Kun majuri Bagstock oli pitkän aikaa ja usein tarkastellut Paulia
Prinsessan aukion yli kaksipiippuisen teatterikiikarinsa läpi ja saanut
paljon tarkkoja päivä-, viikko- ja kuukausi- tiedonantoja hänestä
alkuasukkaalta, joka seurusteli tässä tarkoituksessa vakinaisesti neiti
Toxin palvelijattaren kanssa, tuli hän siihen johtopäätökseen; että
Dombey oli tutustumisen arvoinen henkilö ja että J.B. oli sellainen
poika, joka panisi tuttavuuden alulle.
Mutta neiti Tox käyttäytyi yhä pidättyvästi ja kylmästi eikä ollut
ymmärtävinään majuria, kun tämä tuli vierailulle (niinkuin hän usein
tuli) vähän urkkimaan aikeeseensa kuuluvia yksityisseikkoja. Niinpä
majurin täytyi paremman puutteessa, synnynnäisestä itsepintaisuudestaan
ja viekkaudestaan huolimatta, jättää toivonsa toteutuminen jossakin
määrin sattuman varaan, "joka", kuten hänellä oli tapana huomauttaa
klubissaan nauraa hihittäen, "oli ollut viidessäkymmenessä tapauksessa
yhtä vastaan suosiollinen hänelle siitä lähtien, kun hänen vanhempi
veljensä kuoli keltatautiin Länsi-Intiassa".
Kesti jonkun aikaa, ennenkuin se auttoi tässä asiassa, mutta lopulta
se asettui hänen puolelleen. Kun neekeri saattoi yksityiskohdittain
selittää neiti Toxin lähteneen Brightoniin, heräsivät majurissa
paikalla hellät muistot bengalilaisesta ystävästään Bill
Bitherstonesta, joka oli kirjeessä pyytänyt häntä käymään tervehtimässä
hänen ainoaa poikaansa, jos hänen matkansa suinkin sopisi sinne. Mutta
kun neekeri ilmoitti Paulin asuvan rouva Pipchinin luona ja majuri
huomasi, muistellen pikku Bitherstonen mukana Englantiin saapunutta
kirjettä (johon hän ei ollut koskaan ajatellutkaan panna huomiota),
kuinka oivallinen tilaisuus hänelle nyt tarjoutui, hurjistui hän niin
leinistään, joka par'aikaa vaivasi häntä, että heitti jakkaralla mustaa
palvelijaansa palkinnoksi tiedonannosta ja vannoi, ettei saisi rauhaa,
ennenkuin olisi tappanut koko lurjuksen, minkä neekeri melkein uskoikin.
Kun majurin leinikohtaus lopulta oli hellittänyt, lähti hän eräänä
lauantaina muristen Brightoniin neekerinsä kanssa. Koko matkan hän
puhutteli itsekseen neiti Toxia ja nautti siitä toivosta, että hänen
onnistuisi rynnäköllä valloittaa se ylhäinen ystävä, jonka neiti Tox
salasi niin tarkoin ja jonka vuoksi hänet itse oli hylätty.
"Haluaisitteko, arvoisa neiti!" virkkoi majuri pakahtumaisillaan
kostonhalusta ja saaden kaikki jo ennestäänkin paisuneet päänsä suonet
vieläkin pullistumaan, "haluaisitteko antaa matkapassit Joey B:lle,
arvoisa neiti? Ei vielä, arvoisa neiti, ei vielä. Hitto vieköön, ei
vielä. Joe on varuillaan, neiti. Bagstock on elossa. J.B. tietää keinon
ja toisenkin, arvoisa neiti. Joshin säänmuutoksia tarkkaava silmä on
avoinna. Huomaatte hänet itsepintaiseksi, arvoisa neiti. Itsepintainen
on Joseph. Itsepintainen ja hiton ovela!"
Ja hyvin itsepintaiseksi nuori Bitherstone hänet huomasikin heidän
lähtiessään yhdessä kävelylle. Majuri, jonka iho paistoi kirkkaan
punaiselta ja silmät pullottivat kuin äyriäisellä, kuljeskeli joka
suuntaan välittämättä rahtustakaan nuoren Bitherstonen huvittamisesta
ja laahasi häntä vain pitkin katuja, etsien joka suunnalta Dombeyta ja
hänen lapsiaan.
