Kun rouva Dombey-vainajan hautajaiset oli suoritettu täydelliseksi
tyydytykseksi sekä hautaustoimistolle että koko naapuristolle, joka
on sellaisissa tapauksissa usein halukas moittimaan ja käsittämään
kaikki tuollaisissa juhlamenoissa mahdollisesti sattuvat laiminlyönnit
tai puutteet loukkaukseksi itseään kohtaan, alkoivat Dombeyn taloon
kuuluvat ihmiset taas elää entiseen tapaansa. Tällä pikku maailmalla,
samoin kuin ulkona olevalla suurellakin, oli se ominaisuus, että se
helposti unohti vainajansa, ja kun keittäjätär oli sanonut, että
rouva-vainaja oli ollut rauhallinen luonteeltaan, ja emännöitsijä, että
sellainen oli ihmisen kohtalo aina, ja hovimestari, että kuka olisi
sitä ajatellut, ja sisäkkö, että hän tuskin saattoi sitä uskoa, ja
lakeija, että se tuntui hänestä ikäänkuin unelta — silloin oli heidän
mielestään asia loppuun käsitelty, ja surupuvutkin alkoivat heidän
mielestään jo käydä kuluneen näköisiksi.
Richardsista, jota pidettiin yläkerrassa jonkinlaisena kunnioitettavana
vankina, näytti hänen uuden elämänsä aamunkoitto kylmältä ja harmaalta.
Dombeyn talo oli hyvin iso korkeiden rakennusten reunustaman, synkän
ja kauhean ylhäisen kadun varjonpuolisella sivulla Portland Placen ja
Bryanstone Squaren välisellä tienoolla. Se oli nurkkatalo laajoine
kellarialueineen, missä luukuilla varustetut ikkunat tuijottivat
nyrpeinä ja törkysäiliöihin johtavat ovet näyttivät virnistävän.
Se oli synkän komea talo, takasivultaan puoliympyrän muotoinen, ja
sisälsi kokonaisen jonon seurusteluhuoneita, ikkunat hiekkapihalle
päin, missä kaksi kuihtuneen näköistä puuta, rungot ja oksat mustina,
pikemmin ritisi kuin humisi: niin savustettuja niiden lehdet olivat.
Kesäaurinko ei koskaan paistanut tälle kadulle paitsi varhain aamiaisen
aikana, jolloin se ilmestyi yhtaikaa vesirattaiden, vanhojen vaatteiden
kauppiaan, kurjenpolvien myyjän, sateenvarjon paikkaajan ja sen miehen
keralla, joka helisteli pientä kulkusta mennessään. Pian se taas hävisi
palaamatta enää sinä päivänä, ja kun sitä seurasivat kuljeskelevat
soittokunnat ja temppuilijat, jäi piha kaikkein kurjimman soittokoneen
ja valkoisten hiirien tyyssijaksi. Silloin tällöin vain ilmestyi
vaihteeksi näkyviin jokin siili, kunnes hovimestarit, joiden herrasväet
söivät kaupungilla, alkoivat hämärässä seisoskella ovilla ja lyhtymies
teki yhä uudistuvan, mutta turhan yrityksensä antaa kadulle iloisempaa
ulkonäköä kaasun avulla.
Talo oli sisäpuolelta yhtä aution näköinen kuin ulkoakin. Hautajaisten
jälkeen Dombey määräsi huonekalut peitettäviksi — ehkä säästääkseen
niitä pojalleen, jota kaikki hänen suunnitelmansa tarkoittivat — ja
kaikki koristukset otettaviksi pois muista huoneista paitsi niistä,
jotka hän piti itseään varten alakerrassa. Näin tehtiin salaperäisen
näköisiä hahmoja pöydistä ja tuoleista, jotka koottiin yhteen keskelle
huoneita ja peitettiin suurilla käärinlakanoilla. Kellonkahvat,
ikkunakaihtimet ja kuvastimet, jotka käärittiin jokapäiväisiin tai
kerran viikossa ilmestyviin sanomalehtiin, pakottivat huoneessa kävijän
vasten tahtoaankin lukemaan katkelmia kuolemantapauksista ja hirveistä
murhista. Kaikki kynttilänjalat ja kattokruunut verhottiin Hollannin
palttinalla, minkä jälkeen ne näyttivät katon silmästä riippuvalta
jättiläiskyyneleeltä. Uuneista tuntui lähtevän samanlainen haju kuin
hautaholveista ja kosteista kellareista. Haudattu rouva-vainaja katseli
kamalan näköisenä aavemaisten siteitten verhoamista kehyksistä.
