Rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli huolimatta taipumuksesta
uneliaisuuteen kyljyksien jälkeen ja siitä ominaisuudestaan, että se
vaati vasikan kaularasvaa unilääkkeekseen ennenkuin osasi nukkua,
kyllin vahva saattamaan häpeään rouva Wickamin ennustukset eikä
ilmaissut mitään riutumisen merkkejä. Mutta kun Paulin ihastus ja
mielenkiinto vanhaa rouvaa kohtaan pysyi heikkenemättä, ei rouva
Wickam tahtonut peräytyä tuumaakaan kannaltaan. Hän käytti vankkana
perusteenaan setänsä Betsey Janea, kehoittaen ystävänä neiti Berryä
valmistautumaan pahimman varalle, ja väitti, että hänen tätinsä voisi
milloin tahansa hävitä ihmisten ilmoilta kuin räjähtävä ruutitehdas.
Berry-parka kuunteli tätä kaikkea rauhallisesti, puuhasi ja raatoi
päivät päästään niinkuin ennenkin, ollen täysin varma rouva Pipchinin
erinomaisesta ansiokkuudesta, ja teki joka päivä lukemattomia uhrauksia
jalon vanhan naisen vuoksi. Mutta rouva Pipchinin ystävät ja ihailijat
laskivat kaikki nämä Berryn uhraukset rouva Pipchinin hyväksi, ja
niitä käytettiin yhä tehostamaan sitä surullista tosiasiaa, että herra
Pipchin-vainaja oli menettänyt henkensä perulaisten kaivosten vuoksi.
Brightonissa oli esimerkiksi eräs rehellinen mauste- ja
vähittäiskauppias, jolla riitti alituisesti puheenaihetta rouva
Pipchinin kanssa pienestä punaisiin rasvaisiin kansiin nidotusta
muistikirjasta. Tavantakaa he pitivät salaisia neuvotteluja käytävän
matolla seisten tai suljettujen ovien takana arkihuoneessa. Ei
myöskään puuttunut hämäriä viittauksia pikku Bitherstonen taholta
(jonka mielenlaatu oli käynyt kostonhimoiseksi Itä-Intian auringon
hänen vereensä tekemästä vaikutuksesta) suorittamattomista laskuista
taikka siitä, että hänen muistaakseen teepöydässä kerran ei ollutkaan
jauhosokeria. Koska tämä maustekauppias oli naimaton mies, joka ei
kiinnittänyt huomiota ulkonaiseen kauneuteen, oli hän kerran tehnyt
Berrylle rehellisen naimatarjouksen, mutta saanut rouva Pipchiniltä
pilkalliset ja ylenkatseelliset rukkaset veljentyttären puolesta.
Jokaisen mielestä menetteli rouva Pipchin kiitettävästi. Eipä hän
suotta ollutkaan perulaisten kaivosten vuoksi kuolleen miehen leski.
Kaikki ylistivät lujaa, ylvästä ja itsenäistä vanhaa rouvaa. Mutta
kukaan ei sanonut mitään Berry-parasta, joka itki kuusi viikkoa tätinsä
läksyttäessä häntä koko ajan kelpo lailla ja vaipui toivottomaan
vanhanpiian tilaan.
"Berry pitää teistä paljon, eikö pidäkin?" kysyi Paul kerran rouva
Pipchiniltä heidän istuessaan tulen ääressä kissan kanssa.
"Kyllä", vastasi rouva Pipchin.
"Miksi?" kysyi Paul.
"Miksikö?" toisti vanha rouva hämillään. "Kuinka sinä voit kysyä
sellaista, hyvä lapsi? Miksi sinä pidät sisarestasi Florencesta?"
"Kun hän on niin hyvä", selitti Paul. "Ei kukaan ole sellainen kuin
Florence."
"No niin", tokaisi rouva Pipchin lyhyesti, "eikä kukaan ole luullakseni
sellainen kuin minä".
"Eikö tosiaankaan?" kysyi Paul kumartuen eteenpäin tuolissaan ja
katsoen häneen hyvin kiinteästi.
"Ei", vastasi vanhus.
"Sepä on hauskaa", huomautti Paul hieroen miettiväisenä käsiään. "Se on
kerrassaan hyvä asia."
Vanha rouva ei uskaltanut kysyä häneltä miksi, sillä hän pelkäsi
saavansa jonkin perin masentavan vastauksen. Mutta hyvittääkseen
loukattuja tunteitaan hän kiusasi nuorta Bitherstonea maatamenoon
asti, niin että poika alkoi samana yönä suunnitella Intiaan palaamista
maanteitse ja kätki illallisestaan neljänneksen leipäosuutta ja
kappaleen Hollannin juustoa matkaeväittensä alkuvarastoksi.
Rouva Pipchin oli hoitanut ja kasvattanut pikku Paulia ja hänen
sisartaan melkein kaksitoista kuukautta. Kaksi kertaa he olivat käyneet
kotonaan, mutta viipyneet siellä vain jonkun päivän kerrallaan,
ja säännöllisesti he olivat tehneet joka viikko vierailun isänsä
luo Brightonin hotelliin. Vähitellen Paul oli vahvistunut eikä
lopulta enää tarvinnut vaunujaan, mutta hän näytti vielä hennolta ja
laihalta ja oli yhä samanlainen varhaisvanha, tyyni, uneksiva lapsi,
jollaisena hänet oli ensin luovutettu rouva Pipchinin hoitoon. Eräänä
lauantai-iltapäivänä hämärissä hämmästyttiin lastenhoitolassa aika
lailla, kun ilmoitettiin herra Dombeyn odottamatta tulleen tapaamaan
rouva Pipchiniä. Arkihuoneen asukkaat pyyhälsivät heti yläkertaan kuin
pyörremyrskyn siivillä, ja sittenkun sänkykamarin ovia oli paukutettu
monta kertaa ja juostu edestakaisin ja rouva Pipchin oli tyynnyttänyt
hämminkiään vähän mukiloimalla nuorta Bitherstonea, pimensi arvokkaan
vanhan rouvan musta puolisilkkipuku vierashuonetta, jossa Dombey
katseli poikansa ja perillisensä tyhjää nojatuolia.
