Taipumus romanttiseen ja ihmeelliseen, jota Walter Gayn luonteessa oli
niin vahva annos ja jota hänen enonsa Solomon Gillsin holhous ei ollut
paljoa miedontanut vakavan elämänkokemuksen vedellä, oli syynä siihen,
että hän kovin mielellään ja hartaasti ajatteli Florencen seikkailua
kelpo rouva Brownin kanssa. Hän helli ja hoiteli sitä muistissaan,
etenkin sitä osaa, joka koski häntä itseäänkin, kunnes siitä tuli hänen
mielikuvituksensa hemmoiteltu lapsi, joka kulki omaa tietään ja teki
mitä halusi.
Näiden tapausten ja hänen oman osuutensa muisteleminen tuli ehkä
vielä viehättävämmäksi sen takia, että vanha Sol ja kapteeni Cuttle
haaveilivat niistä joka sunnuntai. Tuskin näet kului ainoatakaan
sunnuntaita, jolloin ei jompikumpi oivallisista toveruksista olisi
salaperäisesti viitannut tähän asiaan. Olipa kapteeni mennyt niinkin
pitkälle, että oli ostanut jokseenkin vanhan ballaadin, joka oli
kauan liehunut monien muiden pääasiassa merimiehen tunteita purkavien
joukossa autiolla seinällä Commercial Roadin varrella. Tämä runotuote
esitti, kuinka eräs toivorikas nuori hiilenkantaja kosiskeli "kaunista
Pegiä" ja nai hänet, vaikka Peg oli newcastlelaisen hiililaivan
kapteenin ja osakkaan tytär. Moisessa jännittävässä tarinassa kapteeni
Cuttle keksi syvän yliluonnollisen vihjauksen Walterin ja Florencen
juttuun. Se kiihoitti häntä niin, että hän erittäin juhlallisissa
tilaisuuksissa kuten syntymä- tai muina merkkipäivinä, jos ei silloin
vain sattunut olemaan rukoussunnuntai, lauloi täyttä kurkkua koko tuon
ballaadin pienessä takahuoneessa ja ihmeellisesti värisytti ääntään
Peg-nimen kohdalla, johon kaikki säkeistöt päättyivät sankarittaren
kunniaksi.
Mutta reipas, avomielinen poika ei ole kovin taipuvainen erittelemään
omien tunteittensa laatua, niin voimakkaat kuin ne lienevätkin,
ja Walterista olisi tuntunut vaikealta päästä niistä selville.
Hänelle olivat hyvin rakkaita se lastauspaikka, jossa hän oli
tavannut Florencen, ja ne kadut (joskaan ne itsessään eivät olleet
miellyttäviä), joita myöten he olivat palanneet kotiin. Niitä
kenkiä, jotka olivat niin usein lähteneet irti tiellä, hän säilytti
omassa huoneessaan. Istuessaan eräänä iltana pienessä takahuoneessa
hän oli piirtänyt oikean kokoelman kuviteltuja muotokuvia kiltistä
rouva Brownista. Kenties hän myös alkoi pukeutua huolellisemmin tuon
muistorikkaan tapauksen jälkeen, ja ainakin hän vapaa-aikoinaan käveli
mielellään siihen kaupunginosaan, jossa Dombeyn talo oli, sen pienen
mahdollisuuden varalta, että kohtaisi Florencen kadulla. Mutta kaikki
nämä tunteet olivat niin lapsellisia ja viattomia kuin suinkin.
Florence oli hyvin sievä, ja hauskaa oli ihailla sieviä kasvoja.
Florence oli turvaton ja heikko, ja Walterista oli ylvästä ajatella
voineensa suojella ja auttaa häntä. Florence oli maailman kiitollisin
olento, ja hauskalta tuntui nähdä hänen iloisen kiitollisuutensa
loistavan hänen kasvoistaan. Florence oli laiminlyöty ja kohdeltu
kylmästi, ja Walterin rinta oli täynnä lapsellista harrastusta synkässä
komeassa kodissa asuvaa hyljättyä lasta kohtaan.
Niinpä sattui, että Walter ehkä puolikymmentä kertaa vuodessa sai
nostaa hattuaan Florencelle kadulla ja Florence pysähtyi häntä
kättelemään. Rouva Wickam oli niin tottunut tähän, tuntien koko jutun,
ettei kiinnittänyt siihen vähääkään huomiota. Neiti Nipper taas melkein
odotti näitä kohtauksia, sillä hänen tunteellista nuorta sydäntään
liikutti salaa Walterin hauska ulkomuoto. Niinikään hän oli taipuvainen
uskomaan, että hänen tunteensa tapasivat vastakaikua.
