Neiti Tox asui synkässä pikku talossa, joka oli jonakin kaukaisena
ajankohtana historiassa tungettu ylhäisen naapuriston sekaan Lontoon
länsiosassa. Siellä se seisoi varjossa kuin läheisen suuren kadun
köyhä sukulainen, jota mahtavat palatsit katselivat kylmäkiskoisesti.
Se ei ollut oikeastaan pihalla, vaan mitä kolkoimman kujan varrella
ja alituisen levottomuuden vallassa kaukaisten koputusten vuoksi.
Tämä kolkka, jossa ruohoa kasvoi katukivien raoissa, oli nimeltään
Prinsessan aukio, ja Prinsessan aukiolla oli Prinsessan kappeli, jossa
oli kirkasääninen kello ja toisinaan sunnuntaisin kaksikymmentäviisikin
henkilöä läsnä jumalanpalveluksessa. Niinikään oli siellä ravintola
"Prinsessan vaakuna", jossa ahkerasti kävi loistavia lakeijoja.
Kaiteen takana oli siellä kantotuoli, mutta miesmuistiin ei sitä ollut
liikutettu. Kauniina aamuna koristi kaiteen kaikkia huippuja (niitä oli
neljäkymmentäkahdeksan, kuten neiti Tox oli usein laskenut) tinaruukku.
Prinsessan aukion varrella oli neiti Toxin talon vieressä toinen
yksityistalo, puhumattakaan suuresta kaksipuolisesta portista, johon
kuului kolkuttimina pari suurta jalopeuranpäätä. Tämä portti ei
ollut koskaan avautunut ja sitä väitettiin jonkun tallin hylätyksi
sisäänkäytäväksi. Prinsessan aukiolla tuntui tosiaankin tallinhajua,
ja neiti Toxin makuuhuoneesta, jonka ikkunat olivat takaseinällä, oli
näköala tallipihalle, missä rengit suorittivat kaikenkaltaisia puuhiaan
säestäen työtään kovalla rähinällä ja tavallisesti riippui ulkoseinää
vasten kuivamassa ajurien ja heidän vaimojensa ja perheittensä kaikkein
yksityisimpiä vaatekappaleita ikäänkuin Macbethin liput.
Tämän toisen yksityistalon omisti eräs entinen juomanlaskija, joka
oli nainut emännöitsijän. Hän oli vuokrannut kalustetun huoneiston
yksinäiselle herralle, nimittäin eräälle majurille, jolla oli jäykät,
sinertävät kasvot ja ulkonevat silmät ja jossa neiti Tox omien
sanojensa mukaan näki "jotakin täydellisen sotilaallista". Näiden
kahden naapuruksen välillä vaihdettiin silloin tällöin sanomalehtiä
ja ylläpidettiin muutenkin platonista suhdetta, majurin tumman
palvelijan ollessa välittäjänä, jota neiti Tox muitta mutkitta nimitti
"alkuasukkaaksi", liittämättä häneen minkäänlaista maantieteellistä
paikallisuuskäsitettä.
Tuskinpa on koskaan ollut kapeampaa ovea ja kapeampia portaita kuin
neiti Toxin talossa. Ehkä se oli kaikkiaan kivijalasta ullakkoon asti
Englannin epämukavin ja kieroin talo, mutta — niinkuin neiti Tox
sanoi — millainen asema! Talvella siellä näki hyvin vähän päivänvaloa
eikä aurinkoa parhaimpinakaan aikoina; raittiista ilmasta ei ollut
puhettakaan, ja liike oli kokonaan kuulumattomissa. Sittenkin neiti Tox
sanoi: millainen asema! Niin sanoi sinertäväkasvoinen majurikin, jolla
oli ulkonevat silmät. Hän oli ylpeä Prinsessan aukiosta ja käänsi aina
mielihyvällä klubissaan keskustelun, milloin suinkin saattoi, johonkin
niistä ylhäisistä henkilöistä, jotka asuivat ylhäisen kadun varrella
heti lähimmän nurkan takana, jotta sai tyydytyksekseen sanoa, että he
olivat hänen naapureitaan.
Synkkä talo, jossa neiti Tox asui, oli hänen omansa. Hän oli
saanut sen testamentin nojalla perinnöksi medaljonkiin kuuluvan
kalansilmän manalle menneeltä omistajalta. Tästä samasta henkilöstä
oli vierashuoneen uuninreunalla kattilanjalustan vastakappaleena
pienoiskuva, joka esitti häntä pää puuteroituna ja palmikko niskassa.
