Vaikka toiminimi Dombey ja Pojan liikehuoneisto oli Lontoon Cityn
rajojen sisäpuolella ja Marian kirkon kellojen kuuluvilla, milloin
niiden helinä ei hukkunut katujen meluun, saattoi kuitenkin lähistöllä
huomata olevan mahdollisuuksia romanttisen seikkailumaailmankin
olemassaoloon. Gog ja Magog upeilivat kymmenen minuutin välimatkan
päässä, kuninkaallinen pörssi oli ihan lähellä, Englannin pankki
maanalaisine kulta- ja hopeaholveineen oli komeana naapurina ja nurkan
takana oli rikkaan Itä-Intian yhtiön rakennus, joka alituisesti
herätti mielikuvia kallisarvoisista kankaista ja kivistä, tiikereistä,
norsuista, arabialaisista piipuista, auringonvarjostimista,
palmupuista, kantoistuimista ja uljaista ruskeakasvoisista prinsseistä
istumassa matolla hyvin pystykärkiset tohvelit jalassa. Kaikkialla
lähellä näki kuvia laivoista, jotka lähtivät täysin purjein eri
maanosiin, matkatavarain myymälöitä, jotka olivat valmiit täydellisesti
varustamaan kenet tahansa puolen tunnin kuluessa lähtemään minne häntä
halutti, ja pieniä puisia vanhanaikuisiin meriunivormuihin puettuja
merikadetteja, joita aina käytetään laivakojeiden myymäläin edustalla
kiinnittämään vuokravaunuissa istuvien huomiota.
Erään tuollaisen kuvan ainoa isäntä ja omistaja — vieläpä sellaisen
kuvan, jota olisi voinut sanoa puisevimmaksi kaikista — sen,
joka kurkottautui katukäytävän yli oikea jalka ojennettuna ihan
sietämättömän rakastettavan näköisenä, jolla oli ihmeelliset
kengänsoljet ja liehuvat liivit ja jonka oikeassa silmässä oli vallan
kiusallisen suhdaton näköväline — tuon merikadetin ainoa isäntä
ja omistaja, vieläpä ylpeäkin siitä, vanhahko herra, jolla oli
päässään walesilainen tekotukka, oli maksanut asuntovuokran, verot ja
asiaankuuluvat maksut useampana vuotena kuin mitä moni täysikasvanut,
todellinen merikadetti voi laskea ikävuosikseen, eikä Englannin
laivastossa ole puuttunut merikadetteja, jotka ovat saavuttaneet
verrattain korkean iän.
Tämän vanhan herran tavaravarastona oli merikelloja, ilmapuntareja,
kaukoputkia, kompasseja, meri- ja matkakarttoja, tähtitieteellisiä
koneita ja kaikenlaisia muita välineitä, joita tarvitaan laivan suuntaa
määrättäessä, sen vauhtia arvioitaessa tai laadittaessa selontekoa
laivan tekemistä havainnoista. Hänen laatikoissaan ja hyllyillään oli
messinki- ja lasiesineitä, joita ei kukaan muu kuin asiaan perehtynyt
olisi voinut löytää tai miksikään käsittää tai otettuaan kerran esille
panna omin neuvoin takaisin niiden omiin mahonkikoteloihin. Joka esine
oli puristettu mahdollisimman pieneen laatikkoon, sovitettu ahtaimpaan
nurkkaan, aidattu kerrassaan tunkeilevien pielusten väliin ja tungettu
kaikkein soukimpiin soppiin, jotta ei meren aaltoilu häiritsisi sen
filosofista rauhaa. Sellaisia äärimmäisiä varokeinoja oli noudatettu
joka suhteessa tilan säästämiseksi ja esineen säilyttämiseksi lujasti
alallaan, ja niin paljon käytännöllistä purjehdustaitoa oli sovellettu
ja pieluksilla varustettu ja puristettu joka laatikkoon (katsomatta
siihen, oliko laatikkona pelkkä metallilevy, jollaisia myöskin oli,
vai jonkinlainen kolmikulmaisen hatun ja meritähden välimuoto, kuten
muutamat olivat, vai tavallisen näköinen siivo ja vaatimaton säiliö),
että myymälä sinänsä näytti näiden purjehdusvälineiden esimerkin
mukaan melkein muuttuvan siistiksi, merikelpoiseksi laivanmuotoiseksi
esineeksi, joka odottamatta vesille työnnettynä ja avomerelle päässeenä
turvallisesti osaisi mennä mille asumattomalle saarelle hyvänsä.
Tämän merikadetistaan ylpeilevän laivakojeiden kauppiaan kotielämässä
vahvisti ja tuki moni yksityispiirre tätä mielikuvaa. Kun hänen
tuttavansa enimmäkseen olivat laivatarpeiden kauppiaita tai
sentapaisia henkilöitä, nähtiin hänen pöydällään aina runsaasti
oikeita laivakorppuja. Niinikään näkyi siellä usein kuivattua lihaa
ja kieltä, joihin liittyi eriskummainen köyden haju. Tuon tuostakin
ilmestyi pöydälle sekavihanneksia suurissa saviruukuissa, joiden
nimilapuissa näkyivät sanat "Myytävänä kaikenlaisia laivatarpeita".
