Ajan tarkkaavien silmien valvoessa — ne siis jossakin määrin
muistuttivat majurin silmiä — muuttuivat Paulin unet vähitellen
toisenlaisiksi. Yhä enemmän valoa levisi niiden ylle, entistä selvemmät
kuvat alkoivat niitä häiritä, yhä kasvava esineiden ja vaikutelmien
parvi leijaili hänen leponsa ympärillä, ja niin hän siirtyi sylilapsen
asteesta varsinaiseen lapsuusikään ja muuttui puhuvaksi, käveleväksi ja
ihmetteleväksi Dombeyksi.
Richardsin erottamisen ja karkoituksen jälkeen uskottiin pikku lapsen
hoito jonkinlaiselle toimikunnalle, samoin kuin joskus valtionvirka,
kun ei löydetä ketään yksityistä Atlasta, joka saattaisi sälyttää sen
hartioilleen. Tähän toimikuntaan luonnollisesti kuuluivat rouva Chick
ja neiti Tox, jotka antautuivat velvollisuuksiensa suorittamiseen niin
hämmästyttävän innokkaasti, että majuri Bagstock sai joka päivä uutta
aihetta muistaa olevansa hyljätty, samalla kun herra Chick, joka oli
vapautunut kotivalvonnasta, heittäytyi iloisen maailman elämään, söi
päivällistä klubeissa ja kahviloissa, tuoksui tupakilta kolme eri
kertaa, kävi yksin teatterissa ja lyhyesti sanoen katkaisi kaikki
yhteiskunnalliset siteet ja rikkoi siveelliset velvollisuutensa,
niinkuin rouva Chick kerran hänelle huomautti.
Mutta paljon lupaavista alkukuukausistaan huolimatta pikku Paul ei
alkanut oikein kukoistaa, niin runsaasti kuin hän saikin hoitoa ja
huolenpitoa. Hän oli ehkä jo alkujaankin heikko ja kuihtui ja riutui
imettäjänsä menetettyään, näyttäen pitkän aikaa vain odottavan
tilaisuutta liukua pois hoitajiensa käsistä ja lähteä etsimään,
äitivainajaansa. Vieläpä sittenkin, kun tämä vaarallinen kohta hänen
esteratsastuksessaan kypsyneempää ikää kohti oli sivuutettu, oli
kulku hänelle yhä hankalaa, ja kaikki vastukset matkalla saattoivat
hänet pahaan pulaan. Jokainen hammas oli kuin hengenvaarallinen aita,
jokainen tuhkarokon näppylä kuin kivimuuri, ja jokainen hinkuyskä oli
nujertaa hänet. Sitten vieri hänen ylitseen musertavalla voimalla
kokonainen joukko pikku tauteja, jotka tulivat toinen toisensa
kintereillä estääkseen häntä pääsemästä toipumisen alkuun.
Paulin ristiäispäivän kylmyys oli kai koskettanut johonkin hänen
olemuksensa heikkoon kohtaan, joka ei päässyt voimistumaan hänen isänsä
kylmässä varjossa; siitä päivästä alkaen hän ainakin oli onneton
lapsi. Rouva Wickam sanoi usein, ettei hän ollut ikänään nähnyt niin
säälittävää olentoa.
Rouva Wickam oli tarjoilijan vaimo — mikä näytti olevan samaa kuin
jos hän olisi ollut jonkun toisen miehen leski. Hän oli hakenut tätä
paikkaa Dombeyn palveluksessa ja saanutkin sen, koska ilmeisesti oli
mahdotonta, että hänellä olisi ihailijoita tai ketään ihailtavaa. Hänet
oli siis päivää paria Paulin äkillisen vieroittamisen jälkeen otettu
hänen hoitajattarekseen. Rouva Wickam oli hiljainen vaaleaverinen
nainen, jonka kulmakarvat olivat aina koholla ja pää painuksissa. Hän
oli aina valmis säälimään itseään tai jotakin muuta tai joutumaan itse
toisten säälittäväksi. Niinikään oli hänellä hämmästyttävä synnynnäinen
kyky nähdä kaikki asiat äärimmäisen kurjassa ja surkeassa valossa ja
soveltaa niihin kauheita tapauksia, ja se tuotti hänelle tavatonta
lohdutusta.
Tuskin on välttämätöntä huomauttaa, että Dombey ei koskaan saanut
pienintäkään aavistusta tästä ominaisuudesta. Olisi tosiaankin ollut
ihmeellistä, jos niin olisi käynyt, sillä ei kukaan talonväestä, eivät
edes rouva Chick tai neiti Tox, uskaltaneet vihjaista hänelle, että
oli pienintäkään levottomuuden syytä Paulin takia. Dombey oli sitä
mieltä, että lapsen täytyi välttämättä kestää määrätty joukko pienempiä
tauteja ja että mitä pikemmin niin tapahtuisi, sitä parempi. Jos hän
olisi voinut ostaa poikansa vapaaksi tai hankkia hänelle sijaisen
niinkuin sellaiselle sotilaalle, jolle on sattunut onneton arpa,
olisi hän mielihyvin sen tehnyt rahaa säästämättä. Mutta koska se ei
käynyt päinsä, lausui hän vain silloin tällöin ylpeällä tavallaan
ihmettelevänsä, mitä luonto oikein tarkoitti menettelyllään, ja
rauhoitti mieltään sillä ajatuksella, että joka taudin keralla oli
uusi tienviitta sivuutettu ja että matkan suuri päämäärä oli sitä
lähempänä. Sillä se tunne, joka oli voimakkaimpana hänen mielessään
ja Paulin varttuessa yhä lisääntyi, oli maltittomuus nähdä sen ajan
koittavan, jolloin hänen unelmansa heidän yhteisestä tärkeydestään ja
suuruudestaan toteutuisi voittoisasti.
Eräät filosofit väittävät, että itsekkyys on parhaimmankin rakkautemme
pohjalla. Dombeyn pikku poika oli alusta asti isälleen niin tärkeä
hänen oman tai (mikä oli samaa) Dombey ja Pojan suuruuden osana,
että hänen isänrakkautensa jälkiä saattoi helposti seurata hyvinkin
alhaisiin vaikuttimiin saakka, samoin kuin moni mainehikas rakennus on
perustettu hyvin syvälle pohjalle. Mutta hän omisti pojalleen kaiken
sen rakkauden, johon hänen luonteensa pystyi. Jos hänen jäisessä
sydämessään oli mitään lämmintä paikkaa, kuului se hänen pojalleen. Jos
sen kivikovaan pintaan saattoi piirtyä mikään kuva, oli hänen poikansa
kuva siinä, vaikka ei niinkään suuressa määrin sylilapsena tai pikku
poikana kuin mieheksi kasvaneena — toiminimen "Poikana". Senvuoksi
hän odotti kärsimättömästi ajan kulumista ja koetti kiiruhtaa välillä
olevien elämänvaiheiden ohi. Senvuoksi hän rakkaudestaan huolimatta
tunsi vähän jos ollenkaan levottomuutta niiden vuoksi. Hänellä oli se
käsitys, että hänen poikansa henki oli taikavoiman suojelema ja että
lapsesta täytyi talla se mies, jonka kanssa hän alituisesti seurusteli
ajatuksissaan ja jonka hyväksi hän teki joka päivä suunnitelmia,
ikäänkuin sellainen olento olisi jo todellisesti olemassa.
Niin Paul kasvoi lähes viisivuotiaaksi. Hän oli hauskan näköinen
poika, vaikka hänen pienissä kasvoissaan oli jotakin sairaloista
ja miettiväistä, mikä sai rouva Wickamin monta kertaa pudistamaan
merkitsevästi päätään ja kohotti monta syvää huokausta hänen
rinnastaan. Paulin luonne antoi kyllin aihetta toivoa, että siitä
myöhemmin tulisi hyvinkin käskevä, ja hän osoitti niin täydellisesti
käsittävänsä oman tärkeytensä ja toisten velvollisuuden palvella häntä,
että siinä suhteessa ei ollut mitään toivomisen varaa. Silloin tällöin
hän saattoi olla hyvinkin lapsekas ja leikillinen eikä ollenkaan
nyrpeä, mutta toisinaan taas näytti niin kummalliselta, vanhalta ja
miettivältä istuessaan ajatuksiinsa vaipuneena pienessä nojatuolissaan,
että häntä olisi voinut luulla kauheaksi keijukaistarinan olennoksi
edustamassa sadanviidenkymmenen tai kahdensadan vuoden ikäisenä
sitä lasta, johon hänet oli aikoinaan vaihdettu. Usein hän joutui
tuollaisen varhaiskypsän mielialan valtaan lastenhuoneessa yläkerrassa.