Aikanaan hän keksikin rouva Pipchinin neuvomana Paulin ja Florencen ja
lähestyi heitä heti. Heidän seurassaan oli komea herra, epäilemättä
itse Dombey. Koska majuri astui rohkeasti keskelle tuota pikku joukkoa,
rupesi nuori Bitherstone tietysti puhelemaan onnettomuustoveriensa
kanssa. Silloin majuri pysähtyi ihailemaan ja katselemaan lapsia,
muisti hämmästyksekseen nähneenä heidät ja puhelleensa heidän kanssaan
hyvän tuttavan neiti Toxin luona Prinsessan aukion varrella, sanoi
Paulia hiton hauskaksi pojaksi ja omaksi pikku ystäväkseen, kysyi,
muistiko hän majuri Joey B:tä, ja tajuten äkkiä soveliaisuuden
vaatimukset kääntyi ja pyysi anteeksi Dombeylta.
"Mutta tämä pikku ystäväni", virkkoi majuri, "tekee minut pojaksi
jälleen. Vanha sotilas — majuri Bagstock, nöyrin palvelijanne — ei
häpeä sitä tunnustaa." Tässä majuri nosti hattuaan. "Hitto vieköön,
arvoisa herra!" huudahti hän äkkiä lämmeten, "kadehdin teitä". Sitten
hän malttoi mielensä ja lisäsi: "Suokaa anteeksi, että puhun näin
vapaasti."
Dombey pyysi häntä olemaan kursailematta.
"Vanha soturi, arvoisa herra", virkkoi majuri, "ruudin ja auringon
polttama, kulunut vanha majurirähjä, ei pelännyt teidän kaltaisenne
miehen tuomiota käytöksensä vuoksi. Minulla on kaiketi kunnia puhutella
herra Dombeyta?"
"Minä olen sen nimen nykyinen mitätön edustaja, majuri", vastasi Dombey.
"Totta vie, arvoisa herra", sanoi majuri, "se on suuri nimi. Se
on vasta nimi, herra Dombey", lisäsi hän varmasti kuin olisi
vaatinut Dombeyta vastustamaan itseään ja tuntenut tuskalliseksi
velvollisuudekseen hänet siinä tapauksessa masentaa, "se nimi tunnetaan
ja sitä kunnioitetaan kaikkialla brittiläisillä alueilla. Se on nimi,
jonka jokainen ylpeänä muistaa. Joseph Bagstockissa, arvoisa herra, ei
ole laisinkaan mielistelijän vikaa. Hänen kuninkaallinen korkeutensa
Yorkin herttua on huomauttanut useammassa kuin yhdessä tilaisuudessa,
että Joeyssa ei ole vähintäkään taipumusta imarteluun. Joe on vanha
vilpitön soturi, mutta siinä väitteessään pysyy Joseph itsepintaisesti,
että Dombey on suuri nimi. Totta vie, se on suuri nimi!" huudahti
majuri juhlallisesti.
"Olette niin ystävällinen, että arvioitte sen korkeammalle kuin se ehkä
ansaitsee", vastasi Dombey.
"En, arvoisa herra", sanoi majuri. "Minun pikku ystäväni tässä voi
vahvistaa, että Joseph Bagstock on suora, avomielinen, vilpitön vanha
mies eikä mitään muuta. Tuo poika", lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä,
"jättää nimensä historiaan. Tuo poika ei ole tavallinen ihminen.
Pitäkää huolta hänestä."
Dombey näytti ilmaisevan, että hän aikoi tehdä parhaansa.
"Tässä on myöskin poika, arvoisa herra", jatkoi majuri tuttavallisesti
ja työnsi poikaa ruokokepillään — "bengalilaisen Bitherstonen poika.
Bill Bitherstonen, joka aikaisemmin kuului meidän joukkoomme. Tuon
pojan isä ja minä olimme oikein helmaystäviä. Minne tahansa menikin,
ei voinut kuulla muusta kuin Bill Bitherstonesta ja Joe Bagstockista.
Olenko silti sokea näkemään tuon pojan vikoja? En suinkaan. Hän on
aasi, arvoisa herra."
Dombey katsahti herjattuun nuoreen Bitherstoneen, jonka tunsi ainakin
yhtä hyvin kuin majuri, ja sanoi kohteliaasti:
"Se on totinen tosi, arvoisa herra", vastasi majuri. "Hän on aasi. Joe
Bagstock ei koskaan kaunistele asioita. Vanhan ystäväni bengalilaisen
Bill Bitherstonen poika on synnynnäinen aasi, herra Dombey." Ja majuri
nauroi niin, että hänen kasvonsa painuivat melkein mustiksi. "Pikku
ystäväni on luultavasti määrätty yleiseen kouluun, herra Dombey?" kysyi
majuri kun taas oli toipunut.
"En ole vielä tehnyt varmaa päätöstä", vastasi Dombey. "En luule. Hän
on ruumiillisesti heikko."
"Jos niin on", sanoi majuri, "niin olette oikeassa. Vain vahvat
pojat selviävät Sandhurstissa. Me kidutimme siellä toinen toistamme.