"Kuinka voitte, rouva Pipchin?" kysyi Dombey.
"Kiitos", vastasi rouva Pipchin, "voin aika hyvin, asianhaaroihin
nähden".
Hän käytti aina tuollaista lausetapaa, joka tarkoitti: hänen
hyveisiinsä, uhrauksiinsa j.n.e. nähden.
"En voi toivoakaan voivani oikein hyvin", jatkoi rouva Pipchin
istuutuen ja hengittäen syvään, "mutta olen kiitollinen nykyisestäkin
voinnistani".
Dombey taivutti päätään tyytyväisen näköisenä niinkuin ainakin
suosija, joka tuntee juuri tämäntapaisesta maksavansa niin paljon
neljännesvuosittain. Lyhyen vaitiolon jälkeen hän jatkoi:
"Rouva Pipchin, olen tullut tänne neuvottelemaan kanssanne Pojastani.
Olen suunnitellut sitä jo jonkin aikaa, mutta lykännyt sen yhä
tuonnemmaksi, jotta hänen terveytensä vakiintuisi kunnollisesti. Ei
suinkaan teillä ole mitään epäilyksiä siinä kohden, rouva Pipchin?"
"Brighton on osoittautunut hyvin terveelliseksi, herra Dombey", vastasi
rouva Pipchin. "Tosiaankin hyvin terveelliseksi."
"Aikomuksenani on antaa hänen jäädä Brightoniin", huomautti Dombey.
Rouva Pipchin hieroi käsiään ja loi harmaat silmänsä tuleen.
"Mutta", jatkoi Dombey ojentaen etusormensa, "mutta mahdollisesti olisi
hänelle nyt hyötyä muutoksesta, toisenlaisesta elintavasta täällä.
Lyhyesti sanoen, rouva Pipchin, se on minun käyntini tarkoitus. Minun
poikani edistyy, rouva Pipchin. Hän edistyy tosiaankin."
Siinä riemuitsevassa äänenpainossa, jolla Dombey lausui nämä sanat,
oli myös jotakin surumielistä. Se ilmaisi, kuinka pitkiltä Paulin
lapsuusvuodet olivat hänestä tuntuneet, ja kuinka hänen toiveensa
suuntautuivat pojan myöhempään ikään. Sääli voi tuntua omituiselta
niin ylpeään ja kylmään henkilöön kohdistuneena kuin Dombey oli, ja
kuitenkin hän näytti sillä hetkellä ansaitsevan sääliä.
"Kuusivuotias!" sanoi Dombey korjaten kaulahuiviaan — ehkä salatakseen
ehdottomasti esiin pyrkivän hymyn, joka näytti paremminkin vain
hetkiseksi häilähtävän hänen kas voilleen kuin etsivän siinä itselleen
lepopaikkaa. "Hyväinen aika, kuusi muuttuu kuudeksitoista, ennenkuin
ennätämme katsahtaakaan ympärillemme."
"Kymmenen vuotta", marisi kovasydäminen Pipchin samalla kun hänen
harmaat, tylyt silmänsä välkkyivät jäisesti ja pudisti surullisesti
kumaraista päätänsä, "se on pitkä aika".
"Se riippuu olosuhteista", vastasi Dombey. "Kaikissa tapauksissa on
poikani nyt kuusivuotias, mutta epäilemättä tiedoissaan paljon jäljessä
ikäisistään — niin pienistä lapsista", korjasi Dombey nopeasti, kun
luuli huomanneensa vanhan rouvan kylmissä silmissä häijyn ilmeen.
"Kuitenkin, rouva Pipchin, sensijaan että poikani on jäljessä
ikätovereistaan, pitäisi hänen olla edellä, paljon edellä. Kunniakas
asema odottaa häntä. Poikani tulevassa elämänjuoksussa ei ole mitään
sattuman varaan jätettyä tai epävarmaa. Hänen elämäntiensä oli selvä ja
valmis ja tarkoin määritelty, ennenkuin hän oli ilmestynytkään tähän
maailmaan. Sellaisen nuoren henkilön kasvatusta ei saa viivytellä. Sitä
ei saa jättää epätäydelliseksi. Siihen pitää ryhtyä järjestelmällisesti
ja vakavasti, rouva Pipchin."
"Juuri niin, herra Dombey", myönsi rouva Pipchin. "En voi väittää
mitään sitä vastaan."
"Olin varma siitä, rouva Pipchin", jatkoi Dombey hyväksyvästi, "että
niin järkevä nainen kuin te ei voisi eikä tahtoisikaan sitä vastustaa".
"Jaaritellaan niin paljon joutavaa — ja pahempaakin — lasten
liikarasituksesta ja kiusaamisesta alussa ja muusta tuollaisesta, herra
Dombey", virkkoi rouva Pipchin hieroen kärsimättömästi kotkannenäänsä.
"Sellaista ei koskaan ajateltu minun nuoruudessani, eikä sitä kannata
nytkään ajatella. Minun mielipiteeni on se, että niitä on pidettävä
lujilla."
"Arvoisa rouva", sanoi Dombey, "te ette ole saanut mainettanne
ansiotta. Pyydän teitä uskomaan, että olen ylenmäärin tyytyväinen
erinomaiseen kasvatusmenetelmäänne ja että mielihyvin suosittelen
sitä, milloin hyvänsä vaatimaton puoltolauseeni" — Dombeyn ylpeys
hänen tekeytyessään vähäpätöiseksi oli ihan rajaton — "voi jotenkin
hyödyttää. Olen ajatellut tohtori Blimberiä, rouva Pipchin."