Jokainen tuulenpuuska lennätti läheisen tallirakennuksen nurkan takaa
pyyhältäessään muutamia oljenkorsia, joilla talon kohdalla oleva katu
oli peitetty rouva-vainajan sairauden aikana ja joista tahraantuneita
jäännöksiä vielä oli tarttuneina kaikkialla lähinurkkiin. Ne
kokoontuivat aina salaisen voiman vetäminä vastapäisen tyhjän talon
kynnyksen luo ja lensivät siellä surullisen kaunopuheisina Dombeyn
ikkunoita vasten.
Niihin huoneisiin, joita Dombey käytti omana asuntonaan, pääsi
suoraan eteisestä. Hänellä oli hallussaan arkihuone, kirjasto, joka
oikeastaan oli pukeutumishuoneena, niin että kuumana puserretun
paperin, sahviaanin ja venäjännahkan haju taisteli muutamien
saapasparien lemun kanssa, ja takana jonkinlainen kasvihuone tai
lasikattoinen aamiaishuone, jonne näkyivät aikaisemmin mainitut
puut ynnä tavallisesti pari kolme hiiviskelevää kissaa. Nämä kolme
huonetta sijaitsivat perätysten. Aamuisin, kun Dombey söi aamiaista
jommassakummassa ensiksimainitussa huoneessa, tai iltapäivällä,
kun hän palasi kotiin ruualle, kutsuttiin Richards kellonsoitolla
lasihuoneeseen, missä hän sai kävellä edestakaisin pientä hoidokkiaan
kantaen. Mikäli imettäjä tuollaisina hetkinä vilaukselta näki Dombeyn,
joka istui kaukana pimeässä, tuijottaen lasta kohti synkkien, raskaiden
huonekalujen takaa, alkoi tämä mies hänestä tuntua kopissa asuvalta
yksinäiseltä vangilta tai omituiselta ilmestykseltä, jota ei voinut
puhutella eikä ymmärtää.
Tuollaista elämää oli pikku Paul Dombeyn imettäjä suojatteineen
viettänyt joitakin viikkoja ja eräänä päivänä palannut yläkertaan
autioihin juhlahuoneisiin tekemältään alakuloiselta kävelyretkeltä
(hän ei koskaan lähtenyt ulos ilman rouva Chickiä, joka tuli kauniina
aamuina tavallisesti neiti Toxin seurassa hakemaan häntä ja lasta
kävelylle — toisin sanoen astelemaan edestakaisin katukäytävällä
vakavasti kuin hautajaissaatossa). Hän istui omassa huoneessaan, kun
ovi aukeni hitaasti ja hiljaa, ja tummasilmäinen pikku tyttö kurkisti
sisään.
"Varmaankin Florence-neiti, joka on palannut tätinsä luota", ajatteli
Richards, joka ei ollut koskaan ennen nähnyt tätä lasta. "Toivottavasti
voit hyvin, pikku neiti", virkkoi hän ääneen.
"Onko tuo minun veljeni?" kysyi tyttö osoittaen pikku lasta.
"Kyllä, enkelini", vastasi Richards. "Tuleppas suutelemaan sitä."
Mutta sensijaan että olisi tullut lähemmäksi lapsi katseli häntä
vakavasti ja sanoi:
"Mitä olette tehnyt äidilleni?"
"Herra siunatkoon tuota pikku olentoa!" huudahti Richards, "mikä
surullinen kysymys! Minäkö tehnyt? En mitään, neiti."
"Mitä sitten toiset ovat tehneet minun äidilleni?" kysyi lapsi.
"En ole eläissäni nähnyt niin sydäntäsärkevää!" sanoi Richards, joka
luonnollisestikin sijoitti mielikuvituksessaan tämän lapsen tilalle
jonkun omistaan kyselemään samanlaisessa tilanteessa. "Tule lähemmäksi,
pikku neiti! Älä pelkää minua."
"En minä pelkää teitä", vastasi lapsi lähestyen. "Mutta minä haluan
tietää, mitä äidille on tehty."