Sensijaan siis, että Walter olisi unohtanut Florencen tai kadottanut
hänet näkyvistään, hän muisti kaikki yhä paremmin. Mitä tulee
heidän tuttavuutensa seikkailumaiseen alkuun ja kaikkiin niihin
pikku asianhaaroihin, jotka antoivat sille erikoisen luonteen ja
vivahduksen, ajatteli hän niitä enemmän mielikuvitustaan viehättävänä
välttämättömänä tarinana kuin sellaisena tosiasiana, jossa hänellä
itsellään oli oma osuutensa. Kaikki ne kaunistivat Florencea hänen
mielestään oikein paljon, mutta eivät häntä itseään. Toisinaan
hän ajatteli (ja silloin hän aina marssi hyvin nopeasti), kuinka
suurenmoista olisi ollut, jos hän olisi lähtenyt merelle heti
ensimmäisen kohtauksen jälkeen, tehnyt siellä ihmeellisiä tekoja
viivyttyään poissa pitkän aikaa ja palannut komeana amiraalina
tai ainakin häikäisevän loistavilla olkalapuilla varustettuna
fregattikapteenina ja nainut Florencen (joka silloin olisi kaunis
neito), uhmaten herra Dombeyn hampaita, kaulaliinaa ja kellonvitjoja,
ja vienyt hänet jonnekin kaukaiselle siniselle rannalle. Mutta nämä
eloisat mielikuvat saattoivat vain harvoin muuttaa Dombey ja Pojan
konttorin messinkisen nimilevyn kultaiseksi tai luoda kirkasta valoa
sen likaisiin ikkunoihin. Ja kun kapteeni ja Sol-eno puhelivat Richard
Whittingtonista ja hänen mielitietystään, tunsi Walter käsittävänsä
oman asemansa Dombey ja Pojan liikkeessä paremmin kuin he.
Niinpä hän edelleen toimitti tehtäviään päivästä toiseen iloisena,
uutterana ja hilpeänä ja tajusi Sol-enon ja kapteeni Cuttlen
herkkäuskoiset suunnitelmat. Samalla täyttivät kuitenkin hänen mielensä
tuhannet epäselvät ja haaveelliset mielikuvat, joihin verrattuina
toisten haaveet olivat arkipäiväistä todennäköisyyttä. Sellainen
oli hänen asemansa niihin aikoihin, jolloin Dombeyn lapset olivat
hoidettavina rouva Pipchinin luona ja jolloin hän itse näytti vähän,
mutta ei paljon vanhemmalta kuin ennen. Hän oli sama nopeajalkainen,
suruton ja vilkasälyinen nuorukainen kuin silloinkin, jolloin hän
syöksyi takahuoneeseen Sol-enon ja kuviteltujen täysihoitolaisten
etunenässä ja näytti valoa ukolle, joka toi kellarista madeirapullon.
"Kuules, eno", virkkoi Walter, "en luule sinun voivan hyvin. Et ole
ensinkään syönyt aamiaista. Minä noudan lääkärin katsomaan sinua, jos
tällaista jatkuu."
"Hän ei voi antaa minulle, mitä tarvitsen, poikani", vastasi Sol-eno.
"Ainakin pitäisi hänellä silloin olla paljon potilaita, jos hän voisi —
ja silloin hän ei tahtoisi."
"Mitä tarkoitat, eno? Ostajiako?"
"Niin", vastasi Sol huoahtaen. "Ostajat voisivat auttaa."
"Hitto heidät periköön, eno!" huudahti Walter laskien kuppinsa
kalisten pöydälle ja lyöden kädellään pöytää. "Kun näen ihmisten
marssivan kadulla kaiken päivää joukoittain edestakaisin ja sivuuttavan
loppumattomana laumana meidän myymälämme, silloin tunnen kiusausta
rynnätä ulos, tarttua jonkun kaulukseen, laahata hänet sisään ja panna
hänet ostamaan viidelläkymmenellä punnalla laivakojeita käteismaksulla.
Mitä te siellä kurkistelette sisään?" jatkoi Walter puhutellen erästä
vanhaa herraa (luonnollisestikin niin, ettei tämä kuullut), joka
tuijotti myymälän ikkunassa olevaa laivan kaukoputkea. "Siitä ei ole
mitään hyötyä, minäkin voisin niin tehdä. Tulkaa sisään ja ostakaa se!"
Mutta kun vanha herra oli tyydyttänyt uteliaisuutensa, poistui hän
rauhallisesti.
"Tuolla hän nyt menee!" sanoi Walter. "Niin ne kaikki tekevät.
Mutta, eno — kuules, eno", toisti hän, sillä ukko oli vaipunut omiin
mietteisiinsä eikä ollut vastannut ensimmäiseen puhutteluun. "Älä ole
alakuloinen. Älä menetä rohkeuttasi. Kun kerran saat tilauksia, tulee
niitä sellainen joukko, ettet voi niitä suorittuakaan."
"Minun suoritusaikani on silloin jo loppunut, kun niitä tulee,
poikaseni", vastasi Solomon Gills. "Niitä ei tule tähän myymälään
kertaakaan, ennenkuin minä olen poissa täältä."
"Mutta, eno! Kuule, sinä et saa puhua noin!" pyysi Walter. "Et saa!"
Ukko koetti näyttää iloiselta ja hymyili pienen pöydän yli Walterille
niin hilpeästi kuin osasi.
"Ei suinkaan ole sattunut mitään erikoista, eno?" kysyi Walter nojaten
kyynärpäitään teetarjottimeen ja kumartuen eteenpäin puhuakseen
tuttavallisemmin ja läheisemmin. "Ole avomielinen minulle, eno, jos
jotakin on sattunut, ja kerro minulle kaikki."
"Ei, ei, ei", vastasi vanha Sol. "Ettäkö jotakin erikoista? Ei, ei.
Mitä erikoista nyt olisi sattunut?"