"Naapurianiko, herra Dombey?" kysyi rouva Pipchin. "Luullakseni on
tohtorin laitos oivallinen. Olen kuullut, että sitä johdetaan hyvin
ankarasti, ja siellä jatkuu opetus aamusta iltaan."
"Ja se on hyvin kallista", lisäsi Dombey.
"Niin, hyvin kallista", toisti rouva Pipchin kuin olisi sen
unohtaessaan sivuuttanut yhden sen tärkeimmistä eduista.
"Olen jo neuvotellut asiasta tohtorin kanssa, rouva Pipchin", virkkoi
Dombey nykäisten tuolinsa kiivaasti vähän lähemmäksi tulta, "eikä
hän pidä Paulia ollenkaan liian nuorena laitokseensa. Hän mainitsi
minulle esimerkiksi monta poikaa, jotka jo siinä iässä opiskelevat
kreikankieltä. Jos jokin seikka vähän huolestuttaa minua tässä
muutoksessa, ei se koske sitä puolta. Kun poikani ei ole koskaan
tuntenut äitiään, on hän vähitellen kohdistanut paljon — liian paljon —
lapsekasta kiintymystään sisareensa. Voisikohan heidän eronsa —" Dombey
ei sanonut enempää, vaan vaikeni.
"Hölynpölyä!" huudahti rouva Pipchin levittäen mustaa puolisilkkistä
hamettaan ja esiintyen ilmettynä syöjättärenä. "Jollei tyttö pidä
siitä, herra Dombey, pitää hänet siihen kovalla totuttaa." Kelpo rouva
pyysi heti anteeksi, että oli käyttänyt sellaista puhetapaa, mutta
lisäsi totuudenmukaisesti, että hän itse puolestaan menetteli siten
heitä kasvattaessaan.
Dombey odotti, kunnes rouva Pipchin oli heilutellut ja pudistellut
päätänsä ja rypistellyt otsaansa kuin murskatakseen kokonaisen armeijan
Bitherstonen ja Pankeyn tapaisia. Sitten Dombey virkkoi tyynesti, mutta
oikaisevasti: "En tarkoita Florencea, rouva Pipchin, vaan Paulia."
Rouva Pipchin olisi sovittanut saman parannusmenetelmän Paulinkin
uppiniskaisuuteen, mutta koska hänen harmaa kylmä silmänsä oli kyllin
terävänäköinen huomaamaan, että tuollainen lääke, niin tepsivä kuin se
voisikin olla Florenceen, ei sopisi Paulille Dombeyn mielestä, muutti
hän kantaansa ja todisti, että olosuhteiden muutos, uusi seura ja se
erilainen elintapa, jota poika saisi noudattaa tohtori Blimberin luona,
ja ne opinnot, joita hän siellä harjoittaisi, vieroittaisivat hänet
pian sisarestaan. Koska tämä sopi yhteen Dombeyn oman toivon ja uskon
kanssa, herätti se hänessä yhä parempaa luottamusta rouva Pipchinin
järkevyyteen. Ja kun rouva Pipchin samalla valitti rakkaan pikku
ystävänsä menettämistä (mikä ei suinkaan ollut hänelle kovin järkyttävä
kolaus, sillä hän oli odottanut sitä kauan, eikä aluksi ollutkaan
sovittu muusta kuin kolmen kuukauden oleskelusta hänen luonaan), sai
Dombey oikein kauniin käsityksen rouva Pipchinin epäitsekkyydestä.
Ilmeisesti hän oli kovasti pohtinut asiaa, sillä hän oli jo laatinut
valmiiksi suunnitelman, jonka nyt esitti syöjättärelle. Sen mukaan
lähetettäisiin Paul tohtori Blimberin laitokseen viikko-oppilaaksi
ensiksi puolen vuoden ajaksi, jonka kuluessa Florence asuisi rouva
Pipchinin luona, jotta veli voisi käydä siellä häntä tervehtimässä
lauantaisin. Se vieroittaisi Paulin vähitellen, sanoi Dombey, mutta
luultavasti hän samalla muisti, ettei Paulia ollut aikaisemmin saatu
vähitellen vieroitetuksi.
Dombey lopetti keskustelun lausumalla toivomuksen, että rouva Pipchin
yhä pysyisi hänen poikansa ylivalvojana niin kauan kuin hän opiskelisi
Brightonissa. Suudeltuaan Paulia, käteltyään Florencea, nähtyään
nuoren Bitherstonen juhlakauluksessaan ja saatuaan pikku neiti Pankeyn
itkemään taputtamalla häntä päälaelle (mikä kohta oli erikoisen hellä,
koska rouva Pipchinillä oli tapana rummuttaa sitä sorminivelillään kuin
tyhjää tynnyriä), hän poistui hotelliinsa päivälliselle varmana siitä,
että Paul nyt vahvistuessaan ja iän karttuessa saisi ruveta nauttimaan
tarmokasta opetusta valmistuakseen loistavaan asemaansa ja että tohtori
Blimber oli oikea mies hänen opettajakseen.
Aina kun herraspoika joutui tohtori Blimberin käsiin, tiesi hän
myös varmasti joutuneensa kovaan puristukseen. Tohtori ei ottanut
laitokseensa enempää kuin kymmenen poikaa, mutta hänellä oli varastossa
aina oppia vähintäänkin sadalle, ja hänen elämänsä tehtävänä ja ilona
oli päntätä nuo kymmenen onnetonta sitä täpötäyteen.
