, joka oli käynyt lihavaksi ja paraikaa koputti omalle
ovelleen. Hän sanoi tuntevansa Toodlen hyvin. "Palveli rautatiellä,
eikö niin?"
"Kyllä, kyllä, herra!" huudahti Susan Nipper vaunujen akkunasta.
"Missä hän nyt asuu?" kysyi Walter kiireesti.
Toodle asui eräässä rautatieyhtiön omista rakennuksista, oikealle
käännyttäessä toisessa; piti mennä suoraan pihan poikki ja sitten taas
oikealle. Sen ovi oli numero yksitoista, he eivät voineet erehtyä
siitä, mutta jos he erehtyivät, piti vain kysyä veturinlämmittäjä
Toodlea, ja kuka tahansa näyttäisi heille hänen asuntonsa. Tämän
odottamattoman onnenpotkauksen suosimana Susan Nipper laskeutui
vaunuista maahan, tarttui Walterin käteen ja lähti täyttä vauhtia
liikkeelle, jättäen ajurin odottamaan heidän paluutaan.
"Onko pikku poika ollut kauan sairaana, Susan?" kysyi Walter heidän
kiirehtiessään eteenpäin.
"Hän on ollut kivuloinen hyvän aikaa, mutta kukaan ei ole tiennyt
kuinka pahasti", vastasi Susan ja lisäsi tavattoman katkerasti: "Voi
niitä Blimberejä!"
"Blimberejä?" toisti Walter.
"Minä en voisi antaa anteeksi itselleni, herra Walter", sanoi Susan,
"jos tällaisena aikana, kun on niin paljon vakavaa ja surullista
ajattelemista, puhuisin pahaa kenestäkään, etenkään sellaisista, joista
pikku Paul-kulta puhuu vain hyvää, mutta sittenkin soisin, että se
perhe pantaisiin muokkaamaan kivistä maata uusiksi teiksi ja että neiti
Blimber marssisi etunenässä kärkikuokka kädessä".
Sitten neiti Nipper veti ilmaa keuhkoihinsa ja lähti astumaan entistä
nopeammin. Walter, joka hengitti läähättämällä, kiirehti eteenpäin
kyselemättä enempää. Pian he kärsimättömyytensä jouduttamina saapuivat
pienelle ovelle ja astuivat sisään siistiin arkihuoneeseen, joka oli
täynnä lapsia.
"Missä rouva Richards on?" huusi Susan Nipper katsellen ympärilleen.
"Voi, rouva Richards, rouva Richards, tulkaa minun kanssani, hyvä
ihminen!"
"Mutta eikös se olekin Susan!" ihmetteli Polly, jonka rehelliset kasvot
ja äidillinen vartalo kohosivat näkyviin joukon keskeltä.
"Niin, minä tässä olen, rouva Richards", vahvisti Susan, "mutta soisin,
etten olisi täällä, vaikkei se kuulosta imartelulta. Pikku Paul-herra
on hyvin sairas ja sanoi isälleen tänään, että hän tahtoo nähdä vanhan
hoitajattarensa kasvot, ja hän ja Floy-neiti — ja herra Walter, rouva
Richards — toivovat, että te tulette minun kanssani, unohdatte entisen
ja teette suloisen lapsikullan mieliksi, joka kuolee. Voi, rouva
Richards, hän kuolee pian!"
Kun Susan itki, vuodatti Pollykin kyyneleitä hänet nähdessään ja
kuullessaan hänen sanansa. Kaikki lapset (niihin luettuina monta
ihan pientä) kokoontuivat heidän ympärilleen. Toodle, joka oli juuri
tullut kotiin Birminghamista ja söi päivällistä, pani pois veitsensä
ja haarukkansa ja antoi vaimolleen hänen hattunsa ja hartiahuivinsa,
jotka riippuivat seinällä oven takana. Sitten hän taputti häntä selkään
ja virkkoi paremminkin isällisesti kuin kaunopuheisesti: "Polly, nyt
matkalle!"
Ja niin he lähtivät takaisin ajoneuvoihin paljon ennen kuin ajuri
osasi odottaakaan. Walter työnsi Susanin ja rouva Richardsin sisään ja
asettui itse ajurinistuimelle, jottei enää sattuisi mitään erehdyksiä.
Hän saattoi heidät varmuuden vuoksi Dombeyn eteiseen. Siellä hän näki
muun mukana valtavan kukkavihon, joka johti hänen mieleensä kapteeni
Cuttlen aamulla ostamat kukat heidän ollessaan yhdessä liikkeellä. Hän
olisi mielellään viipynyt saadakseen kuulla lisää pikku potilaasta tai
odottanut jonkun aikaa siltä varalta, että voisi toimittaa jonkin pikku
palveluksen, mutta tuntien mielipahakseen, että Dombey ehkä pitäisi
sellaista käytöstä julkeana ja tungettelevana, hän poistui hitaasti
alakuloisena ja levottomana.
Hän ei ollut kävellyt vielä viittäkään minuuttia, kun eräs mies juoksi
hänen jäljessään ja pyysi häntä palaamaan. Walter tuli samaa tietä
takaisin mahdollisimman nopeasti ja astui synkkään taloon mieli täynnä
murheellisia aavistuksia.