Viinaa tarjottiin suurissa kaulattomissa koripulloissa. Seinillä
riippui kehyksissä vanhoja piirroksia laivoista varustettuina
aakkosluettelolla niiden monenlaisista salaisuuksista. Lautasiin oli
maalattu turkkilainen merirosvolaiva täysissä purjeissa; ulkomaiset
näkinkengät, meriruohot ja -sammaleet koristivat uuninreunaa, ja
pieneen takahuoneeseen, jonka seinät oli paneloitu, tuli valoa
pyöreästä aukosta kuin kajuuttaan.
Täällä hän oleskeli laivurin tapaan yksin sisarenpoikansa Walterin
kanssa, joka oli nelitoistavuotias, ihan merikadetin näköinen
nuorukainen ja siten vain vahvisti ulkomuodollaan tämän paikan
herättämää mielikuvaa. Mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin, sillä
Solomon Gills (jota tavallisesti sanottiin vain Sol-ukoksi) ei
ollut rahtustakaan merimiehen näköinen. Puhumattakaan mitään hänen
walesilaisesta tekotukastaan, joka oli niin jokapäiväinen ja kankea
walesilainen tekotukka kuin suinkin voi olla eikä tehnyt häntä
vähimmässäkään määrässä seikkailijan muotoiseksi, hän oli verkkainen,
vähäpuheinen, mietiskelevä vanha herra, jonka silmät olivat niin
punaiset kuin olisivat olleet pieniä sumun läpi paistavia aurinkoja.
Niiden ilme oli kuin vastaheränneellä, ikäänkuin hän olisi tuijottanut
kolme neljä päivää yhtä mittaa jokaisen myymälässään olevan kaukoputken
läpi ja nyt äkkiä huomaisi ympäröivän maailman vihreäksi. Ainoa muutos,
minkä koskaan huomasi hänen ulkonaisessa olemuksessaan, oli se, että
hänellä välillä oli yllään hyvin tiukka, häikäisevän kirkkailla
napeilla koristettu kahvinvärinen puku, välillä taas sama kahvinvärinen
takki vaaleiden nankini-nimettömien keralla. Hänellä oli aina hyvin
siisti paidanröyhelö ja ensiluokkaiset silmälasit nenällään ynnä
kellotaskussaan suunnaton ajanmittari, johon hän luotti niin lujasti,
että ennemmin kuin olisi epäillyt kallisarvoista kapinettaan olisi
uskonut kaikkien Cityn kellojen, vieläpä itse auringonkin tehneen
salaliiton sitä vastaan. Sellaisena kuin hän nyt oli, hän oli jo
asunut vuosikausia pikku merikadetin takana olevassa myymälässä ja sen
viereisessä huoneessa ja joka ilta mennyt nukkumaan ullakkohuoneeseen,
jossa usein kuului myrskyn kohinaa, samalla kun alempana mukavasti
asuvilla herrasmiehillä oli vähän tai ei ollenkaan aavistusta ilman
laadusta.
Kello puolikuuden ajoissa eräänä syysiltapäivänä lukija saa tutustua
Solomon Gillsiin, joka juuri silloin katsahtaa erehtymättömään
ajanmittariinsa. Tavallista kansanvirtausta Citystä on kestänyt tunnin
tai kauemminkin, ja ihmistulva vyöryy yhä länteen päin. "Kadut alkavat
jo harveta kovin", niinkuin ukko Gillsillä on tapana sanoa. Uhkaa
tulla sateinen ilta. Kaikki myymälän ilmapuntarit ovat laskeneet. Sade
väikkyy jo puisen merikadetin pystylierisen hatun yläpuolella.
"Mutta missähän Walter viipyy!" virkkoi Solomon Gills pantuaan
ajanmittarinsa huolellisesti paikalleen. "Päivällinen on ollut valmiina
jo puoli tuntia, eikä Walteria vielä näy!"
Ukko Gills kääntyi myymäläpöydän takana tuolillaan ja katseli
ikkunan näyte-esineiden välitse ulos nähdäkseen, eikö hänen
sisarenpoikansa astuisi kadun poikki. Mutta nuorukaista ei näkynyt
liikkuvien sateenvarjojen lomassa, eikä liioin voinut häneksi luulla
vahakangaslakkista sanomalehtipoikaa, joka laahusti hitaasti eteenpäin
ulkopuolella olevaa messinkikaidetta myöten, piirustellen etusormellaan
nimeään Gillsin nimen päälle.