Oikeastaan oli tohtori Blimberin laitos suuri ansari, jossa oli
vakinaisesti käynnissä väkinäinen kehittäminen. Kaikki Pojat
kukoistivat ennen aikaansa. Henkisiä vihreitä herneitä sai jo jouluksi
ja henkistä parsaheinää pitkin vuotta. Matemaattiset karviaismarjat
(vieläpä kerrassaan happamet) menestyivät tohtori Blimberin hoidossa
tavattoman varhain ja erittäin pienissä pensaissa. Kaikenlaatuisia
kreikkalaisia ja latinalaisia vihanneksia saatiin kuivimmistakin
pojanoksista ja jäätävän kylmissä oloissa. Luonto ei merkinnyt
kerrassaan mitään. Välittämättä siitä, millaisia hedelmiä jokin
nuorukainen oli aiottu kantamaan, osasi tohtori Blimber saada hänessä
kehittymään oman kaavansa mukaisia.
Kaikki tämä oli hyvin hauskaa ja nerokasta, mutta tällaista
ansarijärjestelmää seurasivat myöskin sen varjopuolet. Varhaiskypsissä
hedelmissä ei ollut oikeaa makua, eivätkä ne myöskään säilyneet hyvin.
Sitäpaitsi eräs nuori herra, jolla oli paisunut nenä ja tavattoman
suuri pää (vanhin niistä kymmenestä, jotka olivat suorittaneet koko
kurssin), lakkasi äkkiä eräänä päivänä kukoistamasta ja jäi laitokseen
pelkkänä kuivana oksana. Ja ihmiset sanoivat tohtorin panneen nuoren
Tootsin liian kovalle, niin että poika menetti aivonsa samoihin
aikoihin kuin hänen viiksensä alkoivat kasvaa.
Ainakin oli Toots siellä yhä vielä. Hänellä oli perin karkea
ääni ja tavattoman kimakka mieli. Hän sovitteli koristeneuloja
paidanrinnukseensa ja piti sormusta liivintaskussaan voidakseen panna
sen salavihkaa pikkusormeensa, kun oppilaat lähtivät kävelylle. Tuon
tuostakin hän rakastui heti ensi näkemältä lapsentyttöihin, joilla
ei ollut aavistustakaan hänen olemassaolostaan. Myöhään iltaisin
hän tuijotti kaasun valaisemaan maailmaan kolmannen kerroksen
vasemmanpuolisesta nurkka-akkunasta rautaisten poikkipienojen yli kuin
ylettömästi paisunut keruubi, joka oli jäänyt tuonne korkeuteen liian
kauaksi aikaa.
Tohtori oli kookas mustapukuinen herra, jolla oli polvien kohdalla
nauhat ja niiden alapuolella sukat näkyvissä. Hänellä oli kiiltävän
kalju pää, kumea ääni ja leuka niin runsaasti kaksin kerroin, että oli
suorastaan ihme, kuinka hänen onnistui ajaa partansa saamatta haavoja
ihon poimuihin. Hänen silmänsä olivat hyvin pienet ja melkein aina
puoleksi ummessa, ja hänen suunsa oli aina melkein irvessä, ikäänkuin
hän olisi juuri saanut jonkin pojan kiinni tyhmyydestä ja aikoisi itse
ruveta tuomitsemaan. Niinpä kun tohtori pisti oikean kätensä takkinsa
sisäpuolelle ja toisen kätensä taakseen ja heilutti päätänsä tuskin
huomattavasti, samalla tehden heikkohermoiselle tulokkaalle vain
tavallisen kysymyksen, tuntui se sfinksin lausumalta ja lisäsi hänen
laitoksensa arvoa.
Tohtorin talo, jonka julkisivu oli merelle päin, oli hyvin komea.
Sisältä se ei juuri ollut iloisen näköinen, pikemminkin päinvastoin.
Synkänväriset verhot, joiden mittasuhteet olivat hyvin niukat,
piiloutuivat alakuloisina akkunoiden taakse. Pöydät ja tuolit oli
työnnetty riveihin huoneen syrjälle, missä ne seisoivat kuin jonkin
summan numerot. Juhlahuoneissa paloi niin harvoin tulta, että ne
tuntuivat kuin kaivoilta, ja vierailija vastasi silloin sankoa.
Ruokasali näytti olevan vihoviimeinen paikka, jossa saattoi ajatella
syömistä tai juomista. Koko talossa ei kuulunut muuta ääntä kuin
eteisen suuren kellon tikitys, jonka saattoi erottaa ullakkokerrokseen
asti. Välillä kuitenkin kuului läksyjään lukevien poikien
yksitoikkoista löpinää kuin alakuloisen kyyhkysparven kukerrusta.
Neiti Blimberkään, vaikka hän oli solakka ja miellyttävä tyttö, ei
miedontanut tämän talon vakavuutta. Hänessä ei voinut huomata joutavaa
keveyttä. Hänen tukkansa oli lyhyeksi leikattu ja kiharainen, ja hän
käytti silmälaseja. Hän oli kuivettunut ja tomuttunut työskennellessään
kuolleitten kielten kaivoksissa. Elävät kielet eivät merkinneet mitään
neiti Blimberille. Niiden täytyi olla kuolleita — kuolleita kuin
pölkky: silloin neiti Blimber ryhtyi kaivamaan niitä esille kuin sadun
peikko.
Rouva Blimber, hänen äitinsä, ei tosin ollut oppinut nainen,
mutta luulotteli olevansa, ja sehän näytti samalta. Hän huomautti
iltakutsuissa, että jos hän olisi tuntenut Ciceron, olisi hän kuollut
tyytyväisenä. Hänen elämänsä jatkuvana ilona oli nähdä tohtorin
nuorten oppilasten kävelevän erilaisina kuin muut nuoret herrat,
kaulassa mahdollisimman korkea kaulus ja jäykkä kaulaliina. Se oli niin
klassillista, sanoi hän.