Toisinaan hän vaipui siihen äkkiä ja huudahti olevansa väsynyt
kesken leikkiään Florencen kanssa tai ajaessaan neiti Toxia hevosena
edellään. Mutta kaikkein varmimmin hän joutui tälle päälle silloin,
kun hänen pikku nojatuolinsa oli kannettu alas isän huoneeseen ja he
istuivat päivällisen jälkeen kahden kesken tulen ääressä. Koskaan ei
ole tulen loimu valaissut sen kummallisempaa paria: Dombey suorana ja
juhlallisena tuijottamassa liekkeihin ja hänen pienoiskuvansa, kasvot
kuin vanhalla ihmisellä, katselemassa viisaan vakavasti ja miettivän
tarkkaavasti punaiseen hehkuun. Dombey laati silloin monimutkaisia
maailmallisia suunnitelmia; hänen pienoiskuvansa pää oli täynnä taivas
tietää millaisia hurjia mielikuvia ja puolivalmiita ajatuksia ja
harhailevia mietteitä. Dombeyn teki jäykäksi hänen kankea kauluksensa
ja ylpeytensä, hänen pienoiskuvansa taas perinnöllisyys ja vaistomainen
jäljittely. Molemmat olivat kovasti toistensa näköiset ja kuitenkin
tavattomasti erilaiset.
Eräänä tuollaisena hetkenä, jolloin he olivat molemmat istuneet hiljaa
pitkän aikaa ja Dombey vain silloin tiesi lapsensa olevan valveilla,
kun sattumalta vilkaisi hänen avoimiin silmiinsä, joissa kirkas tuli
säkenöi jalokiven tavoin, keskeytti pikku Paul äänettömyyden kysymällä:
"Isä, mitä raha on?"
Tämä odottamaton kysymys oli niin välittömässä yhteydessä Dombeyn omien
ajatusten kanssa, että hän joutui ymmälleen.
"Mitäkö raha on, Paul?" vastasi hän. "Raha?"
"Niin", virkkoi lapsi, laskien kätensä pikku tuolinsa kaiteelle ja
kääntäen vanhannäköiset kasvonsa Dombeyhin päin, "mitä raha on?"
Dombey oli pulassa. Hän olisi mielellään tahtonut antaa pienokaiselle
selityksen, johon olisi sisältynyt sellaisia määritelmiä kuin
kiertokulkuväline, rahakanta, kultaharkko, seteli, kova raha,
vaihtokurssi, metalliraha j.n.e. Mutta katsahtaessaan pikku tuoliin ja
nähdessään, kuinka kovin alhaalla se vielä oli, hän vastasi: "Kultaa ja
hopeaa ja kuparia. Kultarahoja, shillingejä ja pennyjä. Tiedäthän, mitä
ne ovat?"
"Tiedän kyllä, mitä ne ovat", sanoi Paul, "mutta en tarkoita sitä, isä.
Tahtoisin tietää, mitä raha oikeastaan on."
Hyväinen aika, kuinka vanhoilta nuo kasvot näyttivät, kun lapsi käänsi
ne isäänsä kohden!
"Mitä raha oikeastaan on?" toisti Dombey työntäen tuolinsa vähän
taaksepäin, jotta voisi ihmeissään paremmin katsella itsetietoista
pikku olentoa, joka esitti sellaisen kysymyksen.
"Tarkoitan sitä, isä, mitä sillä voi saada", vastasi Paul pannen
ristiin käsivartensa (ne tuskin ulottuivat sellaiseen asentoon) ja
katsellen tuleen, isäänsä, tuleen ja taas isäänsä.
Dombey veti tuolinsa entiselle paikalleen ja taputti lapsen päätä.
"Vähitellen opit sen ymmärtämään, poikaseni", sanoi hän. "Rahalla saa
mitä tahansa." Hän tarttui pikku käteen ja taputti sillä hiljaa omaa
kättään.
Mutta Paul irroitti kätensä niin pian kuin saattoi ja hieroi sillä
tuolinsa käsinojaa kuin hänen älynsä olisi kämmenessä ja hän
teroittaisi sitä. Sitten hän taas katseli tuleen kuin se olisi hänen
neuvonantajansa ja kuiskaajansa ja toisti lyhyen vaitiolon jälkeen:
"Mitä tahansa, isä?"
"Niin. Melkein mitä tahansa", sanoi Dombey.
"Mitä tahansa on sama kuin kaikkea, eikö niin, isä?" kysyi poika
huomaamatta tai mahdollisesti ymmärtämättä niiden välistä pientä eroa.
"Niin, samaa se on", myönsi Dombey.
"Miksi raha sitten ei pelastanut äitiä?" sanoi lapsi. "Eikö raha ole
julma?"
"Julma!" kertasi Dombey korjaten kaulaliinaansa ja näyttäen pahastuvan
tästä ajatuksesta. "Ei. Hyvä ei voi olla julma."
"Jos se on hyvä ja voi tehdä mitä tahansa", huomautti lapsi miettivästi
katsellen taas valkeaan, "niin miksi se ei pelastanut minulle äitiä?"
Tällä kertaa hän ei esittänyt kysymystä isälleen. Ehkä hän jo oli
lapsen nopealla vaistolla huomannut pahastuttaneensa isänsä mieltä.
Mutta hän toisti ajatuksen ääneen ikäänkuin se olisi ollut hänelle
hyvin tuttu ja vaivannut häntä paljon. Sitten hän istui nojaten
leukaansa käteen, miettien ja katsellen tuleen kuin selitystä etsien.
Kun Dombey oli toipunut hämmästyksestään, melkeinpä voisi sanoa
kauhustaan (sillä tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin lapsi oli
maininnut hänelle äidistään, vaikka he olivatkin näin istuneet tulen
ääressä monen monena iltana), selitti hän pojalleen, kuinka raha,
vaikka se oli hyvin mahtava tekijä, jota ei koskaan saisi millään
ehdolla halveksia, ei sentään voinut pitää elossa ihmisiä, joiden aika
oli kuolla, ja kuinka meidän valitettavasti täytyi kaikkien kuolla,
vieläpä Cityssäkin, vaikka olisimme kuinkakin rikkaita, mutta kuinka
raha teki meidät arvossapidetyiksi, pelätyiksi, kunnioitetuiksi,
ihailluiksi, jopa mahtaviksi ja mainehikkaiksi kaikkien ihmisten
silmissä ja kuinka se saattoi hyvin usein pitää kuolemaakin loitolla
pitkän aikaa. Kuinka sillä esimerkiksi oli hankittu kotiin hänen
äidilleen herra Pilkinsin apua, joka oli usein ollut hyödyksi Paulille
itselleenkin, samoin noudettu tänne suuri tohtori Parker Peps, jota
Paul ei ollut koskaan tuntenut. Ja kuinka se saattoi tehdä kaikki,
mikä suinkin oli mahdollista. Tämän ja paljon muuta samantapaista
Dombey teroitti poikansa mieleen, joka kuunteli tarkkaavasti ja näytti
ymmärtävän suurimman osan siitä, mitä hänelle sanottiin.
"Eihän se voi tehdä minuakaan vahvaksi ja oikein terveeksi, isä, vai
mitä?" kysyi Paul lyhyen vaitiolon jälkeen, hieroen vastakkain hentoja
käsiään.
"Mutta sinähän olet vahva ja ihan terve", vastasi Dombey. "Etkö
olekin?"
Kuinka vanhoilta näyttivätkään pikku kasvot, jotka kääntyivät häneen
päin samalla kun niiden ilme oli puolittain surumielinen, puolittain
veitikkamainen!
"Sinähän olet yhtä vahva ja terve kuin muutkin pikku pojat tavallisesti
ovat? Eikö niin?" kysyi Dombey.
