Pikku Paul, joka ei saanut Toodlen verestä minkäänlaista tartuntaa,
varttui päivä päivältä tukevammaksi ja vahvemmaksi. Joka päivä
häntä myöskin neiti Tox hyväili entistä lämpimämmin. Dombey piti
hänen hellyyttään niin suuressa arvossa, että alkoi kuvitella häntä
mielessään naiseksi, jolla oli erinomainen luonnollinen ymmärrys ja
jonka tunteet tuottivat hänelle kunniaa ja ansaitsivat rohkaisua.
Dombey oli niin tuhlaavainen armollisuudessaan, että ei ainoastaan
kumartanut neiti Toxille erikoisella tavalla muutamissa tilaisuuksissa,
vaan myöskin lähetti hänelle sisarensa välityksellä seuraavanlaisia
suurta tunnustusta ilmaisevia terveisiä: "Ole hyvä, Louisa, ja sano
ystävättärellesi, että hän on kovin ystävällinen", tai: "Ilmoita neiti
Toxille, Louisa, että olen hänelle hyvin kiitollinen", jollaiset
lausunnot tekivät syvän vaikutuksen puheena olevaan naiseen.
Neiti Toxilla oli tapana usein vakuuttaa rouva Chickille, että mikään
ei saattaisi voittaa hänen mielenkiintoaan kaikkea sitä kohtaan, mikä
koski suloisen pikku lapsen kehittymistä. Ja neiti Toxin käytöksen
tarkkaaja olisi voinut tehdä sen johtopäätöksen ilman nimenomaista
vakuutustakin. Hän valvoi nuoren perijän viattomia aterioita
sanomattoman tyytyväisenä melkein kuin olisi kestinnyt pienokaista
yhdessä Richardsin kanssa. Kylvettämis- ja pukemistilaisuuksissa hän
oli haltioituneena katselijana. Kun pienokainen joskus sai vähäisen
lääkeannoksensa, ilmeni neiti Toxin luonteen lämmin myötätunto
hartaana, ja kun hän kerran kainoudesta oli kätkeytynyt kaappiin,
Dombeyn tultua sisarensa kehoituksesta lastenhuoneeseen katsomaan,
kuinka lapsi ennen yölevolle menemistään keikkui lyhyessä paidassaan
Richardsin sylissä, oli hän niin ihastunut kätköpaikassaan, ettei
malttanut olla huudahtamatta: "Eikö hän ole kaunis, herra Dombey! Eikö
hän ole oikea Kupido!" Ja sitten hän melkein vaipui kokoon kaapin oven
taakse punastuneena ja häpeissään.
"Louisa", virkkoi Dombey eräänä päivänä sisarelleen, "olen tosiaankin
sitä mieltä, että minun pitää antaa ystävättärellesi jokin pikku muisto
Paulin ristiäisissä. Hän on alunpitäen huolehtinut niin lämpimästi
lapsesta ja näyttää ymmärtävän asemansa niin täydellisesti (mikä on
hyvin harvinainen ansio tässä maailmassa, kuten on valitettavasti
todettava), että tosiaankin mielikseni osoittaisin hänelle
huomaavaisuutta."
Tahtomatta mitenkään alentaa neiti Toxin ansioita on mainittava, että
Dombeyn samoin kuin monen muunkin mielestä vain ne ymmärsivät asemansa,
jotka osoittivat asianmukaista kunnioitusta häntä itseään kohtaan. Ei
se seikka, että he tunsivat itsensä, vaan että he tunsivat hänet ja
kumarsivat syvään hänen edessään, se oli heidän suurimpana ansionaan.
"Rakas Paul", vastasi hänen sisarensa, "sinä menettelet vain
oikeudenmukaisesti neiti Toxia kohtaan niinkuin varmasti tiesin sinun
menettelevänkin teräväkatseisena miehenä. Minä luulen, että jos
kielessä on kahta sanaa, jotka herättävät hänessä melkein jumaloimisen
tapaista kunnioitusta, ne ovat Dombey ja Poika."
"Niin, minä uskon sen", virkkoi Dombey. "Se on kunniaksi neiti Toxille."
"Ja mitä tulee jonkinlaiseen muistolahjaan, rakas Paul", jatkoi hänen
sisarensa, "voin heti sanoa sinulle, että mitä tahansa annatkin neiti
Toxille, säilyttää ja kunnioittaa hän sitä kuin pyhäinjäännöstä, siitä
olen varma. Mutta, rakas Paul, on olemassa yksi keino, jolla voit vielä
imartelevammalla ja tervetulleemmalla tavalla osoittaa antavasi arvoa
neiti Toxin ystävällisyydelle, jos haluaisit."
"Mikä se on?" kysyi Dombey.
"Kummit tietysti ovat tärkeät sukulaisuussuhteen ja vaikutusvallan
kannalta", selitti rouva Chick.
"En ymmärrä, miksi ne olisivat tärkeitä minun pojalleni", sanoi Dombey
kylmästi.
"Aivan oikein, rakas Paul", vastasi rouva Chick harvinaisen
vilkkaasti, salatakseen äkillisen muutoksensa, "juuri tuollaiseksi
kuvitteluakin sinun mielipiteesi. En olisi voinut odottaa sinulta
mitään muuta. Olisin voinut arvata sinun ajattelevan niin. Ehkä" —
tässä rouva Chick viivytteli ikäänkuin ei olisi ollut oikein varma
menestymisestään — "ehkä sinulla on senvuoksi vielä vähemmän sitä
vastaan, että neiti Toxista tulisi tuon pikku kullannupun kummi, jos
hän esiintyisi vain jonkin toisen edustajana ja valtuutettuna. Sitä
minun ei tarvitse sanoakaan, Paul, että se otettaisiin vastaan suurena
kunnianosoituksena."
"Louisa", virkkoi Dombey lyhyen äänettömyyden jälkeen, "eihän voi
ajatella —"
"Ei tietysti", huudahti rouva Chick kiiruhtaen edeltäpäin arvaamaan
kieltävän vastauksen, "enkä ole koskaan sitä olettanut".
Dombey katsahti häneen kärsimättömästi.
"Älä kiihdytä minua, Paul rakas", virkkoi hänen sisarensa, "sillä se
on minulle kovin turmiollista. Minä en ole suinkaan vahva. Rakkaan
Fanny-parkamme kuoleman jälkeen en ole oikein päässyt ennalleni."
Dombey vilkaisi nenäliinaan, jonka hänen sisarensa nosti silmilleen, ja
aloitti taas:
"Tarkoitin, etten voi ajatella —"
"Ja minä sanon", mutisi rouva Chick, "etten ole kertaakaan sitä
ajatellut".
"Laupias taivas, Louisa!" huudahti Dombey.
"Ei, rakas Paul", huomautti rouva Chick arvokkaasti kyynelsilmin,
"minun täytyy tosiaankin saada puhua. Minä en ole niin älykäs tai
niin järkevä tai kaunopuheinen tai muuta tuollaista kuin sinä. Tiedän
sen hyvinkin. Sen pahempi minulle. Mutta vaikka ne olisivat viimeiset
sanani — ja viimeisten sanojen pitäisi olla sinulle ja minulle, Paul,
hyvin vakavia rakkaan Fanny-paran jälkeen — sanoisin kuitenkin,
etten ole koskaan sitä ajatellut. Ja se on erittäin tärkeää", lisäsi
rouva Chick arvokkaammin ikäänkuin olisi säästänyt musertavan
todistuskappaleen viimeiseksi, "että en ole tosiaankaan koskaan
ajatellut sellaista".