Mitä tohtori Blimberin apuopettajaan, kandidaatti Feederiin tulee,
oli hän oikeastaan jonkinlainen elävä posetiivi hyvin rajoitettuine
sävelineen, joita hän vaihtelematta soitteli yhä uudelleen. Ehkä hänet
olisi aikaisemmin voinut varustaa laajemmilla äänivaroilla, jos kohtalo
olisi ollut hänelle suosiollinen, mutta niin ei ollut asian laita,
vaan hän omisti ainoastaan kovin suppean asteikon; hänen tehtäväkseen
oli sattunut sillä yhä hämmentää tohtori Blimberin oppilasten nuoria
ajatuksia. Jo varhain täyttyi näiden nuorukaisten mieli kalvavilla
suruilla. Heillä ei ollut mitään rauhaa kovasydämisiltä teonsanoilta,
julmilta nimisanoilta, heltymättömiltä lauseopillisilta käänteiltä
ja kummittelevilta kirjoitusharjoituksilta, jotka kiusasivat heitä
unessakin. Keinotekoinen kehittämisjärjestelmä sai aikaan sen, että
nuorukainen tavallisesti menetti iloisuutensa kolmessa viikossa. Kolmen
kuukauden kuluttua hänen hartioillaan lepäsivät kaikki maailman huolet.
Neljän kuukauden perästä hänen tunteensa vanhempiaan ja holhoojiaan
kohtaan olivat katkerat, viiden kuukauden kuluttua hän oli vanha
ihmisvihaaja, ja kuudennen kuukauden loputtua hän kadehti Curtiusta,
joka sai siunatun turvan maan sisässä. Ensimmäisen vuoden päättyessä
hän oli tullut siihen johtopäätökseen, josta ei koskaan enää luopunut,
nimittäin että kaikki runoilijain haaveet ja viisaitten opit olivat
vain kokoelma sanoja ja kielioppia ilman minkäänlaista merkitystä
oikeassa elämässä. Mutta tohtorin ansarissa hän kukoisti yhä edelleen,
ja tohtorin kunnia ja maine olivat korkealla hänen lähettäessään
talvihedelmät kotiin omaisten ja ystävien luo.
Eräänä päivänä seisoi tohtorin portailla Paul läpättävin sydämin,
pitäen oikealla kädellään kiinni isän, vasemmalla Florencen kädestä.
Kuinka lujalta ja lämpimältä tuntuikaan toisen käden puristus ja
löyhältä ja kylmältä toisen!
Rouva Pipchin pysytteli uhrin takana tummahöyhenisenä ja
koukkunokkaisena kuin mikäkin pahan onnen lintu. Hän oli hengästynyt,
sillä Dombey oli suurissa mietteissään kävellyt nopeasti.
"Kas niin, Paul", sanoi Dombey iloisesti. "Tämä on todella oikea tapa
olla Dombey ja Poika ja päästä rikkaaksi. Sinä olet nyt jo melkein
mies."
"Melkein", vastasi lapsi.
Ei edes hänen lapsellinen kiihtymyksensä voinut hävittää sitä ovelaa ja
samalla omituisen liikuttavaa katsetta, joka seurasi tätä vastausta.
Se sai lehahtamaan Dombeyn kasvoille tyytymättömyyden ilmeen, mutta se
hävisi pian, kun ovi avautui.
"Tohtori Blimber on kai kotona?" kysyi Dombey.
Palvelija vastasi myöntävästi ja katseli heidän astuessaan sisään
Pauliin kuin tämä olisi ollut pieni hiiri ja tohtorin talo
hiirenloukku. Hän oli heikkosilmäinen nuori mies, jonka kasvoilla
saattoi huomata alkavan virnistyksen ensimmäiset juonteet. Se oli
pelkkää tylsyyttä, mutta rouva Pipchin päätti sen julkeudeksi ja
hyökkäsi heti hänen kimppuunsa.
"Kuinka te uskallatte nauraa herran selän takana?" kysyi rouva Pipchin.
"Ja minä te minua pidätte?"
"En minä naura kenellekään enkä tosiaankaan pidä teitä minään, arvoisa
rouva", vastasi nuorukainen hämmentyneenä.
"Pelkkää roskaa!" huudahti rouva Pipchin. "Menkää sanomaan
isännällenne, että herra Dombey on täällä, muuten teidän käy hullusti!"
Heikkosilmäinen nuori mies poistui hyvin nöyrästi suorittamaan
tehtäväänsä ja palasi pian kutsumaan heitä tohtorin työhuoneeseen.
"Nyt te taas nauratte", sanoi rouva Pipchin astuessaan viimeisenä hänen
ohitseen käytävässä.
"En tosiaankaan", vastasi palvelija surkeasti. "En ole koskaan ennen
nähnyt tuollaista!"
"Mistä oikein on puhe?" kysyi Dombey katsellen ympärilleen. "Olkaa hyvä
älkääkä jatkako enää!"
Kunnioituksesta rouva Pipchin ei tehnyt enää muuta kuin mutisi nuorelle
miehelle sivuuttaessaan hänet ja sanoi häntä tomppeliksi, mikä sai
kyyneleet nousemaan nöyrän ja yksinkertaisen olennon silmiin. Mutta
rouva Pipchinillä oli vain sellainen tapa, että hän hyökkäsi kaikkia
nöyriä ihmisiä vastaan. Hänen ystävänsä sanoivat, ettei sitä voinut
kukaan ihmetellä perulaisten kaivosten jälkeen.
Tohtori istui jyhkeässä työhuoneessaan maapallo kummallakin puolellaan,
kirjoja kaikkialla ympärillään, Homeros oven yläpuolella ja Minerva
uuninreunuksella. "Hyvää päivää, kunnioitettava herra", sanoi hän
Dombeylle, "ja mitä kuuluu pikku ystävälleni?" Tohtorin ääni kaikui
vakavalta kuin urkujen soitto. Hänen vaiettuaan tuntui ainakin Paulin
mielestä eteisen suuri kello rupeavan jatkamaan tohtorin sanoja ja
toistavan yhä uudelleen "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni?"