"Florence on vanhempi kuin minä, mutta minä en ole yhtä vahva ja
terve kuin hän", vastasi lapsi. "Minä luulen, että Florence jaksoi
minun kokoisenani leikkiä kerrallaan paljon kauemmin väsymättä. Minä
olen välillä niin väsynyt", lisäsi pikku Paul lämmittäen käsiään ja
katsellen uunin ristikon läpi tuleen ikäänkuin siellä esitettäisiin
jonkinlaista aaveitten nukkenäytäntöä, "ja minun luitani särkee niin
(Wickam sanoo niiden olevan minun luitani), etten tiedä, mitä siitä
tulee".
"Niin, mutta se tapahtuu iltaisin", sanoi Dombey, vetäen oman
nojatuolinsa lähemmäksi poikansa tuolia ja painaen kätensä hiljaa
lapsen selkään. "Pikku lasten täytyykin olla väsyneitä iltaisin, sillä
silloin he nukkuvat hyvin."
"Voi, ei se tule iltaisin, isä", vastasi lapsi, "vaan jo päivisin, ja
silloin panen pitkäkseni Florencen syliin, ja hän laulaa minulle. Öisin
näen niin ih-meel-lisiä unia!"
Ja hän alkoi taas lämmitellä käsiään ja ajatteli uniaan kuin vanha mies
tai nuori peikko.
Dombey oli niin hämmästynyt ja levoton ja niin täydelleen kykenemätön
jatkamaan keskustelua, että vain istui katsellen poikaansa tulen
valaistuksessa ja pitäen kättään lapsen selkää vasten kuin sitä
vetäisi siihen magneettinen voima. Kerran hän ojensi toisen kätensä
ja käänsi miettivät pikku kasvot hetkiseksi itseensä päin. Mutta niin
pian kuin hän hellitti otteensa, alkoivat ne taas tuijottaa tuleen
ja pysyivät lepattaviin liekkeihin suunnattuina siihen asti, kunnes
lapsenhoitajatar ilmestyi viedäkseen hänet vuoteeseen.
"Florencen pitää tulla hakemaan minua", sanoi Paul.
"Ettekö tahdo tulla hoitajatar-parkanne Wickamin kanssa, herra Paul?"
kysyi hoitajatar painokkaasti.
"Ei, en tahdo", vastasi Paul sovittautuen taas nojatuoliinsa kuin talon
herra.
Siunaillen hänen viattomuuttaan rouva Wickam poistui, ja kohta ilmestyi
Florence hänen tilalleen. Lapsi hypähti heti ylös äkkiä innostuneena
ja sanoessaan isälleen hyvää yötä käänsi häneen päin kasvonsa, jotka
olivat niin paljon iloisemmat, nuoremmat ja lapsellisemmat, että Dombey
hämmästyi tuosta muutoksesta samalla kun hänen mielensä suuresti keveni.
Kun lapset olivat yhdessä poistuneet, luuli Dombey kuulevansa hiljaista
laulua, ja kun hän muisti Paulin sanoneen, että Florence lauloi
hänelle, avasi hän uteliaana oven kuunnellakseen ja katsellakseen
heidän puuhiaan. Florence kapusi työläästi suuria, leveitä, tyhjiä
portaita ylös Paul sylissään. Poika nojasi päätänsä sisaren olkapäähän,
toinen käsivarsi huolettomasti kierrettynä hänen kaulansa ympärille.
Sillä lailla he ponnistelivat ylöspäin, Florence kaiken aikaa laulaen
ja Paul välillä hyräillen hiljaa säestykseksi. Dombey katseli heidän
jälkeensä, kunnes he saapuivat portaiden yläpäähän — levättyään
kuitenkin vähän matkalla — ja katosivat hänen näkyvistään. Sittenkin
hän vielä seisoi ja katseli sinne, kunnes kuun kalpeat säteet, jotka
kimmelsivät surumielisinä hämärässä, valaisivat hänen tiensä takaisin
omaan huoneeseen.
Rouva Chick ja neiti Tox kutsuttiin seuraavana päivänä neuvotteluun.
Kun päivällispöytä oli tyhjennetty, aloitti Dombey keskustelun
kehoittamalla naisia sanomaan hänelle kaunistelematta ja peittelemättä,
vaivasiko Paulia jokin ja mitä tohtori Pilkins hänestä sanoi.
"Sillä lapsi on tuskin niin vahva kuin toivoisin", lisäsi Dombey.
"Luontaisella terävänäköisyydelläsi, rakas Paul", vastasi rouva Chick,
"olet paikalla osunut oikeaan. Kultasemme ei ole juuri niin vahva kuin
toivoisimme. Asian laita on niin, että hänen järkensä on liian voimakas
hänen ruumiiseensa verrattuna. Hänen sielunsa on tuntuvasti liian suuri
sellaiseen ulkokuoreen. Ajateltakoon vain, millä lailla tuo lapsikulta
puhelee!" jatkoi hän pudistaen päätään. "Kukaan ei sitä uskoisi.
Muistakaapa vain, Lucretia, mitä hän eilen sanoi hautajaisista!"
"Minä pelkään", keskeytti hänet Dombey ärtyisästi, "että joku noista
yläkerran ihmisistä puhuu sopimattomia asioita lapselle. Hän puhui
minulle eilen illalla — luistaan", lisäsi Dombey, lausuen viimeisen
sanan vihaisella äänenpainolla. "Mitä ihmettä keneenkään kuuluvat minun
poikani — luut? Hän ei luullakseni ole elävä luuranko."
"Ei suinkaan", sanoi rouva Chick kasvoillaan selittämätön ilme.
"Sitä minäkin toivon", vastasi hänen veljensä. "Nyt taas
hautajaisista! Kuka puhuu lapselle hautajaisista? Emmehän me ole
hautajaistoimitsijoita tai ruumiin vartijoita tai haudankaivajia."
"Emme suinkaan", vahvisti rouva Chick yhtä merkitsevän näköisenä kuin
aikaisemminkin.
"Kukahan sitten panee hänen päähänsä sellaista?" kysyi Dombey.
"Eilisiltana tosiaankin ihan kauhistuin ja pahastuin. Kuka panee hänen
päähänsä sellaista, Louisa?"
"Rakas Paul", virkkoi rouva Chick lyhyen hiljaisuuden jälkeen. "Sitä
ei kannata kysellä. Sanonpa sinulle suoraan, etten luule Wickamia
kovinkaan iloluontoiseksi ihmiseksi. Tuskinpa häntä voisi nimittää —"
"Momuksen tyttäreksi", virkkoi neiti Tox hiljaa.
"Juuri niin", sanoi rouva Chick, "mutta hän on erittäin huolellinen ja
kykenevä eikä ollenkaan tunkeileva. En ole tosiaankaan koskaan nähnyt
naista, joka olisi niin käsittänyt asemansa kuin hän. Joskin rakas
pienokainen", jatkoi rouva Chick samanlaisella äänenpainolla kuin vain
toistaisi äsken sovitun asian, vaikka esittikin tämän ajatuksen vasta
ensimmäistä kertaa, "on vähän heikontunut viime kohtauksesta eikä ole
täysin niin terve ja voimakas kuin saattaisimme toivoa ja vaikka hänen
ruumiinrakenteensa sattumalta on vähän heikko ja hän välillä näyttää
hetkiseksi menettävän kyvyn hallita —"
Rouva Chick pelkäsi sanoa "raajojaan", koska Dombey oli juuri pannut
vastalauseen luu-sanan käyttöä vastaan. Senvuoksi hän odotti, että
ajatuksen täydentäisi neiti Tox, joka uskollisena tehtävälleen
virkkoikin "jäseniään".
"Jäseniään!" toisti Dombey.
"Luulen lääkärin tänä aamuna sanoneen sääriään, Louisa rakas, vai
kuinka?" kysyi neiti Tox.
"Aivan niin, kultaseni", sanoi rouva Chick lempeän moittivalla äänellä.