Dombey käveli ikkunan luo ja taas takaisin.
"Ei voi ajatella, Louisa", virkkoi hän (rouva Chick oli naulannut
lippunsa maston kärkeen ja toisti: "minä tiedän sen", mutta hänen
veljensä ei kiinnittänyt siihen huomiota), "että olisi montakaan
ihmistä, joilla olisi suurempi oikeus ja mahdollisuus kuin neiti
Toxilla, jos minä ylimalkaan tunnustan minkäänlaisia oikeuksia
tällaisessa tapauksessa. Mutta minä en tunnusta. En myönnä mitään
sellaista. Paul ja minä osaamme ajan tullen säilyttää arvomme — toisin
sanoen liikkeen arvon ja jättää sen seuraavalle sukupolvelle ilman
mitään tuollaisia jokapäiväisiä auttajia. Vieraiden ihmisten apua,
jota ihmiset tavallisesti hakevat lapsilleen, minä halveksin, koska
toivoakseni olen sen yläpuolella. Olen tyytyväinen, jos Paulin lapsuus
kuluu häiriöittä ja minä saan nähdä hänen ilman ajanhukkaa hankkivan
itselleen ne ominaisuudet, jotka ovat tarpeen hänen astuessaan
kohtalon määräämälle elämänuralleen. Myöhempinä vuosinaan hän voi
valita kuinka vaikutusvaltaisia ystäviä haluaa, kun hän pontevasti
pitää pystyssä liikkeen arvoa ja luottoa — vieläpä lisääkin sitä, jos
se on mahdollista. Siihen asti minä olen hänelle kylliksi, ehkäpä
kaikki kaikessa. En ollenkaan toivo ihmisten astuvan meidän väliimme.
Paljoa mieluummin osoittaisin ystävättäresi tapaiselle henkilölle
kiitollisuuttani hänen hyväntahtoisesta käytöksestään. Olkoon siis
niin, ja sinun miehesi ja minä riitämme ihan hyvin toisiksi kummeiksi,
luullakseni."
Näissä huomautuksissa, jotka Dombey lausui hyvin mahtavasti ja
juhlallisesti, hän oli paljastanut sydämensä salaiset ajatukset. Hänen
rinnassaan oli nyt selvimpänä tunteena selittämätön epäluulo, että
joku astuisi hänen ja pikku pojan väliin, ja se ylpeä pelko, että joku
ehkä saisi jakaa hänen kanssaan pojan kunnioituksen ja alttiuden,
hiljattain herännyt paha aavistus siitä, että hänen valtansa taivuttaa
ja nöyryyttää toisten ihmisten tahtoa ei ollut ehdottoman varma, ynnä
mustasukkainen viha jokaista uutta estettä tai vastoinkäymistä kohtaan.
Hänellä ei ollut koko ikänään ollut ainoatakaan ystävää. Hänen kova ja
umpimielinen luonteensa ei ollut hakenut eikä löytänyt ketään. Ja nyt,
kun tämä luonne keskitti tarmokkaasti kaiken voimansa isänrakkauden
ja isällisen kunnianhimon toteuttamiseen, näytti siltä kuin sen
jäinen virta, sensijaan että olisi näissä oloissa päässyt virtaamaan
kirkkaana ja vapaana, olisi sulanut vain silmänräpäykseksi ottaakseen
uuden aineksen itseensä ja sitten hyytynyt sen keralla kivikovaksi
möhkäleeksi.
Tultuaan merkityksettömyytensä vuoksi tällä lailla korotetuksi pikku
Paulin kummiksi valittiin ja nimitettiin neiti Tox tästä hetkestä
alkaen mainittuun toimeensa. Niinikään ilmaisi Dombey samalla
toiveensa, että juhlamenot, jotka olivat jo lykkääntyneet näin
pitkälle, pantaisiin toimeen enemmittä viivytyksittä. Hänen sisarensa,
joka ei ollut toivonut laisinkaan näin erinomaista menestystä, lähti
niin pian kuin suinkin ilmaisemaan asian parhaalle ystävättärelleen, ja
Dombey jäi yksin kirjastohuoneeseensa.
Lastenkamarissa ei suinkaan ollut yksinäistä, sillä siellä viettivät
rouva Chick ja neiti Tox rattoisan illan suureksi kiusaksi Susan
Nipperille, joka käytti hyväkseen jokaista tilaisuutta virnistelläkseen
salassa. Hänen tunteensa olivat nyt niin kiihtyneet, että hänen
välttämättä täytyi purkaa niitä tällä lailla, vaikka hänellä ei
ollutkaan sitä lohdutusta, että olisi keltään saanut osakseen
myötätuntoa. Samoin kuin entiseen aikaan harhailevat ritarit kevensivät
mieltään leikkelemällä rakastettunsa nimeä erämaihin, korpiin ja muihin
autioihin paikkoihin, missä todennäköisesti ei kukaan koskaan niitä
lukisi, samoin Susan Nipperkin nyrpisti pystynenäänsä laatikonarkuissa
ja vaatekomeroissa, loi halveksivia silmäyksiä kaappeihin, pilkallisia
katseita saviruukkuihin ja suhautti haukkumasanoja käytävään.
Mutta onnellisen tietämättöminä tämän nuoren naisen tunteista molemmat
tungettelijat katselivat tyytyväisinä kaikkia eri vaiheita pikku Paulin
riisumisessa, voimisteluharjoituksissa, aterioimisessa ja nukkumaan
menemisessä. Sitten he istuutuivat teetä juomaan tulen ääreen. Molemmat
lapset nukkuivat Pollyn hyväsydämisten ponnistusten vaikutuksesta
samassa huoneessa, ja vasta kun naiset olivat asettuneet teepöydän
ääreen ja sattuivat katsahtamaan pikku vuoteisiin, johtuivat he
ajattelemaan Florencea.
"Kuinka sikeästi hän nukkuu!" sanoi neiti Tox.
"No, hänhän liikkuu aika paljon päivän mittaan", vastasi rouva Chick,
"sillä hän leikkii niin paljon pikku Paulin kanssa".
"Hän on omituinen lapsi", huomautti neiti Tox.
"Ilmetty äitinsä, rakas ystävä", sanoi rouva Chick hiljaisella äänellä.
"Tosiaanko? Hyväinen aika!"
Tämän neiti Tox sanoi harvinaisen säälivällä äänellä, vaikka hänellä ei
ollut pienintäkään käsitystä miksi; hän vain aavisti, että hänen piti
niin tehdä.
"Florencesta ei koskaan, koskaan tule Dombeyta", virkkoi rouva Chick,
"ei, vaikka hän eläisi tuhatvuotiaaksi".
Neiti Tox kohautti kulmakarvojaan ja oli taas pelkkänä surkutteluna.