Vastaukseksi Walter pudisti epäuskoisesti päätään. "Sitähän minä
tahtoisin tietää", virkkoi hän, "ja sinä kysyt minulta! Kuuleppas, eno,
kun näen sinut tuollaisena, olen oikein pahoillani siitä, että asun
sinun luonasi."
Ukon silmät levisivät hänen tahtomattaankin.
"Niin. Vaikka ei kukaan ole ollut onnellisempi kuin minä ja aina olen
ollut sinun luonasi, olen hyvin pahoillani siitä, että asun sinun
luonasi, kun näen jonkin rasittavan mieltäsi."
"Olenhan minä tosin silloin tällöin vähän ikävä seuratoveri", huomautti
Solomon hieroen sävyisästi käsiään.
"Tarkoitan sitä", jatkoi Walter kumartuen vielä enemmän eteenpäin
taputtaakseen enoaan olkapäälle, "että minusta tuntuu kuin sinulla
pitäisi olla täällä minun sijallani ja teen kaatajana hauska pikku
vaimo — kodikas, oivallinen, miellyttävä vanha rouva, joka sopisi
sinulle ja osaisi kohdella sinua oikein ja pitää sinua reippaalla
mielellä. Tässä minä olen, niin hellä sisarenpoika kuin suinkin
(ainakin pitäisi olla), mutta minä olen vain sukulainen enkä voi olla
sinulle sellainen seuratoveri kuin hän voisi olla sinun ollessasi
alakuloisella tuulella ja masentuneena, vaikka totisesti antaisin
mitä hyvänsä ilahduttaakseni sinua. Ja siksi sanonkin nähdessäni
sinut surullisena olevani oikein pahoillani siitä, ettei sinulla ole
toverinasi ketään parempaa kuin tyhmä nuori huimapää, jolla on kyllä
suuri halu lohduttaa sinua, eno, mutta joka ei tiedä keinoa siihen — ei
tiedä keinoa", toisti Walter kurottautuen puristamaan enonsa kättä.
"Wally, rakas poikani", virkkoi Solomon, "jos miellyttävä pieni vanha
rouva olisi ottanut paikkansa tässä huoneessa neljäkymmentäviisi vuotta
sitten, en olisi voinut mieltyä häneen enemmän kuin sinuun".
"Sen kyllä tiedän", vastasi Walter. "Mutta sinun ei olisi tarvinnut
yksin kantaa kiusallisten salaisuuksien taakkaa, jos hän olisi ollut
sinun kanssasi, sillä hän olisi osannut keventää niiden painoa, mutta
minä en osaa."
"Kyllä, kyllä sinä osaat", vastasi Solomon.
"No niin, mikä sinua siis huolettaa, Sol-eno?" kysyi Walter
hyväilevällä äänellä. "Sanoppas nyt, mikä?"
Solomon Gills väitti yhä, ettei ollut mitään syytä olla huolissaan, ja
pysyi sanoissaan niin päättävästi, että hänen sisarenpojallaan ei ollut
muuta neuvoa kuin olla huolettoman näköisenä uskovinaan.
"Muuta en siis voi sanoa, Sol-eno, kuin että jos on —"
"Mutta ei ole", keskeytti Solomon.
"Hyvä on", virkkoi Walter. "Minulla ei ole siis mitään muuta
sanottavaa, ja se on onni, sillä minun pitää nyt lähteä toimeeni.
Käväisen asioilla liikkuessani silloin tällöin kotona nähdäkseni mitä
sinulle kuuluu, eno. Ja muista, etten enää koskaan usko sinua enkä
kerro sinulle mitään herra Carker nuoremmasta, jos huomaan sinun
pettäneen minua!"
Solomon Gills väitti nauraen, ettei mitään petosta tulisi ilmi. Walter,
jonka mielessä pyöri kaikenlaisia epäkäytännöllisiä keinoja rikastua ja
kohottaa puinen merikadetti riippumattomaan asemaan, lähti Dombey ja
Pojan liiketaloon huolestuneemman näköisenä kuin tavallisesti.
Niihin aikoihin asui kadunkulman toisella puolella — ulomman
Bishopsgate-kadun varrella — Brogley-niminen valantehnyt välittäjä
ja arviomies. Hän omisti myymälän, missä oli näytteillä kaikenlaisia
käytettyjä huonekaluja, mitä ikävimmän näköisiä ja niin asetettuja
ja järjestettyjä, että se ei ollenkaan vastannut niiden tarkoitusta.
Tusinoittain tuoleja oli ahdettu pesutelineiden päälle, jotka vaivoin
pysyttelivät tasapainossa tarjoilupöydillä, ja nämä vuorostaan
seisoivat ruokapöytien nurjalla puolella, jotka oli jalat ylöspäin
nostettu toisille ruokapöydille. Se oli kuitenkin vielä verrattain
järkevä järjestely. Eräälle nelipatsaiselle kattovuoteelle oli
asetettu ruokamaljojen kansia, viinilaseja ja karahveja sellaisen
miellyttävän seurueen kuin puolen tusinan hiilihangon ja kattolampun
kestitsemiseksi. Joukko akkunaverhoja ilman niihin kuuluvia ikkunoita
koristi suloisesti lipastoröykkiötä, jonka päälle oli ladottu
pieniä apteekin purtilolta. Koditon takkamatto, joka oli erotettu
luonnollisesta toveristaan tulisijasta, uhmasi kirpeää itätuulta
onnettomuudessaan ja värisi alakuloisessa sopusoinnussa kimeästi
valittelevan pianon kanssa, joka kului loppuun kieli kerrallaan
ja toisti heikkona kaikuna kadun ääniä kitisevissä ja sekavissa
aivoissaan. Brogleyn myymälässä oli aina suuri varasto käymättömiä
kelloja, jotka eivät koskaan liikauttaneet osoitinta ja näyttivät
yhtä mahdottomilta rupeamaan käyntiin kuin niiden entisten omistajain
liikekin. Niinikään näkyi siellä erilaisia kuvastimia, jotka oli ilman
nimenomaista tarkoitusta sovitettu niin, että ne heijastivat monin
kerroin vararikon ja perikadon loppumatonta kuvaa.