"Kuinka voitte kysyä minulta? Kuulittehan itse. Ja sitäpaitsi, jos Paul
poikasemme menettäisi hetkiseksi kyvyn käyttää sääriään, sattuuhan sitä
usein hänen ikäisilleen lapsille, eikä sitä voi estää minkäänlaisella
huolenpidolla tai varovaisuudella. Mitä pikemmin ymmärrät ja myönnät
sen, Paul, sitä parempi."
"Varmaankin täytyy sinun, Louisa, olla selvillä siitä, etten epäile
luonnollista rakkauttasi ja kunnioitustasi perheeni tulevaa päämiestä
kohtaan", huomautti Dombey. "Kaiketi herra Pilkins näki Paulin tänä
aamuna?"
"Kyllä hän näki", vastasi rouva Chick. "Neiti Tox ja minä olimme
saapuvilla. Neiti Tox ja minä olemme aina saapuvilla. Se on oikein
meidän periaatteemme. Muutaman päivän on herra Pilkins säännöllisesti
käynyt häntä katsomassa. Luulen häntä hyvin taitavaksi mieheksi. Hän
sanoo, ettei asia ole puhumisen arvoinen, kuten minäkin voin vahvistaa,
jos se on miksikään lohdutukseksi. Mutta tänään hän suositteli
meri-ilmaa. Olen varma siitä, Paul, että se on hyvin viisasta."
"Meri-ilmaa", toisti Dombey katsahtaen sisareensa.
"Eihän siinä ole mitään levottomuuden aihetta", virkkoi rouva
Chick. "Minun Georgelleni ja Frederickilleni määrättiin kummallekin
meri-ilmaa, kun he olivat hänen ikäisiään, ja minulle itselleni on sitä
määrätty oikein monta kertaa. Olen kanssasi täydellisesti yhtä mieltä
siitä, Paul, että yläkerrassa ehkä varomattomasti mainitaan hänen
läsnäollessaan asioista, joita pikku olennon ei ollenkaan tarvitsisi
kuulla. Mutta en tosiaankaan ymmärrä, kuinka sitä voisi estää, kun
hän on niin nopeaälyinen lapsi. Jos hän olisi tavallinen lapsi, ei
siinä olisi mitään vaikeutta. Minun täytyy tunnustaa olevani neiti
Toxin kanssa samaa mieltä siitä, että lyhyt poissaolo tästä talosta,
Brightonin ilma ja niin ymmärtäväisen ihmisen kuin esimerkiksi rouva
Pipchinin ruumiillinen ja henkinen hoito..."
"Kuka on rouva Pipchin, Louisa?" kysyi Dombey pelästyneenä kuullessaan
tuttavallisesti mainittavan nimen, josta ei ollut koskaan ennen ollut
puhe heidän perheessään.
"Rouva Pipchin, rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "on vanhahko
nainen — neiti Tox tuntee hänen koko elämäntarinansa. Hän on jonkin
aikaa omistanut koko tarmonsa mitä suurimmalla menestyksellä lasten
tutkimiseen ja käsittelyyn, ja muuten hän on oikein hyvästä perheestä.
Hänen miehensä sydän murtui — kuinka hänen miehensä sydän taas
murtuikaan, rakas ystävä? Minä olen unohtanut yksityiskohdat."
"Hänen pumputessaan vettä kaivoksista Perussa", vastasi neiti Tox.
"Hän ei tietenkään itse ollut pumppumies", selitti rouva Chick
katsahtaen veljeensä, ja tosiaankin näytti välttämättömältä lausua tämä
selitys, sillä neiti Tox oli puhunut herra Pipchinistä kuin hän olisi
tosiaankin kuollut pumpunkahvan ääreen, "vaan oli sijoittanut rahaa
yritykseen, joka epäonnistui. Minä uskon, että rouva Pipchinin tapa
käsitellä lapsia on ihan hämmästyttävä. Olen kuullut sitä suositeltavan
yksityisissä piireissä siitä alkaen kun olin vasta — kuinka pitkä
sanoisinkaan?" Rouva Chickin silmät harhailivat kirjakaapin ohi lähelle
herra Pittin muotokuvaa, joka oli noin kymmenen jalan korkeudella
maasta.
"Koska minuun on nimenomaan vedottu", huomautti neiti Tox punastuen,
"saan ehkä mainita rouva Pipchinistä, arvoisa herra, että se kiitos,
jonka suloinen sisarenne on lausunut hänestä, on hyvin ansaittu. Monet
herrat ja naiset, jotka nyt ovat huomattavia yhteiskunnan jäseniä,
ovat hänelle kiitollisuudenvelassa hoidostaan. Sekin vaatimaton
henkilö, joka nyt puhuu teille, oli kerran hänen huollettavanaan.
Luulenpa, etteivät aateliston kasvavat lapsetkaan ole vieraita hänen
laitokselleen."
"Onko tuolla kunnioitettavalla rouvalla siis jonkinlainen laitos, neiti
Tox?" kysyi Dombey alentuvasti.
"En tosiaankaan oikein tiedä, voiko sitä niin nimittää", vastasi neiti
Tox. "Se ei suinkaan ole valmistava koulu. Jos uskallan ilmaista
ajatukseni", lisäsi hän erittäin suloisesti, "sanoisin sitä lasten
valiohoitolaksi".
"Se on erittäin rajoitettu ja erikoislaatuinen", huomautti rouva Chick
katsahtaen veljeensä.
"Niin, kerrassaan eristetty muista!" huudahti neiti Tox.
Se oli jo jotakin. Se, että rouva Pipchinin mies oli kuollut
perulaisten kaivosten vuoksi, oli hyvä. Se kuului niin komealta.
Sitäpaitsi oli Dombey melkein suunniltaan ajatellessaan, että Paul
jäisi kotiin tunniksikaan sen jälkeen kun lääkäri oli suositellut
hänelle toista olinpaikkaa. Se merkitsi pysähdystä ja viipymistä
sillä tiellä, joka lapsen oli kuljettava — parhaimmassa tapauksessa
hitaasti — päämääräänsä kohti. Kun molemmat naiset suosittelivat rouva
Pipchiniä, merkitsi se hänestä paljon, sillä hän tiesi heidän olevan
hyvin mustasukkaisia, jos joku sekaantuisi heidän tehtäväänsä, eikä
hän hetkeksikään ottanut lukuun, että he saattoivat kiihkeästi haluta
jakaa tasan vastuunalaisuutta, josta hänellä oli, niinkuin juuri on
osoitettu, oma varma mielipiteensä. Kuollut perulaisten kaivosten
vuoksi, ajatteli Dombey. Kerrassaan kunnioitettava tapa kuolla.
"Siinä tapauksessa, että päättäisimme huomispäivän kyselyjen
perusteella lähettää Paulin Brightoniin tuon rouvan luo, kuka
matkustaisi hänen kerallaan?" kysyi Dombey vähän mietittyään.
"Luullakseni et voi lähettää lasta nykyään minnekään ilman Florencea,
rakas Paul", virkkoi hänen sisarensa epäröiden. "Hän on suorastaan
hullaantunut tyttöön. Onhan Paul näet vielä niin pieni, että hänellä on
omat oikkunsa."
Dombey käänsi päänsä pois, meni hitaasti kirjahyllyn luo, avasi sen ja
käänsi kirjan luettavakseen.
"Kuka sitten vielä, Louisa?" kysyi hän hellittämättä katsettaan
kirjasta ja selaillen sen lehtiä.
"Luonnollisesti Wickam. Wickam kai riittää hyvinkin", vastasi rouva
Chick. "Kun Paul joutuu sellaisiin käsiin kuin rouva Pipchinin,
saattaisi sinne tuskin lähettää ketään muuta, joka ei olisi haitaksi.
Sinä tietysti matkustat sinne ainakin kerran viikossa."
"Tietysti", sanoi Dombey ja katseli senjälkeen samaa sivua tunnin
verran lukematta sanaakaan.
Tämä kuuluisa rouva Pipchin oli hämmästyttävän ruma ja huonovointinen
vanha rouva, kumaraselkäinen, näppyläpintainen kuin huono marmori
ja kyömynenäinen. Sitäpaitsi hänellä oli kovat harmaat silmät,
sennäköiset kuin niitä olisi saanut vasaroida alasimella lainkaan
vahingoittamatta. Ainakin neljäkymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun
perulaiset kaivokset olivat tuottaneet kuoleman herra Pipchinille,
mutta hänen leskensä piti yhä niin himmeän, syvän ja synkän mustaa
puolisilkkipukua, ettei pimeän tultua kaasukaan voinut häntä valaista
ja että hänen läsnäolonsa riitti pimentämään monen kynttilän valon.