"Jollen tietäisi hänen rakastavan minua liiaksi lähteäkseen ilman muuta
karkuun ja vasten minun tahtoani ottaakseen paikan laivassa, alkaisin
käydä levottomaksi", virkkoi Gills ja naputteli muutamia ilmapuntareita
sorminivelillään. "Voisin tosiaankin käydä levottomaksi. Kaikki
laskeneet! Paljon sadetta! No niin, tarpeen se onkin."
"Minä luulen", virkkoi Gills puhaltaen pölyn pois erään
kompassilaatikon lasikannelta, "ettet sinä osoita suoremmin ja
täsmällisemmin takahuoneeseen päin kuin pojan oma halu sittenkin. Eikä
se huone voikaan olla suoremmin pohjoisessa. Ei kahdettakymmenettä osaa
piirtoa kummallekaan puolelle."
"Hohoi, Sol-eno!"
"Hohoi, poikani!" huusi Gills kääntyen ripeästi. "Mitä, oletko sinä jo
tullut?"
Walter oli pirteä, reipas poika, jonka posket punoittivat
kiireisestä juoksusta sateessa, hauskan näköinen, kirkassilmäinen ja
kiharatukkainen.
"Kas niin, eno, kuinka olet tullut toimeen koko päivän ilman minua?
Onko päivällinen valmis? Minun on nälkä."
"Toimeentulemisen puolesta", vastasi Solomon hyväluontoisesti, "olisi
kummallista, jollen voisi tulla toimeen ilman sinun tapaistasi nuorta
veijaria paljon paremmin kuin sinun kanssasi. Mitä taas päivälliseen
tulee, on se ollut valmiina jo puoli tuntia ja odottanut sinua. Ja mitä
nälkään tulee, niin minun vasta onkin nälkä!"
"Käydään siis käsiksi, eno!" huudahti poika. "Eläköön amiraali!"
"Hitto vieköön amiraalin!" vastasi Solomon Gills. "Tarkoitat kai
ylipormestaria?"
"En suinkaan!" huusi poika. "Eläköön amiraali! Eläköön amiraali!
Eteenpäin!"
Tämän komennussanan määräyksestä lähti tekotukka omistajineen
vastustusta tekemättä takahuoneeseen kuin viisisatahenkisen
täysihoitolajoukon etupäässä. Ja pian puuhailivat Solomon Gills ja
hänen sisarenpoikansa paistetun kampelan kimpussa, jonka jälkeen
tiesivät saavansa paistia.
"Eläköön ylipormestari, Wally", sanoi Solomon. "Ei enää mitään
amiraalista. Ylipormestari on sinun amiraalisi."
"Jopa nyt jotakin!" virkkoi poika pudistaen päätään. "Miekankantaja
olisi minusta vielä mieluisampi. Hän vetää miekkansa esiin välillä."
"Turhaan hän siinä näkee vaivaa", huomautti eno. "Kuunteleppas nyt,
mitä minä sanon, Walter. Katsoppas tuonne uuninreunukselle."
"Mutta kuka on pannut minun hopeapikarini tuonne naulaan?" huudahti
poika.
"Minä", vastasi hänen enonsa. "Ei enää pikareita. Meidän pitää tästä
päivästä lähtien alkaa juoda laseista. Me olemme liikeihmisiä. Me
olemme Cityn asukkaita. Tänä aamuna me astuimme elämään."
"No niin, eno", virkkoi poika, "juon mistä tahansa sinä haluat niin
kauan kuin voin juoda sinun terveydeksesi. Eläköön Sol-eno ja eläköön —"
"Ylipormestari", keskeytti ukko.
"Eläköön ylipormestari, tuomarit, kaupunginvaltuusto ja ammattikunnat",
virkkoi poika. "Kauan eläkööt!"
Eno nyökäytti päätään hyvin tyytyväisenä. "Ja kerroppas nyt jotakin
siitä liikkeestä", virkkoi hän.
"Voi, eno, ei siitä ole paljonkaan puhumista", vastasi poika
käytellen ahkerasti veistään ja haarukkaansa. "Se on kauhean synkkä
liikehuoneisto, ja siinä huoneessa, jossa minä istun, on korkea aita ja
rautainen kassakaappi ja muutamia ilmoituksia lähtevistä laivoista ja
almanakka ja pulpetteja ja konttorituoleja ja mustepullo ja joitakin
kirjoja ja laatikoita ja paljon hämähäkin seittejä ja yhdessä niistä
juuri minun pääni yläpuolella rutistunut likakärpänen, ihan sen
näköinen kuin olisi riippunut siinä ikuisesti."
"Eikö mitään muuta?" kysyi eno.
"Ei, ei mitään, paitsi vanhaa linnunhäkkiä (tahtoisinpa tietää kuinka
se on koskaan tullut sinne!) ja hiilisankoa."
"Eikö mitään pankkikirjoja tai vekseleitä tai muita merkkejä päivittäin
virtaa vasta rikkaudesta?" kysyi vanha Sol katsellen sisarenpoikaansa
tarkkaavan näköisen sumun läpi, joka näytti aina verhoavan hänet, ja
pannen voimakkaan painon joka sanalle.