Kun pikku ystävä oli liian pieni, jotta tohtori olisi voinut nähdä
häntä paikaltaan pöydälle kasattujen kirjojen yli, yritti hän muutamia
kertoja turhaan saada häntä silmiinsä pöydän jalkojen ohitse. Kun
Dombey huomasi sen, pelasti hän tohtorin pulasta nostamalla Paulin
syliinsä ja panemalla hänet istumaan toiselle pikku pöydälle keskelle
huonetta, vastapäätä tohtoria.
"Kas niin!" virkkoi tohtori nojautuen taaksepäin tuolissaan ja pitäen
yhä oikeaa kättään povessa. "Nyt minä näen pikku ystäväni. Kuinka sinä
jaksat, pikku ystäväni?"
Eteisen kello ei tahtonut mukaantua tähän muutokseen, vaan toisti yhä
"mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni, mi-tä kuu..."
"Kiitos, oikein hyvin", sanoi Paul vastaten yhtä paljon eteisen
kellolle kuin tohtorillekin.
"Kas niin", virkkoi tohtori. "Teemmekö hänestä miehen?"
"Kuuletko, Paul?" lisäsi Dombey, kun Paul ei sanonut mitään.
"Teemmekö hänestä miehen?" toisti tohtori.
"Minä pysyn mieluummin lapsena", vastasi Paul.
"Vai niin?" sanoi tohtori. "Miksi?"
Lapsi istui pöydällä silmäillen häntä, kasvoillaan omituinen hillityn
mielenliikutuksen ilme. Toisella kädellään hän taputti ylpeästi
polveensa kuin esiin pyrkivät kyyneleet olisivat sillä kohdalla ja hän
koettaisi niitä musertaa. Mutta hänen toinen kätensä hapuili samalla
kauemmaksi — Dombeyn ohi — kunnes se laskeutui Florencen kaulalle.
"Tässä on vastaus kysymykseenne miksi", näytti se sanovan, ja luja
katse oli tipotiessään, vapisevat huulet eivät enää voineet hillitä
itseään, ja kyyneleet puhkesivat näkyviin.
"Rouva Pipchin", virkkoi hänen isänsä valittavalla äänellä, "tuntuu
peräti ikävältä nähdä tuollaista".
"Tulkaa pois hänen luotaan, neiti Dombey", komensi vanha rouva.
"Ei ole väliä", huomautti tohtori ja nyökäytti ystävällisesti päätänsä
pidättääkseen rouva Pipchiniä. "Ei se haittaa. Me herätämme hänen
mielessään hyvin pian uusia tunteita ja ajatuksia, herra Dombey.
Tarkoituksenne siis on, että pikku ystävämme oppisi..."
"Kaikki, herra tohtori", vastasi Dombey päättävästi.
"Niin", sanoi tohtori, joka tarkasteli Paulia silmät puoliummessa
ja huulillaan tavallinen hymynsä ja näytti tuntevan samanlaista
harrastusta kuin jotakin pientä valioeläintä kohtaan, jonka oli saanut
täytettäväkseen. "Niin juuri. Kyllä me opetamme pikku ystävällemme
kosolta uusia tietoja ja saamme hänet varmasti pian edistymään. Ihan
varmasti. Luullakseni sanoitte, herra Dombey, että hän on vielä
luonnontuore ja viljelemätön."
"Lukuunottamatta alkeellista opetusta kotona ja tämän rouvan luona",
vastasi Dombey ja esitti rouva Pipchinin, joka heti jäykisti koko
vartalonsa ja kasvonsa ja oikein puhisi uhmasta siltä varalta,
että tohtori olisi kohdellut häntä halveksien. "Muuten Paul ei ole
opiskellut mitään tähän asti."
Tohtori Blimber kumarsi merkiksi siitä, että hän ystävällisesti sieti
sellaistakin vähäpätöistä hutiloimista kuin rouva Pipchinin opetus
oli, ja sanoi olevansa iloinen sen kuullessaan, — Paljon parempi oli,
huomautti hän käsiään hieroen, aloittaa ihan perustuksista lähtien. Ja
taas hän katsahti Pauliin kuin olisi halunnut kohta ryhtyä pänttäämään
hänen päähänsä kreikan aakkosia.
"Tämä seikka siis, tohtori Blimber", jatkoi Dombey luoden silmänsä
pikku poikaansa, "ja se keskustelu, joka minulla oli jo aikaisemmin
teidän kanssanne, tekee kaiken lisäselittelyn ja siis myöskin teidän
kalliin aikanne tuhlaamisen tarpeettomaksi, joten —"
"Tulkaa, neiti Dombey", virkkoi sapekas rouva Pipchin.
"Suokaa minulle vielä silmänräpäys", sanoi tohtori. "Antakaa minun
esitellä rouva Blimber ja tyttäreni, jotka liittyvät nuoren Parnassolle
pyrkivän pyhiinvaeltajamme kotielämään. Rouva Blimber" — sillä rouva,
joka ehkä oli odottanut ulkopuolella, tuli juuri sisään tyttärensä,
silmälasisen haudankaivajan kanssa — "herra Dombey. Tyttäreni Cornelia,
herra Dombey. Kuuleppas, rakkaani", jatkoi tohtori kääntyen vaimonsa
puoleen, "herra Dombey osoittaa meille sellaista luottamusta — näetkö
pikku ystäväämme?"