Hänestä puhuttiin tavallisesti lasten "suurena johtajana". Hänen
hoitonsa salaisuus oli siinä, että hän antoi heille kaikkea, mistä he
eivät pitäneet, eikä mitään, mistä he pitivät — mikä tietysti aika
lailla sulostutti heidän taipumuksiaan. Hän oli sellainen katkera vanha
nainen, että oikein teki mieli uskoa, että oli erehdytty perulaisten
kaivosten koneita hoidettaessa ja pumputtu rouva Pipchinistä pois
kaikki hilpeyden vesi ja ihmisystävällisyyden maito sensijaan että
olisi pumputtu kaivoksista.
Tämän peikon ja syöjättären luola oli erään jyrkän sivukadun varrella
Brightonissa, missä maaperä oli tavallista kalkkisempaa, kivisempää
ja hedelmättömämpää ja talot tavallista hauraampia ja ohuempia,
missä pienillä etupuutarhoilla oli se selittämätön ominaisuus, että
niissä ei kasvanut mitään muuta kuin kehäkukkia, vaikka niihin olisi
mitä kylvänyt, ja missä näkyi kuppasarven lailla itsepintaisia
simpukoita tarttuneina katuoveen ja muihin yleisiin paikkoihin, joiden
koristuksiksi niitä ei suinkaan ollut tarkoitettu. Talvisinkaan ei
ilmaa saanut liikkeelle tästä talosta eikä se taas kesällä sinne
päässyt. Sisällä kävi alituinen tuulentapainen ilmanveto, niin että
koko talo soi kuin suuri näkinkenkä, ja sitä täytyi asukkaiden
kuunnella yötä päivää. Siellä ei tietystikään tuntunut raikkaalta.
Etumaisen arkihuoneen ikkunalla, jota ei koskaan avattu, oli rouva
Pipchinillä kokoelma ruukkukasveja, joista levisi koko huoneistoon
niille ominainen mullanhaju. Niin valiokappaleita kuin nämä kasvit
kukin olivatkin omassa lajissaan, olivat ne kuitenkin erikoisessa
sopusoinnussa rouva Pipchinin muun ympäristön kanssa. Niiden joukossa
oli puolisen tusinaa kaktusta, jotka kiertyivät kuin karvaiset käärmeet
puukeppien ympäri. Toinen laji työnsi esiin leveät kyntensä kuin
vihreä hummeri. Joukossa oli myöskin muutamia köynnöskasveja, joilla
oli tahmeat lehdet, ja katosta riippui kiusallinen kukkaruukku, joka
näytti kiehuneen yli ja kutittaessaan alapuolella olevia ihmisiä
pitkillä vihreillä oksillaan muistutti hämähäkkiä. Näitä olikin rouva
Pipchinin asunnossa tavattoman runsaasti, vaikka pihtihännät sopivana
vuodenaikana kilpailivat niiden kanssa voitokkaasti.
Mutta kun rouva Pipchinin hinta-asteikko oli korkea kaikille, joilla
oli varaa maksaa, ja kun hän kovin harvoin muutti luonteensa tyyntä
happamuutta lempeämmäksi ketään kohtaan, pidettiin häntä erinomaisen
lujana vanhana rouvana, joka suorastaan tieteellisesti tunsi lapsen
luonteen. Tämän maineensa ja herra Pipchinin murtuneen sydämen vuoksi
hänen oli onnistunut miehensä kuoleman jälkeen vuosikymmenet elää
kitkutella hyvin siedettävästi. Kolme päivää senjälkeen kun rouva
Chick oli ensiksi maininnut hänet, sai hän tyydytyksekseen lisätä
päivittäisiin tuloihinsa sievoisen summan Dombeyn taskusta. Silloin
hän näet otti vastaan kasvatuslaitokseensa Florencen ja hänen pikku
veljensä Paulin.
Rouva Chick ja neiti Tox, jotka olivat tuoneet heidät edellisenä iltana
(yön he kaikki olivat viettäneet majatalossa), olivat juuri lähteneet
ajamaan kotiin päin. Rouva Pipchin seisoi selin tuleen ja tarkasti
vastatulleita kuin vanha sotilas. Keski-ikäinen veljentytär, hänen
hyväluontoinen ja altis orjansa, joka tosin näytti riutuneelta ja
jäykistyneeltä ja jota kovin vaivasivat nenässä olevat känsät, riisui
pikku herra Bitherstonelta puhdasta kaulusta, joka hänellä oli ollut
paraatissa. Neiti Pankey, joka tällä hetkellä oli talon ainoa toinen
pikku asukas, oli juuri viety vankityrmään (tyhjään takahuoneeseen,
joka oli määrätty rangaistustarkoituksiin), koska hän oli vieraitten
läsnäollessa nuuhkaissut kolme kertaa.
"Kas niin", sanoi rouva Pipchin Paulille, "luuletko sinä rupeavasi
pitämään minusta?"
"En minä rupea ollenkaan pitämään teistä", vastasi Paul. "Minä tahdon
lähteä pois. Tämä ei ole minun taloni."
"Ei, se onkin minun", vastasi rouva Pipchin.
"Se on kovin siivoton", huomautti Paul.
"Täällä on rumempikin paikka kuin tämä huone", sanoi rouva Pipchin.
"Sinne me suljemme pahat pojat."
"Onko tuo koskaan ollut siellä?" kysyi Paul osoittaen nuorta
Bitherstonea.
Rouva Pipchin nyökkäsi myöntävästi. Paul ei tehnyt koko loppupäivänä
mitään muuta kuin tarkasteli Bitherstonea päästä jalkoihin ja piti
silmällä hänen jokaista ilmettään niin hartaasti kuin ainakin
katsellaan salaperäisiä ja kauheita kokemuksia kestänyttä ihmistä.
Kello yksi syötiin päivällistä, johon kuului pääasiassa jauho- ja
kasvisruokia. Pikku neiti Pankeyn (lempeän, sinisilmäisen lapsen, jota
täytyi joka aamu pestessä hangata niin, että hän näytti olevan vaarassa
hieroutua olemattomiin) talutti ulos vankeudesta syöjätär itse, joka
samalla muistutti hänelle, ettei kukaan vierasten läsnäollessa nuuhkiva
päässyt taivaaseen. Kun tämä suuri totuus oli perinpohjaisesti painettu
hänen mieleensä, kestittiin häntä riisiannoksella. Sitten hän sai
toistaa tyrmässä oppimansa pöytärukouksen, joka päättyi erikoisella
kiitoslausunnolla rouva Pipchinin hyvästä päivällisestä. Rouva
Pipchinin veljentytär Berinthia söi kylmää sianpaistia. Rouva Pipchin,
jonka ruumiinrakenne vaati lämmintä ravintoa, nautti vartavasten
valmistettuja lampaankyljyksiä, jotka tuotiin sisälle kuumina kahden
lautasen välissä ja jotka tuoksuivat hyvin herkullisilta.
Koska päivällisen jälkeen satoi eikä voitu lähteä kävelemään rannalle
ja koska rouva Pipchinin ruumiinrakenne vaati lepoa kyljyksien päälle,
menivät kaikki muut Berryn (jota muuten sanottiin Berinthiaksi) kanssa
tyrmään. Se oli tyhjä huone, jonka ikkunasta näkyi kalkittu seinä ja
vesitynnyri ja jonka teki kammottavaksi kolkko avonainen tulisija.
Mutta kun koolla oleva seurue loi sinne vilkkautta, oli se kuitenkin
paras paikka, sillä Berry leikki siellä heidän kanssaan ja näytti
nauttivan yhtä paljon kuin hekin telmimisestä, kunnes rouva Pipchin
koputti vihaisesti seinään kuin henkiin herännyt kummitus. Silloin he
lakkasivat meluamasta, ja Berry kertoi heille kuiskaten satuja hämärään
asti.