"Kyllä, oikein paljon, tosiaankin", vastasi hänen sisarenpoikansa
välinpitämättömästi, "mutta kaikki ne ovat herra Carkerin tai herra
Morfinin tai herra Dombeyn huoneessa".
"Onko herra Dombey käynyt siellä tänään?"
"Kyllä. Kaiken päivää hän liikkui edestakaisin."
"Ei suinkaan hän sinua huomannut ollenkaan?"
"Kyllä. Hän tuli minun tuolini luo — kunpa hän ei olisi niin
juhlallinen ja jäykkä, eno — ja sanoi: 'Tehän olette laivakojeiden
kauppiaan herra Gillsin poika?' 'Sisarenpoika', vastasin minä. 'Minä
sanoinkin sisarenpoika, nuorukainen', virkkoi hän. Mutta minä voisin
vannoa hänen sanoneen poika, eno."
"Sinä kai erehdyt. Eihän se mitään merkitse."
"Ei, ei se mitään merkitse, mutta hänen ei olisi minun mielestäni
tarvinnut olla niin lyhytsanainen. Eihän se haitannut, vaikka hän
sanoikin 'poika'. Sitten hän huomautti minulle sinun puhuneen hänelle
minusta, sanoi keksineensä minulle heti toimen liikkeessään ja kehoitti
minua olemaan tarkkaavainen ja täsmällinen ja lähti sitten pois. Minun
mielestäni hän ei näyttänyt pitävän minusta erikoisemmin."
"Tarkoitat luullakseni, että hän ei erikoisesti miellyttänyt sinua?"
"Mahdollista", vastasi poika nauraen. "Ehkä niin, en ajatellut sitä
lähemmin."
Lopettaessaan päivällisen näytti Solomon vähän vakavammalta ja katsahti
tuon tuostakin pojan iloisiin kasvoihin. Kun päivällinen oli syöty
ja pöytäliina otettu pois (päivällinen oli tuotu lähellä olevasta
ruokapaikasta), sytytti hän kynttilän ja meni alas pikku kellariin,
jolloin sisarenpoika, joka seisoi lahonneilla portailla, valaisi tietä
hänelle. Hetkisen haparoituaan ukko palasi tuoden hyvin vanhan näköisen
pullon, joka oli pölyn ja lian peitossa.
"Mitä, Sol-eno!" huudahti poika, "mitä sinä hommaat! Tuohan on ihanaa
madeiraa! Nyt ei ole enää jäljellä muuta kuin yksi pullo!"
Sol-eno nyökkäsi ilmaistakseen tietävänsä hyvin, mitä teki. Kiskottuaan
korkin juhlallisen äänettömänä hän täytti kaksi lasia ja pani pullon
ynnä kolmannen puhtaan lasin pöydälle.
"Toisen pullon, Wally", virkkoi hän, "saat juoda sitten, kun olet
luonut onnesi, kun olet varakas, kunnioitettu, onnellinen mies, kun
sinun elämäntiellä tänään astumasi ensi askeleet ovat johtaneet sinut —
taivas sen suokoon! — tasaisemmalle tielle, lapseni. Siis, maljasi!"
Jokin määrä samaa sumua, joka ympäröi vanhaa Solia, tuntui joutuneen
hänen kurkkuunsa, sillä hän puhui käheästi. Hänen kätensäkin vapisi
hänen kilistäessään lasia sisarenpoikansa kanssa. Mutta saatuaan viinin
kerran huulilleen hän siemaisi sen kuin mies ja maiskautti suutaan.
"Rakas eno", sanoi nyt poika koettaen puhua iloisesti, vaikka kyyneleet
täyttivät hänen silmänsä, "kiitän sinua siitä kunniasta, jonka olet
osoittanut minulle, ja niin edespäin. Nyt pyydän ehdottaa maljan herra
Solomon Gillsille kolminkertaisesti ja vielä hurraa-huudon. Hurraa!
Ja sinä saat vuorostasi kiittää, kun juomme viimeisen madeirapullon
yhdessä, eikö niin?"
He kilistivät taas, ja Walter, joka säästeli viiniään, otti vain pikku
kulauksen siitä ja piti lasia valoa vasten niin arvostelevan näköisenä
kuin suinkin saattoi.
Hänen enonsa katseli häntä jonkin aikaa mitään puhumatta. Kun heidän
katseensa lopulta kohtasivat toisensa, ryhtyi hän ääneen kehittelemään
edelleen samaa ajatusta, joka oli täyttänyt hänen mielensä, ikäänkuin
olisi puhunut alkupuolenkin sisarenpojalleen.