"Kultaseni", vastasi Richards, "sinä käyt tuossa sievässä mustassa
puvussa äitisi muistoksi".
"Minä voin muistaa äitiäni millaisessa puvussa tahansa", vastasi lapsi
kyynelten noustessa hänen silmiinsä.
"Mutta ihmiset pukeutuvat mustaan sellaisten muistoksi, jotka ovat
menneet pois", jatkoi imettäjä.
"Minne?" kysyi lapsi.
"Tuleppas tänne ja istuudu minun viereeni", sanoi Richards, "niin minä
kerron sinulle erään tarinan".
Vaistomaisesti tuntien, että se oli aiottu vastaukseksi hänen
kysymykseensä, pikku Florence pani pois hattunsa, jota oli tähän asti
pitänyt kädessään, istuutui jakkaralle imettäjän jalkojen juureen ja
katseli ylöspäin hänen kasvoihinsa.
"Oli kerran", aloitti Richards, "eräs nainen — oikein hyvä nainen, jota
hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti".
"Eräs oikein hyvä nainen, jota hänen pikku tyttärensä rakasti kovasti",
kertasi lapsi.
"Joka sairastui ja kuoli, kun Jumala katsoi sopivan ajan tulleen."
Lapsi värisi.
"Kuoli, niin ettei kukaan koko maailmassa enää saa nähdä häntä, ja
haudattiin maahan, missä kasvaa puita."
"Kylmään maahan?" sanoi lapsi taas väristen.
"Ei. Lämpimään maahan", vastasi Polly, käyttäen heti edukseen tätä
huomautusta, "missä rumat pikku siemenet muuttuvat kauniiksi kukiksi
ja ruohoksi ja viljaksi ja kuka tietää miksi. Missä hyvät ihmiset
muuttuvat kirkkaiksi enkeleiksi ja lentävät ylös taivaaseen!"
Lapsi, joka oli antanut päänsä painua alas, nosti sen taas ja istui
katsellen häntä hartaasti.
"No, maitahan hiukan", jatkoi Polly aika lailla hämillään tästä vakavan
jännittyneestä katseesta ja toisaalta omasta halustaan lohduttaa lasta,
äkillisestä menestyksestään ja perin vähäisestä itseluottamuksestaan.
"Kun siis tuo nainen kuoli, tuli hän Jumalan luo, minne hänet ensin
lieneekin viety, ja hän rukoili Jumalaa, tuo hyvä nainen", virkkoi
Polly sanomattoman liikutettuna, sillä hän puhui ihan tosissaan,
"opettamaan hänen pikku tytärtään lujasti uskomaan siihen ja tietämään,
että hän oli onnellinen siellä ja rakasti häntä yhä, ja toivomaan ja
koettamaan — koko ikänsä — saada kerran tavata hänet siellä, missä
heidän ei enää koskaan tarvitsisi erota."
"Se oli minun äitini!" huudahti lapsi hypähtäen pystyyn ja tarttuen
kertojan kaulaan.
"Ja lapsen sydän", jatkoi Polly vetäen hänet syliinsä, "pikku tytön
sydän oli niin kokonaan täynnä tätä totuutta, että vaikka hän kuuli
sen asian vain vieraalta imettäjältä, joka ei osannut kertoa sitä
oikein, vaan oli itsekin vain äitiparka eikä mitään muuta, sai hän
lohtua siitä — ei tuntenut itseään niin yksinäiseksi — nyyhkytti ja
itki hänen rintaansa vastaan — tunsi rakkautta hänen sylissään lepäävää
lasta kohtaan — ja —ja, lapsi kulta!" keskeytti Polly silitellen tytön
kiharoita ja antaen kyyneltensä valua niille.
"Kuulkaas, Floy-neiti! Isänne varmasti suuttuu!" huusi terävä ääni
ovelta samalla kun kynnykselle ilmestyi lyhyt, ruskea ja pyöreä
nelitoistavuotias tyttö, jolla oli pieni nykerönenä ja sysimustia
helmiä muistuttavat silmät. "Kun on vielä erityisesti kielletty teitä
menemästä kiusaamaan uutta imettäjää."
"Eihän hän kiusaa minua", kuului Pollyn hämmästynyt vastaus. "Minä
pidän paljon lapsista."