Teenjuonnin aikana tarjottiin runsaasti maitoa ja vettä ja leipää
ja voita, samalla kun rouva Pipchin ja Berry saivat teetä pienestä
mustasta teekannusta ja rouva Pipchin voin kera yllin kyllin
paahtoleipää, joka tuotiin sisään kuumana samoin kuin kyljyksetkin.
Vaikka rouva Pipchin tästä ruokalajista kävi hyvin rasvaiseksi
ulkonäöltään, ei se tuntunut tehneen häntä sisällisesti taipuisammaksi,
sillä hän oli yhtä ärtyisä kuin ennenkin, eikä hänen kovissa harmaissa
silmissään voinut huomata minkäänlaista pehmenemistä.
Sitten Berry nouti pienen ompelurasian, jonka kannessa oli
kuninkaallinen vaakuna, ja ryhtyi ahkerasti työhön. Rouva Pipchin pani
silmälasit nenälleen, avasi suuren vihreisiin kangaskansiin sidotun
kirjan ja alkoi nuokkua. Ja joka kerta, kun hän heräsi painuttuaan
eteenpäin tulta kohti, hän näpäytti Bitherstonea nenälle, koska tämäkin
oli nuokkunut.
Vihdoin oli lasten mentävä nukkumaan, ja iltarukouksen jälkeen he
lähtivät pois huoneesta. Koska pikku neiti Pankey pelkäsi nukkua yksin
pimeässä, piti rouva Pipchin oikein periaatteena ajaa hänet yläkertaan
kuin lampaan. Sitten saatiin kuulla neiti Pankeyn valittavan kauan
aikaa jälkeenpäin tuossa ikävässä huoneessa, jossa rouva Pipchin tuon
tuostakin kävi häntä ravistamassa. Noin puoli kymmenen aikaan teki
vasikankaularasvan lämmin haju (rouva Pipchinin ruumiinrakenne oli näet
sellainen, ettei hän saanut unta ilman tätä herkkua) vaihtelevaksi
talon varsinaisen tuoksun, jota rouva Wickam sanoi "rakennuksen
hajuksi". Pian senjälkeen olivat kaikki unen vallassa.
Seuraavan päivän aamiainen oli samanlainen kuin edellisen iltapuolen
tee, paitsi että rouva Pipchin nautti paahtoleivän asemasta vehnäleipää
ja näytti vähän entistä ärtyisämmältä, kun ateria oli loppunut.
Nuori Bitherstone luki toisille ääneen Mooseksen ensimmäisen kirjan
sukutaulun (jonka rouva Pipchin oli viisaasti valinnut) ja sivuutti
nimet niin helposti ja taitavasti kuin henkilö, joka kompastuu
polkurattaan yli. Kun se oli tehty, kannettiin neiti Pankey pois
hangattavaksi ja nuori herra Bitherstone pestäväksi suolavedellä,
josta hän aina palasi hyvin sinisenä ja alakuloisena. Paul ja Florence
menivät sillä välin kävelemään rannalle Wickamin kanssa, jolla oli
alituisesti kyyneleet silmissä. Puolen päivän tienoissa rouva Pipchin
valvoi lasten lukuja. Koska hänen järjestelmäänsä kuului myös estää
lapsen mieltä kehittymästä ja avautumasta kukan tavoin ja sensijaan
aukaista se väkivoimalla kuin osteri, oli näiden oppituntien sisällys
tavallisesti kauheaa ja järkyttävää laatua. Kertomuksen sankari — paha
poika — päätti parhaimmissa tapauksissa elämänsä jalopeuran tai karhun
repimänä.
Sellaista oli elämä rouva Pipchinin luona. Lauantaisin saapui Dombey
Brightoniin, jolloin Florence ja Paul menivät hänen hotelliinsa
tervehtimään häntä ja saivat teetä. He viettivät koko sunnuntain hänen
luonaan ja pääsivät tavallisesti ennen päivällistä ajelulle. Silloin
Dombey näytti kasvavan kuin Falstaffin ahdistajat, niin ettei hän enää
ollut yksi kankeapukuinen mies, vaan vastasi tusinaa. Sunnuntai-ilta
oli viikon apein, sillä rouva Pipchinillä oli periaatteena olla tuona
iltana erittäin ärtyisällä tuulella. Neiti Pankey tuotiin tavallisesti
tätinsä luota Rottingdeanista kovin surullisena, ja nuori herra
Bitherstone, jonka kaikki sukulaiset olivat Intiassa ja jonka täytyi
istua hartaushetkien välilläkin jäykkänä ja hiljaa seinän vieressä
liikuttamatta kättä tai jalkaa, kärsi siitä niin kovin nuoressa
sydämessään, että kysyi Florencelta eräänä sunnuntai-iltana, osaisiko
tämä neuvoa hänelle tietä Bengaliin.
Mutta ylimalkaan väittivät ihmiset, että rouva Pipchin oli
järjestelmällinen nainen lasten kohtelussa, ja epäilemättä hän
olikin. Pienet hurjapäät palasivat tosiaankin kotiinsa hyvin kesyinä,
vietettyään muutamia kuukausia hänen vierasvaraisen kattonsa alla.
Niinikään luettiin rouva Pipchinille suureksi ansioksi se, että hän oli
antautunut tällaiseen elämäntyöhön ja näin uhrannut tunteensa, asettuen
niin päättävästi onnettomuuttaan vastaan, kun herra Pipchinin sydän
murtui perulaisilla kaivoksilla.
Paul saattoi istua pienessä nojatuolissaan tulen ääressä syventyneenä
tarkastelemaan tätä esimerkillistä vanhaa rouvaa kuinka kauan tahansa.
Hän ei koskaan näyttänyt tietävän väsymyksestä saadessaan tuijottaa
rouva Pipchiniin. Paul ei pitänyt hänestä eikä pelännyt häntä, mutta
ollessaan tuollaisella aikaihmisen tuulella hän näytti tuntevan
kummallista vetovoimaa vanhan rouvan puoleen. Silloin poika istui
paikallaan lämmitellen käsiään ja katsellen häntä, kunnes sai rouva
Pipchinin ihan hämilleen, niin syöjätär kuin tämä olikin. Kerran,
kun he olivat kahden kesken, kysyi rouva Pipchin Paulilta, mitä hän
ajatteli.
"Teitä", vastasi lapsi vähääkään ujostelematta.
"Ja mitä sinä ajattelet minusta?"
"Ajattelen sitä, kuinka vanha teidän täytyy olla", sanoi Paul.
"Sinä et saa puhua noin, nuori herra. Se ei ole soveliasta."
"Miksi ei?" kysyi Paul.
"Koska se ei ole kohteliasta", tiuskasi rouva Pipchin.
"Ei ole kohteliasta?" toisti Paul.
"Ei."
"Ei ole kohteliasta syödä kaikkia lampaankyljyksiä ja paahtoleipää,
sanoo Wickam", huomautti Paul viattomasti.
"Wickam on ilkeä, häpeämätön ja röyhkeä olento", tokaisi rouva Pipchin
punaisena.
"Mitä se on?" kysyi Paul.
"Se ei kuulu sinuun, nuori herra", vastasi rouva Pipchin. "Muista
kertomusta pikku pojasta, jonka hullu härkä puski kuoliaaksi, koska hän
kyseli niin paljon."
"Jos härkä oli hullu", sanoi Paul, "niin kuinka se tiesi, että poika
oli kysynyt niin paljon? Ei kukaan voi kuiskailla salaisuuksia hullulle
härälle. Minä en usko sitä kertomusta."
"Et usko sitä, poika?" toisti rouva Pipchin hämmästyneenä.
"En", vastasi Paul.
"Etkö sittenkään, jos se olisi sattunut olemaan kesy härkä, sinä pieni
epäilijä?" kysyi rouva Pipchin.
Koska Paul ei ollut miettinyt asiaa siinä valossa, vaan oli perustanut
johtopäätöksensä siihen olettamukseen, että härkä oli hullu, salli hän
tukkia suunsa sillä kertaa. Mutta hän istui yhä paikallaan pohtien
asiaa ja oli silminnähtävästi päättänyt panna rouva Pipchinin pulaan.