"Sinähän ymmärrät, Walter", virkkoi hän, "että tämä liike on minulle
pelkkä tottumuksen asia. Ja tämä tapa on mennyt minulle niin veriin,
että tuskin jaksaisin elää, jos luopuisin siitä, mutta liikkeessä on
hiljaista, kuolemanhiljaista. Silloin, kun tuo univormu valmistettiin",
jatkoi hän osoittaen pikku merikadettia, "silloin vielä saattoi ansaita
omaisuuksia, ja niitä ansaittiinkin. Mutta kilpailua, kilpailua —
uusia keksintöjä, uusia keksintöjä — muutoksia, muutoksia — maailma
on sivuuttanut minut. Tuskin tiedän itsekään, missä olen, ja vielä
vähemmän, missä asiakkaani ovat."
"Älä sure sitä, eno!"
"Esimerkiksi senjälkeen kun sinä tulit kotiin Peckhamin koulusta —
ja siitä on nyt kymmenen päivää", sanoi Solomon, "en muista tässä
myymälässä käyneen muuta kuin yhden ihmisen".
"Kaksi, eno, etkö muista? Se mies, joka tuli vaihtamaan kultarahaansa —"
"Sehän se ainoa oli", virkkoi Solomon.
"Mitä, etkö sinä ota lukuun sitä naista, joka tuli kysymään tietä
Mile-Endiin?"
"Niin, sehän on totta", sanoi Solomon, "minä unohdin hänet. Kaksi
henkilöä."
"Tosin he eivät ostaneet mitään."
"Ei, he eivät ostaneet mitään", myönsi ukko rauhallisesti.
"Eivätkä tahtoneetkaan mitään."
"Ei, jos he olisivat tahtoneet, olisivat he menneet toiseen myymälään",
virkkoi Solomon samalla äänensävyllä.
"Mutta niitä oli kaksi, eno", sanoi poika kuin se olisi ollut suuri
voitto. "Sinä sanoit vain yksi."
"No niin, Wally", jatkoi ukko lyhyen äänettömyyden jälkeen, "koska
me emme ole Robinson Crusoen saarella elävien villien tapaisia,
emme voi elää miehestä, joka tahtoo vaihtaa kultarahan, emmekä
naisesta, joka kysyy tietä Mile-Endiin. Niinkuin vastikään sanoin,
maailma on sivuuttanut minut. Minä en moiti sitä, mutta en enää
sitä ymmärrä. Kauppiaat eivät ole samanlaisia kuin ennen, oppipojat
eivät ole samanlaisia kuin ennen, liike ei ole entisensä lainen,
tavarat ovat toisenlaisia. Seitsemän kahdeksatta osaa varastostani
on vanhanaikuista. Minä olen vanhanaikuinen mies vanhanaikuisessa
myymälässä sellaisen kadun varrella, joka on käynyt ihan toisenlaiseksi
kuin millaisena minä sen muistan. Minä olen jäänyt ajastani jälkeen ja
olen liian vanha saavuttaakseni sitä enää. Tuo hälinäkin, joka siinä
vallitsee jo matkan päästä, häiritsee minua."
Walter aikoi keskeyttää, mutta eno kohotti kätensä.
"Senvuoksi, Wally — senvuoksi minusta on hyvin tärkeätä, että sinä
pääset varhain liikemaailmaan ja käytännölliseen elämään. Minä olen
vain tämän liikkeen kummitus — sen varsinainen olemus on hävinnyt kauan
sitten, ja kun kuolen, pääsee sen kummituskin rauhaan. Koska se siis
ilmeisesti ei ole edullinen perintö sinulle, olen pitänyt parhaana
käyttää sinun hyväksesi sitä melkein ainoaa vanhaa tuttavuutta, joka
minulle on jäänyt jäljelle pitkäaikaisen tottumuksen vuoksi. Jotkut
luulevat minua varakkaaksi. Sinun vuoksesi toivoisin heidän olevan
oikeassa. Mutta mitä voinenkin jättää perinnöksi tai antaa sinulle,
Dombeyn tapaisessa liikkeessä sinä parhaiten voit käyttää sitä
hyväksesi ja lisätä sitä eniten. Ole ahkera, koeta pitää toimestasi,
rakas poikani, pyri varmaan riippumattomuuteen ja ole onnellinen!"
"Teen kaikki mitä voin, eno, ansaitakseni rakkautesi, se on varmaa",
vastasi poika vakavasti.
"Sen tiedän", virkkoi Solomon. "Siitä olen varma", lisäsi hän juoden
toisen lasin vanhaa madeiraa huojentuneemman näköisenä. "Mitä mereen
tulee", jatkoi hän, "niin se on oikein kaunis mielikuvituksessa, Wally,
mutta todellisuudessa se ei kelpaa mihinkään, ei niin mihinkään.
Tietysti sinä olet johtunut ajattelemaan sitä tällaisessa ympäristössä,
mutta se ei kelpaa mihinkään."
Solomon Gills hieroi kuitenkin käsiään kuin salaa nauttien saadessaan
puhua merestä ja katseli ympärillään olevia laivakojeita sanomattoman
tyytyväisenä.