"Minä ihan kiusaannun ja ikävystyn hänen kanssaan", jatkoi rouva Chick
huoaten kuin vaatimattomasti tietoisena ansioistaan. "En tosiaankaan
ymmärrä, mitä hänestä tulee vanhempana tai mihin asemaan hän joutuu.
Hän ei osaa vähimmässäkään määrässä miellyttää isäänsä. Ja kuinka hän
voisikaan osata, kun hän on niin erilainen kuin Dombeyt?"
Neiti Tox oli sennäköinen kuin ei olisi voinut keksiä huomauttamista
noin sitovaa todistuskappaletta vastaan.
"Ja lapsella, nähkääs, on ihan Fanny-paran luonne", lisäsi rouva
Chick suurena salaisuutena. "Hän ei koskaan kykene ponnistukseen
myöhemmälläkään iällään, sen uskallan sanoa. Ei koskaan! Hän ei koskaan
kierry ja takerru isänsä sydämen ympärille kuin —"
"Kuin muratti?" täydensi neiti Tox.
"Kuin muratti", myönsi rouva Chick. "Ei milloinkaan! Hän ei koskaan
osaa liukua ja pesiytyä isänsä sydämeen kuin —"
"Pelästynyt hirvenvasikka?" täydensi neiti Tox.
"Kuin pelästynyt hirvenvasikka", myönsi rouva Chick. "Ei koskaan!
Fanny-parka! Ja kuinka kuitenkin rakastin häntä!"
"Älkää antautuko surun valtaan, rakas ystävä", pyysi neiti Tox
rauhoittavalla äänellä. "Älkää tosiaankaan! Teillä on kovin hellä
sydän."
"Meillä on kullakin virheemme", virkkoi rouva Chick itkien ja pudistaen
päätään. "Sen uskallan sanoa. En ollut koskaan sokea huomaamaan hänen
virheitään. Kaukana siitä. Mutta kuitenkin rakastin häntä!"
Kuinka suurta tyydytystä tuottikaan rouva Chickille — arkipäiväiselle
ja typerälle olennolle, johon verrattuna hänen kälynsä oli ollut
naisellisen älykäs ja ystävällinen, oikea enkeli suojella ja helliä
vainajan muistoa, menetellen siinä samalla tavalla kuin kälynsä
eläessäkin oli häntä kohdellut, uskoen täydellisesti itseään ja
ollen tavattoman tyytyväinen omaan suureen kärsivällisyyteensä!
Kuinka suunnattoman suloinen onkaan suvaitsevaisuus silloin, kun
todella tunnemme sitä rinnassamme, koska se tuottaa meille mielihyvää
silloinkin, kun vain kuvittelemme sen omistavamme emmekä mitenkään voi
todistaa, kuinka sattumalta jouduimme siihen käsitykseen!
Rouva Chick pyyhki vielä silmiään ja pudisti päätään, kun Richards
uskalsi huomauttaa hänelle, että Florence oli hereillään ja istui
vuoteessaan. Lapsi oli tosiaankin noussut istumaan niinkuin imettäjä
oli sanonut, ja hänen silmäripsissään kimmelsi kyyneleitä. Mutta kukaan
muu ei niitä huomannut kuin Polly. Ei kukaan muu kumartunut hänen
ylitseen tai kuiskannut hänelle rauhoittavia sanoja ja kuunnellut hänen
levottoman sydämensä värisemistä.
"Voi, rakas imettäjä!" virkkoi lapsi katsellen vakavasti hänen
kasvoihinsa, "antakaa minun mennä nukkumaan veljeni viereen!"
"Miksi, kultaseni?" kysyi Richards.
"Minä luulen hänen rakastavan minua", huusi lapsi näyttäen olevan ihan
suunniltaan. "Antakaa minun maata hänen vieressään. Olkaa niin hyvä ja
antakaa!"
Rouva Chick kehoitti lasta muutamin äidillisin sanoin laskeutumaan
levolle kilttinä tyttönä, mutta Florence toisti pyyntönsä pelästyneen
näköisenä ja nyyhkytysten ja kyynelten murtamalla äänellä.
"Minä en herätä häntä", virkkoi hän peittäen kasvonsa ja painaen päänsä
kumaraan, "minä vain kosketan häntä kädelläni ja rupean nukkumaan.
Antakaa minun nukkua veljeni vieressä tänä yönä, sillä minä luulen
hänen pitävän minusta!"
Richards otti hänet sanaakaan puhumatta, kantoi siihen pikku
vuoteeseen, jossa pienokainen nukkui, ja laski hänet Paulin viereen.
Florence painautui niin lähelle veljeään kuin oli mahdollista häntä
häiritsemättä, ojensi toisen käsivartensa arasti lapsen kaulan ympäri,
kätki toisella käsivarrella kasvonsa, joita ympäröivät hänen kosteat ja
hajalliset hiuksensa, ja makasi liikahtamatta.
"Pikku raukka", virkkoi neiti Tox, "luullakseni hän on nähnyt unta".
Tämä mitätön tapaus oli niin katkaissut keskustelun kulun, että oli
vaikeata päästä siihen käsiksi. Ja sitäpaitsi oli rouva Chickiä niin
liikuttanut hänen oman suvaitsevan luonteensa tarkasteleminen, että hän
ei enää voinut olla hyvällä tuulella. Ystävykset siis lopettivat pian
teenjuontinsa, ja palvelija lähetettiin noutamaan ajuria neiti Toxille.
Tällä olikin suuri kokemus vuokrakärryistä, ja kun hän lähti niillä
liikkeelle, meni häneltä tavallisesti paljon aikaa alkuvalmistuksiin,
jotka hän suoritti hyvin järjestelmällisesti.
"Suvaitkaa olla niin hyvä, Towlinson", virkkoi neiti Tox, "ja ottakaa
ensiksikin mukaanne kynä ja mustetta ja merkitkää hänen numeronsa
selvästi muistiin".
"Kyllä, neiti," sanoi Towlinson.
"Sitten olkaa hyvä ja kääntäkää pielus, Towlinson", virkkoi neiti Tox.
"Se on tavallisesti kostea, rakas ystävä", lisäsi hän erikseen rouva
Chickille.
"Kyllä, neiti", sanoi Towlinson.
"Sitten vaivaan teitä vielä", huomautti neiti Tox, "viemään tämän
kortin ja shillingin. Kortissa on sen paikan osoite, jonne hänen
on vietävä minut, ja sitten hänen pitää ymmärtää, ettei missään
tapauksessa sovi vaatia palkkioksi enempää kuin shillingi."
"Aivan niin, neiti", sanoi Towlinson.
"Ja — valitettavasti minun täytyy vaivata teitä niin paljon,
Towlinson", virkkoi neiti Tox katsellen häntä miettiväisenä.
"Ei se tee mitään, neiti", vastasi Towlinson.
"Olkaa sitten hyvä ja mainitkaa sille miehelle, Towlinson", pyysi
neiti Tox, "että hänen kyydittävänsä setä on tuomari ja että jos ajuri
käyttäytyy pienimmässäkään määrässä tunkeilevasti, tulee hän saamaan
hirveän rangaistuksen. Voitte olla sanovinanne sen ystävällisessä
tarkoituksessa ja sen vuoksi, että muka tiedätte niin käyneen eräälle
toiselle ajurille, joka on jo kuollut."