Brogley itse oli tihrusilmäinen, punanaamainen ja kiharatukkainen mies,
jolla oli pyylevä ruumis ja tyytyväinen mielenlaatu — sillä tuollainen
laji Cajus Mariuksia, joka istuu toisten ihmisten Karthagon raunioilla,
voi varsin hyvin säilyttää mielenrauhansa. Hän oli joskus poikennut
Solomonin myymälään kysyäkseen jotakin vanhan laivakojekauppiaan alaan
kuuluvaa esinettä. Walter tunsi hänet sen verran, että tervehti häntä
kadulla, jos sattui tulemaan vastaan. Mutta koska Solomon Gillskään
ei ollut sen tutumpi tämän välittäjän kanssa, hämmästyi Walter aika
lailla, kun hän pistäytyessään lupauksensa mukaan eräällä käynnillään
kotiin näki Brogleyn istuvan takahuoneessa kädet taskuissa ja hänen
hattunsa riippuvan oven takana.
"No niin, Sol-eno!" huudahti Walter. Ukko istui surkean näköisenä
pöydän toisella puolella, silmälasit — harvinaista kyllä — silmien
kohdalla eikä otsalla. "Mitä sinulle nyt kuuluu?"
Solomon pudisti päätään ja viittasi kädellään välittäjään kuin
esitellen hänet.
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Walter samalla kun hänen henkensä
melkein salpautui.
"Ei, ei. Ei mitään ole tapahtunut", vastasi Brogley. "Älkää antako sen
tehdä itseänne rauhattomaksi."
Walter katsahti välittäjästä enoonsa, ääneti ihmetellen.
"Asia on niin", virkkoi Brogley, "että maksettavaksi on langennut pieni
velkakirja — arvoltaan kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän päälle — ja
se on minun hallussani".
"Teidän hallussanne!" huudahti Walter katsellen ympärilleen myymälässä.
"Niin!" myönsi Brogley tuttavallisesti ja nyökäytti päätään kuin olisi
vaatinut toisiakin taipumaan siihen uskoon, että heidän oli kaikkien
parasta olla tyytyväisiä yhdessä. "Nyt on puhe ulosmittauksesta,
ei muusta. Älkää antako sen masentaa mieltänne. Minä tulin itse
toimittaakseni kaikki rauhallisesti ja ystävällisesti. Tehän tunnette
minut. Asia pysyy meidän kesken."
"Sol-eno!" änkytti Walter.
"Wally, poikani", vastasi hänen enonsa. "Tämä on ensimmäinen kerta.
Sellaista suurta onnettomuutta ei ole minulle koskaan ennen tapahtunut.
Vanhoilla päivilläni täytyy minun siis vielä kokea tällaista." Työntäen
taas silmälasinsa ylös (sillä ne olivat nyt jo tarpeettomat salaamaan
hänen liikutustaan) hän peitti kasvonsa kädellään ja nyyhkytti ääneensä
kyynelten vieriessä alas hänen kahvinruskeille liiveilleen.
"Sol-eno! Et saa, eno!" huudahti Walter, joka tunsi suorastaan
kauhunväreiden kulkevan pitkin selkäänsä nähdessään ukon itkevän. "Älä
taivaan tähden itke enää. Herra Brogley, mitä minun pitää tehdä?"
"Minä kehoittaisin teitä noutamaan jonkin ystävän", virkkoi Brogley,
"ja neuvottelemaan hänen kanssaan asiasta".
"Tosiaankin!" sanoi Walter, tarttuen mihin ehdotukseen tahansa. "Juuri
niin! Kiitoksia! Kapteeni Cuttle on oikea mies, eno. Odota siksi, että
luokseen hänen juoksen. Pitäkää enoani silmällä, herra Brogley, olkaa
niin hyvä, ja lohduttakaa häntä parhaimpanne mukaan minun lähdettyäni.
Älä ole epätoivoissasi, eno. Koeta pysyä reippaalla mielellä!"
Sanottuaan sen täynnä hehkuvaa intoa ja kiinnittämättä ollenkaan
huomiota ukon heikkoihin vastaväitteisiin Walter syöksyi taas ulos
myymälästä niin kiireesti kuin pääsi. Käväistyään ensin pikimmältään
Dombey ja Pojan konttorissa pyytämässä vähän lomaa, vedoten enonsa
äkilliseen sairastumiseen, hän lähti täyttä vauhtia kapteeni Cuttlen
asunnolle.
