Dombeyn liikehuoneiston pihan varrella oli vanhoista ajoista lähtien
ollut hedelmäkojuja, joissa kuljeskelevat myyjät ja myyjättäret
tarjosivat kymmenen ja viiden välillä kaupaksi myös tohveleita,
taskukirjoja, sieniä, koirien kaulaketjuja, Windsorin saippuaa ja
välillä jonkin lintukoiran tai öljymaalauksen.
Lintukoira joutui aina tänne, kun pidettiin silmällä läheistä
arvopaperipörssiä, missä on vallalla urheiluharrastus (tavallisesti
alkuna vedonlyönti uusista hatuista). Muita kauppatavaroita tarjottiin
suurelle yleisölle, mutta ei koskaan Dombeylle. Kun hän ilmestyi,
vetäytyivät myyjät kunnioittavasti syrjään. Tohvelien, koirien
ja kaulaketjujen tärkein kauppias — joka piti itseään julkisena
henkilönä ja jonka muotokuva oli kiinnitetty erään taiteilijan ovelle
Cheapsidessa — nosti etusormensa hattunsa reunalle Dombeyn sivuuttaessa
hänet. Jollei portinvartija ollut lähtenyt jollekin asialle, juoksi
hän aina palvelushaluisesti edeltä avaamaan Dombeyn liikkeen oven
mahdollisimman leveälle ja pitämään sitä avoinna hattu kädessä siihen
asti, kunnes Dombey oli astunut sisään.
Sisällä olivat konttoristit myös yhtä kunnioittavia käytöksessään.
Dombeyn mennessä etumaisen konttorihuoneen läpi vallitsi siellä
juhlallinen hiljaisuus. Liikkeen pilkkakirveskin oli hetkisen vaiti
samoin kuin hänen takanaan rivissä riippuvat nahkaiset palosangot.
Laimeassa ja haalistuneessa hämärässä, joka siivilöityi akkunoiden
läpi ja jätti tumman varjon laudoitukselle, näkyivät kirjat ja paperit
ja niiden yli kumartuneet olennot ahkerina ja vakavina ja tuntuivat
olevan ulkomaailmasta yhtä eristetyt kuin jos olisivat kokoontuneet
merenpohjalle. Silloin olisi perällä häämöittävä pieni kassaholvi,
jossa aina paloi varjostettu lamppu, voinut esittää näihin syvyyden
salaisuuksiin punaisella silmällään tuijottavan merihirviön luolaa.
Kun Perch, lähetti, jolla oli lepopaikkana pieni koroke kuin
pöytäkellolla, näki Dombeyn tulevan sisään tai paremminkin tunsi
hänen tulevan (sillä tavallisesti hän vaistomaisesti tunsi isäntänsä
lähestymisen), kiiruhti hän Dombeyn huoneeseen, kohensi tulta, kaivoi
uusia hiiliä laatikosta, ripusti sanomalehden kuivamaan tuliristikolle,
siirsi tuolin ja suojuksen oikealle paikalleen, ja kääntyi ympäri
samalla hetkellä, jolloin Dombey astui sisään, otti vastaan hänen
päällystakkinsa ja hattunsa ja ripusti ne naulaan. Sitten Perch otti
sanomalehden, käänsi sitä kerran pari käsissään tulen edessä ja laski
sen kunnioittavasti Dombeyn viereen pöydälle. Niin vähän oli Perchillä
halua kieltäytyä olemasta nöyrä viimeiseen asteeseen saakka, että
jos hän olisi voinut laskeutua Dombeyn jalkoihin tai puhutella häntä
jollakin sellaisella arvonimellä kuin kalifi Harunal-Rashidia, olisi
hän ollut vieläkin tyytyväisempi.
Mutta koska tämä kunnianosoitus olisi ollut uudistusta ja kokeilua,
tyytyi Perch ilmaisemaan käytöksellään niin hyvin kuin osasi: "Sinä
olet silmäini valo, sieluni henkäisy, uskollisen Perchin valtias."
Tämän epätäydellisen onnellisuuden virkistämänä hän sulki oven hiljaa,
poistui varpaillaan ja jätti mahtavan isäntänsä yksin huoneeseen.
Siellä tuijottivat Dombeyhin lyijypuitteisen kaariakkunan läpi rumat
savuhatut ja talojen takaseinät ja etenkin erään ensi kerroksessa
olevan suuren parturiliikkeen akkuna, jossa vahakuva, aamulla
kaljuna kuin turkkilainen, mutta kello yhdentoista jälkeen päivällä
varustettuna tuuhealla tukalla ja parralla kristittyjen viimeisimmän
kuosin mukaan, aina näytti hänelle takaraivoaan.