"Oi, suokaa anteeksi, rouva Richards, sen on nähkääs yhdentekevää",
vastasi mustasilmäinen tyttö, jonka ääni tuntui niin terävältä ja
purevalta, että se oli vähällä saada kyyneleet valumaan toisen
silmistä. "Minä ehkä pidän oikein paljon simpukoista, rouva Richards,
mutta siitä ei johdu, että saisin niitä teeni kanssa."
"No, eihän se mitään haittaa", huomautti Polly.
"Oi, kiitoksia, rouva Richards", vastasi toinen. "Suvaitkaa kuitenkin
muistaa, että Floy-neiti on minun hoidossani ja pikku Paul-herra
teidän."
"Mutta meidän ei tarvitse senvuoksi riidellä", sanoi Polly.
"Ei suinkaan, rouva Richards", vastasi äkäpussi. "Ei suinkaan, en
minä sitä toivo, eihän meidän tarvitse olla sillä kannalla toisiamme
kohtaan, sillä Floy-neiti on vakinainen ja Paul-herra väliaikainen."
Äkäpussi käytti puheessaan vain pikku pysähdyksiä työntäen tulemaan
kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, yhtenä ainoana lauseena ja jos
mahdollista yhdellä ainoalla hengenvedolla.
"Neiti Florence on vasta palannut kotiin, vai kuinka?" kysyi Polly.
"Niin, rouva Richards, vasta palannut, ja nyt, Floy-neiti, ennenkuin
olette ollut kotona neljännestuntiakaan, tahritte märkiä kasvojanne
siihen kallisarvoiseen surupukuun, jonka rouva Richards on saanut
äitinne vuoksi!" Nämä moitesanat lausuessaan tempaisi äkäpussi, jonka
todellinen nimi oli Susan Nipper, lapsen irti uudesta ystävästä
ikäänkuin hampaan suusta. Mutta hän näytti tässä menettelevän
pikemminkin vain liian innokkaan velvollisuudentunnon vuoksi kuin
tahallisesta epäystävällisyydestä.
"Hänestä tulee olemaan oikein hauskaa olla taas kotona", virkkoi Polly
nyökäyttäen lapselle päätään rohkaiseva hymy terveillä kasvoillaan,
"kun saa nähdä rakkaan isänsäkin tänä iltana".
"No, no, rouva Richards!" huudahti neiti Nipper kiihkeällä ja
äkkinäisellä tavallaan. "Jopa nyt jotakin! Tosiaankin, nähdä rakkaan
isänsä! Sitä kannattaisi katsella!"
"Hän ei siis saa nähdä isäänsä?" kysyi Polly.
"Ei, rouva Richards, hänen isänsä on liiaksi takertunut erääseen
toiseen, eikä sitä ennenkään Floy ollut hänen suosikkinsa. Tytöistä ei
tässä talossa välitetä, rouva Richards, uskokaa minua."
Lapsi vilkaisi pikaisesti toisesta hoitajasta toiseen kuin olisi
ymmärtänyt ja tuntenut, mitä puhuttiin.
"Te hämmästytätte minua!" huudahti Polly. "Eikö herra Dombey ole nähnyt
häntä senjälkeen kun —"
"Ei", keskeytti Susan Nipper. "Ei kertaakaan senjälkeen eikä ennen
sitä melkein kuukausimääriin. Tuskin uskon, että hän olisi tuntenut
Floyta omaksi lapsekseen, jos olisi nähnyt hänet kadulla, tai tuntisi,
jos tapaisi hänet huomenna ulkona, rouva Richards, ja mitä minuun
tulee", lisäsi äkäpussi nauraa tirskuen, "en osaa sanoa, tietääkö hän
ylimalkaan minua olevankaan".
"Lapsiparka!" sanoi Richards tarkoittaen pikku Florencea eikä neiti
Nipperiä.
"Niin, lähempänä kuin sadan penikulman päässä siitä, missä nyt
keskustelemme, on suorastaan mörkö, sen saatte uskoa, rouva Richards,
ottamatta tietysti läsnäolevia lukuun", virkkoi Susan Nipper; "toivotan
teille hyvää jatkoa, rouva Richards. Ja nyt, Floy-neiti, tulkaa minun
kanssani älkääkä jääkö tänne pahana tottelemattomana lapsena, joka ei
välitä neuvoista."