"Niinkuin käskette, neiti", sanoi Towlinson.
"Ja nyt hyvää yötä, rakas, rakas, rakas kummipoikani", virkkoi neiti
Tox lähettäen oikean suutelosateen joka kerta kun toisti tuon sanan,
"ja Louisa, rakas ystäväni, luvatkaa minulle, että nautitte jotakin
lämmintä ennen nukkumaanmenoanne, älkääkä päästäkö surullisia ajatuksia
vallalle".
Vain töin tuskin sai mustasilmäinen Nipper, joka katseli räpäyttämättä
silmiänsä, hillityksi itsensä tämän kohtauksen aikana ja siihen
asti, kunnes rouva Chick poistui. Mutta niin pian kun vieraat olivat
lähteneet lastenhuoneesta, korvasi hän jossakin määrin äskeisen
vaikenemisensa.
"Kuusi viikkoa voisi minua pitää pakkopaidassa", virkkoi Nipper, "ja
kun pääsisin siitä vapaaksi, olisin vain entistä häijympi, mutta kuka
on koskaan kuullut kahdesta tuollaisesta hölmöstä, rouva Richards?"
"Ja kun sitten voivat sanoa lapsi-paran vain nähneen unta", sanoi Polly.
"Mokomat!" ähisi Susan Nipper nyökäten ovelle päin, josta naiset
olivat poistuneet. "Tytöstä ei muka koskaan tule Dombeyta, vai mitä?
Toivottavaa tosiaankin olisi, ettei hänestä tulisi, me emme tarvitse
niitä enemmän, yhdessäkin on kylliksi."
"Älkää herättäkö lapsia, Susan hyvä", pyysi Polly.
"Olen teille hyvin kiitollinen, rouva Richards", virkkoi Susan, joka ei
raivonpuuskassaan tehnyt suurtakaan erotusta ihmisten kesken, "ja pidän
tosiaankin suurena kunniana saada teiltä käskyjä, koska olen musta
neekeri ja mulatti. Rouva Richards, jos voitte antaa minulle joitakin
muita käskyjä, niin olkaa hyvä ja mainitkaa ne."
"Mitä te suotta puhutte käskyistä?"
"Hyväinen aika, rouva Richards, väliaikaiset komentavat täällä aina
vakinaisia, ettekö sitä tietänyt, rouva Richards, missä ihmeessä sitten
olette syntynyt? Mutta missä lienettekin syntynyt rouva Richards",
jatkoi äkäpussi pudistaen kiivaasti päätään, "ja milloin tahansa ja
millä lailla tahansa (minkä te itse parhaiten tiedätte), niin suvaitkaa
kuitenkin pitää mielessänne, että on toinen asia jaella käskyjä ja ihan
toinen ottaa niitä vastaan. Joku voi käskeä toista ihmistä syöksymään
sillalta pää edellä neljänkymmenenviiden jalan syvyyteen, rouva
Richards, mutta käsketty onkin ehkä ihan toista mieltä."
"Kas niin", sanoi Polly, "te suututte, koska olette kelpo tyttö ja
pidätte neiti Florencesta, ja sitten te hyökkäätte minun kimppuuni,
koska teillä ei ole ketään toista".
"Muutamien ihmisten on hyvin helppo malttaa mielensä ja puhella
ystävällisesti, rouva Richards", vastasi Susan vähän lauhtuneena, "kun
heidän lastaan kohdellaan kuin prinssiä ja taputellaan ja silitellään,
kunnes se toivoo ystävänsä kauas pois, mutta kun ruvetaan ahdistamaan
suloista, pientä, viatonta olentoa, jolle tai josta ei koskaan saisi
virkkaa pahaa sanaa, on asia ihan toinen. Mutta laupias taivas,
Floy-neiti, tottelematon, jumalaton lapsi, jollette sulje silmiänne
tällä hetkellä, kutsun sisään mörköjä, jotka asuvat ullakolla, ja ne
syövät teidät elävältä!"
Samalla neiti Nipper päästi kuuluville hirveän karjunnan, jonka piti
lähteä härän sukuisesta tunnontarkasta peikosta, kun se kärsimättömänä
toivoi pääsevänsä suorittamaan asemansa vaatiman julman velvollisuuden.
Kun hän vielä oli rauhoittanut pikku holhokkiaan peittämällä hänen
päänsä vuodevaatteilla ja lyömällä pielusta vihaisesti kolme neljä
kertaa, pani hän käsivartensa ristiin, puristi huulensa yhteen ja istui
lopun iltaa tuleen tuijottaen.
Vaikka pikku Paul oli lastenkamarikielellä puhuen "hyvin tarkka poika
ikäisekseen", kiinnitti hän kaikkeen tähän yhtä vähän huomiota kuin
ylihuomiseksi määrättyjen ristiäistensä valmisteluihin, jotka kuitenkin
vaikuttivat paljon sekä hänen omaan että hänen sisarensa ja molempien
lastenhoitajien vaateparteen. Määräpäivän aamunakaan hän ei osoittanut
ymmärtävänsä sen tärkeyttä, vaan oli päinvastoin tavattoman unelias
ja hyvin taipuvainen suuttumaan hoitajiinsa heidän pukiessaan häntä
liikkeellelähtöä varten.
Sattui olemaan lyijynharmaa syyspäivä ja pureva itätuuli — sellainen
päivä, joka oli sopusoinnussa juhlan kanssa. Dombey edusti
sinänsä kastetoimituksen tuulta, varjoa ja syksyä. Hän seisoi
kirjastohuoneessaan ottamassa vastaan juhlavieraita niin kovana
ja kylmänä kuin sen päivän ilmakin oli, ja kun hän katsahti ulos
lasikuistin kautta pikku puutarhassa kasvaviin puihin, putoili niiden
ruskeita ja keltaisia lehtiä lepoon maahan kuin hänen katseensa olisi
ne surmannut.
Uh! Huoneet olivat synkät ja kylmät ja näyttivät surupukuisilta samoin
kuin talon asukkaatkin. Kokonsa mukaan järjestetyt ja sotilaiden lailla
suoraan riviin asetetut kirjat olivat kylmissä, kovissa ja kiiltävissä
asuissaan sennäköisiä kuin niillä olisi ollut vain yksi tunne — vilun
väristys. Lasilevyllä ja lukitulla ovella varustettu kirjakaappi torjui
kaiken ystävällisyyden. Sen päällä vartioi pronssinen herra Pitt,
jossa ei huomannut jälkeäkään hänen ylimaallisesta alkuperästään,
luoksepääsemätöntä aarretta kuin lumottu maurilainen. Kaapin
kummassakin nurkassa saamasi pölyinen vanhasta hautakammiosta kaivettu
uuma häviötä ja kuolemaa kuin kahdesta saarnatuolista, ja uunin peili,
joka heijasti Dombeyn ja hänen muotokuvansa samalla kertaa, näytti
vaipuneen surumielisiin mietiskelyihin.