Kaikki näytti muuttuneen hänen juostessaan pitkin katuja. Hän näki
ja kuuli ympärillään samoin kuin ennenkin kaikenlaisten ajoneuvojen,
työrattaiden, matkavaunujen, kääsien ja kärryjen ja jalankulkijain
tungosta ja hälinää, mutta puista merikadettia kohdannut onnettomuus
vaikutti, että se tuntui oudolta ja uudelta. Talot ja myymälät
näyttivät toisenlaisilta kuin ennen, ja niiden julkisivuilla oli suurin
kirjaimin painettuna Brogleyn velkomus. Ja tuo mies tuntui saaneen
valtaansa kirkotkin, sillä niiden tornit kohosivat taivasta kohti oudon
näköisinä. Taivaanlakikin oli muuttunut, ja siinä saattoi selvästi
lukea ulosmittauksen.
Kapteeni Cuttle asui pienen kanavan varrella lähellä Intian telakkaa,
jonka nostosilta avautui silloin tällöin päästääkseen jonkin
liikkuvan laivahirviön ryömimään ylöspäin kuin rantaan ajautuneen
lohikäärmeen. Maan vähitellen tapahtuva muuttuminen vedeksi kapteeni
Cuttlen asuntoa lähestyessä oli kummallista. Ensin tuli näkyviin
ravintoloiden lipputankoja, sitten valmiiden vaatteiden kauppoja,
joissa oli juovikkaita paitoja, merimieshattuja ja hurstihousuja sekä
lujia että ohuita, riippumassa myymälän ulkopuolella. Niiden jälkeen
seurasi ankkuri- ja ketjupajoja, joissa moukarit takoivat rautaa
kaiken päivää. Siten tuli talorivejä, joissa nousi helakanpunaisten
papujen keskeltä pieniä tuuliviirillä varustettuja salkoja. Sitten
ojia. Sitten leikattuja pajuja. Sitten taas ojia. Sitten pieniä läikkiä
likaista vettä, jota tuskin saattoi erottaa niitä peittävien laivojen
takia. Sitten täytti ilman lastujen haju, ja kaikki muut ammatit
hävisivät huomaamattomiin maston-, airon- ja väkipyöränvalmistajien ja
veneenrakentajien tieltä. Senjälkeen maanlaatu muuttui rämeiseksi ja
epävakaiseksi. Sitten ei tuntenut minkään muun kuin rommin ja sokerin
hajua. Ja lopulta huomasi olevansa kapteeni Cuttlen asunnon vieressä —
samalla ensimmäisessä ja ylimmässä kerroksessa.
Kapteeni oli niitä puisevan näköisiä miehiä, joita vilkkaimmankaan
mielikuvituksen on melkein mahdoton kuvitella toisenlaisissa vaatteissa
kuin missä heidät on tottunut näkemään. Kun siis Walter koputti ovelle
ja kapteeni heti työnsi päänsä ulos eräästä pikku ikkunastaan ja
tervehti häntä kova vahakangashattu jo päässään, paidankaulus koholla
kuin purje ja väljä sininen puku yllään, oli Walter yhtä varma siitä,
että kapteeni aina esiintyi tuollaisessa asussa, kuin jos hän olisi
ollut lintu, jolla oli tuollaiset höyhenet.
"Walter, poikaseni!" huudahti kapteeni Cuttle. "Koputa uudelleen.
Kovasti! Tänään on pesupäivä."
Kärsimättömyydessään Walter jyskytti ovea hurjasti.
"Kovaltapa se tuntuukin!" virkkoi kapteeni Cuttle ja veti oitis päänsä
sisään kuin odottaisi tuulenpuuskaa.
Hän ei erehtynytkään, sillä kolkutuksen jälkeen ilmestyi näkyviin
hämmästyttävän nopeasti nainen, leskirouva, jonka hihat oli kääritty
ylös olkapäihin asti ja jonka saippuavaahdon peittämät käsivarret
tuoksuivat kuumalta vedeltä. Ennenkuin hän katsoi Walteriin, tarkasti
hän ovenkolkutinta ja mitellen häntä silmillään kiireestä kantapäähän
asti sanoi ihmettelevänsä, että hän oli jättänyt siitä mitään jäljelle.
"Tiedän, että kapteeni Cuttle on kotona", virkkoi Walter hymyillen
sovinnollisesti.
"Onko hän?" vastasi leski. "Tosiaanko?"
"Hän on juuri puhunut kanssani", selitti Walter hengästyneenä.
"Vai niin", vastasi rouva. "Sitten te ehkä viette hänelle rouva
MacStingerin terveiset ja sanotte, että kun hän ensi kerran alentaa
itsensä puhelemaan ikkunasta, hän saa olla hyvä ja tulla itse alas
avaamaan ovenkin." Rouva MacStinger puhui kovalla äänellä ja kuunteli,
tehtäisiinkö hänelle mitään huomautuksia ensimmäisestä kerroksesta.
"Toimitan asianne perille", sanoi Walter, "jos olette niin hyvät ja
päästätte minut sisään".
Sillä häntä pidätti ulkopuolella puinen varustus, joka ulottui oviaukon
poikki ja oli asetettu siihen estämään pikku MacStingereitä putoamasta
portaita alas leikkiessään.
"Luulisinpä sellaisen pojan pääsevän oveni yli sisään, joka osaa hakata
sen kappaleiksikin", sanoi rouva MacStinger halveksivasti.