Niinpä peloton vanha rouva piti viisaana peräytyä, kunnes Paul olisi
unohtanut tämän puheenaiheen.
Siitä lähtien näytti rouva Pipchin tuntevan Paulia kohtaan samanlaista
omituista vetovoimaa kuin Paul häntä kohtaan. Hän antoi lapsen
vetää tuolinsa oman tuolinsa viereen tulen ääreen, sen sijaan että
he olisivat istuneet vastakkain, ja siinä sai Paul istua loukossa
rouva Pipchinin ja tuliristikon välissä, jolloin hän tutki jokaista
juovaa ja ryppyä eukon kasvoissa ja tuijotti hänen kovaan harmaaseen
silmäänsä, kunnes rouva Pipchiniä toisinaan halutti sulkea se
muka torkkuakseen. Rouva Pipchinillä oli vanha musta kissa, joka
tavallisesti makasi kokoon kiertyneenä tuliristikon edessä, kehräsi
itserakkaasti ja vilkuili tuleen, kunnes sen kutistuneet silmäterät
näyttivät kahdelta huutomerkiltä. Kelpo vanha rouva olisi voinut olla —
kaikessa kunnioituksessa sanottuna — noita ja Paul ja kissa hänen kaksi
tonttuaan heidän kaikkien istuessa yhdessä tulen ääressä. Sopusoinnussa
koko seurueen ulkomuodon kanssa olisi ollut, jos he olisivat kaikki
jonakin myrskyisenä yönä lentäneet ylös savupiipusta, niin ettei heistä
olisi sen koommin mitään kuultu.
Mutta niin ei kuitenkaan tapahtunut. Kissan, Paulin ja rouva Pipchinin
saattoi nähdä tavallisilla paikoillaan pimeän tultua. Paul vältti
Bitherstonen seuraa ja tutki yhä edelleen joka ilta rouva Pipchiniä,
kissaa ja tulta, ikäänkuin ne olisivat kolminiteinen velhotaidon opas.
Rouva Wickam tulkitsi omalla tavallaan Paulin eriskummaisuuden,
ja koska hänen alakuloisuuttaan vielä ahdistivat hänen huoneensa
ikkunasta näkyvät, sikin sokin törröttävät savupiiput, tuulen kohina,
hänen nykyisen elintapansa yksitoikkoisuus (onttous, niinkuin hän
itse tavallisesti sanoi), herättivät edellä mainitut seikat hänessä
kerrassaan synkkiä mietteitä. Rouva Pipchinin periaatteisiin kuului
estää omaa "piikaletukkaansa" — se oli rouva Pipchinin tavallinen
nimitys naispalvelijalle — seurustelemasta rouva Wickamin kanssa.
Siitä johtui, että hän uhrasi paljon aikaansa ovien takana seisomiseen
ja hyökkäilyyn palvelijattarensa kimppuun, jos tämä vain lähestyi
rouva Wickamin ovea. Mutta Berry oli vapaa seurustelemaan siinä
osassa taloa niin usein kuin sai aikaa moninaisten velvollisuuksiensa
suorittamiselta, jotka täyttivät hänen päivänsä aamusta iltaan.
Berrylle rouva Wickam kevensi mieltään.
"Kuinka hauskan näköinen lapsi hän on nukkuessaan!" virkkoi Berry
pysähtyen katselemaan vuoteessa olevaa Paulia eräänä iltana, jolloin
hän oli tuonut rouva Wickamille illallista.
"Voi!" huudahti rouva Wickam. "Hänen täytyykin olla!"
"No, eihän hän ole ruma valveillakaan", huomautti Berry.
"Ei suinkaan. Ei minun setäni tytär Betsey Janekaan ollut", sanoi rouva
Wickam.
Berry oli sennäköinen kuin olisi koettanut keksiä, mitä yhteyttä oli
Paul Dombeyn ja rouva Wickamin sedän tyttären Betsey Janen kesken.
"Minun setäni vaimo kuoli juuri samoin kuin Paulin äiti", jatkoi rouva
Wickam. "Minun setäni lapsi kasvoi samoin kuin Paul nyt. Minun setäni
lapsi sai välillä ihmisten veren jähmettymään!"
"Kuinka niin?" kysyi Berry.
"Minä en olisi tahtonut viettää kokonaista yötä Betsey Janen kanssa!"
sanoi rouva Wickam. "En, vaikka Wickamille itselleen olisi seuraavana
aamuna annettu oikein hyvä toimi. Sitä minä en olisi tehnyt,
Berry-neiti."
Neiti Berry tietysti kysyi miksi. Rouva Wickam kertoi tunnontuskitta
oman mielensä mukaan monien hänen asemassaan olevien naisten tapaan.
"Betsey Jane", virkkoi rouva Wickam, "oli niin suloinen lapsi kuin
saattoi toivoa. Sen suloisempaa ei olisi voinut kuvitella. Betsey
Jane oli läpäissyt kaikenlaiset taudit, joita lapsella voi olla.
Suonenvetokohtaukset olivat hänessä yhtä tavallisia", virkkoi rouva
Wickam, "kuin näppylät teidän nenässänne, neiti Berry". Berry-neiti
nyrpisti vaistomaisesti nenäänsä.
"Mutta Betsey Janea", sanoi rouva Wickam alentaen ääntään ja katsellen
ympärilleen huoneessa ja vuoteessa nukkuvaan Pauliin päin, "oli hänen
äitivainajansa hoitanut kehdossa. En voi sanoa millä lailla tai milloin
tai tiesikö lapsikulta sitä vai ei, mutta Betsey Janea oli hänen
äitinsä hoitanut, Berry-neiti. Sanotte ehkä, että se on mielettömyyttä!
En loukkaannu siitä, neiti. Toivoakseni panee omatuntonne teidät
ajattelemaan, että se on mielettömyyttä. Silloin voitte olla
rauhallisempi tässä, tässä — älkää pahastuko — tässä hautausmaan
tapaisessa talossa, joka näännyttää minut ihan kuoliaaksi. Paul on
vähän levoton nukkuessaan. Olkaa hyvä ja taputtakaa hänen selkäänsä."
"Varmaankin uskotte, että myös tämä lapsi on ollut äitinsä hoidossa",
virkkoi Berry ja taputteli hiljaa kädellään, niinkuin häntä oli
käsketty.
"Betsey Jane oli noiduttu niinkuin tuokin poika", vastasi rouva Wickam
juhlallisimmalla äänellään, "ja muuttui niinkuin hänkin on muuttunut.
Olen nähnyt Betsey Janen usein istuvan paikallaan ja miettivän,
miettivän, miettivän ihan samoin kuin Paul ja kuullut hänen puhuvan
juuri samalla lailla. Minä katselen tuota lasta ja Betsey Janea samassa
valossa, neiti Berry."
"Elääkö teidän setänne lapsi vielä?" kysyi Berry.
"Kyllä hän elää, neiti", vastasi rouva Wickam voitonriemuisen
näköisenä, sillä Berry-neiti ilmeisesti odotti päinvastaista. "Hän elää
ja on naimisissa kultasepän kanssa. Niin, Berry-neiti, hän kyllä elää",
jatkoi rouva Wickam pannen voimakkaan koron hän-sanalle.
Koska ilmeisesti joku toinen oli kuollut, kysyi rouva Pipchinin
veljentytär, kuka se oli.
"En haluaisi tehdä teitä levottomaksi", vastasi rouva Wickam jatkaen
syömistään. "Älkää kysykö sitä."
Se oli varmin keino saada toinen uudistamaan kysymyksensä. Berry-neiti
siis teki niin, ja vähän vastusteltuaan ja viivyteltyään rouva Wickam
pani pois veitsensä, katsahti taas ympärilleen huoneessa ja vilkaisten
Paulin vuoteeseen sanoi:
"Hän kiintyi muutamiin ihmisiin, usein ihan eriskummaisesti, tai
kiintyi heihin samoin kuin ihmiset ylimalkaan, mutta harvinaisen
voimakkaasti. He kaikki kuolivat."
Tämä tuntui rouva Pipchinin veljentyttärestä niin kerrassaan
odottamattomalta ja kauhealta, että hän istui läähättäen vuoteen
kovalla reunalla ja katseli rouva Wickamia peittelemättömän kammon
valtaamana.