Dombeyn ja tavallisen maailman välillä — mikäli hän joutui sen kanssa
tekemisiin ulomman konttorihuoneen välityksellä, johon Dombeyn
läsnäolon hänen omassa huoneessaan voi sanoa vaikuttaneen hillitsevästi
tai viilentävästi — oli kaksi astetta alaspäin mennessä. Carker
omassa huoneessaan oli yksi aste, Morfin omassa huoneessaan toinen.
Kummallakin näistä herroista oli hallussaan oma pieni kamarinsa, johon
päästiin samasta käytävästä kuin Dombeynkin huoneeseen. Carkerilla
suurvisiirinä oli se huone, joka oli lähinnä sulttaania; Morfinilla
alempiarvoisena virkamiehenä se huone, joka oli lähinnä konttoristeja.
Viimeksimainittu mies oli iloisennäköinen, ruskeasilmäinen vanhapoika,
yläruumis vakavaan mustaan puettu, sääret taas pippurin- ja
suolanvärisiin housuihin. Hänen mustassa tukassaan oli siellä täällä
harmaita täpliä, ikäänkuin ajan askeleet olisivat niihin sattuneet,
ja hänen poskipartansa oli jo valkea. Hän tunsi suurta kunnioitusta
Dombeytä kohtaan, jolle myös osoitti asiaankuuluvaa arvonantoa,
mutta kun hän itse oli hyväntuulinen eikä koskaan oikein hyvin
viihtynyt Dombeyn juhlallisessa seurassa, ei hänessä koskaan herännyt
kateutta niiden monien neuvottelujen vuoksi, joita Carker sai pitää
Dombeyn kanssa, vaan oli salaa mielissäänkin siitä, että hänellä
oli täytettävänään sellaisia velvollisuuksia, jotka harvoin soivat
hänelle tilaisuuden joutua moisen kunnianosoituksen esineeksi. Hän oli
suuri soitonharrastaja omalla tavallaan, liikeajan jälkeen, ja tunsi
isällistä kiintymystä selloviuluaan kohtaan. Se tuotiin kerran viikossa
Islingtonista, hänen asuntopaikastaan, erääseen Englannin pankin
läheiseen klubihuoneistoon, jossa joka keskiviikkoilta yksityinen
seurue esitti kiduttavia ja sietämättömiä kvartetteja.
Carker oli kahdeksanneljättä tai neljänkymmenen vuoden ikäinen herra,
jolla oli kukoistava kasvojen väri ja kaksi niin täydellisen eheää ja
loistavaa hammasriviä, että niiden säännöllisyys ja valkeus oikein
tuskastutti. Mahdotonta oli olla huomaamatta niitä, sillä hän näytti
niitä aina puhuessaan, ja hänen kasvoillaan oli niin leveä hymy (joka
tosin vain harvoin ulottui hänen suutaan laajemmalle), että siinä
oli jotakin kissan virnistyksen tapaista. Hän käytti jäykkää valkeaa
kaulaliinaa päämiehensä esimerkin mukaan ja piti takkinsa nappeja aina
kiinni kaulaan asti ja tiukkaa pukua.
Hänen käytöksensä Dombeytä kohtaan oli tarkoin harkittua ja
täydellisesti ilmaistua, toisaalta tuttavallista, toisaalta kuitenkin
sen suunnattoman juovan säilyttämistä, joka erotti heidät toisistaan.
"Herra Dombey, teidän asemassanne olevan miehen ja minunkaltaiseni
välillä ei ole minkäänlaista liiketoimiin soveltuvaa palvelevaisuuden
osoitusta, jota pitäisin riittävänä. Sanon teille suoraan, herra
Dombey, etten sitä yritäkään. Tunnen olevani kykenemätön tyydyttämään
omaa mieltäni, ja taivas tietää, herra Dombey, että te tulette ilman
sitä toimeen." Jos hän olisi pitänyt näitä sanoja aina mukanaan
pahville painettuina ja takkinsa rintaan kiinnitettyinä Dombeyn
nähtäviksi, ei hän olisi voinut selvemmin ilmaista kantaansa.
Sellainen oli konttoripäällikkö Carker. Toinen Carker, niin sanottu
Carker nuorempi, Walterin ystävä, oli hänen veljensä, pari kolme vuotta
vanhempi, mutta paljon jäljessä hänestä asemansa puolesta. Nuoremman
veljen paikka oli virkaportaitten yläpäässä ja vanhemman niiden
juurella. Vanhempi veli ei koskaan kohonnut askeltakaan tai nostanut
jalkaansakaan pyrkiäkseen ylöspäin. Nuoret miehet sivuuttivat hänet ja
kiipesivät yhä, mutta hän pysyi aina alhaalla. Hän tyytyi täydellisesti
vähäpätöiseen asemaansa, ei koskaan valittanut eikä varmaankaan
toivonut siitä pääsevänsä.