Näistä varoituksista ja Susan Nipperin nykimisistä huolimatta, jotka
eivät olleet ihan vaarattomia, vaan olisivat saattaneet nyrjähdyttää
oikean olkapään sijoiltaan, riistäytyi pikku Florence irti ja suuteli
hellästi uutta ystäväänsä.
"Hyvästi!" sanoi lapsi. "Voikaa hyvin! Minä tulen taas pian katsomaan
teitä, ja te tulette minun luokseni? Susan ei kiellä sitä. Eikö niin,
Susan?"
Susan näytti olevan sisimmässään hyvänluontoinen pikku olento,
vaikkakin kuului siihen kasvattajaryhmään, jonka mielestä on lapsia
ravisteltava ja pudisteltava ja viskeltävä samoin kuin rahojakin, jotta
ne pysyisivät kunnossa ja kirkkaina. Sillä kun lapsi koetti taivuttaa
häntä muutamilla hyväilevillä eleillä ja sanoilla, pani hän käsivarteni
a ristiin ja pudisti päätään, samalla kun hänen seposelälleen
avattuihin mustiin silmiinsä tuli myöntyvä ilme.
"Ei ole oikein, Floy-neiti, kysyä sellaista, sillä te tiedätte,
etten voi kieltää teiltä mitään, mutta rouva Richards ja minä otamme
selville, mitä voi tehdä, jos rouva Richardsia haluttaa, sillä nähkääs
minua haluttaa matkustaa Kiinaan asti, mutta en kuitenkaan tiedä,
kuinka Lontoon satamasta lähdetään."
Richards suostui ehdotukseen.
"Tässä talossa ei helise juuri niin paljon iloa", virkkoi neiti Nipper,
"että kukaan haluaisi olla yksinäisempi kuin muutenkin täytyy olla.
Nuo Toxit ja Chickit saavat kiskaista suustani pari etuhammasta, rouva
Richards, mutta se ei vielä merkitse, että antaisin heidän vetää pois
kokonaisen rivin."
Tämänkin Richards myönsi, se kun tuntui hyvin ilmeiseltä.
"Minä olen tosiaankin hyvin halukas elämään sovussa kanssanne, rouva
Richards", lisäsi Susan Nipper, "niin kauan kuin Paul-herra pysyy
vakinaisena, jos voimme järjestää asian niin, ettemme avoimesti riko
käskyjä vastaan, mutta laupias taivas, Floy-neiti, te ette ole vielä
lähtenyt täältä pois, tottelematon lapsi, pois nyt, mennään, mennään!"
Samassa Susan Nipper kävi äkkiä käsiksi holhokkiinsa ja lennätti hänet
ulos huoneesta.
Surullinen ja laiminlyöty lapsi oli niin hiljainen ja tyyni ja
kärsivällinen, ja hänellä näytti olevan sydämessään niin paljon
rakkautta, josta ei kukaan tuntunut välittävän, niin paljon apeita
ajatuksia, joiden loukkaamista ei kukaan näyttänyt karttavan,
että Pollyn sydän ihan vuoti verta, kun hän taas jäi yksin. Siinä
yksinkertaisessa kohtauksessa, jossa hän oli ensi kerran nähnyt pikku
orvon, oli hänen äidillinen sydämensä heltynyt yhtä paljon kuin
lapsenkin, ja hänestä tuntui samoin kuin lapsestakin, että siitä
hetkestä oli hänen ja lapsen välille alkanut kehittyä luottamuksellinen
suhde.
Vaikka Toodle niin suuresti luottikin Pollyyn, oli tämä sivistyksensä
puolesta tuskin ollenkaan miestään ylempänä. Mutta hän oli hyvä
yksinkertainen luonne, joka yleensä on parempi, uskollisempi, ylevämpi,
jalompi, nopeampi tuntemaan ja paljon kykenevämpi säilyttämään
hellyyttä ja sääliä, uhrautumista ja antaumusta kuin mies. Ja niin
oppimaton kuin hän olikin, olisi hän ehkä voinut jo näin varhain
herättää Dombeyn mielessä edes sarastavan käsityksen, joka ei sitten
tulevaisuudessa olisi iskenyt häneen kuin salama.
Mutta nyt poikkeamme asiasta. Polly ei ajatellut silloin mitään muuta
kuin käyttää hyväkseen neiti Nipperin suopeaa mielenlaatua ja keksiä
jonkin keinon, jolla saisi pikku Florencen luokseen laillisesti, ilman
kapinaa. Vielä samana iltana sattui tarjoutumaan sopiva tilaisuus.