Paahdoimme uusia tulokkaita hiljaisella tulella ja ripustimme heidät
ulos kolmannen kerroksen ikkunasta pää alaspäin. Joseph Bagstockia
pidettiin saappaansa kantapäistä ikkunasta ulkona kolmetoista minuuttia
koulukellon mukaan." Majuri olisi voinut vedota kasvojensa väriin tämän
tarinan vahvistukseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin hänen päänsä olisi
riippunut ulkona vähän liian kauan.
"Mutta se teki meidät sellaisiksi kuin pitikin", sanoi majuri oikaisten
paitansa rintaa. "Me olimme rautaa, arvoisa herra, ja se takoi meitä.
Aiotteko viipyä täällä, herra Dombey?"
"Tulen tänne tavallisesti kerran viikossa, herra majuri", vastasi
Dombey. "Asun Bedford-hotellissa."
"Minulla on toivottavasti kunnia käydä teitä tervehtimässä Bedfordissa,
arvoisa herra, jollei teillä ole mitään sitä vastaan", sanoi majuri.
"Joey B. ei tosin ole sellainen mies, joka tekisi paljon vierailuja,
mutta herra Dombeyn nimi ei olekaan tavallinen. Olen kovin kiitollinen
pikku ystävälleni siitä, että sain kunnian esitellä itseni."
Dombey vastasi hyvin armollisesti, ja kun majuri Bagstock oli
taputtanut Paulin päätä ja sanonut Florencelle, että hänen silmänsä
panisivat ennen pitkää nuorten miesten päät pyörälle — "ja vanhojen
myöskin, jos vain viitsitte", lisäsi majuri hihittäen kovasti — työnsi
hän kepillään liikkeelle nuoren Bitherstonen ja lähti hänen kanssaan
pois jonkinlaista puolihölkkää.
Lupauksensa mukaan majuri kävi Dombeyn luona ja sitten Dombey,
vilkaistuaan armeijan luetteloihin, majurin luona. Senjälkeen majuri
kävi Dombeyn luona hänen kaupunkiasunnossaan ja ajoi senjälkeen
Brightoniin samoissa vaunuissa Dombeyn kanssa. Lyhyesti sanoen,
Dombey ja majuri sopeutuivat harvinaisen hyvin yhteen ja harvinaisen
nopeasti. Dombey huomautti majurista sisarelleen, että hän ei ollut
ainoastaan aito sotilaallinen henkilö, vaan jotakin enemmänkin, koska
hän ihailtavasti käsitti sellaistenkin asiain merkityksen, jotka eivät
kuuluneet hänen omaan alaansa.
Lopulta kutsui Dombey majurin päivällisille Bedfordiin, tultuaan taas
kerran Brightoniin tervehtimään lapsia neiti Toxin ja rouva Chickin
kanssa ja tavattuaan siellä majurin. Jo etukäteen Dombey lausui neiti
Toxille monta kohteliaisuutta hänen naapurinsa ja tuttavansa vuoksi.
Tuottamastaan sydämentykytyksestä huolimatta nämä viittaukset eivät
suinkaan olleet vastenmielisiä neiti Toxille, koska ne tekivät hänet
tavattoman mielenkiintoiseksi ja sallivat hänen tuon tuostakin esiintyä
hajamielisenä, mitä hän ei ollenkaan koettanut salata. Majuri antoi
hänelle yllin kyllin tilaisuutta ilmaista tätä mielenliikutusta, sillä
hän valitteli päivällisen kuluessa yhtä mittaa sitä, että neiti Tox oli
käynyt uskottomaksi hänelle ja Prinsessan aukiolle. Koska tällainen
puhetapa tuntui kovin miellyttävän majuria, viihtyivät he kaikki hyvin.
Senvuoksi ei siis haitannut ollenkaan, että majuri otti hoitaakseen
koko keskustelun ja osoitti siinä suhteessa yhtä suurta halua kuin
pöydän monenlaisiin herkkuihinkin, joiden joukossa hänen voi sanoa
suorastaan piehtaroineen, mikä ei suinkaan ollut hyväksi hänen
punaiselle ja lihavalle olemukselleen. Koska Dombeyn tavallinen
vaiteliaisuus ja pidättyväisyys mielihyvin taipui tällaiseen
valtaamiseen, tunsi majuri esiintyvänsä tänään loistavasti, ja
vilkkautensa näin yhä lisääntyessä hän keksi niin loppumattoman määrän
uusia muunnoksia nimeensä, että hän oikein hämmästyi itsekin. Sanalla
sanoen, he olivat kaikki hyvin tyytyväisiä. Majuria alettiin pitää
ehtymättömän kekseliäänä seuraihmisenä, ja kun hän monien estelyjen
jälkeen lähti pois myöhään illalla, lausui Dombey punastelevalle neiti
Toxille taas kohteliaisuuksia hänen naapuristaan ja tuttavastaan.