"Kuinka voitte tänä aamuna?" kysyi konttoripäällikkö Carker astuessaan
äsken saapuneen Dombeyn huoneeseen eräänä päivänä kädessään nippu
papereita.
"Kiitos, entä te, Carker?" vastasi Dombey nousten tuolistaan ja
asettuen seisomaan selin tulisijaan. "Onko teillä siinä jotakin
minulle?"
"Tuskin luulen olevan syytä vaivata teitä", selitti Carker, selaillen
kädessään olevia papereita. "Teillähän on toimikunnan kokous tänään
kello kolme."
"Ja toinen neljännestä vailla neljä", lisäsi Dombey.
"Unohtanetteko te koskaan mitään!" huudahti Carker. "Jos Paul-herra
perii teidän muistinne, tulee hänestä hankala jäsen liikkeeseen. Yksi
sellainen riittää."
"Teillähän on itsellännekin hyvä muisti", huomautti Dom "Oi,
_minullako_?" vastasi konttoripäällikkö. "Sehän on minunkaltaiseni
miehen ainoa pääoma."
Dombey ei näyttänyt vähemmän mahtavalta tai tyytyväiseltä nojatessaan
uunia vasten, katsellessaan kiireestä kantapäähän apulaistaan, joka
ei tietenkään huomannut sitä. Carkerin puvun jäykkyys ja sirous ja
määrätty annos julkeutta, joko luontaista tai läheisen esikuvan
mukaan matkittua, lisäsi tuntuvasti hänen nöyryytensä vaikutusta.
Hän näytti mieheltä, joka rimpuilisi nujertavaa mahtia vastaan, jos
suinkin jaksaisi, mutta oli kokonaan lannistunut Dombeyn suuruudesta ja
ylemmyydestä.
"Onko Morfin täällä?" kysyi Dombey lyhyen vaitiolon jälkeen, jonka
aikana Carker oli selaillut papereita ja mutissut itsekseen yksityisiä
sanoja niiden sisällyksestä.
"Kyllä hän on täällä", vastasi Carker kohottaen katseensa ja samalla
hymyillen mahdollisimman leveästi. "Morfin on täällä ja hyräilee
sävelten katkelmia, kaiketi eilisestä kvartetti-illastaan — niinkuin
olen luullut kuulevani välillämme olevan seinän läpi. Hän saa minut
sillä ihan vimmastumaan. Toivoisinpa hänen polttavan ilotulituksena
selloviulunsa ja nuottivihkonsa."
"Ette taida kunnioittaa ketään, Carker", virkkoi Dombey.
"Enkö?" kysyi Carker näyttäen taaskin hampaansa vetämällä suunsa
leveään kissamaiseen hymyyn. "No niin, en luullakseni monia ihmisiä.
En ole varma muista kuin yhdestä", mutisi hän ikäänkuin olisi vain
ajatellut ääneen.
Vaarallinen ominaisuus, jos se oli tosi, eikä suinkaan vähemmän
vaarallinen, jos se oli teeskennelty. Mutta Dombey tuskin näytti
niin ajattelevan seisoessaan yhä selin uuniin täyteen pituuteensa
ojentuneena, katsellen lähintä apumiestään arvokkaasti ja tyynesti,
mihin näytti sisältyvän tavallista voimakkaampi oman mahtavuuden tunto.
"Morfinista puhuttaessa", jatkoi Carker, ottaen erään paperin esille
toisten joukosta, "muistan hänen ilmoittaneen, että muuan konttoristi
on kuollut Barbadosin asioimistossa, ja ehdottavan varattavaksi paikan
hänen seuraajalleen Pojassa ja Perillisessä, joka purjehtii täältä noin
kuukauden kuluttua. Teille kai on yhdentekevää, kuka sinne lähtee?
Meillä ei ole täällä sopivaa."
Dombey pudisti päätänsä äärimmäisen kylmäkiskoisesti.
"Se ei ole mikään erinomainen toimi", huomautti Carker ottaen käteensä
kynän, jolla merkitsi jonkin sanan paperin takasivulle. "Hän voisi
antaa sen jonkin soitannollisen ystävänsä orvolle veljenpojalle. Ehkä
se lopettaisi hänen viulunsoittonsa, jos hänellä olisi siihen suuntaan
taipumusta. Kuka siellä on? Sisään!"