Huonekalut olivat enimmäkseen peräisin siltä ajalta, jolloin
käytettiin puuteroitua tukkaa ja niskapalmikkoa. Niihin kuului myöskin
lautastenlämmittäjä, joka kaiken aikaa kaihoisasti ojenteli neljää
suippenevaa laihaa säärtänsä jokaisen lähelle tulevan tielle. Vielä
on mainittava vanhanaikainen klaveeri, johon oli valmistajan nimen
ympärille maalattu herneenkukista punottu seppele.
Majuri Bagstock oli ehtinyt siihen ikään, jota kohteliaalla kielellä
sanotaan elämän suureksi puolipäiväpiiriksi, ja jo aloittanut matkansa
kukkulalta alaspäin. Vaikka häneltä lisäksi melkein puuttui kurkku
ja leukaluut olivat kovin jäykät, korvat niin pitkänipukkaiset kuin
norsulla ja silmät ja iho keinotekoisen kiihoituksen tilassa, kuten jo
on mainittu, oli hän hyvin ylpeä siitä, että oli herättänyt neiti Toxin
mielenkiintoa. Samalla hän mairitteli turhamaisuuttaan kuvittelemalla,
että se nainen, joka oli iskenyt silmänsä häneen, oli kerrassaan
erinomainen. Hän oli viitannutkin tähän asiaan muutamia kertoja
klubissaan ja liittänyt siihen joitakin pikku sutkauksia, joiden
yksinomaisena aiheena oli vanha Joe Bagstock, vanha Joey Bagstock,
vanha J. Bagstock, vanha Josh Bagstock ja niin edespäin, sillä majurin
kevyen huumorin pääydin oli siinä, että hän oli mitä tuttavallisimmissa
väleissä oman nimensä kanssa.
"Joey B., hyvä herra", oli hänellä tapana sanoa heilutellen keppiään,
"on hyvinkin tusinan teidän kaltaisenne arvoinen. Jos teillä olisi
joukossanne vähän enemmän Bagstockin sukuun kuuluvia ihmisiä, ei
se haittaisi ollenkaan. Vanhan Joen ei tarvitsisi nytkään kaukaa
etsiä itselleen vaimoa, jos häntä muuten haluttaisi, mutta hän on
kovasydäminen, tuo Joe, itsepintainen ja hiton — hiton ovela!"
Tuollaisen selityksen jälkeen tavallisesti alkoi kuulua vihelteleviä
ääniä, ja majurin kasvojen siniväri muuttui tummanpunaiseksi hänen
silmiensä pullistuessa ja välkähdellessä veitikkamaisesti.
Mutta huolimatta ennakkoluulottomasta itsensä ylistämisestä oli majuri
itsekäs. Epäiltävää on, onko koskaan elänyt perinpohjin itsekkäämpää
olentoa sydämensä puolesta, tai ehkä on parempi sanoa: vatsansa
puolesta, koska hän oli saanut luonnolta jälkimäistä paljon enemmän
kuin edellistä. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että kukaan olisi
voinut millään lailla häntä vähäksyä tai laiminlyödä. Kaikkein vähimmin
hän olisi saattanut uskoa, että neiti Tox olisi sitä voinut.
Ja kuitenkin unohti hänet neiti Tox vähitellen, niinkuin pian kävi
ilmi. Hän alkoi unohtaa pian senjälkeen kun oli keksinyt Toodlen
perheen. Tätä unohtamista jatkui ristiäisiin asti. Senjälkeen
unohtaminen kasvoi yhä korkoa korolle. Jokin tai joku oli tunkenut
majurin pois neiti Toxin mielestä.
"Hyvää huomenta, neiti Tox", virkkoi majuri kohdatessaan neiti Toxin
Prinsessan aukiolla muutamia viikkoja edellisessä luvussa kerrottujen
tapausten jälkeen.
"Hyvää huomenta, majuri", vastasi neiti Tox hyvin kylmästi..
"Joe Bagstockilla ei ole ollut melko pitkään aikaan onnea kumartaa
teille ikkunassa", huomautti majuri ritarilliseen tapaansa. "Joea
on kohdeltu pahoin, arvoisa neiti. Hänen aurinkonsa on ollut pilven
takana."