Mutta paluumatkallaan hotelliinsa majuri lakkaamatta toisteli itsekseen
ja itsestään: "Ovela, arvoisa ystäväni — ovela, hitonmoisen ovela!"
Ja kortteerissaan hän istuutui nojatuoliin ja joutui äänettömän
naurunpuuskan valtaan, jollainen sattui hänelle toisinaan ja näytti
kammottavalta. Tällä kertaa se kesti niin kauan, että musta palvelija,
joka katseli häntä vähän matkan päästä uskaltamatta kuitenkaan
lähestyä, piti häntä jo kerran pari menneenä miehenä. Hänen koko
olemuksensa, mutta etenkin hänen kasvonsa ja päänsä pullistuivat
enemmän kuin koskaan ennen ja näyttivät mustaihoisen mielestä vain
vellovalta siniväriltä. Vihdoin hänet valtasi raju yskänpuuska, ja kun
se oli vähän helpottanut, huudahteli hän seuraavaan tapaan:
"Tosiaanko, arvoisa neiti, tosiaanko? Rouva Dombeyksiko, arvoisa neiti?
Sitä en usko, neiti. Ei niin kauan kuin Joe B. voi panna siihen jonkin
esteen. J.B. kostaa nyt teille. Bagstock ei ole vielä ihan mennyttä
miestä. Neiti on ovela, mutta Josh on ovelampi. Vanhalla Joella on
silmät auki — sepposen selällään!" Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei
viimeinen väite olisi tosi, vieläpä perin hirvittävässä määrässä, ja
sellaisena se pysyikin melkein koko yön, jonka majuri enimmäkseen
vietti samaan tapaan huudahtelemalla ja välillä taas yskimällä niin,
että koko talo oli pelon vallassa.
Seuraavana päivänä, sunnuntaina, kun Dombey, rouva Chick ja neiti
Tox istuivat aamiaispöydässä yhä ylistellen majuria, juoksi Florence
sisään. Hänen kasvonsa hehkuivat, hänen silmänsä säteilivät iloisesti,
ja hän huudahti:
"Isä, isä! Walter on täällä eikä tahdo tulla sisään."
"Kuka?" huusi Dombey. "Mitä hän tarkoittaa? Mikä nyt on?"
"Walter, isä!" sanoi Florence ujosti ja tunsi lähestyneensä isäänsä
liian tuttavallisesti. "Hän, joka löysi minut, kun olin eksynyt."
"Tarkoittaako hän nuorta Gayta, Louisa?" kysyi Dombey rypistäen
otsaansa. "Tuon lapsen käytös on tosiaankin käynyt kovin rajuksi.
Luullakseni hän ei voi tarkoittaa nuorta Gayta, Ole hyvä ja käy
katsomassa, mistä on puhe."
Rouva Chick kiiruhti käytävään ja palasi ilmoittamaan, että siellä oli
nuori Gay hyvin omituisen näköisen henkilön seurassa ja että nuori Gay
ei sanonut kehtaavansa tulla sisään, kun kuuli herra Dombeyn syövän
aamiaista, vaan tahtoi odottaa, kunnes herra Dombey kutsuisi hänet.
"Käske pojan tulla nyt heti", virkkoi Dombey. "No, Gay, mistä on
kysymys? Kuka lähetti teidät tänne? Eikö kukaan muu voinut tulla?"
"Suokaa anteeksi, herra Dombey", vastasi Walter. "Ei minua ole
lähetetty. Olen ollut niin rohkea, että olen tullut omasta
aloitteestani, mutta toivon teidän antavan anteeksi, kun kuulette
vaikuttimeni."
Mutta odottamatta, mitä hänellä oli sanottavana, Dombey katseli
kärsimättömästi hänen kummaltakin puoleltaan (kuin hän olisi ollut
tiellä oleva pilari) johonkin hänen takaiseensa esineeseen.
"Mitä tämä merkitsee?" kysyi Dombey. "Kuka tuo on? Luullakseni olette
tullut väärästä ovesta, herra."
"Olen pahoillani, että tulin tänne häiritsemään kenenkään kanssa, herra
Dombey!" huudahti Walter nopeasti, "mutta tämä on — tämä on kapteeni
Cuttle, herra Dombey."
"Walter, poikani", huomautti kapteeni kumealla äänellään, "älä
lannistu!"