Jäykkä ja tukeva uuninristikko tuntui olevan Dombeylle lähempää sukua
kuin mikään muu sellaisena kuin hän nyt esiintyi takki tiukasti
napitettuna, valkea kaulahuivi kaulassa, raskaat kultaiset kellonperät
riippumassa, narisevat kengät jalassa. Mutta näin oli laita oikeastaan
vain siihen asti, kun hänen lailliset sukulaisensa herra ja rouva Chick
ilmestyivät.
"Rakas Paul", kuiskasi rouva Chick syleillen häntä, "tämä on alkuna
moniin iloisiin päiviin, toivoakseni!"
"Kiitos, Louisa", virkkoi Dombey jurosti. "Kuinka jaksat, John?"
"No, kuinka sinä itse jaksat?" vastasi Chick.
Hän ojensi kätensä Dombeylle sennäköisenä kuin olisi pelännyt saavansa
sähköiskun. Dombey tarttui siihen ikäänkuin se olisi ollut kala tai
meriruoho tai jokin muu sellainen tahmea esine ja päästi sen paikalla
irti ylhäisen kohteliaasti.'
"Ehkä sinä, Louisa", huomautti Dombey kääntäen vähän päätään
kaulaliinan sisässä kuin jossakin putkessa, "olisit halunnut tulta
uuniin?"
"Ei, rakas Paul, ei minun ole vilu", vastasi rouva Chick, joka töin
tuskin sai estetyksi hampaansa kalisemasta.
"Kuules, John", sanoi Dombey, "eikö sinusta tunnu kylmältä?"
John oli jo pistänyt molemmat kätensä syvälle taskuihin ja oli juuri
aloittamaisillaan saman sopimattoman laulun, joka aikaisemmin oli niin
suututtanut rouva Chickiä. Hän vakuutti voivansa oikein hyvin ja lisäsi
hiljaisella äänellä: "Tralla lallalaa", mutta silloin hänet kohtalon
sallimuksesta keskeytti Towlinson, joka ilmoitti:
"Neiti Tox!"
Ja sisään astui miesten lumoojatar nenä sinisenä ja kasvot sanomattoman
viluisen näköisinä, mikä johtui siitä, että hän oli juhlapäivän
kunniaksi puettu hyvin ohuesti monenlaisiin liehuviin hetaleihin.
"Hyvää päivää, kuinka voitte, neiti Tox?" kysyi Dombey.
Liehuvien harsojensa ympäröimä neiti Tox lysähti alas kuin kiikari,
joka työnnetään kokoon. Hän niiasi syvään vastaukseksi siihen, että
Dombey lähestyi häntä askeleen tai pari.
"En voi milloinkaan unohtaa tätä tapausta, herra Dombey", virkkoi neiti
Tox lempeällä äänellä. "Se olisi mahdotonta. Rakas Louisa, tuskin voin
uskoa omia aistejani."
Jos neiti Tox saattoi uskoa yhtä aistiaan, oli nyt hyvin kylmä päivä.
Se oli ihan selvää. Hän käytti hyväkseen ensimmäistä mahdollista
tilaisuutta edistääkseen verenkiertoa nenänpäässään hieromalla
sitä salaa nenäliinallaan, jottei se suudellessa tuntuisi alhaisen
lämpötilansa vuoksi vastenmieliseltä kastettavasta.
Pian ilmestyi pienokainen kaikessa komeudessaan Richardsin sylissä,
ja jälkijoukkona oli Florence reippaan nuoren konstaapelinsa Susan
Nipperin valvonnan alaisena. Vaikka lastenhuoneen koko seurue oli tällä
hetkellä puettu kevyempään surupukuun kuin aikaisemmin, ei orvoksi
joutuneitten lasten ulkomuoto suinkaan ollut omiaan tekemään päivää
iloisemmaksi. Pienokainen — ehkä neiti Toxin nenän vaikutuksesta —
alkoi itkeä. Se esti herra Chickin kömpelösti täyttämästä erästä
aikomustaan, nimittäin rupeamasta puuhailemaan Florencen kanssa. Sillä
tämä herra, joka oli verrattain välinpitämätön täydellisen Dombeyn
suuremmista oikeuksista (mikä ehkä johtui siitä, että hänellä oli
kunnia olla yhdistetty oikeaan Dombeyhin ja että hän sen vuoksi oli
tottunut tähän oivallisuuteen), tosiaankin piti tytöstä eikä salannut
tätä tunnettaan, vaan aikoi nytkin ruveta sitä näyttämään omalla
tavallaan, kun Paul alkoi itkeä, ja Chickin puoliso keskeytti hänet
äkkiä.
"Kas niin, Florence, kultaseni", sanoi täti reippaasti, "mitä sinä
puuhailet, lapseni? Näytä nyt itsesi pikku veljellesi. Herätä hänen
huomionsa, kultaseni!"
Ilmakehä tuntui käyvän kylmemmäksi Dombeyn katsellessa jäätävästi
pikku tytärtään, joka taputtaen käsiään ja seisoen varpaillaan pikku
pojan ja perijän valtaistuimen edessä houkutteli hänet kurottautumaan
alas korkealta paikaltaan ja katsomaan häneen. Ehkä auttoi tähän
lopputulokseen myöskin jokin Richardsin rehellinen temppu, mutta joka
tapauksessa katsahti pienokainen alas ja pysyi hiljaa. Kun sisko
kätkeytyi hoitajansa taakse, seurasi poju häntä silmillään, ja kun
tyttö kurkisti sieltä iloisesti huudahtaen, hypähti Paul, jokelsi
iloisesti ja nauroi ääneensä tytön juostessa häntä kohti ja hyväili
hänen kiharoitaan hennoilla kätösillään, samalla kun sisko oli ihan
tukehduttaa hänet suuteloillaan.
Oliko Dombey hyvillään sen nähdessään? Ei ainoakaan värähdys
hänen kasvoissaan ilmaissut iloa, mutta kaikenlaiset ulkonaiset
tunteenpurkaukset olivatkin hänessä tavattomia. Jos auringonsäde hiipi
huoneeseen valaisemaan lapsia heidän leikkiessään, ei se koskaan
ulottunut hänen kasvoihinsa. Hän katseli niin jäykästi ja kylmästi,
että lämmin loiste katosi pikku Florencenkin nauravista silmistä, kun
ne lopulta sattuivat osumaan isän silmiin.
Nyt oli todella synkkä, harmaa syyspäivä, ja sinä lyhyenä äänettömyyden
hetkenä, joka seurasi, putoili lehtiä apeina maahan.
"Jaha, John", virkkoi Dombey katsahtaen kelloonsa ja ottaen hattunsa
ja hansikkaansa, "oleppa hyvä ja tarjoa käsivartesi sisarelleni. Minä
talutan tänään neiti Toxia. Menkää te, Richards, edellä Paul-herran
kanssa. Olkaa hyvin varovainen."