"Ajatteleppas esimerkiksi tätä viiniä", virkkoi vanha Sol, "viiniä,
joka on käynyt Itä-Intiassa ja tullut takaisin, en voi sanoa kuinka
monesti, ja kerran on kiertänyt maailman ympäri. Ajattele sysimustia
öitä, tuulen kohinaa ja meren pauhua —"
"Ukkosta, salamoita, sadetta, rakeita ja kaikenlaisia myrskyjä", lisäsi
poika.
"Niin juuri", jatkoi Solomon, "tämä viini on saanut kokea kaikkea
tuota. Ajatteleppa vain raakapuiden ja mastojen jyskymistä ja
narisemista. Kuinka myrsky viheltää ja ulvookaan nuorissa ja
köysistössä!"
"Kuinka miehet kiipeävät ylös mastoihin kilpaillen keskenään, kuka
ensimmäisenä pääsee raakapuulle kääriäkseen kokoon jäykäksi jäätyneen
purjeen laivan keinuessa ja heittelehtiessä ihan mielettömästi!"
huudahti sisarenpoika.
"Oikein", sanoi Solomon, "kaikkea sellaista on saanut kokea se vanha
astia, jossa tämä viini on ollut. Kun _Kaunis Sally_ hukkui —"
"Itämerellä puoliyön aikana, kaksikymmentä viisi minuuttia yli
kaksitoista, jolloin kapteenin kello oli seisahtunut hänen
taskussaan hänen itsensä levätessä kuolleena, nojaten isoon mastoon
— neljäntenätoista päivänä helmikuuta vuonna tuhat seitsemänsataa
neljäkymmentäyhdeksän!" huudahti Walter vilkkaasti.
"Niin, niin, aivan oikein", myönsi vanha Sol, "aivan oikein. Silloin
oli laivalla viisisataa astiaa tätä viiniä, ja kaikki miehet
(lukuunottamatta ensimmäistä ja toista perämiestä, kahta merimiestä
ja erästä naista vuotavassa veneessä) karkasivat viininassakoiden
kimppuun, puhkoivat ne, tulivat humalaan ja kuolivat siinä tilassa
laulaen 'Rule Britannia' laivan vaipuessa ja hukkuessa. Niin he
kuolivat päästäen hirveän kauhunhuudon."
"Mutta, eno, kun _Yrjö II_ ajautui maihin Cornwallin rannikolla
hirveässä myrskyssä kaksi tuntia ennen päivänkoittoa neljäntenä
päivänä maaliskuuta seitsemäntoistasataa seitsemänkymmentäyksi,
oli laivalla melkein kaksi sataa hevosta. Ja kun hevoset myrskyn
alkaessa riistäytyivät irti ja juoksivat sinne tänne polkien toinen
toisensa kuoliaaksi, saivat ne aikaan suuren hälinän ja päästivät
niin inhimillisiä huutoja, että miehet luulivat laivan olevan
täynnä paholaisia, ja monet parhaat miehet menettäen rohkeutensa ja
mielenmalttinsa syöksyivät laidan yli epätoivoissaan, jolloin vain
kaksi miestä jäi henkiin kertomaan, mitä oli tapahtunut."
"Ja kun", sanoi vanha Sol, "kun _Polyphemus_ —"
"Yksityinen Länsi-Intian ja Englannin väliä kulkeva laiva, kolmensadan
viidenkymmenen tonnin vetoinen, kapteeni John Brown Deptfordista,
omistajat Wiggs ja kumppanit!" huudahti Walter.
"Juuri se", myönsi Sol, "kun se neljä päivää purjehdittuaan suotuisalla
tuulella Jamaikasta keskellä yötä syttyi palamaan —"
"Oli laivalla kaksi veljestä", keskeytti hänen sisarenpoikansa puhuen
kovalla äänellä ja nopeasti, "eikä heille molemmille ollut tilaa
ainoassa jäljelle jääneessä veneessä, mutta kumpikaan ei tahtonut
suostua lähtemään, kunnes vanhempi otti nuorempaa vyötäisistä ja heitti
hänet veneeseen! Silloin nousi nuorempi seisomaan veneessä ja huusi:
'Rakas Edward, ajattele morsiantasi kotona. Minä olen vain poika.
Kukaan ei odota minua. Hyppää minun paikalleni!' ja hän syöksyi mereen!"
Poika oli noussut seisomaan sanojensa ja tunteittensa kiihdyttämänä,
ja hänen palavat silmänsä ja hehkuvat kasvonsa näyttivät johtavan
vanhan Solin mieleen jotakin, mitä hän oli unohtanut tai ympäröivä
sumu peittänyt hänen silmiltään. Sensijaan että olisi kertonut lisää
juttuja, niinkuin ilmeisesti oli aikonut hetkistä aikaisemmin, hän
yskähti kuivasti ja lyhyesti ja virkkoi: "No niin, puhukaamme nyt
jostakin muusta."