Samalla kapteeni tuli vähän sisemmälle ja esiintyi avaran sinisen
pukunsa, silmäänpistävän paidankauluksensa ja kännisen nenänsä täydessä
loistossa, kumarsi Dombeylle ja heilutti koukkuansa kohteliaasti
naisille, kova vahakangashattu toisessa kädessään ja otsallaan punainen
juova, jonka hattu oli siihen äsken painanut.
Dombey katseli tätä ilmestystä hämmästyneenä ja suuttuneena ja näytti
katseillaan pyytävän rouva Chickiä ja neiti Toxia puolelleen sitä
vastaan. Pikku Paul, joka oli tullut sisään Florencen jäljessä,
peräytyi neiti Foxiin päin kapteenin heiluttaessa koukkuansa ja
seisoessa puolustusasennossa.
"No niin, Gay", sanoi Dombey. "Mitä teillä on sanottavana minulle?"
Taas huomautti kapteeni ikäänkuin sopivana keskustelunalkuna, jonka
täytyi vaikuttaa edullisesti kaikkiin läsnäoleviin: "Walter, älä
lannistu!"
"Pelkään, herra Dombey", aloitti Walter vavisten ja lattiaan katsellen,
"että olen ollut kovin rohkea tullessani tänne — niin, tämä onkin
varmasti rohkeata... Tuskin olisin uskaltanut pyytää tavata teitä tänne
tultuanikaan, jollei minua olisi sattumalta tavannut neiti Dombey ja..."
"Jaha", keskeytti Dombey seuraten hänen silmiään hänen katsoessaan
tarkkaavaiseen Florenceen ja rypistäen vaistomaisesti otsaansa, kun
tyttö rohkaisi Walteria hymyllään. "Jatkakaa, olkaa hyvä."
"Niin, niin", huomautti kapteeni, joka piti velvollisuutenaan ja hyvään
tapaan kuuluvana tukea Dombeyta. "Hyvin sanottu! Jatka, Walter."
Kapteeni Cuttlen olisi oikeastaan pitänyt menehtyä sen katseen
vaikutuksesta, jonka Dombey loi häneen kiitokseksi hänen
avuliaisuudestaan. Mutta hän ei huomannut sitä ollenkaan, vaan
sulki toisen silmänsä vastaukseksi ja ilmaisi Dombeylle muutamilla
merkitsevillä koukun liikkeillä, että Walter vähän ujosteli alussa ja
pian kyllä rohkaistuisi.
"Minut on pakottanut tänne tulemaan vain yksityinen ja henkilökohtainen
asia, herra Dombey", jatkoi Walter änkyttäen, "ja kapteeni Cuttle —"
"Tässä", keskeytti kapteeni kuin vakuuttaakseen, että hän oli lähellä
ja valmis auttamaan.
"Joka on eno-parkani oikein vanha ystävä ja kerrassaan oivallinen mies,
herra Dombey", jatkoi Walter kohottaen katseensa kuin pyytääkseen
anteeksi kapteenin puolesta, "oli niin ystävällinen, että tarjoutui
tulemaan kanssani, mitä minun oli vaikea kieltää."
"Ei, ei, ei", huomautti kapteeni tyytyväisenä. "Ei suinkaan.
Ei puhettakaan kieltämisestä. Jatka, Walter."
"Ja senvuoksi, herra Dombey", sanoi Walter, joka nyt uskalsi katsoa
Dombeyn silmiin ja jatkoi epätoivoisen rohkeasti asiaa, josta ei enää
voinut peräytyä, "senvuoksi olen tullut hänen kanssaan kertomaan, että
vanha eno-parkani on suuren hädän ja tuskan vallassa. Hänen kauppansa
on vähitellen mennyt lamaan ja koska hän ei kykene nyt suorittamaan
erästä velkaa, jonka pelko on painanut raskaasti hänen mieltään
kuukauden toisensa perästä, uhkaa tällä haavaa ulosmittaus, ja hän on
vaarassa menettää kaikki, mitä hänellä on, ja se murtaa varmasti hänen
sydämensä. Jos te tahtoisitte ystävällisesti, koska tunnette hänet
rehelliseksi mieheksi, tehdä jotakin auttaaksenne häntä pulasta, herra
Dombey, emme koskaan voisi kylliksi kiittää teitä."
Walterin silmät täyttyivät kyynelillä ja samoin Florencen. Hänen isänsä
huomasi niiden välkkyvän, vaikka näytti katselevan vain Walteria.
"Se on hyvin suuri summa, herra Dombey", sanoi Walter. "Enemmän kuin
kolmesataa puntaa. Enoni on ihan masentunut onnettomuudestaan, se on
koskenut häneen niin kovasti. Hän ei pysty tekemään mitään auttaakseen
itseään. Hän ei edes tiedä vielä, että olen tullut puhumaan teille
asiasta. Te varmaankin odotatte", jatkoi Walter hetkisen epäröityään,
"että sanoisin täsmälleen, mitä haluan. En tosiaankaan tiedä itsekään.