Dombeyn vaunuissa istuivat Dombey ja Poika, neiti Tox, rouva Chick,
Richards ja Florence. Niiden jäljessä tulivat pienemmät ajoneuvot,
joissa olivat Susan Nipper ja niiden omistaja Chick. Susan katseli
hievahtamatta ulos ikkunasta välttääkseen sitä hämminkiä, jota hänelle
tuotti Chickin leveiden kasvojen näkeminen, ja ajatteli joka kerta,
kun kuuli ratinaa, että Chick kääri paperiin hänelle tarkoitettua
rahalahjaa.
Matkalla kirkkoon Dombey taputti kerran käsiään huvittaakseen
poikaansa. Tämä isällisen ihastuksen purkaus sai neiti Toxin ihan
haltioihinsa. Mutta lukuunottamatta tätä tapausta oli pääeroavaisuus
ristiäisseurueen ja hautajaissaaton välillä vain ajoneuvojen ja
hevosten värissä.
Kun he saapuivat kirkon ovelle, otti heidät vastaan juhlallinen
suntio. Dombey, joka astui maahan ensimmäisenä auttaakseen naiset
ulos ajoneuvoista ja seisoi hänen vieressään vaununovella, näytti
toiselta suntiolta, vähemmän loisteliaalta, mutta peloittavammalta,
yksityiselämän suntiolta, meidän puuhiemme ja sydäntemme vartijalta.
Neiti Toxin käsi vapisi hänen laskiessaan sen Dombeyn käsivarrelle ja
huomatessaan itseään opastettavan ylös portaita kolmikulmaisen hatun ja
leveän kauluksen jäljessä. Hetkisen tuntui siltä kuin olisi ollut puhe
toisista suurista juhlamenoista, "Tahdotko ottaa puolisoksesi tämän
miehen, Lucretia?"
"Tahdon."
"Olkaa hyvä ja tuokaa lapsi nopeasti sisään ulkoilmasta", kuiskasi
suntio pitäen auki kirkon sisäovea.
Pikku Paul olisi voinut Hamletin kanssa kysyä: "hautaaniko?" — niin
kylmä ja ummehtunut oli kirkko. Korkea verhottu saarnatuoli ja
kuoripulpetti, parvekkeiden alla olevien tyhjien rukousjakkaroiden
ja kattoon asti kohoavien ja suurten tylynnäköisten urkujen varjoon
häipyvien tyhjien penkkien ikävät jonot, pölyiset matot ja kylmät
kivipaadet, sivukäytävien kaameat vapaapaikat ja kostea nurkka
kellonnuoran luona, jonne hautajaisissa tarvittavat mustat aluspukit
oli työnnetty syrjään yhdessä muutamien lapioiden ja korien sekä
parin vainajista muistuttavan köysikimpun kanssa, outo, harvinainen,
vastenmielinen haju ja ruumishuoneen valaistus — kaikki oli
sopusoinnussa keskenään. Se oli kylmä ja kaamea näky..
"Nyt on paraikaa vihkiäiset, arvoisa herra", sanoi suntio, "mutta ne
loppuvat pian. Astukaa siksi aikaa tänne sakaristoon."
Ennenkuin hän kääntyi näyttääkseen tietä, kumarsi hän Dombeylle
hymyillen puolittain tutunomaisesti, ilmaistakseen muistavansa, että
hänellä oli ollut mieluisena tehtävänä palvella häntä hänen puolisonsa
hautajaisissa, ja toivovansa, että hän oli voinut hyvin senjälkeen.
Vihkiäisetkin näyttivät surullisilta heidän astuessaan alttarin ohi.
Morsian oli liian vanha ja sulhanen liian nuori, ja eräs ikäloppu
keikari, jolla oli vain yksi silmä ja toisen silmän kohdalla lornetti,
toimi naittajana todistajien väristessä kylmästä. Sakaristossa
savusi tuli, ja vanha työn uuvuttama ja kehnopalkkainen asianajajan
kirjuri kuljetti etusormeaan pitkin erään suunnattoman suuren
nimikirjan pergamenttisivuja (samanlaisia niteitä oli pitkät rivit
hyllyllä). Uunin yläpuolella riippui kirkon maanalaisten hautaholvien
pohjapiirros, ja Chick, joka luki päällisin puolin ääneen sen
sisällystä vilkastuttaakseen seuruetta, ehti kokonaisuudessaan esittää
kuvauksen rouva Dombeyn hautapaikasta, ennenkuin huomasi vaieta.
Toisen kylmän äänettömyyden jälkeen kehoitti heitä kastemaljan luo
läähättävä pieni penkkirivien avaaja, jota vaivasi hengenahdistus,
tosin luonteenomainen kirkkomaalle, vaikkei kirkolle.
Siellä he saivat odottaa kotvasen, kunnes hääseurue oli merkinnyt
nimensä luetteloihin. Sillä välin hiippaili läähättävä pieni
penkkirivien avaaja — osittain kivuloisuutensa vuoksi, osittain
muistuttaakseen olemassaolostaan vastavihitylle parille — ympäri
rakennusta köhien kuin merisika.
Pian sitten ilmestyi lukkarikin (ainoa iloisen näköinen olento
koko kirkossa, vaikka hän oli hautausurakoitsija) tuoden maljan
lämmintä vettä ja kaataessaan sen kastemaljaan puhui jotakin kylmän
karkoittamisesta, mitä eivät sillä kertaa olisi voineet suorittaa
miljoonat astialliset kiehuvan kuumaa vettä. Sitten ilmestyi pastori,
miellyttävä, lempeä nuori mies, joka ilmeisesti pelkäsi pienokaista.
Hän teki saman vaikutuksen kuin päähenkilö jossakin kummitustarinassa,
"kokonaan valkeaan verhottu olento", jonka nähdessään Paul päästi ihan
vihlovia huutoja eikä lakannut, ennenkuin hänet kannettiin ulos kasvot
tummansinisinä.
Senkin jälkeen kun tämä oli tapahtunut kaikkien suureksi
virkistykseksi, kuului hänen äänensä juhlatoimituksen koko loppuajan
pylväistössä, milloin heikompana, milloin voimakkaampana, milloin
tyynnytettynä, milloin taas vastustamattomasti kiihtyneenä häntä
kohdanneen vääryyden vuoksi. Se kiinnitti molempien naisten huomion
niin kokonaan, että rouva Chick syöksyi tuon tuostakin kirkon
keskikäytävälle lähettääkseen viestejä penkkirivien avaajalle ja neiti
Tox piti rukouskirjaansa auki "Ruutisalaliiton" kohdalta ja välillä
luki jonkin siihen liittyvistä kiitosvirsistä.
Koko toimituksen ajan Dombey pysyi tunteettoman tyynenä ja ehkä vielä
lisäsi kylmyyttä, koska nuoren papin henki höyrysi hänen lukiessaan.
Vain yhden kerran isän kasvoneleet vähän värähtivät, nimittäin
silloin, kun pappi lukiessaan hyvin yksinkertaisesti ja vilpittömästi
loppukehoituksen, joka koski kummien tulevaa velvollisuutta lapsen
kuulustelijoina, sattui katsomaan Chickiin. Silloin olisi voinut nähdä
Dombeyn ilmaisevan mahtipontisella katseella, että hän itse ottaisi sen
asian huolekseen.