Neiti Tox kumarsi päätään, mutta hyvin kylmästi.
"Joen tähti on ollut ehkä poissa kaupungista?" kysyi majuri.
"Minäkö? Poissa täältä? En minä ole ollut matkalla", virkkoi neiti Tox.
"Minulla on ollut paljon puuhaa viime aikoina. Aikani uhraan melkein
kokonaan muutamille hyvin läheisille ystäville. Pelkäänpä, ettei
minulla nytkään ole aikaa enempään. Hyvästi, herra majuri!"
Kun neiti Tox katosi Prinsessan aukiolta kaikkein viehättävimmällä
tavallaan, jäi majuri seisomaan ja katseli hänen jälkeensä entistäkin
sinisempänä. Samalla hän mutisi ja hymisi joitakin huomautuksia, jotka
eivät olleet laisinkaan kohteliaita.
"Lempo vieköön", tuumi majuri pyöritellen hummerinsilmiään ja katsellen
ympärilleen Prinsessan aukiolla ja nuuski sen tuoksuvaa ilmaa, "kuusi
kuukautta sitten tuo nainen rakasti sitä maata, jolla Joe Bagstock
käveli. Mitä tämä merkitsee?"
Majuri päätteli jonkin aikaa mietittyään, että se merkitsi
avioliitto-ansaa, salajuonta ja petosta, että neiti Tox kaivoi hänelle
salakuoppaa. "Mutta te ette saa Joea kiinni, hyvä neiti", jatkoi
majuri. "Hän on itsepintainen, kerrassaan itsepintainen, tuo J.B.
Itsepintainen ja hiton ovela!" Sitten hän nauraa hihitti koko lopun
päivää.
Mutta sittenkään vielä, kun tämä päivä ja monta muuta oli kulunut,
ei neiti Tox näyttänyt vähintäkään välittävän majurista eikä edes
ajattelevan häntä. Neiti Toxilla oli ollut tapana entiseen aikaan
katsella kuin sattumalta ulos eräästä pienestä synkästä akkunastaan
ja punastuen vastata majurin tervehdykseen, mutta nyt hän ei antanut
majurille minkäänlaista tervehtimisen tilaisuutta eikä välittänyt
ollenkaan siitä, katsahtiko majuri hänen akkunaansa vai ei. Muitakin
muutoksia oli tapahtunut. Majuri saattoi huomata oman huoneensa
varjosta, että neiti Toxin talo oli viime aikoina käynyt hienomman
näköiseksi, että uusi kullattu häkki oli hankittu vanhalle pikku
kanarialinnulle, että erilaiset värillisestä pahvista ja paperista
leikatut koristukset näyttivät kaunistavan uuninreunaa ja pöytiä,
että pari kukkaa oli äkkiä ilmestynyt akkunoihin, että neiti Tox
toisinaan harjoitteli klaveerillaan, hernekukkaseppeleen yhä upeillessa
kerskailevasti neiti Toxin itse jäljentämän nuottikirjan alla, joka
sisälsi kööpenhaminalaisen ja lintuvalssin.
Kaiken tämän lisäksi oli neiti Tox kauan pitänyt tavattoman
huolellisesti ja aistikkaasti valmistettua puolisurupukua. Mutta se
auttoikin majurin pulmasta, ja hän päätteli itsekseen, että neiti Tox
oli saanut pienen perinnön ja tullut ylpeäksi.
Heti seuraavana päivänä senjälkeen, kun majuri oli keventänyt mieltään
tällä johtopäätöksellä, huomasi hän aamiaispöydässä istuessaan neiti
Toxin pienessä vierashuoneessa niin hirveän ja ihmeellisen näyn, että
hän joksikin ajaksi jähmettyi tuolilleen. Hän syöksyi sitten viereiseen
huoneeseen ja palasi mukanaan kaksipiippuinen teatterikiikari, jonka
läpi hän katseli tuota näkyä jonkin aikaa tarkasti.
"Se on pikkuvauva", virkkoi majuri työntäen kiikarin taas kokoon, "lyön
siitä vetoa vaikka viisikymmentä tuhatta puntaa!"