Enolla on myymälävarastonsa, joka ei ole minkään muun velan panttina,
sen luulen voivani varmasti vakuuttaa, ja kapteeni Cuttle myöskin
haluaisi olla takaajana. Minä — minä tuskin uskallan mainita omia
ansioitani, mutta jos sallitte niiden karttua yhteen — maksuksi —
etukäteen — eno — säästäväinen, rehellinen, vanha mies." Walterin ääni
katkesi näiden hajallisten sanojen jälkeen, ja hän jäi seisomaan pää
kumarassa isäntänsä eteen.
Kapteeni Cuttle piti tätä sopivana hetkenä kalleuksiensa näyttämiseen
ja astui pöydän luo. Siinä hän järjesti Dombeyn viereen vapaan paikan
aamiaiskuppien väliin, veti esiin hopeakellonsa, rahansa, teelusikkansa
ja sokeripihtinsä, kokosi ne yhteen kasaan, jotta ne näyttäisivät
mahdollisimman kallisarvoisilta, ja puhkesi seuraaviin sanoihin:
"Puoli leipää on parempi kuin ei mikään, ja sama huomautus pitää
paikkansa myöskin muruista. Tuossa on muutamia. Muuten on olemassa
myöskin sadan punnan eläke, joka on luovutettavissa. Jos maailmassa
on miestä, joka on ihan täpösen täynnä tietoja, niin se on vanha Sol
Gills. Ja jos mikään lupaava nuorukainen on tulvillaan maitoa ja
hunajaa, niin se on hänen sisarenpoikansa", lisäsi kapteeni sovittaen
tähänkin paikkaan onnellisesti erään puheenparren.
Sitten kapteeni peräytyi entiselle paikalleen ja seisoi sivellen
hajallisia suortuviaan sennäköisenä kuin olisi viimeistellyt vaikeata
suoritusta.
Kun Walter lakkasi puhumasta, kääntyi Dombeyn katse pikku Pauliin,
joka nähdessään Florencen seisovan pää painuksissa ja hiljaa itkien
säälistä juuri paljastettua onnettomuutta kohtaan meni sisarensa luo
ja koetti häntä lohduttaa, samalla katsellen Walteria ja isäänsä hyvin
ilmehikkäästi. Kapteeni Cuttlen sanojen jälkeen, joita Dombey oli
kuunnellut ylpeän kylmäkiskoisesti, hän loi taas katseensa Pauliin ja
tarkasteli lapsukaista ääneti ja kiinteästi joitakin hetkiä.
"Kuinka tuo velka syntyi?" kysyi Dombey vihdoin. "Kuka on velkoja?"
"Hän ei tiedä", vastasi kapteeni pannen kätensä Walterin olkapäälle.
"Minä tiedän. Se syntyi siten, että Gills auttoi erästä miestä, joka
on jo kuollut ja josta ystävälläni Gillsillä on ollut menoja monta
sataa puntaa. Lähemmät yksityisseikat voin ilmaista kahden kesken, jos
suvaitsette."
"Ihmisten, joilla on yllin kyllin tekemistä omien asioittensa
hoitamisessa", virkkoi Dombey välittämättä niistä salaperäisistä
merkeistä, joita kapteeni teki Walterin selän takana, ja katsellen
yhä poikaansa, "olisi parasta tyytyä omiin velvollisuuksiinsa ja
vaikeuksiinsa eikä lisätä niitä menemällä takaamaan muita ihmisiä. Se
on sitäpaitsi epärehellistä ja liian omahyväistäkin", jatkoi Dombey
ankarasti, "perin omahyväistä, sillä rikkaatkaan eivät voi tehdä sen
enempää. Tule, tänne, Paul!"
Lapsi totteli, ja Dombey otti hänet polvelleen.
"Jos sinulla nyt olisi rahaa..." virkkoi Dombey. "Katsoppas minuun!"
Paul, jonka katse oli kääntynyt hänen sisareensa ja Walteriin, loi
silmänsä isän kasvoihin.
"Jos sinulla nyt olisi rahaa", sanoi Dombey, "niin paljon rahaa kuin
nuori Gay äsken mainitsi, niin mitä niillä tekisit?"
"Antaisin ne hänen vanhalle enolleen", vastasi Paul.
"Lainaisit ne hänen vanhalle enolleen, eikö niin?" korjasi Dombey. "No
niin! Kun tulet kyllin vanhaksi, olet sinä osallinen minun rahoihini,
ja me käytämme niitä yhdessä."