Tosiasia oli, että eno, joka ei aavistanut asialla olevan mitään
varjopuolia, oli salaa suosiossaan kaikkea ihmeellistä ja
seikkailurikasta — minkä kanssa oli jollakin lailla tekemisissä
liikkeensä vuoksi — suuresti kiihoittanut samaa taipumusta
sisarenpojassaan ja että kaikki, millä oli koetettu pidättää poikaa
seikkailevasta elämästä, oli johtanut tavalliseen selittämättömään
tulokseen, nimittäin vain yllyttänyt hänen mielihaluaan. Niin on aina
asianlaita. Tuntuu siltä kuin ei koskaan olisi kirjoitettu kirjaa tai
kerrottu tarinaa nimenomaan siinä tarkoituksessa, että saataisiin pojat
pysymään maalla, sen ihan itsestään houkuttamatta poikia merelle.
Mutta nyt ilmestyi tähän pikku seurueeseen lisähenkilö herrasmiehen
hahmossa, jolla oli väljät siniset vaatteet, oikeaan ranteeseen
kiinnitetty koukku käden sijalla, hyvin tuuheat mustat kulmakarvat
ja vasemmassa kädessä paksu keppi, joka oli yltyleensä (samoin kuin
hänen nenänsäkin) kuhmujen peittämä. Kaulassa hänellä oli liehuva
musta silkkinen kaulaliina ja suuri ja karkea paidankaulus niin leveä,
että se näytti pieneltä purjeelta. Hän oli ilmeisestikin se henkilö,
jolle tyhjänä oleva viinilasi oli tarkoitettu, ja ilmeisesti hän sen
tiesikin, sillä riisuttuaan pörröisen päällystakkinsa ja ripustettuaan
sen oven takana olevaan määrättyyn naulaan ja pantuaan syrjään kovan
vahakangashattunsa, jonka näkeminen olisi tuottanut herkkäuskoiselle
henkilölle päänsärkyä ja joka jätti hänen otsaansa punaisen juovan
ikäänkuin hän olisi pitänyt päässään ahdasta vatia, hän otti tuolin
pöydän viereen sille kohdalle, jossa puhdas lasi odotti, ja istuutui.
Tätä vierasta sanottiin tavallisesti "kapteeniksi", ja hän oli ollut
luotsi tai laivuri tai kaappauslaivan omistaja tai ehkä kaikkea kolmea
yhtaikaa ja näytti tosiaankin hyvin suolaiselta mieheltä.
Hänen ruskeat ja voimakkaat kasvonsa kirkastuivat hänen pudistaessaan
ukko Gillsin ja Walterin kättä, mutta hän näytti olevan harvasanaisella
tuulella ja virkkoi vain:
"Mitä kuuluu?"
"Hyvää", vastasi ukko Gills työntäen pullon hänen viereensä.
Vieras otti sen käteensä, tarkasti ja haistoi sitä ja sanoi erikoisen
painokkaasti:
"Sitäkö?"
"Sitä", vastasi Solomon Gills.
Sitten vieras vihelsi täyttäessään lasinsa ja näytti ajattelevan, että
nyt tosiaankin oli juhlapäivä.
"Walter", virkkoi hän järjestäen ohutta tukkaansa koukullaan ja
viitaten sillä sitten Solomoniin, "katso häntä! Rakasta, kunnioita ja
tottele! Kääntele katkismuksesi lehtiä niin kauan, kunnes tulet sille
sivulle, ja käännä sen lehden kulma kaksin kerroin. Onneksi olkoon,
poikani!"
Hän oli niin täysin tyytyväinen noihin lainaamiinsa sanoihin, ettei
malttanut olla toistamatta niitä vielä hiljaisella äänellä ja
sanomatta, että hän ei ollut muistanut niitä ollenkaan neljäänkymmeneen
vuoteen.
"Mutta minä en ole koko ikänäni kertaakaan käyttänyt kahta tai kolmea
sanaa, joiden alkuperää en olisi tietänyt, Gills", huomautti hän. "Se
johtuu siitä, että minä en tuhlaa sanoja niinkuin jotkut muut."
Tuo mietelmä ehkä johti hänen mieleensä, että hänen oli parasta "lisätä
varastoaan" samoin kuin nuoren Norvadin isän. Joka tapauksessa hän kävi
vaiteliaaksi ja pysyikin sellaisena, kunnes vanha Sol lähti myymälään
sytyttämään valoja, jolloin vieras kääntyi Walterin puoleen ja sanoi
ilman esihuomautusta:
"Minä luulen, että hän osaisi tehdä kellon, jos koettaisi."
"Se ei ihmetyttäisi minua, kapteeni Cuttle", vastasi poika.
"Ja se kävisi!" virkkoi kapteeni Cuttle heilauttaen koukkuaan ilmassa.
"Kuinka hyvin se kello kävisi!"
Hetkisen pari hän näytti vaipuneen miettimään tuon ihanteellisen
ajanmittarin käyntiä ja katseli pojan kasvoja kuin ne olisivat olleet
kellotaulu.