Hänet oli kuten tavallisestikin soitettu alas lasihuoneeseen, missä
hän sitten oli astellut edestakaisin pitkän aikaa lapsi sylissään,
kun hänen suureksi hämmästyksekseen ja kauhukseen Dombey äkkiä tuli
huoneestaan ja pysähtyi hänen eteensä.
"Hyvää iltaa, Richards."
Juuri sama ankara, jäykkä herra, jollaiseksi Polly oli hänet huomannut
jo ensi päivänään tässä talossa. Niin kovan näköinen, että Polly
vaistomaisesti loi silmänsä alas ja samalla niiasi.
"Kuinka Paul-herra voi, Richards?"
"Mainiosti, herra, oikein hyvin."
"Siltä näyttää", vastasi Dombey katsellen hartaasti hentoja kasvoja,
jotka imettäjä paljasti hänen nähdäkseen, ja kuitenkin samalla
teeskennellen olevansa jokseenkin välinpitämätön. "Toivottavasti saatte
kaikkea, mitä haluatte?"
"Kyllä, kiitos, herra."
Mutta hän liitti tähän vastaukseen niin silmäänpistävän epäröimisen
vivahduksen, että Dombey, joka oli kääntynyt poispäin, pysähtyi ja
vilkaisi häneen vielä kysyvästi.
"Minun käsitykseni mukaan ei mikään tee lapsia niin reippaiksi ja
iloisiksi kuin se, että ne saavat nähdä toisten lasten leikkivän
lähellään", huomautti Polly rohkaisten mielensä.
"Jollen erehdy, huomautin teille, Richards, tänne tullessanne", sanoi
Dombey rypistäen otsaansa, "että toivon teidän tapaavan perhettänne
mahdollisimman harvoin. Saatte jatkaa kävelyänne."
Samassa hän hävisi sisempään huoneeseen, ja Pollylle jäi vain se tieto,
että Dombey oli käsittänyt hänet väärin ja että hän itse oli joutunut
epäsuosioon edistymättä vähääkään yrityksessään.
Seuraavana iltana Dombey asteli jo edestakaisin kasvihuoneessa hänen
tullessaan alas. Kun imettäjä pysähtyi ovelle tämän harvinaisen näyn
hämmästyttämänä ja epävarmana siitä, oliko hänen mentävä sisälle vai
peräydyttävä, kutsui Dombey häntä.
"Jos teidän mielestänne tosiaankin tuollainen seura on hyvää lapselle",
aloitti Dombey täsmällisesti, ikäänkuin Polly olisi sanonut eiliset
sanansa vasta äsken, "niin eikö Florence-neiti kelpaa?"
"Florence-neiti olisi parasta seuraa, herra", vastasi Polly
innokkaasti, "mutta minä kuulin hänen pikku hoitajansa sanovan, että
häntä ei —"
Dombey soitti kelloa ja käveli edestakaisin, kunnes palvelija saapui.
"Sanokaa niille, että Florence-neiti saa tulla Richardsin luo ja mennä
hänen kanssaan kävelemään ja niin edespäin, aina kun Richards vain
haluaa. Sanokaa, että lapset saavat olla yhdessä milloin vain Richards
tahtoo."
Rauta oli nyt kuumana, ja takoakseen sitä rivakasti — asia oli hyvä,
ja se rohkaisi Pollya, vaikka hän vaistomaisesti pelkäsikin Dombeyta —
hän pyysi, että Florence-neiti paikalla lähetettäisiin alas tutustumaan
pikku veljeensä.
Hän oli leikkivinään pikku lapsen kanssa, kun palvelija poistui
täyttämään käskyä, mutta hän luuli huomaavansa Dombeyn värin muuttuvan
ja hänen kasvojensa ilmeen vaihtuvan. Dombey kääntyikin äkkiä kuin
peruuttaakseen omat tai Richardsin sanat tai kummatkin, mutta hillitsi
mielensä vain häpeän vuoksi.
Ja Richards oli oikeassa. Viimeksi, jolloin Dombey oli nähnyt
laiminlyödyn tyttärensä, oli lapsen ja kuolevan äidin epätoivoinen
syleily samalla kertaa tuntunut hänestä paljastukselta ja moitteelta.