"Dombey ja Poika", vahvisti Paul, jota oli totutettu lausumaan
toiminimi.
"Dombey ja Poika", toisti hänen isänsä. "Haluaisitko alkaa nyt jo olla
Dombey ja Poika ja lainata nuo rahat nuoren Gayn enolle?"
"Kyllä, kyllä, isä!" huudahti Paul, "ja Florence myös".
"Tytöillä ei ole mitään tekemistä Dombey ja Pojan kanssa", sanoi
Dombey. "Tahtoisitko sinä antaa?"
"Tahtoisin, isä, tahtoisin!"
"No, tee se siis", vastasi hänen isänsä. "Ja nyt näet, Paul", lisäsi
hän hiljempää, "kuinka mahtava raha on ja kuinka kiihkeästi ihmiset
sitä haluavat. Gay on tullut tämän pitkän matkan sitä pyytämään, ja
sinä, niin suuri ja rikas, jolla sitä on hallussasi, annat sitä hänelle
suurena suosionosoituksena, josta hän on sinulle kiitollisuudenvelassa."
Paul käänsi hetkiseksi ylöspäin pikkuvanhat kasvonsa, joissa kuvastui
näiden sanojen tarkka ymmärtäminen, mutta sitten hän taas sai
lapsekkaan ilmeen, kun hän liukui alas isänsä polvelta ja juoksi
pyytämään, ettei Florence enää itkisi, koska hän oli luvannut antaa
nuorelle Gaylle nuo rahat.
Sitten Dombey meni erään sivupöydän luo ja kirjoitti muutamia rivejä
paperipalaselle, jonka sinetöi kuoreen. Sillä välin kuiskailivat Paul
ja Florence Walterille, ja kapteeni Cuttle katseli näitä kolmea punoen
mielessään niin sanomattoman rohkeita ajatuksia, että Dombey ei olisi
koskaan voinut uskoa, jos olisi aavistanut. Kun kirje oli valmis,
palasi Dombey entiselle paikalleen ja antoi sen Walterille.
"Jättäkää tämä", virkkoi hän, "ensimmäiseksi työksenne huomisaamuna
herra Carkerille. Hän ottaa heti huolehtiakseen siitä, että joku
konttorihenkilöistä vapauttaa enonne hänen nykyisestä pulastaan
maksamalla vaaditun summan ja järjestää velan takaisin maksamisen
ehdot enonne oloja vastaavalla tavalla. Saatte katsoa tätä asiaa siltä
kannalta, että sen on toimittanut nuori herra Paul."
Walter olisi mielenliikutuksessaan siitä, että hänellä nyt
oli hallussaan keino auttaa eno ahdingosta, halunnut ilmaista
kiitollisuuttaan ja iloaan, mutta Dombey keskeytti hänet heti.
"Pitäkää tätä nuoren Paul-herran ansiona", toisti hän. "Olen selittänyt
sen hänelle, ja hän ymmärtää sen. En halua kuulla siitä puhuttavan
enempää."
Koska hän viittasi ovelle, ei Walter voinut muuta kuin kumartaa ja
lähteä. Kun neiti Tox huomasi, että kapteeni aikoi tehdä samoin,
sekaantui hän asiaan.
"Arvoisa herra", virkkoi hän kääntyen Dombeyn puoleen, jonka
anteliaisuus oli saanut sekä hänet että rouva Chickin vuodattamaan
runsaasti kyyneleitä, "luulen teidän unohtaneen jotakin. Suokaa
anteeksi, herra Dombey, luonteenne jaloudessa ja toteuttaessanne ylevää
tarkoitusta olette varmaankin sivuuttanut erään pikku seikan."
"Kuinka niin, neiti Tox?" kysyi Dombey.
"Tuo herra, jolla on tuollainen — vehje", jatkoi neiti Tox vilkaisten
kapteeni Cuttleen, "on jättänyt pöydälle teidän viereenne."
"Jopa nyt jotakin!" huudahti Dombey pyyhkäisten kapteenin omaisuuden
luotaan ikäänkuin siinä olisi tosiaankin ollut vain muruja. "Ottakaa
pois nuo tavarat. Olen kiitollinen teille, neiti Tox, se oli teidän
tavallisen hienotunteisuutenne kaltaista. Suvaitkaa ottaa mukaanne nuo
esineet, hyvä herra!"