Mutta kun Walter käsitti, että hänelle nyt oli annettu lupa astua
sisään ja hypähti oven yli, kysyi rouva MacStinger paikalla, oliko
englantilaisella naisella kotirauhaa vai ei ja täytyikö hänen sallia
"roskaväen" murtautua sisään. Hänen halunsa päästä näistä asioista
selville oli yhä vielä hyvin kiihkeä, kun Walter jo oli tunkeutunut
pieniä portaita ylös pesuvaatteiden höyrystä tihenneen keinotekoisen
sumun läpi, joka peitti koko asunnon kostealla hiellä, astunut kapteeni
Cuttlen huoneeseen ja tavannut tämän herrasmiehen väijyksissä oven
takana.
"En ole koskaan ollut tuolle naiselle penninkään velassa, Walter",
virkkoi kapteeni Cuttle hiljaisella äänellä, pelon kuvastuessa selvästi
hänen kasvoillaan. "Olen tehnyt hänelle tuhansia hyviä palveluksia ja
lapsille myöskin. Mutta välistä hän kuitenkin on oikea äkäpussi. Huh!"
"Minä lähtisin pois, kapteeni Cuttle", sanoi Walter.
"En uskalla", vastasi kapteeni. "Hän löytäisi minut kaikkialta, minne
menisin. Istuppas. Mitä Gillsille kuuluu?"
Kapteeni söi paraikaa päivällistä (hattu päässään). Ruokana oli kylmää
lampaanreittä, portteria ja joitakin höyryävän kuumia perunoita, jotka
hän oli itse keittänyt ja joita hän otti tulen viereisestä kattilasta
sitä mukaa kuin tarvitsi. Päivällisen ajaksi hän oli irroittanut koukun
oikeasta kädestään ja ruuvannut tilalle puiseen kuoppaan veitsen, jolla
jo oli alkanut kuoria perunaa Walterille. Hänen huoneensa olivat hyvin
pienet ja täynnä tupakansavua, mutta oikein siistit. Kaikki oli niin
huolellisesti sijoitettu paikalleen kuin siellä tapahtuisi maanjäristys
aina puolen tunnin kuluttua.
"Kuinka Gills jakselee?" kysyi kapteeni.
Walter, joka oli nyt jo vähän päässyt hengästyksestään ja käynyt
alakuloiseksi — nopea kävely oli näet hetkeksi saanut hänet
reippaammalle mielelle —, katseli vähän aikaa kysyjään, huudahti:
"kapteeni Cuttle!" ja puhkesi kyyneliin.
Mitkään sanat eivät voi kuvailla sitä hämmennystä, johon kapteeni tästä
näystä joutui. Rouva MacStinger haihtui sen rinnalla olemattomiin.
Kapteeni pudotti perunansa ja haarukkansa — ja olisi pudottanut
veitsenkin, jos olisi osannut, ja istui tuijottaen poikaan kuin
odottaisi seuraavalla hetkellä kuulevansa keskellä kaupunkia auenneen
kuilun, joka oli nielaissut hänen vanhan ystävänsä kahvinruskeine
pukuineen, nappeineen, ajanmittareineen, silmälaseineen, kaikkineen.
Mutta kun Walter kertoi hänelle, mitä oikeastaan oli tapahtunut,
ryhtyi kapteeni Cuttle hetkisen mietittyään täyteen touhuun. Hän otti
astiakaapin ylähyllyllä olevasta pikku tinarasiasta kaikki käteiset
rahansa (niitä oli kolmetoista puntaa ja puoli kruunua) ja pisti
ne avaran sinisen takkinsa taskuun. Tätä aarretta hän vielä lisäsi
hopealaatikkonsa sisällyksellä, nimittäin kahdella kuluneella pikku
teelusikalla ja vanhanaikaisilla vääräsäärisillä sokeripihdeillä,
veti esiin suuren kaksikoteloisen hopeakellon syvältä taskunpohjasta
nähdäkseen varmuuden vuoksi, että se vielä oli hyvässä kunnossa ja
eheä, kiinnitti koukun taas oikeaan käteensä, tarttui kuhmuraiseen
keppiinsä ja kehoitti Walteria seuraamaan itseään.
Mutta muistaessaan keskellä ylevää puuhaansa, että rouva MacStinger
saattoi olla väijyksissä alhaalla, kapteeni Cuttle epäröi ja katsahti
ikkunaan kuin olisi suunnitellut karkaamista tämän harvinaisen tien
kautta mieluummin kuin astunut hirveää vihollistaan vastaan. Sitten hän
valitsi sotajuonen.
"Walter", virkkoi kapteeni, iskien silmää, "menehän edellä poikani.
Huuda: 'hyvästi, kapteeni Cuttle', päästyäsi käytävään, ja sulje ovi.
Odota sitten kadunkulmassa, kunnes näet minut."
Nämä ohjeet oli annettu tarkoin tuntien vihollisen menettelytavat,
sillä kun Walter pääsi alas, ilmestyi rouva MacStinger pienestä
keittiöstä kuin kostonenkeli. Mutta kun hän ei kohdannutkaan
kapteenia niinkuin oli odottanut, viittasi hän vain muutamin sanoin
ovenkolkuttimeen ja vetäytyi taas tyyssijaansa.