"Suokaa anteeksi, herra Carker. En tietänyt teidän olevan täällä",
sanoi Walter ilmestyen kädessään muutamia vastasaapuneita avaamattomia
kirjeitä. "Herra Carker nuorempi —"
Kun tämä nimi mainittiin, joutui konttoripäällikkö Carker tai oli
joutuvinaan äkkiä häpeän ja nöyryytyksen valtaan. Hän loi katseensa
suoraan Dombeyhin masentunein ja puolustelevin ilmein, laski sen sitten
ja pysyi hetkisen mitään puhumatta.
"Luulen jo ennen pyytäneeni teitä olemaan mainitsematta herra Carker
nuoremman nimeä", virkkoi hän äkkiä vihaisesti kääntyen Walteriin päin.
"Pyydän anteeksi", vastasi Walter. "Aioin vain huomauttaa, että herra
Carker nuorempi oli sanonut minulle luulevansa teidän lähteneen ulos.
Muuten en olisi koputtanut ovelle teidän ollessanne keskustelemassa
herra Dombeyn kanssa. Tässä on herra Dombeylle kirjeitä."
"Hyvä on", vastasi Carker temmaten ne hänen kädestään. "Menkää
työhönne."
Mutta ottaessaan kirjeet näin kursailematta Carker pudotti niistä yhden
lattialle eikä huomannut, mitä oli tehnyt, eikä Dombeykaan nähnyt
kirjettä jalkojensa juuressa. Walter epäröi hetkisen ajatellen, että
jompikumpi panisi sen merkille, mutta kun hän näki, ettei se osunut
kummankaan silmiin, pysähtyi hän ja palasi, otti kirjeen lattialta
ja jätti sen Dombeyn pulpetille. Kirjeet olivat tulleet postitse, ja
sattui niin, että lattialle pudonnut oli rouva Pipchinin tavanmukainen
tiedonanto, jonka oli samoin kuin ennenkin laatinut Florence, sillä
rouva Pipchin oli huonohko kynäniekka. Kun Walterin palaaminen
sai Dombeyn huomaamaan kirjeen, hätkähti hän ja katsoi vihaisesti
nuorukaiseen kuin olisi luullut hänen tahallaan valinneen sen muiden
joukosta.
"Voitte poistua", sanoi Dombey ylpeästi.
Hän rypisti kirjeen kädessään ja pani sen avaamattomana taskuunsa, kun
oli nähnyt Walterin sulkevan oven mennessään.
"Joku on siis lähetettävä Länsi-Intiaan, vai mitä?" huomautti Dombey
äkkiä.
"Niin", vastasi Carker.
"Lähettäkää Gay."
"Hyvä, kerrassaan mainiota. Mikään ei ole helpompaa", sanoi Carker
osoittamatta minkäänlaista hämmästyksen merkkiä ja ottaen taas kynän
käteensä tehdäkseen merkinnän kirjeen takasivulle yhtä tyynesti kuin
ennenkin. "Lähettäkäämme Gay."
"Kutsukaa hänet takaisin", sanoi Dombey.
Carker noudatti käskyä nopeasti, ja Walter palasi pian.
"Gay", sanoi Dombey kääntyen vähän nähdäkseen hänet olkapäänsä yli,
"meillä on täällä —"
"Paikka", täydensi Carker hymyillen leveästi.
"Länsi-Intiassa. Barbadosissa. Lähetän teidät", virkkoi Dombey
huolimatta kaunistella paljasta totuutta, "täyttämään erään nuoremman
kirjanpitäjän paikan, joka nyt on avoinna toimistossani Barbadosissa.
Ilmoittakaa enollenne minun puolestani, että olen valinnut teidät
lähtemään Länsi-Intiaan."
Walterin hengitys oli niin kokonaan pysähtynyt hämmästyksestä, että hän
tuskin jaksoi toistaa sanan "Länsi-Intiaan".
"Jonkun täytyy lähteä", sanoi Dombey, "ja te olette nuori ja terve,
eikä enonne taloudellinen asema ole hyvä. Sanokaa enollenne, että
teidät on sinne määrätty. Te ette lähde vielä. Kestää vielä kuukauden,
ehkä parikin, ennenkuin matkalle on lähdettävä."
"Pitääkö minun jäädä sinne?" kysyi Walter.
"Jäädä sinne!" toisti Dombey kääntyen vähän enemmän häneen päin. "Mitä
te tarkoitatte? Mitä hän tarkoittaa, Carker?"
"Asua siellä?" sammalsi Walter.
"Luonnollisesti", vastasi Dombey.
Walter kumarsi.
"Ei muuta", virkkoi Dombey ottaen taas kirjeet käteensä. "Te tietysti
annatte hänelle aikanaan tiedon asianmukaisista varustuksista ja niin
poispäin, Carker. Hänen ei tarvitse odottaa, Carker."