Kapteeni Cuttle tunsi, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta
kuin taipua. Mutta häntä liikutti niin Dombeyn ylevämielinen
kieltäytyminen vastaanottamasta ulottuvilleen koottuja kalleuksia,
että hän talletettuaan teelusikat ja sokeripihdit toiseen taskuun ja
rahat toiseen ja pistettyään suuren kellonsa hitaasti sille kuuluvaan
säilöpaikkaan ei voinut olla tarttumatta Dombeyn oikeaan käteen eheällä
vasemmallaan ja pitäen vahvoilla sormillaan sen kämmentä ylöspäin
painamatta siihen koukkuansa ihastuksen puuskassa. Tämä lämpimän
tunteen ja kylmän raudan kosketus sai Dombeyn värisemään sisintään
myöten.
Sitten kapteeni Cuttle heitti koukullaan naisille useampia
lentosuukkoja hyvin sirosti ja kohteliaasti ja lausuttuaan erittäin
jäähyväiset Paulille ja Florencelle seurasi Walteria ulos huoneesta.
Florence aikoi juosta heidän jäljessään sydämensä innon pakottamana
lähettääkseen terveisiä vanhalle Solille, mutta Dombey kutsui hänet
takaisin ja käski hänen pysyä paikallaan.
"Eikö sinusta koskaan tule Dombeytä, lapsi kulta!" huudahti rouva Chick
juhlallisen moittivasti.
"Rakas täti", pyysi Florence, "älä suutu minuun. Minä olen niin
kiitollinen isälle!"
Hän olisi juossut isänsä syliin ja kietonut käsivartensa hänen
kaulansa ympäri, jos olisi uskaltanut, mutta hän ei tohtinut, vaan
katseli kiitollisesti isäänsä päin. Tämä istui miettiväisen näköisenä,
välillä katsahtaen rauhattomasti tyttäreensä, kuitenkin enimmäkseen
tarkastellen Paulia, joka käveli edestakaisin huoneessa ylpeän
arvokkaana, koska oli antanut nuorelle Gaylle rahaa.
Kuinka sitten oli nuoren Gayn — Walterin — laita!
Hän oli ihastuksissaan voidessaan puhdistaa enonsa kodin
ulosottomiehistä ja välittäjistä ja kiiruhti takaisin hyvine
uutisineen. Ja sitten hänelle taas tuli suuri ilo, kun kaikki oli
järjestetty ja suoritettu seuraavana päivänä ennen puoltapäivää ja
hän illalla sai istua pienessä takahuoneessa vanhan Solin ja kapteeni
Cuttlen kanssa ja näki laivakojeiden kauppiaan jo virkistyvän ja
jälleen toivovan hyvää tulevaisuudesta ja tuntevan, että puinen
merikadetti oli yhä hänen omansa. Mutta tunnustettava on, että Walter
toisaalta tunsi itsensä nöyryytetyksi, vaikka hänen kiitollisuutensa
Dombeytä kohtaan ei siitä ollenkaan vähentynyt. Juuri kun raaka
tuuli auttamattomasti tuhoaa nupullaan olevat toiveemme, olemme
taipuvaisimpia kuvailemaan mielessämme, millaisia kukkia niihin olisi
voinut kehittyä, jollei tuhoa olisi tullut. Nyt kun Walter tunsi
olevansa erotettu Dombeyn korkealta tasolta uuden hirveän romahduksensa
vuoksi ja tajusi, että hänen kaikki vanhat rohkeat mielikuvansa olivat
hajonneet joka ilmansuuntaan hänen pudotessaan, alkoi hän epäillä,
että niiden herättämissä näyissä hän oli kerran vuosikausien kuluttua
kosivinaan Florencea.
Kapteeni katseli asiaa ihan eri kannalta. Hän näytti olevan siinä
uskossa, että kohtaus, jonka todistajana hän oli ollut, oli niin
tyydyttävä ja rohkaiseva, ettei enää ollut jäljellä Walterin ja
Florencen kihlaukseen muuta kuin askel tai pari ja että äskeinen tapaus
oli sitä mainiosti edistänyt, joskaan ei suorastaan vienyt lopulliseen
päätökseen. Innostuneena tästä varmasta uskostaan ja Gills-ystävänsä
mielialan paranemisesta ja oman iloisuutensa yllyttämänä hän koetti
jo, laulaessaan tänä iltana kolmatta kertaa ballaadia "viehättävästä
Pegistä", sijoittaa sankarittaren tilalle nimeä Florence, mutta kun se
tuntui hänestä vaikealta sekä rytmin että loppusoinnun vuoksi, keksi
hän sen onnellisen ajatuksen, että tuo nimi sopi muuttaa Flegiksi,
kuten hän tekikin melkein yliluonnollisen veitikkamaisesti ja hyvin
kaikuvalla äänellä, vaikka oli jo lähellä se aika, jolloin hänen piti
taas palata asuntoonsa hirveän rouva MacStingerin luo.