Dombeyhin kohdistuvassa kohteliaisuudenpuuskassaan rouva Blimber ei
ilmeisestikään nähnyt pikku ystävää, sillä hän peräytyi Paulia kohti
ja uhkasi panna hänen asemansa pöydällä vaaraan. Mutta tohtorin
viittauksesta hän kääntyi ihailemaan Paulin klassillisia ja henkeviä
piirteitä, minkä jälkeen hän taas kääntyi Dombeyn puoleen ja sanoi
huoahtaen kadehtivansa hänen rakasta poikaansa.
"Hän on kuin mehiläinen", virkkoi rouva Blimber luoden silmänsä
ylöspäin, "juuri lähdössä puutarhaan, missä kasvaa kaikkein
harvinaisimpia kukkia, imeäkseen ensimmäisen kerran niiden hunajaa.
Virgilius, Horatius, Ovidius, Terentius, Plautus, Cicero. Millainen
hunajamaailma meillä onkaan täällä! Se voi tuntua merkilliseltä, herra
Dombey, naisen suussa, sellaisen miehen puolison suussa —"
"Hiljaa, hiljaa!" virkkoi tohtori Blimber. "Häpeä toki."
"Herra Dombey suo varmasti anteeksi vaimon puolueellisuuden", huomautti
rouva Blimber kohteliaasti hymyillen.
Dombey vastasi "ei suinkaan" tarkoittaen sillä meidän käsityksemme
mukaan puolueellisuutta eikä anteeksiantamista.
"Ja voi tuntua merkilliseltä sen taholta, joka on myös äiti", jatkoi
rouva Blimber.
"Ja sellainen äiti", huomautti Dombey kumartaen ja otaksui sillä
lausuvansa kohteliaisuuden Cornelialle.
"Mutta luulenpa tosiaankin", jatkoi rouva Blimber, "että jos olisin
tuntenut Ciceron ja ollut hänen ystävänsä ja puhellut hänen kanssaan
hänen syrjäisessä Tusculumissaan (kaunis Tusculum!), olisin voinut
kuolla tyytyväisenä".
Oppineisuuden innostus on niin kovin tarttuva, että Dombey oli
puolittain varma siitä, että hänenkin laitansa oli juuri samoin.
Vieläpä rouva Pipchin, joka ei kuitenkaan muuten ollut mukautuvainen
luonteeltaan — niinkuin olemme nähneet —, päästi hiljaisen äänen, joka
muistutti sekä huokausta että voihkausta, ikäänkuin hän olisi tahtonut
saada sanotuksi, ettei kukaan muu kuin Cicero olisi voinut pysyvästi
lohduttaa häntä perulaisten kaivosten tuottamasta onnettomuudesta.
Cornelia katseli Dombeyta silmälasiensa läpi kuin olisi halunnut
esittää hänelle pari lainausta puheena olevan suurmiehen teoksista.
Mutta jos hänellä oli sellainen aikomus, raukesi se tyhjiin, kun ovelle
koputettiin.
"Kuka siellä on?" kysyi tohtori. "Oi, tulkaa sisään, Toots,
tulkaa sisään. Herra Dombey, herra Toots." Toots kumarsi. "Oikea
yhteensattuma!" jatkoi tohtori. "Tässä meillä on alku ja loppu. Alfa ja
omega. Meidän ensimmäinen poikamme, herra Dombey."
Toots oli ainakin päätänsä pitempi kaikkia muita poikia. Hän punastui
kovasti huomatessaan olevansa vierasten keskellä ja nauraa hihitti
kuuluvasti.
"Uusi lisä pikku pylväistöömme, Toots", virkkoi tohtori, "herra Dombeyn
poika".
Nuori Toots punastui taas, ja kun hän huomasi ympärillään vallitsevasta
juhlallisesta hiljaisuudesta, että hänen odotettiin sanovan jotakin,
virkkoi hän Paulille: "Mitä kuuluu?" niin matalalla äänellä ja
niin kömpelösti, että lampaan määkiminen ei olisi voinut tuntua
yllättävämmältä.
"Olkaa hyvä, Toots", sanoi tohtori, "ja pyytäkää herra Feederiä
ottamaan esille muutamia alkeiskirjoja herra Dombeyn poikaa varten ja
määräämään hänelle sopiva paikka lukuhuoneessa. Rakkaani, luulen, ettei
herra Dombey ole vielä nähnyt makuuhuoneita."
"Jos herra Dombey suvaitsee tulla yläkertaan", virkkoi rouva Blimber,
"niin olen kovin ylpeä saadessani näyttää hänelle unenjumalan
valtakunnan".
Niin sanoen lähti rouva Blimber, joka oli hyvin suloinen nainen
käytökseltään ja kuivakiskoinen vartaloltaan ja jonka päässä oli
taivaansininen myssy, yläkertaan Dombeyn ja Cornelian kanssa. Rouva
Pipchin seurasi heidän jäljessään ja katseli terävästi ympärilleen
nähdäkseen vihamiehensä, heikkosilmäisen palvelijan.
Kun he olivat lähteneet, jäi Paul istumaan pöydälle pidellen yhä kiinni
Florencen kädestä ja tarkastellen ujosti tohtoria ja koko huonetta.
Tohtori nojautui taaksepäin tuolissaan pitäen yhä kättään povessa ja
lukien kirjaa, jota kannatti toisella kädellään mahdollisimman kaukana
itsestään. Tuollaisessa lukemistavassa oli jotakin kaameata. Se oli
niin päättäväinen, tyyni, taipumaton ja kylmäverinen työskentelytapa.
Silloin saattoi vapaasti tarkastella tohtorin kasvoja, ja kun hän
hymyili suopeasti tekijälle tai rypisti otsaansa tai pudisti päätään ja
murti suutaan kuin sanoakseen: "älkää uskotelko minulle sellaista, hyvä
herra, minä tiedän asian paremmin", näyttivät ne suorastaan kauheilta.