"Teidän ei tarvitse odottaa, Gay", huomautti Carker näyttäen ikeniään.
"Paitsi siinä tapauksessa", lausui Dombey lakaten lukemasta, mutta
nostamatta katsettaan ja näyttämättä kuuntelevansa, "että hänellä on
jotakin sanottavaa".
"Ei, herra", vastasi Walter levottomana ja hämillään ja melkein
huumaantuneena, sillä loppumaton sarja erilaisia kuvia ilmestyi
hänen mieleensä, joiden joukossa olivat etualalla kapteeni Cuttle
vahakangashattu päässään hämmästyksestä jäykistyneenä istumassa
huoneessaan rouva MacStingerin luona ja hänen enonsa suremassa hänen
lähtöään pienessä takahuoneessaan. "Tuskin tiedän, mitä sanoa — olen
hyvin kiitollinen."
"Hänen ei tarvitse odottaa, Carker", toisti Dombey.
Ja kun Carker uudisti hänen sanansa ja kokosi paperinsa kuin
lähteäkseen pois, tunsi Walter, että jos hän viipyisi kauemmin, olisi
se anteeksiantamatonta tungettelevaisuutta — etenkin koska hänellä ei
ollut mitään sanomista — ja senvuoksi hän poistui pää sekaisena uusista
ajatuksista.
Astuessaan pitkin käytävää vain puoleksi tajuissaan ja avuttomana kuin
unessa hän kuuli Dombeyn oven taas sulkeutuvan, kun Carker tuli sieltä.
Heti senjälkeen tämä herra kutsui häntä.
"Olkaa hyvä ja tuokaa ystävänne, herra Carker nuorempi, minun
huoneeseeni."
Walter meni ulompaan konttorihuoneeseen ja ilmoitti asian Carkerille.
Tämä tuli heti näkyviin väliseinän takaa, missä oli istunut yksinään
nurkassa, ja lähti Walterin kanssa konttoripäällikkö Carkerin
huoneeseen. Viimemainittu seisoi selin uuniin, pitäen käsiään takkinsa
liepeitten alla ja katsellen valkean kaulaliinansa yli niin tylyn
näköisenä kuin suinkin Dombey itse olisi voinut katsella. Hän otti
heidät vastaan muuttamatta vähintäkään asentoaan tai kovaa ja synkkää
ilmettään ja viittasi vain Walteria sulkemaan oven.
"John Carker", virkkoi hän sitten kääntyen äkkiä veljeensä päin ja
näyttäen molemmat hammasrivinsä niin tuimana kuin aikoisi purra häntä,
"minkä liiton sinä olet tehnyt tuon nuoren miehen kanssa, koska minua
senvuoksi ahdistetaan ja vainotaan sinun nimesi mainitsemisella? Eikö
riitä sinulle, John Carker, että olen läheinen sukulaisesi enkä voi
vapautua siitä —"
"Sano häpeästä, James", keskeytti toinen hiljaisella äänellä
huomatessaan veljensä tapailevan sanaa. "Sinä tarkoitat sitä, ja onhan
sinulla syytäkin puhua häpeästä."
"Niin, häpeästä", myönsi konttoripäällikkö korostaen sanaa terävästi,
"vai pitääkö sitä asiaa vielä hälyttää ja toitottaa ja julistaa
lakkaamatta koko toiminimen kuullen? Vieläpä tuttavallisina hetkinä?
Luuletko sinä, että nimesi on omiaan herättämään tässä liikkeessä
luottamusta, John Carker?"
"En", vastasi toinen. "En, James. Taivas tietää, etten ole sellaista
ajatellut."
"Mitä sitten ajattelet?" kysyi hänen veljensä, "ja miksi sinä tunkeudut
minun tielleni? Etkö ole jo tehnyt kylliksi vahinkoa?"
"En ole koskaan vahingoittanut sinua tahallani, James."
"Olet, veljeni", sanoi konttoripäällikkö. "Siinä on kyllin loukkausta."
"Toivoisin voivani korjata sen asian, James."
"Minäkin toivoisin, että voisit ja tahtoisit niin tehdä."
Tämän keskustelun aikana Walter oli katsellut vuorotellen kumpaakin
veljestä tuskan ja hämmästyksen vallassa. Se, joka oli iältään
vanhempi, mutta toimeltaan vähäarvoisempi, seisoi silmät lattiaan
luotuina ja pää kumarassa, nöyrästi kuunnellen toisen moitteita. Vaikka
ne tuntuivat kovin katkerilta äänenpainon ja ilmeen vuoksi, joka niihin
liittyi, ja myös Walterin läsnäolon johdosta, ei asianomainen itse
lausunut muuta vastalausetta kuin vain kohotti vähän oikeaa kättään
rukoilevasti kuin olisi tahtonut sanoa: "Säästä minua!" Sellaisena hän
olisi voinut seisoa teloittajansa edessä, jos nuo sanat olisivat olleet
iskuja ja hän urhoollinen mies, mutta ankaran väkivallan alainen ja
ruumiillisten kärsimysten heikontama.