Majuri ei voinut sitä unohtaa. Hän ei osannut tehdä muuta kuin
vihellellä ja tuijottaa sillä tavalla, että hänen silmänsä olivat ennen
näyttäneet ontoilta ja painuneilta verrattuina siihen, millaiset ne
nyt olivat. Yhä uudestaan, kaksi, kolme, neljäkin kertaa viikossa tuo
pikkulapsi ilmestyi. Majuri yhä tuijotteli ja vihelteli. Muuten hän sai
olla yksin Prinsessan aukiolla. Neiti Tox oli lakannut välittämästä
siitä, mitä majuri teki. Majuri olisi voinut olla yhtä hyvin musta kuin
sininenkin neiti Toxin kiinnittämättä siihen huomiota.
Tavattoman itsepintaisesti neiti Tox tosiaan lähti Prinsessan aukiolta
noutamaan pikku vauvaa ja sen hoitajatarta, palasi heidän kanssaan,
saattoi heidät taas takaisin ja vartioi heitä joka hetki, ja lisäksi
hän itse hoiti lasta, ruokki sitä, leikki sen kanssa ja jähmetytti sen
nuorta verta soittokoneensa sävelillä. Jokseenkin samoihin aikoihin
hänet valtasi oikea intohimo tarkastella rannerengasta ja samoin
halu katsella kuuta, johon hän usein tuijotti pitkän aikaa huoneensa
akkunasta. Mutta mitä hän katselikin, aurinkoa, kuuta, tähtiä tai
rannerengasta, ei hän enää katsellut majuria. Ja majuri vihelteli ja
tuijotti ja ihmetteli ja piileskeli omassa huoneessaan eikä saanut
mitään selville.
"Te suorastaan valloitatte Paul-veljeni sydämen, se on ihan totta,
rakas ystävä", virkkoi rouva Chick eräänä päivänä.
Neiti Tox kalpeni.
"Lapsi käy päivä päivältä yhä enemmän Paulin näköiseksi", jatkoi rouva
Chick.
Neiti Tox vastasi siihen vain ottamalla pikku Paulin syliinsä ja
rutistamalla lapsen myssykoristuksen hyväilyillään.
"Eikö hän ollenkaan muistuta äitiään, johon minun piti tutustua teidän
välityksellänne?" kysyi neiti Tox.
"Ei ollenkaan", vastasi Louisa.
"Hän kai oli — kaunis?" virkkoi neiti Tox epävarmalla äänellä.
"No niin, kiltti Fanny-parka oli mieltäkiinnittävä", vastasi rouva
Chick mietittyään asiaa riittävästi. "Ehdottomasti mieltäkiinnittävä.
Hänessä ei ollut sitä henkistä ylemmyyttä, jota olisi jotenkin
odottanut kuin luonnollisena asiana veljeni vaimolta. Eikä hänellä
myöskään ollut sitä voimaa ja mielenlujuutta, jota sellainen mies
vaatii."
"Mutta hän oli miellyttävä", virkkoi rouva Chick, "erinomaisen
miellyttävä. Ja hänen tahtonsa! Oi, kuinka hyvä tahto Fanny-paralla
oli!"
"Sinä enkeli!" huudahti neiti Tox pikku Paulille. "Sinä isäsi
pienoiskuva!"
Jos majuri olisi tietänyt, kuinka paljon toiveita ja rohkeita
ajatuksia, kuinka paljon suunnitelmia ja mietteitä nojautui pikku
lapsen päähän, ja voinut nähdä niiden leijailevan kirjavassa
sekamelskassaan ja epäjärjestyksessään mitään aavistamattoman pikku
Paulin poimutetun myssyn ympärillä, silloin hänen silmänsä olisivat
levinneet. Silloin hän olisi huomannut tuossa joukossa joitakin neiti
Toxin kunnianhimoisia haaveita. Silloin hän ehkä olisi ymmärtänyt,
minkälaatuinen tuon naisen harrastus Dombey ja Poikaa kohtaan oli.
Jos lapsi olisi voinut herätä yöllä ja nähdä kehtonsa uutimien
ympärille kokoontuneina ne epämääräiset unikuvat, joita toiset
näkivät hänestä, olisi hänellä ollut täysi syy pelästyä. Mutta
se jatkoi rauhallisesti nukkumistaan aavistaen yhtä vähän neiti
Toxin ystävällisistä tarkoituksista, majurin ihmettelemisestä,
sisarensa varhaisista suruista ja isänsä suurista haaveista, täysin
tietämättömänä siitä, että missään paikassa maapallolla oli Dombey ja
Poika.