Kului viitisen minuuttia, ennenkuin kapteeni Cuttle uskalsi yrittää
karkaamista, sillä niin kauan Walter sai odottaa kadunkulmassa
katsellen taakseen pikku taloon päin. Silloin vasta näkyi ensimmäinen
vilahdus kovasta hatusta. Kapteeni ryntäsi ulos ovesta äkkiä kuin
räjähdys, tuli häntä kohti pitkin askelin katsahtamatta kertaakaan
olkapäänsä yli ja oli viheltelevinään jotakin säveltä niin pian kuin he
olivat yhdessä liikkeellä.
"Onko enosi kovin masentunut, Walter?" kysyi kapteeni heidän
astellessaan rinnakkain.
"Pelkäänpä niin olevan. Jos olisitte nähnyt hänet tänä aamuna, ette
olisi koskaan sitä unohtanut."
"Kävele nopeasti, Walter poikani", virkkoi kapteeni parantaen
vauhtiaan, "ja kävele niin koko ikäsi. Etsi katkismuksesta se neuvo ja
säilytä se!"
Kapteeni ajatteli niin yksinomaisesti Solomon Gillsiä ja ehkä osaksi
myös äsken suorittamaansa onnellista karkaamista rouva MacStingerin
luota, ettei tullut enää lausuneeksi uusia mietelmiä Walterin
siveelliseksi parannukseksi. He eivät vaihtaneet sanaakaan keskenään,
ennenkuin saapuivat vanhan Solin ovelle. Siellä näytti onneton
puinen merikadetti kiikari silmillään tarkastavan koko taivaanrantaa
keksiäkseen jonkin ystävän, joka voisi auttaa hänet pulasta.
"Gills!" huudahti kapteeni kiiruhtaen takahuoneeseen ja tarttuen
hellästi ukon käteen. "Puske pääsi suoraan tuulta vasten, me kyllä
ponnistelemme läpi. Sinun ei tarvitse tehdä muuta kuin puskea pääsi
tuulta vasten, niin ponnistelemme läpi", vahvisti hän juhlallisesti
kuin lausuisi kallisarvoisimman käytännöllisen ohjeen, minkä
ihmisviisaus koskaan on keksinyt.
Vanha Sol puristi vastaukseksi hänen kättään ja kiitti häntä.
Sitten kapteeni Cuttle pani niin vakavasti kuin tilanne vaati pöydälle
molemmat teelusikat, sokeripihdit, hopeakellon ja käteiset rahat ja
kysyi välittäjältä, herra Brogleyltä, paljonko hän niistä maksaisi.
"Mitä ihmettä te tarkoitatte!" huudahti välittäjä. "Ette suinkaan luule
noiden esineiden tässä auttavan?"
"Miksi ei?" kysyi kapteeni.
"Miksikö? Velkakirjan summa on kolmesataaseitsemänkymmentä ja vähän
päälle", vastasi välittäjä.
"Mitä siitä", sanoi kapteeni, vaikka nähtävästi kauhistui näitä
numeroita, "luulisinpä kaiken olevan kalaa, mikä tulee teidän
verkkoonne".
"Tietysti", vastasi Brogley, "mutta kilohailit eivät ole valaita".
Tähän huomautukseen sisältyvä viisaus näytti yllättävästi tehoavan
kapteeniin. Hän mietti asiaa jonkin aikaa ja tuijotti samalla
välittäjään kuin suureen neroon. Sitten hän kutsui Solomon Gillsin
syrjään.
"Gills", virkkoi kapteeni Cuttle, "mitä tämä juttu oikein merkitsee?
Kuka sinun velkojasi on?"
"Hst", vastasi ukko. "Tule kauemmas. Älä puhu Wallyn kuullen. Se on
takuu Wallyn isän puolesta — vanha velka. Olen maksanut siitä melkoisen
osan, Ned, mutta liikkeeni tuottaa nyt niin huonosti, etten juuri tällä
haavaa voi mitään. Olen tätä aavistanut, mutta en voinut välttää.
Millään ehdolla ei sanaakaan Wallyn läsnäollessa."
"Onhan sinulla sentään jonkin verran rahaa, eikö niin?" kuiskasi
kapteeni.
"Kyllä, kyllä — niin — on minulla jonkin verran", vastasi vanha Sol,
pistäen kätensä ensin tyhjiin taskuihinsa ja sitten puristellen
tekotukkaansa kuin luulisi voivansa pusertaa siitä kultaa, "mutta minä
— sitä vähäistä, mitä minulla on, ei voi niin helposti muuttaa rahaksi,
Ned. Siihen ei pääse käsiksi. Olen koettanut saada siitä jotakin irti
Wallyn vuoksi, ja minä olen vanhanaikuinen ja jäänyt jälkeen muista.
Rahani ovat täällä ja tuolla ja — ja, lyhyesti sanoen, niitä ei ole
missään", virkkoi ukko katsellen ihan sekaantuneena ympärilleen.
Nyt hän näytti niin löyhäpäiseltä, joka on kätkenyt ra- hansa eri
paikkoihin muistamatta enää minne, että kapteeni seurasi hänen silmiään
heikosti toivoen hänen muistavan kätkeneensä muutamia satoja puntia
savutorveen tai kellariin. Mutta Solomon Gills tiesi asian laidan
paremmin.