Jalomielisenä ja herkkätunteisena, samalla pitäen itseään näiden
herjausten viattomana aiheuttajana, sekaantui Walter nyt asiaan
innokkaasti ja vakavasti.
"Herra Carker", virkkoi hän kääntyen konttoripäällikön puoleen, "tämä
on tosiaankin yksinomaan minun syyni. Jonkinlainen varomattomuus,
josta en voi kyllin moittia itseäni, on ollut syynä siihen, että olen
maininnut herra John Carkerin nimen useammin kuin on ollut tarpeellista
ja antanut hänen nimensä livahtaa huuliltani toisinaan vastoin teidän
nimenomaista tahtoanne. Mutta se on ollut vain oma erehdykseni. Emme
ole koskaan vaihtaneet sanaakaan tästä asiasta — ja suoraan sanoen
hyvin vähän puhelleet muustakaan. Eikä se ole ollut", lisäsi Walter
lyhyen äänettömyyden jälkeen, "yksinomaan varomattomuutta minun
taholtani, sillä koko sinä aikana, jonka olen täällä ollut, olen
tuntenut mieltymystä herra Carkeriin ja tuskin voinut olla hänestä
joskus puhumatta, kun olen häntä niin paljon ajatellut."
Walter puhui näin syvimmästä sydämestään ja rehellisessä innossa. Sillä
hän katseli kumaraista päätä, painuneita silmiä ja kohotettua kättä ja
ajatteli: "Niin minusta on tuntunut. Miksi siis en myöntäisi sitä tämän
hyljityn, murtuneen miehen hyväksi?"
"Olettepa suorastaan välttänyt minua, herra Carker", virkkoi Walter
kyynelten noustessa hänen silmiinsä vilpittömästä myötätunnosta, "ja
se on tuottanut minulle pettymystä ja mielipahaa. Alusta saakka olen
tosiaankin koettanut olla teidän ystävänne niin läheisesti kuin minun
ikäiselleni on soveliasta, mutta siitä ei ole ollut mitään hyötyä."
"Ja huomatkaa", keskeytti hänet konttoripäällikkö nopeasti, "että siitä
on vieläkin vähemmän hyötyä, Gay, jos itsepintaisesti yhä pakotatte
ihmiset kuulemaan hänen nimeään. Sillä lailla ette pääse herra John
Carkerin ystäväksi. Kysykääpä häneltä, uskooko hän sitä."
"Se ei ole mikään hyvä asia minulle", sanoi hänen veljensä. "Se johtaa
vain tämäntapaiseen keskusteluun, ja tuskinpa minun tarvitsee mainita,
että tahtoisin tätä välttää. Kukaan ei voi osoittaa minulle paremmin
ystävyyttään", jatkoi hän hyvin selvästi kuin tahtoisi oikein painaa
sanansa Walterin mieleen, "kuin unohtamalla minut ja antamalla minun
kulkea omaa tietäni kenenkään kyselemättä ja huomaamatta minua".
"Koska teidän muistinne, Gay, ei ole kovin vahva tallettamaan, mitä
toiset teille sanovat", virkkoi konttoripäällikkö, joka nyt tunsi yhä
suurempaa tyydytystä, "pidin sopivana, että saisitte kuulla tämän
asianomaiselta henkilöltä itseltään". Tässä hän nyökkäsi veljeensä
päin. "Toivottavasti ette unohda sitä nyt heti. Ei muuta, Gay. Saatte
mennä."
Walter astui ulos ovesta ja oli sulkemaisillaan sen takanaan, kun kuuli
taas veljesten äänet ja erotti samalla omaa nimeäänkin mainittavan.
Hän jäi seisomaan epäröiden käsi lukossa ja ovi raollaan, tietämättä
oikein, oliko palattava vai lähdettävä pois. Tällöin hän ei voinut olla
kuulematta seuraavaa keskustelua.
"Ajattele minua suopeammin, jos voit, James", virkkoi John Carker, "kun
sanon sinulle, että tuo Walter Gay on herättänyt mielenkiintoani — ja
kuinka muuten voisi ollakaan, kun minulla on painamassa sellainen juttu
täällä?" Samalla hän löi rintaansa. "Hänen ensin tullessaan tänne näin
hänessä melkein toisen itseni."
"Toisen itsesi!" toisti veli ylenkatseellisesti.