Rouva Wickam osoitti vasemmalla etusormellaan salaa sitä vuodetta
kohti, jossa Florence makasi. Sitten hän käänsi sormensa alaspäin ja
osoitti sillä muutamia kertoja pontevasti lattiaan. Sen alla suoraan
oli se huone, missä rouva Pipchin tavallisesti nautti paahtoleipänsä.
"Muistakaa minun sanoneen, neiti Berry", virkkoi rouva Wickam, "ja
olkaa kiitollinen siitä, ettei pikku herra Paul pidä teistä. Vakuutan
teille olevani mielissäni siitä, että hän ei pidä minustakaan. Vaikka
eipä tosiaankaan tässä vankilamaisessa talossa ole paljon sellaista —
suokaa suoruuteni anteeksi — mikä tekisi elämän mieluiseksi!"
Berry-neidin mielenliikutus ehkä oli vaikuttanut sen, että hän
oli taputtanut liian kovasti Paulin selkää tai keskeyttänyt tuon
yksitoikkoisen tyynnytyksen; ainakin kääntyi lapsi juuri nyt
vuoteessaan ja heräsi, nousten istumaan tukka märkänä hiestä pahan unen
vaikutuksesta. Hän kysyi heti Florencea.
Tyttö hypähti vuoteestaan kuullessaan veljensä ensimmäisen
äännähdyksen, kumartui hänen pieluksensa yli ja lauloi hänet taas
uneen. Rouva Wickam pudisti päätään, vuodatti joitakin kyyneleitä,
näytti Berrylle pikku ryhmää ja käänsi silmänsä kattoon päin.
"Hyvää yötä, neiti", sanoi Wickam hiljaa. "Hyvää yötä! Teidän tätinne,
Berry-neiti, on vanha ihminen, sehän teidän on täytynyt jo aikoja
sitten käsittää."
Lausuessaan nämä lohdulliset jäähyväiset rouva Wickam loi
puhelutoveriinsa syvää surua ilmaisevan katseen. Kun hän taas oli
jäänyt yksin molempien lasten kanssa ja huomasi tuulen ulvovan
valittavasti, vaipui hän alakuloisuuteen — kaikkein halvimpaan ja
enimmän tarjolla olevaan nautintoon — kunnes uni sai hänet valtaansa.
Vaikkei rouva Pipchinin veljentytär odottanutkaan tapaavansa
mallikelpoista lohikäärmettä lojumassa takkamatolla, tullessaan
alakertaan, tunsi hän huojennusta nähdessään emäntänsä tavallista
ärtyisämpänä ja ankarampana, samalla kun hänen koko olemuksensa
selvästi ilmaisi hänen aikovan elää kauan kaikkien tuttaviensa iloksi.
Ei hänessä myöskään näkynyt riutumisen merkkejä seuraavan viikon
kuluessa, jolloin asianomaiset ruokalajit hävisivät säännöllisesti,
vaikka Paul tarkasteli häntä yhtä kiinteästi kuin ennen konsanaan ja
horjumattoman sitkeästi piti hallussaan tavallisen paikkansa mustan
hameen ja tuliristikon välissä.
Mutta koska Paul itse tuon ajan kuluttua ei ollut käynyt vahvemmaksi
kuin oli ollut sinne saapuessaan, vaikka hänen kasvonsa näyttivät
paljon terveemmiltä, hankittiin hänelle pienet vaunut, joissa hän
saattoi maata mukavasti, aapiskirja ja muita alkeiskirjoja mukanaan,
ja niissä hänet lykättiin merenrannalle. Noudattaen johdonmukaisesti
kummallista makuaan lapsi hylkäsi punaposkisen pojan, jonka oli määrä
vetää hänen vaunujaan, ja valitsi sensijaan pojan isoisän — ryppyisen,
vanhan, äreän näköisen miehen, jonka puku oli kulunutta öljyvaatetta
ja joka oli muuttunut kovin lujaksi ja sitkeäksi liottuaan pitkät ajat
suolavedessä ja haisi samanlaiselta kuin ruohoinen merenranta luoteen
aikana.
Tämän merkillisen kuljettajan työntäessä vaunuja Florencen kävellessä
aina vieressä ja alakuloisen Wickamin astellessa jäljessä Paul pääsi
joka päivä merenrannalle. Siellä hän istui tai makasi vaunuissaan
tuntikausia yhteen mittaan. Mikään muu ei häntä niin vaivannut kuin
lasten seura — Florencea tietysti lukuunottamatta.
"Mene pois, ole hyvä", sanoi hän tavallisesti, jos jokin lapsi tuli
seurustelemaan hänen kanssaan. "Kiitoksia, mutta minä en tarvitse
sinua."
Usein kysyi jokin hiljainen ääni hänen korvansa juuressa hänen
vointiaan.
"Kiitos, voin oikein hyvin", vastasi hän. "Mutta ole hyvä ja mene
leikkimään."
Sitten hän käänsi päätään katsellen, kuinka lapsi poistui, ja virkkoi
Florencelle: "Mehän emme tarvitse ketään muita? Suutele minua, Floy."
Sellaisina hetkinä hän ei voinut sietää Wickamiakaan ja oli hyvin
tyytyväinen, kun tämä tapansa mukaan poistui poimimaan näkinkenkiä tai
tapaamaan tuttaviaan. Hänen lempipaikkansa oli yksinäinen kohta, johon
ei juuri ketään tullut. Florencen istuessa hänen vieressään käsitöineen
tai lukiessa hänelle tai puhellessa hänen kanssaan ja tuulen
puhaltaessa hänen kasvoihinsa ja aaltojen huuhtoessa hänen vaunujensa
pyöriä hän ei kaivannut mitään muuta.
"Floy", virkkoi hän eräänä päivänä, "missä on Intia, jossa sen pojan
omaiset asuvat?"
"Voi, se on kaukana, kaukana", vastasi Florence, nostaen katseensa
työstään.
"Viikkokausien matkan päässäkö?" kysyi Paul.
"Niin, kultaseni. Sinne on matkustettava monta viikkoa yötä päivää."
"Jos sinä olisit Intiassa, Floy", sanoi Paul oltuaan hetkisen vaiti,
"niin minä — mitä äiti taas tekikään? Olen unohtanut."
"Rakasti minua!" vastasi Florence.
"Ei, ei. Enkö minä nyt rakasta sinua, Floy? Mitä se olikaan? — Kuoli.
Jos sinä olisit Intiassa, niin minä kuolisin, Floy."
Florence pani työnsä nopeasti pois, painoi päänsä veljensä pielukselle,
hyväili häntä ja sanoi, että hänkin kuolisi, jos Paul olisi Intiassa.
Mutta Paul parantuisi pian.
"Oi, olenhan minä nyt jo paljon voimistunut", vastasi Paul. "Sitä en
tarkoita. Ajattelin vain, että kuolisin surusta ja yksinäisyydestä,
Floy!"
Toisella kerralla hän vaipui uneen samalla paikalla ja nukkui
rauhallisesti pitkän aikaa. Hän heräsi äkkiä, kuunteli, säpsähti ja
kuunteli taas.
Florence kysyi, mitä hän luuli kuulleensa.
"Tahtoisin tietää, mitä se sanoo", vastasi Paul katsellen kiinteästi
sisarensa kasvoihin. "Floy, mitä tuo meri oikein sanoo?"
Florence kertoi hänelle, että kuului vain aaltojen kohinaa.
"Niin, niin", vastasi Paul. "Mutta minä tiedän, että ne sanovat aina
jotakin. Aina samaa. Mikä paikka tuolla on?" Hän nousi pystyyn ja
katseli kiihkeästi taivaanrannalle.
Florence kertoi, että siellä vastapäätä oli toinen maa, mutta Paul
sanoi, ettei hän sitä tarkoittanut, vaan kauempana — paljon kauempana
olevaa!
Hyvin usein jälkeenpäin kesken heidän puheinaan hän vaikeni äkkiä
koettaakseen ymmärtää, mitä aallot aina puhuivat. Sitten hän nousi
vaunuissaan katselemaan etäistä, näkymätöntä maata kohti.