Dombeylle olisi ollut hyödyksi ajatella vähän vähemmän omaa
arvokkuuttaan ja vähän enemmän niiden juhlamenojen korkeaa alkuperää ja
tarkoitusta, joihin hän otti osaa niin muodollisesti ja jäykästi. Hänen
omahyväisyytensä oli suuressa ristiriidassa niiden historian kanssa.
Kun ne olivat päättyneet, tarjosi hän taas käsivartensa neiti Toxille
ja talutti hänet sakaristoon, jossa hän ilmoitti pastorille, että olisi
pyytänyt tätä kunnioittamaan hänen kotiaan tulemalla päivälliselle
hänen luokseen, mutta että se ei käynyt päinsä hänen perhesurunsa
vuoksi. Kun nimet oli kirjoitettu ja palkkio maksettu, unohtamatta
penkkirivien avaajaa (jonka yskä oli taas kovin paha), lukkaria tai
suntiota (joka oli sattumalta ulkoportailla katselemassa hartaasti
ilmaa), lähtivät he taas ajamaan kotiin yhtä synkkinä kuin olivat
saapuneet kirkkoon.
Kotona näytti herra Pittin kuva katselevan nenä pystyssä kylmää
välipalaa, joka oli katettu lasien ja hopeiden kylmään loistoon ja
muistutti pikemmin juhlavuoteella makaavan vainajan ateriaa kuin hyvän
seuran virkistystä. Neiti Tox lahjoitti kummipojalleen pikarin ja Chick
laatikossa veitsen, haarukan ja lusikan. Dombey lahjoitti neiti Toxille
rannerenkaan, josta saaja heltyi ylenmäärin.
"John", virkkoi Dombey, "ole niin hyvä ja istu pöydän alapäähän. Mitä
sinulla on siellä, John?"
"Minulla on kylmä vasikanpihvi", vastasi John hieroen kohmettuneita
käsiään yhteen. "Entä sinulla?"
"Tämä on luullakseni jotakin kylmää vasikanpäästä valmistettua", vastasi
Dombey. "Tuossa on kylmää lintua — silavaa — piirakoita — salaattia
— hummeria. Neiti Tox kai kunnioittaa minua juomalla kanssani vähän
viiniä? Samppanjaa neiti Toxille."
Joka ruokalajiin kätkeytyi hammassärkyä. Viini oli niin vihlovan
kylmää, että se pani neiti Toxin vähän huudahtamaan, minkä hän
vaivoin sai muutetuksi jonkinlaiseksi "hm" huokaisuksi. Vasikanpaisti
oli tullut niin ilmavasta ruokasäiliöstä, että ensimmäinen suupala
sitä herätti Chickissä varpaanpäitä myöten samanlaisen tunteen kuin
kylmä lyijy. Dombey yksin pysyi tyynenä. Hänet olisi voinut ripustaa
myytäväksi venäläisillä markkinoilla näytteeksi jäätyneestä miehestä.
Tämä kaikkea vallitseva yleisvaikutus oli liian voimakas hänen
sisarelleenkin. Hän ei yrittänytkään imarrella tai pitää yllä
keskustelua, vaan suuntasi kaikki ponnistuksensa siihen, että näyttäisi
mahdollisimman vähän viluiselta.
"No niin", virkkoi Chick tehden epätoivoisen yrityksen pitkän
äänettömyyden jälkeen ja täyttäen lasinsa sherryllä, "sinun luvallasi,
Dombey, juon tämän lasin pikku Paulin menestykseksi".
"Taivas häntä siunatkoon!" kuiskasi neiti Tox maistaen kerran
viinistään.
"Rakas pikku Dombey!" kuiskasi rouva Chick.
"John", lausui Dombey jäykän arvokkaasti, "olen varma siitä, että
poikani tuntisi suurta kiitollisuutta sinua kohtaan ja epäilemättä
ilmaisisikin sen, jos osaisi antaa arvoa huomaavaisuudellesi. Toivon
hänen kerran kykenevän täyttämään sen vastuunalaisuuden vaatimukset,
jonka hänen sukulaistensa ja ystäviensä hyväntahtoinen käytös
yksityiselämässä ja meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi
panna hänen hartioilleen."
Kun se sävy, jolla nämä sanat lausuttiin, ei sallinut asiasta
puhuttavan enempää, vaipui Chick taas alakuloisuuteen ja
äänettömyyteen. Mutta toisin neiti Tox, joka kuunneltuaan Dombeyta
tavallistakin tarkkaavaisempana ja pää entistä enemmän kallellaan,
kumartui pöydän yli ja sanoi rouva Chickille hiljaa:
"Louisa!"
"Rakas ystävä", vastasi rouva Chick.
"Meidän julkisen asemamme velvoittava luonne voi — olen unohtanut
lauseen täsmällisen muodon."
"Vaatia häneltä", sanoi rouva Chick.
"Suokaa anteeksi, rakas ystävä", vastasi neiti Tox, "ei suinkaan se
niin kuulunut. Lausemuoto oli pyöristetympi ja sujuvampi. Sukulaisten
ja ystävien hyväntahtoinen käytös yksityiselämässä ja meidän julkisen
asemamme velvoittava luonne voi — panna hänen hartioilleen!"
"Aivan oikein, panna hänen hartioilleen", myönsi rouva Chick.
Neiti Tox taputti riemuiten hentoja käsiään ja lisäsi luoden silmänsä
ylös: "Se on kaunopuheisuutta!"
Dombey oli sillä välin kutsuttanut saapuville Richardsin, joka tuli
nyt sisään niiaten, mutta ilman pienokaista, sillä Paul lepäsi
aamun rasitusten jälkeen. Käskettyään tarjota lasin viiniä tälle
palkolliselleen Dombey puhutteli häntä seuraavin sanoin — mutta ennen
sitä neiti Tox kallisti päänsä toiselle sivulle ja teki muitakin pikku
valmisteluja painaakseen kuulemansa oikein sydämeensä.
"Niinä noin kuutena kuukautena, jotka olette ollut tämän talon
asukkaana, Richards, olette täyttänyt velvollisuutenne. Kun halusin
antaa teille pikku palkinnon tässä tilaisuudessa, mietin kuinka
saattaisin parhaiten toteuttaa aikomukseni ja neuvottelin siitä myöskin
sisareni, rouva —"
"Chickin kanssa", täydensi senniminen herra.
"Oi, olkaa hyvä, älkää keskeyttäkö!" pyysi neiti Tox.
"Aioin sanoa teille, Richards", jatkoi Dombey luoden julman katseen
John-herraan, "että minua vahvisti päätöksessäni vielä muisto eräästä
keskustelusta, joka minulla oli teidän miehenne kanssa tässä huoneessa
silloin, kun teidät palkattiin tänne ja kun hänen omasta suustaan
kuulin sen surullisen seikan, että teidän koko perheenne, hän itse
etupäässä, on vaipunut syvään tietämättömyyteen."
Richards ihan värisi moitteen ylevyyden musertamana.
"Minä", jatkoi Dombey, "en suinkaan kuulu tasa-arvoisuuden ja
yleisen kansansivistyksen puoltajiin. Mutta alempia luokkia pitää
välttämättä opettaa käsittämään asemansa ja käyttäytymään sopivasti.