"Ei sellaisena kuin nyt olen, vaan sellaisena kuin olin ensin tänne
tullessani, yhtä herkkätunteinen, huimapäinen, nuorekas, kokematon,
mieli tulvillaan samanlaisia levottomia ja seikkailunhaluisia haaveita
ja täynnä samanlaisia ominaisuuksia, jotka voivat johtaa yhtä hyvin
hyvään kuin pahaankin."
"Toivottavasti ei", huomautti hänen veljensä äänessään jokin kätketty
ja ivallinen tarkoitus.
"Sinä isket lujasti, kätesi on voimakas ja pistosi syvä", virkkoi
toinen puhuen (niin ainakin Walterista tuntui) kuin olisi tosiaankin
jokin julma ase pistänyt häntä. "Kuvittelin kaikkea tuollaista, kun hän
vielä oli lapsi. Uskoin niin. Se oli minulle todellisuutta. Näin hänen
kevein askelin kävelevän näkymättömän kuilun partaalla, jolla niin
monet muut astuivat yhtä iloisesti ja jolta —"
"Vanha puolustus", keskeytti hänen veljensä kohentaessaan tulta. "Niin
monet. Jatka. Sano: niin monet suistuvat."
"Jolta _yksi_ suistui", oikaisi toinen, "lähdettyään eteenpäin
samanlaisena poikana kuin Gay ja sitten menettäen yhä enemmän pohjaa
altaan ja luisuen vähitellen yhä alemmaksi, hoiperrellen kuitenkin
niin kauan, että vihdoin putosi suinpäin ja huomasi olevansa alhaalla
murskaantuneena miehenä. Ajattele, mitä kärsin, kun katselin tuota
poikaa."
"Siitä saat kiittää vain itseäsi", vastasi veli.
"Vain itseäni", myönsi toinen huokaisten. "_Minä_ en koeta jakaa
häpeääni enkä syytäni toisille."
"Sinä _olet_ jakanut häpeäsi", mutisi James Carker hampaittensa
välistä. Ja niin monien ja tiivisten hampaitten välistä hän saattoi
mutista hyvin.
"Voi, James", sanoi veli puhuen ensimmäistä kertaa nuhtelevasti ja
äänensoinnusta päättäen käsillään peittäen kasvonsa, "minä olen siitä
lähtien ollut hyödyllinen vastakohta sinulle. Sinä olet vapaasti
tallannut minua kiivetessäsi ylös. Elä potki minua kannuksillasi!"
Näitä sanoja seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua kuului
konttoripäällikkö kahistelevan papereitaan kuin olisi päättänyt
lopettaa keskustelun. Samalla vetäytyi hänen veljensä lähemmäksi ovea.
"Siinä kaikki", jatkoi hän. "Minä tarkastelin häntä niin väristen ja
peläten, että kärsin kuin rangaistusta, kunnes hän sivuutti sen kohdan,
jossa minä ensin kompastuin. Ja luulenpa, että vaikka olisin hänen oma
isänsä, en olisi voinut kiittää taivasta hartaammin. En uskaltanut
varoittaa ja neuvoa häntä, mutta jos minulla olisi ollut siihen
suoranainen syy, olisin kertonut hänelle oman varoittavan esimerkkini.
Pelkäsin, että minun nähtäisiin puhelevan hänen kanssaan ja luultaisiin
vahingoittavan häntä, houkuttelevan pahuuteen ja turmelevan hänet tai
että tosiaankin niin tekisin. Minussahan voi olla sellaista tartuntaa;
en itsekään oikein tiedä. Yhdistä minun tarinani Walter Gayhin ja
ajattele, mitä tunteita hän on minussa herättänyt, ja muistele minua
suopeammin, James, jos voit."
Näin sanoen hän tuli ulos ja tapasi Walterin seisomassa oven takana.
Nähdessään pojan siinä hän kalpeni ja vielä enemmän, kun Walter tarttui
hänen käteensä ja sanoi kuiskaten:
"Herra Carker, sallikaa minun kiittää teitä ja sanoa, kuinka paljon
minä pidän teistä! Kuinka pahoillani olenkaan siitä, että onnettomasti
jouduin tuon kaiken syyksi! Nyt pidän teitä melkein suojelijana ja
kaitsijana. Kuinka kovin suurta kiitollisuutta ja sääliä tunnen teitä
kohtaan!" virkkoi Walter puristaen hänen molempia käsiään ja tuskin
tietäen mielenliikutuksessaan, mitä teki tai sanoi.