Niin kokonaan vaipunut kuin hän olikin ajattelemaan poikaansa, johon
liittyi niin suuria toiveita, ei hän voinut unohtaa tuota erokohtausta.
Hän ei voinut unohtaa, että hän itse oli siihen osaton, sillä hellän
rakkauden ja uskollisuuden kirkkaan syvyyden pohjalla lepäsivät nuo
molemmat syleilevät olennot hänen seistessään rannalla syrjäisenä
katselijana, jota pidettiin loitolla.
Kykenemättä karkoittamaan näitä seikkoja muististaan tai säilyttämään
mieltänsä vapaana niiden merkityksen herättämästä epämääräisestä
aavistuksesta, sellaisena kuin hän saattoi sen nähdä ylpeytensä sumun
läpi, hän tunsi entisen välinpitämättömyyden sijasta Florencea kohtaan
omituista vastenmielisyyttä. Hänestä melkein tuntui kuin lapsi olisi
pitänyt häntä silmällä tai epäillyt häntä. Kuin tytöllä olisi ollut
avain johonkin hänen rinnassaan piilevään salaisuuteen, jota hän tuskin
itsekään tajusi. Kuin lapsi vaistomaisesti huomaisi isänsä rinnassa
soivan epäsointuisen kielen, peläten pelkällä hengähdyksellään saavansa
sen väräjämään.
Dombeyn tunteet tätä lasta kohtaan olivat sen syntymästä aikain olleet
kielteiset. Tosin hän ei ollut koskaan vihannut Florencea: sitä hän
ei ollut viitsinyt taikka se ei ollut juolahtanut hänen mieleensä.
Florence ei ollut koskaan tuntunut hänestä nimenomaan vastenmieliseltä.
Mutta nyt hän oli kiusaantuneella mielellä tytön vuoksi, joka häiritsi
hänen rauhaansa. Hän olisi mieluummin karkoittanut ajatuksistaan
koko lapsen, jos olisi tietänyt kuinka. Ehkä — kuka tutkii sellaiset
salaisuudet! — hän pelkäsi joutuvansa kerran vihaamaan tytärtään.
Kun pikku Florence arkana ilmestyi ovelle, lakkasi Dombey kävelemästä
ja katsahti häneen. Jos hän olisi katsellut hartaammin ja isän
silmillä, olisi hän voinut lukea lapsen vilkkaissa silmissä kaiken
sen mielenliikutuksen ja pelon, joka pakotti epäröimään, kiihkeän
halun juosta itkien syleilemään isää, kätkeä kasvonsa hänen rintaansa
vastaan ja huudahtaa: "Oi isä, koeta rakastaa minua, minulla ei ole
ketään muuta!" Niinikään hän olisi voinut huomata lapsen silmistä
hänen pelkäävän joutuvansa pois työnnetyksi, olevansa liian rohkea ja
loukkaavansa isää, ja kuinka säälittävästi hän kaipasi kehoitusta ja
rohkaisua ja kuinka liian raskaan taakan rasittama nuori sydän etsi
jotakin luonnollista lepopaikkaa surulleen ja rakkaudelleen.
Mutta Dombey ei huomannut mitään sentapaista, vaan näki tytön
pysähtyvän epäröivänä ovelle ja katselevan häntä. Mitään muuta hän ei
nähnyt.
"Tule sisään", lausui hän. "Mitä lapsi pelkää?"
Tyttö tuli sisään ja vilkaistuaan ympärilleen epävarman näköisenä jäi
seisomaan oven viereen pikku kädet lujasti yhteen puristettuina.
"Tule lähemmäksi, Florence", sanoi isä kylmästi. "Tiedätkö, kuka minä
olen?"
"Kyllä, isä."
"Eikö sinulla ole minulle mitään sanottavaa?"
Kyyneleet, jotka täyttivät lapsen silmät hänen katsahtaessaan nopeasti
ylös, jähmettyivät paikoilleen, kun hän näki isänsä ilmeen. Sitten hän
taas loi katseensa alas ja ojensi vapisevan kätensä.
Dombey otti sen omaansa ja katseli hetkisen alas lapseen kuin olisi
tietänyt yhtä vähän kuin lapsikin, mitä oli sanottava tai tehtävä.