"Minä olen jäänyt kokonaan jäljelle ajastani, rakas Ned", jatkoi Sol
alistuneen epätoivoisena. "Ei ole mitään hyötyä siitä, että koetan
laahustella sen jäljessä. Parasta olisi, jos varasto myytäisiin — se
on suuremman arvoinen kuin tuo velkakirja — ja minä lähtisin kuolemaan
jonnekin sen jäännöksellä. Minulla ei ole tarmoa jäljellä. En ymmärrä
asioita. Parasta on nyt lopettaa koko juttu. Myykööt varaston ja
ottakoot tuon alas", virkkoi ukko osoittaen alakuloisesti puista
merikadettia, "ja heittäkööt meidät molemmat yhdessä säpäleiksi". "No
mitä suunnitelmia sinulla on Walterin hyväksi?" kysyi kapteeni. "Malta
nyt, Gills, istu paikallesi ja anna minun ajatella asiaa. Jollei minun
täytyisi elää pienellä vuosikorolla, joka on juuri riittänyt näihin
asti, ei minun tarvitsisi sitä ajatella. Mutta puske sinä vain pääsi
tuulta vasten", lisäsi hän, esittäen taas kumoamattoman lohdutuksensa,
"niin kaikki käy hyvin!"
Sol-vanhus kiitti häntä sydämestään ja meni panemaan päänsä — ei tuulta
vasten, vaan takahuoneen tulisijaa kohti.
Kapteeni Cuttle asteli jonkin aikaa edestakaisin myymälässä kovasti
miettien ja vetäen tuuheat mustat kulmakarvansa välistä yhtä kiivaasti
yhteen nenän yläpuolella kuin ukkosilmalla pilvet kokoontuvat vuoren
kohdalle, niin että Walter pelkäsi vähimmässäkään määrässä häiritä
hänen ajatustensa kulkua. Brogley, joka ei suinkaan halunnut olla
vaivaksi toisille ja jolla oli suora ja ujostelematon mielenlaatu,
liikuskeli hiljaa vihellellen tavaroiden seassa, koputteli
ilmapuntareita ja ravisteli kompasseja kuin ne olisivat olleet
lääkepulloja, nosteli avaimia magneetilla, katseli kaukoputkien
läpi ja koetti perehtyä maapalloihin, sovitteli kaksoisviivoittimia
haralleen nenänsä päälle ja huvitteli muillakin sentapaisilla
luonnontieteellisillä kokeilla.
"Walter!" huudahti kapteeni vihdoin. "Minä olen keksinyt sen."
"Oletteko, kapteeni Cuttle?" kysyi Walter kovasti innoissaan.
"Kuuleppas nyt, poikani", sanoi kapteeni. "Myymälävarasto on toisena
takaajana, minä toisena. Sinun isäntäsi luovuttaa rahat."
"Herra Dombey!" änkytti Walter.
Kapteeni nyökkäsi vakavasti. "Katsoppas häntä", virkkoi hän. "Katsoppas
Gillsiä. Jos häneltä nyt myytäisiin nämä tavarat, kuolisi hän. Sinä
tiedät, että niin kävisi. Me emme saa jättää mitään keinoa käyttämättä
— ja yksi keino on sinulla tarjolla."
"Keino! — Herra Dombey!" änkytti Walter.
"Kaikkein ensimmäiseksi sinä juokset liikkeeseen katsomaan, onko hän
siellä", virkkoi kapteeni taputtaen häntä selkään. "Nopeasti!"
Walter tunsi, ettei tätä käskyä saanut vastustaa — jos se halu olisi
johtunut hänen mieleensä, olisi yksikin silmäys Sol-enoon kääntänyt
hänet toisiin ajatuksiin — ja lähti siis asialle. Hän palasi pian
hengästyneenä ja ilmoitti, ettei herra Dombey ollut konttorissa. Nyt
oli lauantai, ja hän oli lähtenyt Brightoniin.
"Kuuleppas, Walter!" sanoi kapteeni, joka näytti Walterin poissaollessa
valmistuneen tähänkin mahdollisuuteen. "Me lähdemme Brightoniin. Minä
tulen seuraksesi, poikani. Minä tulen avuksesi, Walter. Lähdemme
Brightoniin iltapäivän postivaunuissa."
Jos kerran oli käännyttävä itse Dombeyn puoleen, mikä oli kauhea
ajatus, tuntui Walterista siltä, että hän olisi mieluummin mennyt
sinne yksin ja ilman apua kuin kapteeni Cuttlen seurassa, johon hän
ei luullut Dombeyn panevan suurtakaan painoa. Mutta koska kapteeni
näytti olevan toista mieltä ja oli keksinyt tuon ajatuksen ja koska
hänen ystävyytensä oli liian harras ja vakava, jotta sen olisi voinut
hylätä niin nuori olento kuin Walter, ei poika tehnyt pienintäkään
vastaväitettä. Cuttle siis lausui kiireesti jäähyväiset Solomon
Gillsille, sulloi jälleen taskuunsa rahat, teelusikat, sokeripihdit
ja hopeakellonsa — aikoen, niinkuin Walter kauhistuneena ajatteli,
niillä tehdä komean vaikutuksen Dombeyhin — vei Walterin minuuttiakaan
viivyttelemättä postivaunupysäkille ja vakuutti hänelle matkalla monta
kertaa pysyvänsä hänen rinnallaan loppuun asti.