Koska Morfinin huone oli juuri vieressä ja tyhjänä ja ovi auki, menivät
he sinne kuin yhteisestä sopimuksesta, sillä käytävä oli harvoin
vapaa ihmisistä, joita aina liikkui jompaankumpaan suuntaan. Kun he
olivat siellä ja Walter huomasi Carkerin kasvoissa joitakin jälkiä
mielenliikutuksesta, näytti hänestä melkein siltä kuin hän ei olisi
koskaan ennen nähnyt noita kasvoja, sillä niin muuttuneet ne olivat.
"Walter", sanoi Carker laskien kätensä hänen olkapäälleen. "Minä olen
syvällä teidän alapuolellanne, ja olkoon aina niin. Tiedättekö, mikä
minä olen?"
"Mikäkö te olette!" näytti Walter tapailevan huulillaan, katsellessaan
häntä tarkkaavasti.
"Se alkoi", selitti Carker, "ennen minun ensimmäistäkolmatta
syntymäpäivääni — se oli alkanut kyteä jo kauan ennen, mutta ei päässyt
esille ennenkuin niihin aikoihin. Olin varastellut toiminimeltä ennen
täysi-ikäiseksi tulemistani ja varastelin jälkeenpäinkin. Ennen
kahdettakolmatta syntymäpäivääni saatiin se kaikki ilmi. Silloin,
Walter, minä kuolin ihmisten joukosta."
Taas tapailivat Walterin vapisevat huulet hänen viimeisiä sanojaan,
mutta hän ei voinut niitä lausua eikä mitään omastakaan puolestaan.
"Tämä liike oli hyvin ystävällinen minulle. Palkitkoon taivas
vanhukselle hänen suvaitsevaisuutensa! Ja myöskin tälle hänen
pojalleen, joka oli silloin vähää ennen ryhtynyt liiketoimiin. Minulla
oli tässä liikkeessä ollut suuri luottamus. Minut kutsuttiin siihen
huoneeseen, joka nyt on isännän hallussa — sen koommin en ole sinne
jalallanikaan astunut — ja sieltä tulin ulos sellaisena kuin nyt olen.
Monet vuodet istuin nykyisellä paikallani, yksin kuten nytkin, mutta
silloin tunnettuna ja tunnustettuna esimerkkinä kaikille muille.
He olivat kaikki sääliväisiä minua kohtaan, ja minä elin. Aika on
muuttanut sen puolen kovaonnisesta sovituksestani, ja minä luulen,
että lukuunottamatta liikkeen kolmea päämiestä ei kukaan täällä oikein
tunne tarinaani. Ennenkuin pikku poika varttuu mieheksi ja saa kuulla
asiasta, voi minun nurkkani olla tyhjä. Toivoisinpa, että niin kävisi!
Tämä on ainoa muutos elämässäni senjälkeen kun jätin nuoruuteni,
toiveeni ja hyvien ihmisten seuran. Jumala siunatkoon teitä, Walter, ja
pitäköön teidät ja kaikki teille rakkaat henkilöt rehellisyyden tiellä
tai suokoon heidän kuolla!"
Kun Walter jälkeenpäin koetti muistella heidän välillään sattunutta
kohtausta, ei hän voinut lisätä siihen muuta kuin että Carker vapisi
kiireestä kantapäähän kuin palellen ja sitten puhkesi kyyneliin.
Heidän senjälkeen nähdessään toisensa Carker istui kumarassa
pulpettinsa ääressä entiseen hiljaiseen, alakuloiseen ja nöyrään
tapaansa. Kun Walter samalla tajusi hänen jyrkästi päättäneen, ettei
heidän välillään saisi aloittaa mitään lisäkeskustelua, ja ajatteli
yhä uudelleen kaikkea, mitä oli niin lyhyessä ajassa kuullut ja nähnyt
molempien Carkerien oloista, saattoi hän tuskin uskoa, että hänet oli
määrätty Länsi-Intiaan ja että hän pian olisi kaukana Sol-enosta ja
kapteeni Cuttlesta ja että hänellä ei kohta enää olisi tilaisuutta
nähdä Florence Dombeyta — ei, hän tarkoitti Paulia — eikä myöskään
ketään niistä, joita hän rakasti ja kaipasi.
Mutta se oli totta, ja tieto siitä oli jo levinnyt ulompaan
konttorihuoneeseen, sillä hänen istuessaan raskain sydämin
miettimässä kaikkia näitä asioita ja nojaamassa päätään käsivarteensa
laskeutui lähetti Perch alas mahonkiselta korokkeeltaan, tyrkkäsi
häntä kyynärpäähän, pyysi anteeksi ja sanoi vain haluavansa kysyä
kuiskaamalla, luuliko hän voivansa lähettää Englantiin purtilon
säilykeinkivääriä halvalla rouva Perchin vahvistukseksi hänen
toipumisaikanaan seuraavan lapsivuoteen jälkeen.