"No niin, ole kiltti tyttö!" virkkoi hän taputtaen lasta päälaelle ja
katsellen häntä kuin salavihkaa, vaivaantuneen ja epäilevän näköisenä.
"Mene Richardsin luo! Mene!"
Hänen pikku tyttärensä oli taas hetkisen kahden vaiheilla kuin olisi
vielä tahtonut syleillä isää tai toivonut, että isä olisi nostanut
hänet syliinsä ja suudellut häntä. Hän katsahti vielä kerran isänsä
kasvoihin. Dombey ajatteli, kuinka suuressa määrin lapsen ilme
muistutti sitä katsetta, jonka hän oli luonut tohtoriin silloin
illalla, ja päästi vaistomaisesti hänen kätensä irti ja kääntyi pois.
Ei ollut vaikea huomata, että Florence käyttäytyi isänsä läsnäollessa
hyvin epäedullisesti. Dombeyn olemus ei vaikuttanut painostavasti
ainoastaan lapsen mieleen, vaan myöskin hänen käytöksensä luontaiseen
sulouteen ja vapauteen. Kuitenkin Polly jatkoi itsepintaisesti
aloittamaansa menettelyä ja uskoi lujasti, oman itsensä mukaan
päätellen, pikku Florence-paran surupuvulla olevan suuren vaikutuksen
Dombeyhin. "On tosiaankin kovaa", ajatteli Polly, "jos hän välittää
vain yhdestä äidittömästä lapsesta, kun hänellä on toinenkin, vieläpä
tyttö, silmiensä edessä."
Niin kauan kuin suinkin voi Polly antoi Florencen olla luonaan ja
puuhaili niin taitavasti pikku Paulin kanssa, että tämä selvästi näkyi
olevan paljon iloisempi silloin, kun sisar oli hänen seurassaan. Kun
sitten tuli aika lähteä yläkertaan, tahtoi hän lähettää Florencen
sisempään huoneeseen sanomaan hyvää yötä isälleen, mutta lapsi oli
arka ja peräytyi poispäin. Kun Polly uudisti kehoituksensa, piti lapsi
käsiään silmiensä edessä, ikäänkuin ei olisi tahtonut nähdä omaa
mitättömyyttään, ja sanoi: "Ei, ei! Hän ei tahdo minua. Hän ei tarvitse
minua!"
Tämä pikku väittely oli herättänyt Dombeyn huomiota, ja hän kysyi
istuen pöydän ääressä viinilaseineen, mikä oli hätänä.
"Florence-neiti pelkäsi häiritsevänsä teitä, herra, jos tulisi sanomaan
hyvää yötä", selitti Richards.
"Ei sillä ole väliä", vastasi Dombey. "Voitte antaa hänen tulla ja
mennä välittämättä minusta."
Lapsi hätkähti sen kuullessaan — ja oli hävinnyt huoneesta, ennenkuin
hänen vaatimaton ystävänsä huomasikaan.
Mutta Polly riemuitsi kuitenkin aika lailla hyvää tarkoittavan
suunnitelmansa menestymisestä ja siitä taitavuudesta, jolla hän oli
saanut sen onnistumaan. Hän ilmaisikin koko asian äkäpussille, kun oli
taas turvallisesti päässyt yläkertaan. Neiti Nipper otti jokseenkin
kylmäkiskoisesti vastaan tämän luottamuksen osoituksen samoin kuin
tiedon siitä, että heidän oli lupa tästedes seurustella vapaasti, eikä
suinkaan puhjennut innokkaisiin riemunilmauksiin.
"Minä luulin, että se ilahduttaisi teitä", virkkoi Polly.
"Kyllä, rouva Richards, olen hyvin mielissäni, kiitoksia vain", vastasi
Susan, joka oli äkkiä käynyt niin jäykäksi, että näytti siltä kuin hän
olisi pannut joitakin lisäluita liiveihinsä.
"Mutta te ette näytä sitä", virkkoi Polly.
"Pyh, kun minä olen vain vakinainen, en voi näyttää iloani niin kuin
väliaikainen", sanoi Susan Nipper. "Väliaikaisilla on täällä aina
ylivalta, sen huomaan, mutta vaikka onkin erinomainen väliseinä tämän
talon ja viereisen välillä, ei minun kuitenkaan tarvitse ehdottomasti
haluta mennä sinne, rouva Richards!"