Tootsilla ei myöskään ollut mitään syytä mennä pois, ja siksi hän
tarkasteli ylväästi kellonsa rattaita ja laski rahakolikoitaan. Mutta
sitä ei kestänyt kauan, sillä kun tohtori Blimber sattui muuttamaan
jäntevien paksujen säärtensä asentoa kuin noustakseen, katosi Toots
äkkiä eikä enää tullut näkyviin.
Pian kuultiin Dombeyn opastajineen tulevan taas alakertaan puhellen
kaiken aikaa. Pian he ilmestyivätkin tohtorin työhuoneeseen.
"Toivottavasti olette tyytyväinen varustuksiin, herra Dombey?" sanoi
tohtori pannen kirjansa pois.
"Ne ovat oivalliset, tohtori", vastasi Dombey.
"Tosiaankin hyvin hauskat", huomautti rouva Pipchin matalalla äänellä,
sillä hän ei ollut koskaan taipuvainen suomaan ylimääräistä kiitosta.
"Rouva Pipchin", huomautti Dombey käännähtäen ympäri, "käy silloin
tällöin tervehtimässä Paulia teidän luvallanne, tohtori ja rouva
Blimber".
"Milloin vain rouva Pipchiniä haluttaa", vastasi tohtori.
"Olemme aina iloiset tavatessamme hänet", lisäsi rouva Blimber.
"Luullakseni olen nyt vaivannut teitä niin paljon kuin oli tarpeellista
ja voin siis lähteä", sanoi Dombey. "Paul, poikani", jatkoi hän ja
astui lapsen viereen, joka istui pöydällä. "Hyvästi!"
"Hyvästi, isä."
Pieni käsi, joka lepäsi Dombeyn kädessä, tuntui niin veltolta ja
huolettomalta, että se oli omituisessa ristiriidassa hänen alakuloisen
ilmeensä kanssa. Mutta Dombey ei ollut vähimpänäkään aiheena Paulin,
surullisuuteen. Se ei koskenut häntä. Ei, ei, vaan Florencea —
yksinomaan Florencea.
Jos Dombey rikkautensa kasvattamassa ylpeydessä oli koskaan saanut
itselleen vihamiehen, leppymättömän ja kostonhimoisen vihassaan, olisi
tämä varmasti voinut pitää kärsimänsä loukkauksen sovituksena sitä
tuskaa, joka silloin kouristi Dombeyn ylpeää sydäntä.
Hän kumartui poikansa yli ja suuteli häntä. Jos hänen katsettaan
hämärsi jokin pikku kasvoilla ilmenevä piirre ja esti häntä näkemästä
niitä selvästi, oli hänen henkinen näkövoimansa tuona lyhyenä hetkenä
ehkä sitä selvempi.
"Tulen pian katsomaan sinua, Paul. Lauantaisin ja sunnuntaisinhan olet
vapaa."
"Niin, isä", vastasi Paul katsahtaen sisareensa. "Lauantaisin ja
sunnuntaisin."
"Ja sinä koetat oppia paljon täällä ja tulla taitavaksi mieheksi, eikö
niin?" sanoi Dombey.
"Kyllä koetan", vastasi lapsi väsyneesti.
"Ja sinä kasvat pian suureksi!" lisäsi Dombey.
"Oikein pian", vastasi lapsi. Taas lehahti hänen kasvojensa yli
varhaisvanha piirre ikäänkuin omituinen valo. Se osui rouva Pipchiniin
ja sammui hänen mustaan pukuunsa. Kelpo syöjätär astui eteenpäin
lausuakseen jäähyväiset ja lähteäkseen pois Florencen kanssa, kuten
hän oli jo kauan halunnut. Hänen liikkeensä sai Dombeyn, jonka silmät
olivat suunnatut Pauliin, taas heräämään mietteistään. Taputettuaan
poikaansa päälaelle ja puristettuaan vielä kerran hänen pientä kättään
hän lausui jäähyväiset tohtorille sekä rouva ja neiti Blimberille
kylmän kohteliaalla tavallaan ja poistui tohtorin työhuoneesta.
Vaikka hän pyysi, ettei kukaan antaisi häiritä itseään hänen tähtensä,
kiiruhti koko perhe eteiseen saattamaan häntä. Siitä johtui, että
rouva Pipchin sekaantui tohtorin ja neiti Blimberin seuraan ja työntyi
toisten joukossa ulos käytävään, ennenkuin ehti tarttua kiinni
Florenceen. Tätä onnellista sattumaa Paul sai jälkeenpäin kiittää siitä
rakkaasta muistosta, että Florence tuli takaisin ja kiersi käsivartensa
hänen kaulansa ympäri ja että viimeiseksi näkyivät oviaukossa Florencen
kasvot. Ne kääntyivät häneen päin rohkaisevasti hymyillen, ja niiden
katse tuntui sitäkin kirkkaammalta, kun se tunkeutui kyynelten läpi.
Tämä muisto sai hänen nuoren rintansa kohoilemaan ja paisumaan ja
koko huoneen pallokarttoineen, kirjoineen ja sokeine Homeroksineen
ja Minervoineen pyörimään hänen silmissään. Mutta äkkiä ne jäivät
seisomaan paikoilleen, ja hän kuuli eteisen kovaäänisen kellon
yhä kyselevän vakavasti "mi-tä-kuu-luu-pik-ku-ys-tä-väl-le-ni,
mi-tä-kuu-luu?" niinkuin aikaisemminkin.
Hän istui kädet ristissä korkealla paikallaan ja kuunteli hiljaa. Mutta
hän olisi voinut vastata "väsyttää, väsyttää, tuntuu kovin yksinäiseltä
ja surulliselta!" Ja siinä istui Paul pakottava tyhjyys rinnassaan.
Kaikki oli ympärillä niin kylmää ja autiota ja vierasta kuin hän olisi
vuokrannut elämän sisustamattomana eikä verhoilijaa eikä huonekaluja
koskaan tulisi.