"Hän onkin täpösen täynnä viisautta", huomautti hän heilauttaen
koukkuaan myymälään päin. "Katsoppas tuonne! Siinä on hänen varastonsa.
Maata, ilmaa ja vettä. Se on kaikki samaa. Siitä vain kysymys,
mistä tahtoo sen löytää. Ylöskö ilmapallolla? Siinä se on. Alas
sukelluskellon keralla? Tuossa se on! Haluatteko panna pohjantähden
vaakakuppiin ja punnita sen? Hän sen kyllä suorittaa teidän
puolestanne."
Näistä huomautuksista saattaa havaita, että kapteeni Cuttlen kunnioitus
laivakojevarastoa kohtaan oli hyvin syvä ja että hänen älynsä osasi
hyvin vähän erottaa niiden myyjää keksijästä.
"Ah", virkkoi hän huoahtaen, "ihanaa on ymmärtää niitä. Ja kuitenkin
on myöskin hyvin ihanaa olla niitä ymmärtämättä. Tuskin voin sanoa,
kumpi on parempaa. Hauskaa on istua täällä ja tietää, että voi joutua
punnituksi, mitatuksi, suurennetuksi, sähköistetyksi, polarisoiduksi ja
kaikenlaisten muiden hiton temppujen vaikutuksen alaiseksi tietämättä
kuinka."
Ei mikään muu kuin ihmeellinen madeira yhdessä tällaisen tilaisuuden
kanssa (joka teki toivottavaksi kehittää ja laajentaa Walterin henkeä)
olisi voinut irroittaa hänen kieltään siinä määrin, että hän olisi
päästänyt kuuluville näin suunnattoman sanatulvan. Hän näytti itsekin
olevan ihmeissään siitä tavasta, kuinka hän paljasti sen salaisen ilon
lähteet, jota hän oli tuntenut saadessaan syödä sunnuntaipäivällisiä
tässä pikku huoneessa kymmenen vuoden aikana. Sitten hän kävi
surullisemmaksi ja viisaammaksi, alkoi mietiskellä ja vaikeni.
"Eteenpäin!" huusi hänen ihailunsa esine palattuaan myymälästä.
"Ennenkuin saat totilasisi, Ned, täytyy meidän tyhjentää tämä pullo."
"Hyvä", virkkoi Ned täyttäen lasinsa. "Annetaan pojallekin vähän lisää."
"Kiitos, en juo enää, eno!"
"Tietysti, tietysti", sanoi Sol, "vähän lisää. Me juomme pullon
tyhjäksi liikkeen kunniaksi, Ned — Walterin liikkeen. Kuka tietää,
vaikka siitä kerran tulisi hänen liikkeensä, edes osaksi. Sir Richard
Whittington nai isäntänsä tyttären. Ja vaikkei herra Dombeyllä olekaan
tytärtä."
"Onpa kyllä, eno, on hänellä", sanoi poika punastuen ja nauraen.
"Onko?" huudahti vanhus. "Niin, luulenpa hänellä tosiaankin olevan."
"Minä tiedän, että hänellä on", virkkoi poika. "Jotkut puhuivat hänestä
tänään konttorissa. Ja he sanovat, eno ja kapteeni Cuttle", lisäsi hän
hiljentäen ääntään, "että herra Dombey ei voi sietää häntä ja että
hän saa elää kenenkään huolehtimatta palvelijoiden hoidossa ja että
herra Dombey ajattelee vain joka hetki, kuinka hänen poikansa kerran
ryhtyy liikkeen johtoon, että vaikka se poika on vasta ihan pikku
lapsi, käskee herra Dombey päättää tilit useammin kuin ennen ja pitää
kirjaa tarkemmin kuin ennen ja että hänet on nähty (kun hän itse luuli
liikkuvansa kenenkään huomaamatta) telakoilla katsomassa laivojaan ja
omaisuuttaan ja kaikkea muuta kuin olisi iloinnut siitä, mitä hän ja
hänen poikansa saavat yhdessä omistaa. Sellaista ne puhuvat. Tietysti
minä en tiedä mitään."
"Hän näet tietää tytöstä jo kaikki", sanoi Sol Gills.
"Mitä hulluja, eno!" huudahti Walter punastuen vieläkin ja naurahtaen
poikamaisesti. "Kuinka minä voin olla kuulematta, mitä he puhuvat?"
"Pelkäänpä, että tuo pikku poika on nyt meidän tiellämme, Ned", sanoi
ukko jatkaen leikkiä.
"Perin pahasti", myönsi kapteeni.
"Juokaamme kuitenkin hänen onnekseen", jatkoi Sol. "Eläköön Dombey ja
Poika!"
"Oikein, eno", sanoi poika iloisesti. "Koska sinä olet ensiksi
maininnut tytön ja viitannut samalla minuun ja sanonut, että minä
tiedän hänestä kaikki, niin uskallan parantaa maljaehdotustasi. Siis
eläköön Dombey — ja Poika — ja Tytär!"