Sikäli minä suosin kouluja. Koska minulla on oikeus ehdottaa yksi
oppilas otettavaksi erääseen vanhaan laitokseen, jota kunnioitettavan
ammattikunnan mukaan sanotaan 'armeliaiksi hiojiksi' ja jossa
oppilaille ei anneta ainoastaan hyödyllistä opetusta, vaan myöskin
puku ja numeromerkki, olen minä, asetuttuani ensin rouva Chickin
välityksellä yhteyteen perheenne kanssa, antanut teidän vanhimmalle
pojallenne tuon vapaapaikan, ja nyt olen kuullut, että hän on
tänään saanut koulupukunsa. Hänen poikansa numero", jatkoi Dombey
kääntyen sisarensa puoleen ja puhuen lapsesta kuin tämä olisi ollut
vuokra-ajuri, "on luullakseni sataneljäkymmentäseitsemän. Louisa,
sinähän sen tiedät."
"Sataneljäkymmentäseitsemän", vahvisti rouva Chick. "Pukuna, Richards,
on villakankaasta tehty sievä lämmin pitkäliepeinen takki, ja lakki,
jonka reunat on käännetty ylös keltaisella nauhalla, punaiset
villasukat ja hyvin vahvat nahkaiset polvihousut. Kuka tahansa
saattaisi kiitollisin mielin käydä puettuna sellaisiin vaatteisiin!"
huudahti hän haltioissaan.
"Kuulkaapas vain, Richards!" virkkoi neiti Tox. "Tepä voitte tosiaankin
olla onnellinen! Armeliaat hiojat!"
"Olen tosiaankin hyvin kiitollinen, arvoisa herra", sanoi Richards
epävarmalla äänellä, "ja pidän hyvin kauniina tekona, että olette
muistanut minun pienokaisiani". Mutta samalla ilmestyi hänen silmiensä
eteen kuva hänen esikoisestaan, joka oli puettu "armeliaaksi hiojaksi",
jalat rouva Chickin kuvailemien käytännöllisten housujen verhoamina, ja
se sai kyyneleet nousemaan hänen silmiinsä.
"Minua ilahduttaa huomata teidät noin tunteelliseksi, Richards", sanoi
neiti Tox.
"Se saa tosiaankin toivomaan", sanoi rouva Chick, joka ylpeili
ihmissydäntä kohtaan tuntemastaan luottamuksesta, "että maailmassa
vielä on jokin heikko kipinä kiitollisuutta ja aitoa tunnetta".
Richards vastasi näihin kohteliaisuuksiin niiaamalla ja kuiskaamalla
kiitoksensa, mutta huomatessaan mahdottomaksi toipua siitä
mielenjännityksestä, jonka hänessä oli herättänyt mielikuva niin
aikaisin housuihin puetusta esikoisesta, hän vähitellen lähestyi ovea
ja oli sydämestään iloinen päästessään sen ulkopuolelle.
Nämä merkit osittaisesta sulamisesta, jotka olivat ilmestyneet hänen
kerallaan, katosivat myöskin hänen poistuessaan, ja pakkanen oli taas
yhtä ankara kuin ennen konsanaan. Pöydän alapäässä hyräili Chick pari
kertaa säveltä, mutta kummallakin kerralla se oli katkelma _Saulin_
surumarssista. Seurue näytti kohmettuvan yhä kylmemmäksi ja jäykemmäksi
niinkuin se ateriakin, jonka ympärillä he istuivat. Vihdoin rouva Chick
katsahti neiti Toxiin ja neiti Tox vastasi hänen katseeseensa, jolloin
molemmat nousivat ja sanoivat, että oli tosiaankin jo' aika lähteä. Kun
Dombey kuunteli tätä ilmoitusta täysin tyynesti, lausuivat he hänelle
jäähyväiset ja lähtivät pian Chickin saattamina, joka heti, kun he
olivat kääntäneet selkänsä talolle ja jättäneet isännän tavalliseen
juhlalliseen yksinäisyyteensä, pisti kädet housuntaskuihin, nojautui
taaksepäin vaunuissa ja vihelsi alusta loppuun mielisäveleensä "liirum
laarum rallalaa". Samalla kuvastui hänen kasvoillaan niin synkkä ja
kauhea uhma, että rouva Chick ei uskaltanut panna vastalausettaan tai
millään lailla ahdistaa häntä.
Vaikka Richardsilla oli pikku Paul sylissään, ei hän voinut unohtaa
esikoistaan. Hän tunsi olevansa kiittämätön, mutta päivän yleisvaikutus
painoi leimansa myöskin "armeliaihin hiojiin", ja tuskin hän osasi
pitää tinalevyä, jossa oli numero sataneljäkymmentäseitsemän, muuna
kuin osana päivän muodollisuudesta ja jäykkyydestä. Hän puhui
lastenkamarissa myöskin pojan "sääriparoista", ja taas alkoi häntä
vaivata mielikuva koulupukuisesta esikoisesta.
"En tiedä, mitä antaisin", virkkoi Polly, "jos saisin vielä kerran
nähdä pienen poikaparkani, ennenkuin hän tottuu uusiin vaatteisiinsa".
"No, sanonpa teille jotakin, rouva Richards", vastasi Nipper, joka oli
päässyt uskotuksi, "käykää katsomassa häntä ja keventäkää mieltänne".
"Herra Dombey ei pitäisi siitä", huomautti Polly.
"Oi, eikö pitäisi, rouva Richards!" vastasi Nipper. "Hän luullakseni
olisi oikein tyytyväinen siihen, jos häneltä kysyisi."
"Tuskinpa te ainakaan kysyisitte?" sanoi Polly.
"En, rouva Richards, päinvastoin", vastasi Susan, "ja koska olen
kuullut, että molemmat tarkastajat Tox ja Chick eivät huomenna aio olla
toimessa, lähdemme Floy-neiti ja minä huomisaamuna teidän kanssanne
tervehtimään perhettänne, rouva Richards, sillä voimmehan yhtä hyvin
kävellä sinne kuin edestakaisin katuja, ja vielä paremminkin."
Polly hylkäsi ensin tämän suunnitelman jyrkästi, mutta vähitellen hän
alkoi miettiä sitä samoin kuin yhä selvemmin ajatteli lapsensa ja oman
kotinsa kiellettyä kuvaa. Lopulta hän myöntyi Susanin ehdotukseen
päätellen, ettei voinut olla kovin paha käväistä vain yhden kerran
kotona.
Kun asia oli näin päätetty, alkoi pikku Paul itkeä kerrassaan surkeasti
kuin olisi aavistanut, ettei siitä tulisi muuta kuin onnettomuutta.
"Mikä lasta vaivaa?" kysyi Susan.
"Se on kai vilustunut", vastasi Polly ja käveli sitä kantaen
edestakaisin ja koettaen tyynnyttää.
Syksyinen iltapäivä oli perin kolkko, ja kun Polly asteli lapsi sylissä
saadakseen sen itkun vaimenemaan ja katseli ulos surullisten ikkunoiden
läpi, puristaen pienokaista lujemmin rintaansa vastaan, varisi
kuihtuneita lehtiä ihan ryöppynä maahan.